Järisyttävä uutispaukku: In Flames oli joskus kiinnostava ja hyvä bändi. Tiedän, siitä on pitkä aika - Vantaanjoessa on virrannut paljon vettä ja niin edelleen - mutta -90-luvulla Göteborgin kasvatit olivat luomassa uutta soundia, jota kutsutaan nykyään kaupungin mukaan nimetyksi death metalin alalajiksi. Kuten menin mainitsemaan At the Gatesin kohdalla, kolme päätekijää tässä liikkessä olivat At the Gates, Dark Tranquility ja In Flames - toki Soilwork ynnä muut osallistuivat, mutta nämä kolme ovat yleisimmin mainitut (minä näen Soilworkin merkityksen lähinnä göteborg-soundin hienojalostajana, mistä kohta lisää). Kolmikosta vain Dark Tranquility pysyi (no, mutkia oikoen mennään, mutta menkööt) soundissa, kun At the Gates hajosi (ja raunioista kohosi thrash-jyrä The Haunted) ja In Flames...
Ennen kuin jutellaan The Jester Racesta, on pakko käydä läpi kuinka In Flames kauppasi sielunsa. Kuten olen aiemmin maininnut useita kertoja, en pidä tämäntyylisestä jälkiviisastelusta ja ennakoinnista, mutta tällä kertaa suhtautumiseeni vaikuttaa suuresti se, mitä muuta yhtye on tehnyt sittemmin. Aina Claymaniin asti In Flames pysyi suhteellisen uskollisena alkuperäiselle soundilleen - toki joitakin myönnytyksiä, etenkin em. levyllä, kaupalliseen suuntaan tapahtui, mutta tärkeimmät elementit olivat tallella. Jos esikoislevy Lunar Strain lasketaan mukaan, In Flames teki viisi "oikeaa" levyä, joita arvostetaan nykyään enemmän tai vähemmän tärkeinä levyinä, ainakin melodisen death metalin merkkipaaluina. Sitten, uuden vuosituhannen ja Reroute to Remain -levyn myötä yhtye hyppäsi hain - tai ainakin muutti musiikillista suuntaansa rajusti. Poissa oli oivaltava, sekä melodista että death metalia syleilevä monipolvinen musiikki, tilalla yksiuloitteinen ja pop-koukkuihin perustuva esimetalcore (jota Metal-Archives.com kutsuu "melodiseksi groove metaliksi"). Juuri surullisen kuuluisan selloutin aikoihin tutustuin yhtyeeseen ja pidän edelleen Reroute to Remainista (osin varmasti nostalgiasyistä), mutta arvostan enemmän yhtyeen aiempia tuotoksia niiden kunnianhimon takia - en ole ostanut vuoden 2002 jälkeen julkaistuja yhtyeen levyjä, koska minua ei yksinkertaisesti kiinnosta kuinka alas yksi yläasteikäni tärkeimpiä bändejä voi vajota. The Quiet Placen kaltaiset hirvitykset ovat jo aivan liikaa.
Kuten tuli jo hieman sivuttuakin, The Jester Race on oivallinen levy. Jos sitä kuuntelee nyky-In Flamesin valossa, se on häkellyttävää kuultavaa; oikealla kontekstilla sen hienouden voi ymmärtää hämmentymättä. Levy osaa yllättää: milloin mennään akustisesti säestettyjen melodioiden viipyilevässä tunnelmoinnissa, milloin päälle räjähtää blastbeatia ja aitoa death metal -sahausta. Kun joukkoon laitetaan vain örisevä - ja hyvin öriseekin - Anders Fridén, on kasassa paketti, joka on melodista death metalia koko olemuksellaan. Erityisesti onnistuneina vetoina nostaisin esiin Moonshieldin, Artifacts in the Black Rainin, Lord Hypnosin (huvittavine typoineen) ja Jester Racen - ja oikeastaan koko levyn. Kyseessä on sen verran tiivis paketti, jossa on sopivassa määrin moniuloitteisuutta ja paketin kasassa pitävää kiinteyttä, että ihan häkellyttää. Minun täytyy kumartaa ja todeta, että The Jester Race on kestänyt vuodet erittäin ansiokkaasti, edelleen tuoreelta kuulostaen.
P.S. Pahoittelen historiikkia. Kyllä sitä levyäkin sivusin, hieman, lopuksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti