Slayer - Reign in Blood (1986)

Reign in Blood heiluu omissa mielenliikkeissäni nerouden ja tylsyyden välisellä veteen piirretyllä viivalla. Jos sitä kuuntelee kappaleina, "musiikkina", se on monotoninen ja tylsä; jos sitä kuuntelee pelkkänä aggression purkauksena, se on lähellä neroutta. Niin tai näin, levy kuuluu jokaisen hevarin yleistietoon.

Selitän, kyllä. Malttia, malttia.

Reign in Blood on 30 minuuttia pelkkää aggressiota - siinä ei ole mitään muuta kuin aikalaisille hirvittävän raskasta mättöä. Nykyään levy ei ole enää niinkään raskas eikä äärimmäisen nopea, vaikka selkeästi keskilevyä nopeampi tuotos on edelleenkin. Riffit ovat hyvin samankaltaisia, hyvin pitkälti samalla periaatteella rakennettuja jyriä. Kappaleet itsessään eivät ole perinteisiä kappaleita ABABCBB-rakenteineen, vaan riffijunia. Laulu on nopeaa, lähes räppäysvauhtia kulkevaa tylytystä huudoilla ja kirkaisuilla täydennettynä. Nyt, lueppa kaikki tämän kappaleen kuvaukset ja sano itsellesi ovatko nämä hyvän levyn merkkejä, näin pääpiirteittäin.

Aivan, kaikkiin kohtiin voi suhtatua joko negatiivisesti tai positiivisesti, kuten yleensäkin, mutta - kuten aina - kysymys lopulta on se, kuinka hyvin nämä elementit on toteutettu. Reign in Blood on hyvin sävelletty levy, koska se on kestänyt aikaa varsin mallikkaasti - se saa edelleen adrenaaliinin virtaamaan kenen tahansa suonissa. Mutta onko se hyvä tai erinomainen levy on kuitenkin tyystin toinen kysymys. Oma vastaukseni on, että se on sekä hieno että huono levy, juurikin sen olemuksen takia.

Reign in Blood on kompromissiton levy ja se potkii perseelle kuin äkäinen skappari. Kääntöpuolena on monotonisuus: samanlaiset riffit, yksiulotteinen laulu ja kappaleet, jotka eivät suoranaisesti mene mihinkään. Tällainen musiikki toimii hienosti, jos haluaa vain raivota, takoa päätä ja soittaa ilmakitaraa (mikä on ajoittain vaikeaa, koska Slayer kilpailee maailman huonoimpien kitarasoolojen tittelistä Deiciden kanssa), mutta jos sitä haluaa kuunnella, pettyy helposti. Koko levy on kuin yksi pitkä kappale, niin hyvässä kuin pahassa: jokainen biisi tuntuu vain osalta kokonaisuutta, mutta koska ne ovat osa kokonaisuutta, ne jäävät hyvinkin tasaiseksi mättömatoksi taustalle. Ne kaksi kappaletta, jotka kaikki tietävät (väännetään nyt rautalangasta: Angel of Death ja mukanimikkobiisi Raining Blood), toimivat parhaiten, koska ne ovat selkeimmin omat kappaleensa.

 Slayer on Slayer ja taitaa aina ollakin. Reign in Bloodia pidetään yhtyeen suurimpana saavutuksena ja merkkipaaluna äärimetallissa, mutta itse suosin yhtyeen seuraavia tuotoksia, koska niissä kappaleet ovat irrallisempia ja itsenäisempiä, sekä lisäksi niillä on enemmän variaatiota. Jos haluaa vain huutaa ja riehua, Reign in Blood on erinomainen valinta, mutta taidan olla jo niin snobi metallin kuuntelija, että haluan muutakin, jotakin enemmän.