Autopsy - Macabre Eternal (2011) & Morbid Angel - Domination (1995)

Hyvä death metal, kaikessa harvinaisuudessaan, on yksi suosikeistani metallin alagenreissä. Monesti dödis on tasapaksua paahtoa, koukutonta ja päämäärätöntä kohkaamista, mutta kun homma toimii, siinä on draamaa ja pointtia, se osuu suoraan makuhermooni. Nile parhaillaan, Bolt Throwerin nappikiekot, kaikki Deathin levyt, Behemoth onnistuessaan, Obituary pätkittäin, Deicide neljän plätyn verran... Yksi levy, joka on kuitenkin klassikkostatuksestaan huolimatta jäänyt hyllyyni pölyttymään, on Autopsyn Mental Funeral: joidenkin mielestä se on Autopsyn paras (tai ainakin toiseksi paras kiekko) ja koska se ei ole koskaan lähtenyt minulle, olen jättänyt sen hyllyyn unohdettuna. Punk-asenne kuolometallissa ei ole minulle probleema - pidänhän vanhan koulukunnan döödiksestä - mutta Mental Funeral on jäänyt päässäni päämäärättömäksi kohkaamiseksi, jolle kuluneet melkein kolmekymmentä vuotta eivät ole tehneet hyvää.

Siitä huolimatta ostin Autopsyn kehutun paluulevyn Macabre Eternal. Ajattelin, että suoraviivainen kuolo tekee joskus ns. poikaa. Ja, yllätyksekseni, Macabre Eternal on pätevä tuotos - ei mikään mestariteos, mutta aivan riittävä. Jos levyn kappalelistauksesta löytyy tekeleitä nimeltään Dirty Gore Whore, Born Undead ja Bludgeoned and Brained, ei levyn lyriikallisesta saati musiikillisesta sisällöstä voi juuri erehtyä. Mutta se on hyvin toteutettua - en pidä suuresti Eric Cutlerin vokaaleista, mutta ainakin ne tuovat variaatiota - ja minulle se riittää. Ei minua haittaa, että musiikki on tuttua, kunhan se on hyvää. Sääli, että levy on vähintään vartin ylimittainen: tunti ja viisi minuuttia on aivan liikaa, vaikka old schoo kuolo kuinka pätevää olisikin.

Morbid Angel on toinen bändi, jolta en ole aiemmin löytänyt hyvää musiikkia kuin pätkittäin. Joku God of Emptiness on huikea biisi, ja Blessed Are the Sick erittäin hyvä levy, mutta bändin status yhtenä kuolometallin suurista on ollut mielestäni yliampuva. Ehkä en pysty asettumaan niihin saappaisiin, jotka eivät ole koskaan kuulleet mitään samankaltaista ja sitten ilmoille pamahtaa Rapture tai Where Slime Lives tai Immortal Rites, mutta toisaalta tuon perspektiivin puuttuminen ei ole haitannut Deiciden tai Deathin kohdalla ollenkaan. Jokin Morbid Angelissa ei vain sovi pirtaani niin hyvin kuin monilla muilla Florida-lähtöisillä döödisprokkiksilla.

Eikä Domination ole poikkeus. Valitettavasti. Hetkittäin saan kiinni siitä, mikä Morbid Angelissa viehättää, mutta sitten se katoaa ja jään kaipaamaan Nileä ja kumppaneita, jotka ovat kehittäneett Morbid Angelin biisiarkkityyppiä ja tunnussoundia pidemmälle. David Vincent on kiehtova örisijä - hänellä on hyvä artikulaatio - mutta kun Domination päättyy, en muista ainuttakaan biisiä yksilönä vaan osana turhan tasapaksua paahtojatkumoa. Domination on Morbid Angelin diskografiassa ensimmäinen fanikuntaa selvemmin jakava levykokonaisuus ja ymmärrän hyvin miksi: se on periaatteessa sitä samaa kuin aiemminkin, mutta Vincent ei kuulosta yhtä hyökkäävältä kuin aiemmin ja biisimateriaalin taso ei myöskään ole kovin korkea, ainakaan Covenantin ja Blessed Are the Sickin jälkeen. Monien korvissa Domination kuulostaa paremmalta A) nostalgian ja B) jälkiviisauden (nimeltään Illud Divinum Insanus) linssien läpi tarkasteltuna, mutta minulle, ainakin, kyseessä on valitettavan keskinkertainen ja nopeasti unohdettu tuotos.

