perjantai 22. elokuuta 2014

Children of Bodom - Something Wild (1997)

Aah, tätä nostalgian määrää! Children of Bodom on pääsyyllinen siihen, että musiikkimakuni on sellainen kuin on. Something Wild oli yhtyeen toinen levy, jonka tulin hankkineeksi... auta armias, kaksitoista vuotta sitten (ei helvetti, oikeasti...). Minulla ei siis ole mitään mahdollisuutta arvostella objektiivisesti levyä, joka on niin syvällä alitajunnassani ja kehityksessäni. Jos puolueetonta näkemystä halua, joudut menemään muualle.

On niin monta asiaa, mitä kertoa, mutta pitäisikö niitä kertoa? Pitäisikö minun kuvailla sitä, kuinka ala- ja yläasteen taitteessa kuuntelin lähes yksinoikeudella Children of Bodomin silloista tuotantoa, vai olisiko relevanttia mainita kuinka varhaisissa nettipeleissä oli Deadnight Warrior, vai kenties se, että Something Wild oli pitkään ainoa levy, josta minulla oli useampi painos (toisessa on kaksi bonusbiisiä, mikä silloin oli relevanttia)?

Ei, sanotaan jotakin muuta. Something Wild kuulostaa - ja on aina kuulostanut - hapuilevalta levyltä. Se tuntuu Children of Bodomilta ennen Children of Bodomia; vasta kakkoslevy Hatebreederillä yhtye löysi soundinsa, ainakin omissa korvissani. Esikoislevy on täynnä hyvin erikoisia ratkaisuja (puhdasta laulua mukailevaa ääntelyä, yksi mainitakseni, ja mielipuolisia kappalerakenteita mielipuolisten kappalerakenteiden takia, olkoon toinen), mutta niistä ei rakennu koherenttia kokonaisuutta. Ehkä katselen tätä anakronistisen tirkistysreiän kautta, mutta Something Wild on kiinnostavista ideoista huolimatta erittäin... no, hapuileva tuotos. Se tuntuu nuorien ja innokkaiden kaverien tekeleeltä, johon on dumpattu kaikki mahdollinen, mitä on mieleen sattunut tulemaan. Sanalla sanoen levy tuntuu sillisalaatilta, tilkkutäkiltä, sekamelskalta - onhan näitä ilmaisuja.

Mutta sillisalaattimaisuus tekee Something Wildista kiinnostavaa kuunneltavaa, joskaan ei erityisen hyvää levyä. Levy pitää kuulijansa jatkuvasti varpaillaan, kun mitä vain - ainakin melkein - voi tapahtua. Alexi Laiho repii hienoja liidejä kitarastaan (kuten olettaa sopii); melodiat tuovat vuoroin mieleen power metalin ja vuoroin jopa folkin; Laihon vokaalitkin ovat kovassa tikissä, varsin sähäkältä kuulostavia ärinäkärinöitä; musiikissa on sekä blastbeatia että ambientmaisia hetkiä.

Mutta sanani ovat irrelevantteja, sanoja sanojen takia. Minulla ei ole mitään oikeaa mielipidettä levystä, koska kaikki Children of Bodomin viisi ensimmäistä levy ovat niiiiiiiiiiin syvällä minussa, että en saisi sanottua mitään koherenttia, vaikka kirjoittaisin kirjan, joka olisi paksumpi kuin Sota ja Rauha, aiheesta. Something Wild on, that's it.

P.S. Kutsukaa laiskaksi, jos haluatte, mutta tällä tekstillä mennään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti