Megadeth - Peace Sells... But Who's Buying? (1986)

Häpeäkseni myönnän, että Peace Sells... But Who's Buying? on jäänyt minulta pitkään paitsioon. Nyt sanon sen, että juuri tätä varten tämä blogi on olemassa: jotta löytäisin levyjä kokoelmastani, joita en syystä taikka toisesta taikka kolmannesta ole kuunnellut riittävästi. Koska Peace Sells on erinomainen levy.

Thrash metal on minulle eräänlainen metallin origo: kaikki on yhdistettävissä rässiin. Jos minun pitäisi valita yksi metalligenre, joka säästettäisiin, se olisi thrash metal. En sano, että thrash on paras alagenre, vaan sitä, että siinä yhdistyy elementtejä kaikkialta metallista - nopeutta, vihaa, groovea, melodiaa, tuplabasareita ja jopa blastia. Peace Sells on osoitus juuri tästä: se on äärettömän monipuolinen levy. Kappaleet itsessään polveilevat, temmot vaihtelevat ja niin edelleen, mutta variaatio levyn sisällä on todella huikea! Joukkoon mahtuu hidasta akustista kitarointia (Good Mourning) joka räjähtää hirmuiseen riffimyllyyn (Black Friday), progeilua vailla vertaa (The Conjuring), hillitöntä groovea (Peace Sells) ja onhan siellä myös kantrikoveri (I Ain't Superstitious). Ero varsin monotoniseen ja brutaaliin Pleasure to Killiin on suuri.

Pleasure to Kill edustaa -80-luvun puolivälin brutaaleinta ja väkivaltaisinta rässiä, Peace Sells on alagenren monipuolisimpia tuotoksia. En malta olla vertailematta näitä kahta levyä keskenään, sillä on kulunut noin kaksikymmentäneljä tuntia edellisestä tekstistä - toisaalta molempia myös pidetään thrash metallin klassikoina ja silti ne ovat kuin eri eläimet. Molemmat ovat vähintäänkin hyviä, mutta Kreatorin tuotos ei ole ikääntynyt yhtä arvokkaasti, vaan vaikuttaa lähinnä typerältä uhoamiselta ja nopeudelta nopeuden takia, kun Megadethin toinen kuulostaa freesiltä ja laittaa jalat tamppaamaan lattiaa raivoisasti. Peace Sells toimii erinomaisesti kaikilla osa-alueilla ja ei kuulosta ikäiseltään - toista on Pleasure to Kill.

Olen tyytyväinen, että vihdoin ymmärsin sen, miksi Peace Sellsiä pidetään niin suurena klassikkona. Aiemmin olin kuunnellut levyn ehkä viisi kertaa edes summittaisella ajatuksella (sama tilanne oli Pleasure to Killin kanssa), ja aina olin tyytynyt kuuntelemaan nimikkokappaleeseen asti innostuneena ja loput puolikorvalla. Tämänkertainen kokemus valaa toivoa tulevia ylenkatsomiani levyjä kohtaan - ehkä olen arvioinut ne joskus epäreilusti ja -oikeudenmukaisesti. Lupaan, että tästä edespäin Peace Sells tulee pyörimään soittimessani usemmin!

P.S. Kuinka vitun hieno nimi levylle tuo on! Hatunnosto ja kumarrus kekseliäisyydelle.