Artillery - Penalty by Perception (2016) & Overkill - Immortalis (2007)

Kaksi samankaltaista levyä samassa blogitekstissä, taas. Koettakaa sietää. En vain tahdo keksiä mitään riittävän merkittävä (eli parinsadan sanan arvoista) sanottavaa Artilleryn tai Overkillin levyistä ilman, että vertaan niitä toisiinsa. Yhteistä niillä onneksi on aika paljon: kumpaakaan kiekkoa ei pidetä pitkänlinjan rässijyrän parhaina ja silti niitä pidetään vähintäänkin kelvollisina kokonaisuuksina. Minulle Overkill on bändeistä tutumpi – huomasin omaavani jo peräti viisi levyä – kun Artilleryltä vasta yhden, vaikka toki tunnenkin yhtyettä yleisellä tasolla.

Artilleryn Penalty by Perception on ihan pätevä tuotos, mutta hivenen liian pitkä. Tanskalaisten Stützerin veljesten luotsaama poppoo on ollut kovassa levytystahdissa vuoden 2009 paluulevynsä jälkeen ja, valitettavasti, se myös kuuluu Penalty by Perceptionissa väärällä tavalla. Riffit ovat riittävän hyviä, koukkujakin löytyy, mutta voi taivas, kun olisivat tajunneet pudottaa biisimäärää ja samalla kiekon kokonaiskestoa. Joku Path of the Atheist on mainio ralli, mutta näiden muutamien helmien löytäminen on liian kovan työn takana, kun rämmittävää on melkein tunniksi. Mutta ei, Penalty by Perception ei ole paska levy, ylimittainen vain – turhan byrokraattisella, laskelmallisella tekemisellä koottu kiekko.

Immortalis sijoittuu Overkillin diskografiassa viimeiseksi ”välikauden” levyksi, mikäli hyväksytään melkein parinkymmenen vuoden mittaisen välikauden (kaikki Horrorscopen ja Ironboundin välillä) käsite. Monille nämä ”välilevyt” ovat helposti sivuutettavia tuotoksia, koska niin kova maine ”oikeilla” Overkill-kiekoilla on, ja olin itsekin vielä joitakin päiviä sitten valmis jättämään heikoiksi haukutut tuotokset kokonaan syrjään. Mutta sitten kuuntelin Immortalisin ja, perkele, tämähän on hyvä levy – paljon parempi kuin Penalty by Perception, vaikka em. levyä ei yleensä lueta välilevyksi Artilleryn tuotannossa. Ehkä Immortalis ei ole niin hyvä kuin Ironbound tai The Years of Decay, mutta kyllä se nyt jotakin White Devil Armorya pätevämpi kiekko on. Esimerkiksi Hell Is on sen verran äkäinen ralli, että minun oli pahoinpideltävä ilmaa vetävän kompin tahdissa. Joo, Hellish Pride ei ole kovin kaksinen sävellys, mutta kokonaisuutena Immortalis on yllättävän pirteä ja laadukas lätty.

Samalla on pistettävä kehut kontekstiin: kuuntelin tänään, pitkähkön tauon jälkeen Megadethin Rust in Peacen, ja se pyyhkii lattiaa koko (minulle tutulla) Overkillin diskografialla. Uskallan, jälleen, väittää, että Rust in Peace on paras kuulemani rässilevy, vaikka tätä väitettä ei sovikaan pitää kovin omaperäisenä kantana. On se ainakin monin kertaisesti jotakin Master of Puppetsia parempi.

