maanantai 18. elokuuta 2014

Stratovarius - Episode (1996)

Stratovarius oli minulle - kuten koko kaveriporukalleni ja valtaosalle ikäpolveni suomalaisille metallisydämille - erittäin tärkeä bändi, yksi ensimmäisiä, joista pidin isosti. Aluksi tykkäsin niistä "tylsistä" hittibiiseistä - Hunting High and Low, Kiss of Judas, Eagleheart (Elements pt. 1 oli juuri ilmestynyt, kun tutustuin bändiin - ja vähitellen makuni määrittyi tarkemmin. Mutta en ostanut levyjä, koska - tunnustan, kymmenen vuoden häpeän jälkeen - kopioin kavereitteni ostamia levyjä tietokoneelle ja kuuntelin Civilization III:n (tai milloin minkäkin) taustamusiikkina, joten minulle muodostui jonkinlainen käsitys levyistä, mutta ei riittävä. Silti sellainen käsitys, että en lähtenyt vähäisiä kuukausirahojani mälläämään puolituttuun levyyn.

Yksi niistä harvoista Stratovariuksen "kultakauden" levyistä, joita kavereillani ei ollut tai en ainakaan mennyt kopioimaan, oli Episode, ensimmäinen "kultakauden" levy; toinen hankintani oli heti ilmestyttään hankkimani Elements pt. 2. Ne Stratovarius-biisit, jotka olivat muovautuneet suosikeikseni vuosina 2003 ja 2004, olivat joko ne helpoimmin lähestyttävät hittivetoiset rykäisyt, tai sitten ne kaikkein nopeimmat, a'la Speed of Light. Tästä syystä petyin Episodeen, ja vaikutelma jäi seurakseni pitkäksi aikaa.

En pidä Episodea huonona levynä, vain tylsänä. Se alkaa hyvin: ensimmäisen viiden biisin joukossa on kolme nopeaa rykäisyä, joista kaksi (Father Time ja Speed of Light) ovat mielestäni edelleen levyn parhaat biisit. Speed of Lightin jälkeen kuitenkin tapahtuu jotain, levy kuin muuttaa muotoaan. Nopeat rykäisyt (tuntuivat, huom!) katosivat ja jäljelle jäi vain ylipitkiä ja hidastempoisia puoliballadeja. Okei, tämä ei ole totuus, mutta siltä minusta tuolloin tuntui ja olen ensimmäinen ihminen, joka myöntää minun olleen teini-ikäisenä erittäinkin lapsellinen tapaus, taipuvainen äkillisiin ja vääriin tuomioihin.

Näin jälkikäteen ajattelen Episoden painotus on edelleen hieman hakusessa - jos kärkeen läväytetään kaksi nopeaa vetoa, ja sitä viimeisen seitsemän sävellyksen joukossa ei ole yhtään (instrumentaalia lukuun ottamatta) suoraviivaisen nopeaa vetoa, ratkaisua voisi miettiä pitempään. Kyllä, ne hitaat, mannerlaattojen kokoiset riffit, jotka hallitsevat jälkipuoliskoa, toimivat loistavasti, mutta siitäkään huolimatta mielenkiintoni ei pysy loppuun asti. Vaikka siellä kuinka odottelisi hieno balladi Forever.

Episode on se Stratovarius-levy, mikä loi Stratovariuksen formaatin - samalla tavalla kuin Tunes of War loi Grave Diggerin formaatin. Se ei ole yhtyeen paras levy, mutta se saattaa hyvinkin olla tärkein, koska kaikki mitä seurasi, olisi ollut erilaista tai suorastaan mahdotonta Episoden esityötä. Tokihan Timo Tolkki oli Stratovarius-nimellä tehnyt useita (neljä?) levyjä, mutta vasta Episodella kaikki palikat loksahtivat oikeille paikoilleen: jäsenet soittavat hienosti yhteen, Tolkki tiluttaa häikäiseviä sooloja, Timo Kotipelto laulaa (rallienglannillaan) juuri niin korkealta ja kovaa kuin tarvitaan... Paketti on kasassa, Stratovarius on syntynyt.

Nyt, suokaa anteeksi, menen pällistelemään sitä pahuksen Speed of Lightin sooloa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti