Mercyful Fate - Into the Unknown (1996)

Ei sitä voi kieltää: -90-luvun Mercyful Faten levyjen taso laski toinen toistaan alemmas. Tietenkin täytyy muistaa, että missään välissä yhtye ei vajonnut susipaskuuden loputtomaan suohon, vaan laatuero on suhteellinen, verrattuna yhtyeen (ja sen solistin) muihin tuotoksiin. Kuten varmasti olet huomannut, arvon Lukija, King Diamond -yhtye julkaisi levynsä vuonna 1996; kaiken kaikkiaan -90-luvulla Mercyful Fate & King Diamond -duo (joissa molemmissa Kinkku itse oli pääsäveltäjänä) teki yhteensä yhdeksän (!) levyä, joista valtaosa julkaistiin välillä -94-99, joten tason laskun syytä ei tarvitse liian kaukaa etsiä. Harva, jos kukaan, pystyisi pitämään laatua yllä näin huikeassa levytysvauhdissa, joten ehkä tämä selittää jotain.

Mutta ei se mitään: Into the Unknown on Mercyful Faten tähän mennessä heikoin levy. Se ei ole huono - kuten sanoin - mutta se tuntuu B-puolille jätettyjen rykäisyjen kokoelmalta; harva kappale olisi sopinut yhtyeen kolmelle ensimmäiselle levylle, jos yksikään. Parhaimmat kappaleet ovat pääosin levyn alussa, ja loppua kohti puhti tuntuu lopppuvan: The Uninvited Guest toimii kaikin puolin loistavasti, samoin -70-luvun mieleeni tuovalla pääriffillä varustettu The Ghost of Change, ja vielä Fifteen Men and a Bottle of Rum on, kaikessa erikoisuudessaan, varsin toimiva veto, ehdottomasti levyn ikimuistettavimpia sävellyksiä. Yllättävästi levyn kohokohtien joukkoon nostaisin myös introna toimivan puolitoista minuuttisen Luciferin, joka on Isä meidän -rukouksen mukaelma arvattavalla twistillä - introssa on sitä oikeaa pahantahoista tunnelmaa, joka toisinaan tuntuu uupuvan Mercyful Faten myöhemmiltä tuotoksilta.

Melko tasan puolivälissä sävellysten taso alkaa laskea ja lyriikatkin saavat (liian) kornin sävyn - esimerkkinä mainittakoon huonoon sanaleikkiin perustuva Deadtime (käsitätkö: bedtime eli niinkuin deadtime, öhöhö!). Loppupuolen selkeä valopilkku on Mad Arab -tarinakaaren päättävä Kutulu. Into the Unknown kärsii siis samasta ilmiöstä kuin Time: se ei yksinkertaisesti kestä koko kolmevarttista mittaansa, ja löpö loppuu kesken kiihdytyksen. Onkin hauska leikkiä ajatuksella, että jos yhtye olisi kirjoittanut kaikki kaksikymmentä ja rapiat biisiä näille kahdelle levylle samoissa sessioissa ja karsinut yhden levyn verran materiaalia - tämä hypoteettinen tuotos saattaisi helpostikin olla Mercyful Faten uran paras levy. Nyt ilmiö on sama, mistä Metallica kärsi (vielä paljon, paljon, paljon rajummin, tosin) Load/Reload -aikoihin: ne ('Tallican tapauksessa vähät) helmet hautautuvat mitäänsanomattomampien tuotosten sekaan.

Mercyful Fate on Mercyful Fate eikä siitä pääse mihinkään: progella tatsilla soitettu semisaatanallinen heavy metal toimii paremmin kuin Finnair, jos verrataan valtaosaan muista metallibändeistä, jotka tässä ontuvassa analogiassa toimivat Malesian Airlainsin virkaa. King Diamond ei ole koskaan laulanut huonosti ja yhtyeen soitto kulkee yhteen, kappaleiden vaatimalla tavalla; groove on raskas ja heltymätön, melodisuutta unohtamatta.