Reverend Bizarre - II: Crush the Insects (2005) & Wolves in the Throne Rom - Two Hunters (2007)

Kaksi bändiä ja levyä, joilla ei ole mitään yhteistä keskenään, paitsi se, että ne ovat molemmat äskettäisiä lisäyksiä levykokoelmaani? Kyllä ja ei. Näen Reverend Bizarren II: Crush the Insectsissä ja Wolves in the Throne Roomin Two Huntersissa paljonkin samaa, vaikka tyyli on perin juurin toinen: Wolves… on post-blackia, Reverend Bizarre doomia. Silti bändejä yhdistää tinkimättömyys sekä kiireettömyys: doomia tai samoilubläkkistä ei voi tehdä hyvin jos joutuu kohkaamaan edestakaisin. Molemmat genret ovat minulle myös suhteellisen uusia tuttavuuksia, kun doom on alkanut aueta viimeisten vuosien aikana ja post-black vasta 2017 kesästä alkaen. Vaikka levyillä on (ja ei ole, kuten sanottua) paljon samaa, pidän toisesta selvästi enemmän – miksi?

En oikeastaan tiedä, miksi Reverend Bizarren levy ei lähde. Doom Over the World on tuttu jo vuosien takaa, mutta muuten levy jättää todella haljun fiiliksen, jota en osaa pukea sanoiksi, vaikka olen yrittänyt nyt usean viikon ajan tulkita itseäni ja suhdettani levyyn. Kenties levy on liian monotoninen – mutta ei Wolves…:in levyä monotonisuuden puutteesta sovi kehua. Kenties levy on liian pitkä – ei Wolves…:in kiekkokaan tynkä ole. Kenties jotakin aivan muuta. Huomaan laittavani levyn soittimeen kammoksuen, ärtyneenäkin, koska olen ehdollistanut itseni siihen, että alusta löytyy hyviä rokkidoomiralleja, mutta sen jälkeen mielenkiintoni vain hiipuu, biisi kerrallaan, vaikka puritaaniestetiikka on erinomainen.

Paras selitys, johon kykenen, liittyy tunnelmaan: en vain saa II: Crush the Insectsin tunnelmasta kiinni samalla tavalla kuin Two Huntersin unenomaisuudesta. Post-blackin ja doomin kanssa tunnelma on minulle kaikki kaikessa, sillä jos se jää heikoksi tai riittämättömäksi, musan yksinkertaisuus ja puuduttavuus ponnistaa välittömästi esiin. Wolves…:in musiikissa olen ihastellut tutustumisestani saakka sitä, kuinka vähillä musiikillisilla elementeillä ja karulla äänimaailmalla bändi maalaa vahvoja mielikuvia ja tunnelmia. Reverend Bizarre, sen sijaan, veivaa hyvää doomia, mutta kertaakaan en heittäytynyt mukaan, unohtanut itseäni tai paikkaani maailmassa. Tätä on mahdotonta pukea yhtään konkreettisempaan kirjalliseen asuun, mutta paras doom – tai musiikki ylipäänsä, mutta etenkin doom ja post-black, jotka nojaavat niin vahvasti tunnelmaansa – pysäyttää sijoilleen ja pakottaa kuuntelemaan jokaista nuottia soittajien syvimpien sieluntuntojen todistuksena. Tässä etenkin Hallatar, Swallow the Sun ja muut, joista pari on ei-Juha Raivion bändejä, onnistuvat erinomaisesti; haastan kenet tahansa kuuntelemaan No Stars Upon the Bridgen ja (vaikka tarinaa kiekon takana ei tietäisikään) olemaan pysähtymättä ainakin kerran. II: Crush the Insects ei pakottanut minua kertaakaan pysähtymään, Two Hunters toistuvasti – ja siksi mielestäni Wolves…:in levy on parempi kuin Reverend Bizarren.

Kärsimystoleranssi: Ajattara

Minulla on ollut lähes täydellinen sunnuntai: vapaapäivä, jonka olen käyttänyt lukemalla erinomaista kirjaa, syömällä pitsaa, katsomalla yhtä parhaista TV-sarjoista pitkään aikaan ja kuuntelemalla hyvää musiikkia. Mikäs sen parempi idea kuin kuunnella kolme levyä Ajattaraa putkeen ja pilata hyvä päivä ja fiilis? Ajattara on, objektiivisella että subjektiivisella tasolla, paska bändi, jolta en usko koskaan kuulleeni edes yhtä hyvää biisiä, mutta kun minulle viikko sitten tarjottiin läjää ilmaisia levyjä, joista kolme oli Ajattaraa, en voinut kieltäytyä. (Eräs sukulainen luopui kaikista CD-levyistään, koska hän ei ollut kuunnellut niitä vuosiin eikä enää edes omista mitään soitinta, jolla kuunnella niitä. Ei, en minäkään ymmärrä.) Todellisuus iski vasten kasvoja vasta tänään, kun tajusin että ainoa keino päästä eroon niistä kuuntelupinossa, olisi purra hammasta ja vain kuunnella ne. Koska en halua kuunnella levyjä uudestaan jos ei ole aivan välttämätöntä, teen tekstit niistä kerralla - ja koska en halua kuunnella Ajattaraa ripotellen, voilá, maratoonin ainekset ovat kasassa. Värväsin myös paremman puoliskoni, joka väittää Ajattaraa ihan hyväksi bändiksi, osallistumaan ja kärsimään kanssani, koska mitäs muuta parisuhde olisi jos ei kärismyksen jakamista? Kolme levyä putkeen, vain lyhyillä kirjoitustauoilla välissä... mikä voisi mennä pieleen?

Ennen aloittamista, vielä: tajusin juuri, että mullahan on jo yksi näistä kolmesta levystä hyllyssä. No, kuunnellaan se kuitenkin myös. Kertoo myös paljon bändistä ja sen tyylistä (tai, tässä tapauksessa, tyylittömyydestä) että en edes muista mitkä kaksi levyä mulla ennestään olikaan. P.S. Jos joku haluaa Kalmannon, ekstrakappaleen saa käsilämpimän vittuilun saattelemana ilmaiseksi.

Kuolema

Ei, Ajattara ei ole muuttunut maagisesti paskasta parhaudeksi. Huh-huh, että oli vaikea puolituntinen. Kaikki biisit - siis kirjaimellisesti kaikki - kuulostavat samalta. Kuolema on yksi biisi, josta on vaivattu esiin kymmenen heikkoa varianttia. Riffien kutsuminen riffeiksi on vääryys, koska monet niistä ovat pikemminkin pelkkiä sointumattoja Ruojan kärinöille. Draamaa levyllä ei ole yhtään, mikä vain korostaa biisien samankaltaisuutta ja monotonisuutta; kertsin erottaa säkeestä pelkästään tuplabasarien tai selvemmin esiin astuvan kosketinmaton perusteella. Levyn puolivälin paikkeilla parahdin, että toivon pelkästään sitä, että edes yksi biisi olisi erilainen, edes hivenen toisentyyppinen, mutta ei, kaikki samaa, harmaata, draamatonta "black-doomia" tai "black metalia" - määritelmiä, joista molemmat kuulostavat epäreilun kiinnostavilta. Muutaman kerran läimäytin kaksin käsin otsaani, koska aivan kuin levy olisi yrittänyt tehdä jotain muuta, mutta ei, sitä samaa jyystöähän tämäkin taas oli. Esimerkiksi Kituvan kirous alkoi "maalailevalla" (käytän sanaa isoissa lainausmerkeissä) ambient-äänimaisemalla ja ehdin jo toivoa, että ehkä, josko vain tässä olisi jotakin muuta, mutta kun säe lähti käyntiin, se oli, kuinka ollakaan, tismalleen samanlainen kuin kaikki muutkin biisit levyllä. Levyn vähiten huono biisi on Ikiyössä, koska ainakin siinä oli jotakin dramatiikkaa, joitakin tunnistettavia osioita - ja ei, biisin suhteellinen ei-paskuus ei johdu pelkästään siitä, että siinä käytetään puhdasta laulua, vaan koska puhdas laulu tuo biisiin jotain variaatiota, jotain tekstuuria, jotain uutta ja edes marginaalisesti erilaista. Vittu mitä paskaa; tämä on aika pitkälti sitä, mitä Six Feet Under ja Grave Digger olisivat, jos eivät olisi niin sympaattisia ja lutuisia koheltajia.

Ai niin: tätä pidetään yhtenä bändin vähiten huonoista levykokonaisuuksista. Pelkään, että en selviä seuraavista levyistä ilman kuningas alkoholia.

Kalmanto

Ainakin levyt ovat lyhyitä, taivas varjele. Ongelmana vain on se, että Kalmanto ei ole juuri Kuolemaa parempi levy. Jos jotain, se saattaa olla vieläkin paskempi kiekko, mutta toisenlaisista syistä. Kalmannolla on enemmän variaatiota, mistä kiitosta bändin suuntaan, mutta käytännössä variaatio tarkoittaa vaihtuvien gimmick-soitinten päälle länttäämistä - siellä alla oleva biisi on täysin muuttumaton. Tai no, ei täysin, koska Kalmannon rallit ovat järjestäen pidempiä kuin Kuoleman, mutta se ei tarkoita, että niihin olisi upotettu väistämättä sen enempää vaivaa, vaan samat kaksi tai kolme riffiä kestävät nyt kolmen minuutin sijaan jopa viisi minuuttia. Mutta variaatiota on enemmän, taustalaulujen lisääminen sekä viulun ynnä muun hyväksikäyttäminen ei haittaa kokonaisuutta yhtään ja se saa biisit kuulostamaan ajoittain jopa biiseiltä, ei kahden riffin soittamiselta peräkkäin. Esimerkiksi Ilkitie ei ole ihan niin kauhea tekele kuin pelkäsin. ... putoan omaa jotain draaman kaltaista ja Kalmanto, vaikka onkin varomattomalta järjen vievän tylsää kuultavaa, on sentään marginaalisesti erilainen tekele kuin monet muut levyllä. Silti Harhojen virta on yksinkertaisesti täysin turha biisi, Turhuuden takila jumiutuu yhteen junnaavaan kertosäekoukkuunsa ja Alttarilla aamutähden... no, se kestää noin kolme minuuttia liian pitkään.

Oikeastaan koko levyn upottaa pohjamutiin onneton äänimaailma: soundit ovat aivan paskat. En sano tätä kevyin perustein ja Kuolema sentään kuulosti (soundiensa puolesta) valmiilta levyltä, mutta aivan kuin Kalmantoa miksattaessa tai masteroitaessa olisi unohdettu jonkun namiskan kääntäminen oikeaan asentoon tai jotakin. Ehkä levyn demoversio meni läpi semmoisenaan, mikä selittäisi tuhnuiset rumpusoundit tai... no, koko äänimaailman. En tiedä, en käsitä, en edes yritä.

Mutta korkki ei narahtanut. Vielä.

Noitumaa


Pakko. Ei tästä puolituntisesta ilman viinaa selviä, ei kukaan, ei voi. Kuuntelen oikeaasti mieluummin Metallican ja Lou Reedin yhteislevyä Lulua kuin Noitumaata - enkä edes vitsaile tai liioittele sanoessani näin. Noitumaan erikoisuus on se, että kyseessä on akustinen levy eli ainakin se on erilainen kuin kaikki muut Ajattaran levyt, mutta... Huoh. HUOH!

Ehkä tämä on vitsi, mutta jotta se olisi vitsi, siinä pitäisi olla jotakin hauskaa. Paskan musan tekeminen ja julkaiseminen ei ole mikään ovela läppä, vaan vittuilua kuulijalle - ainakin kun tässä mittakaavassa liikutaan. Keuhkosi oli niin toivotonta räpellystä, että viskipullon korkki naksahti auki ja lasi täyttyi, tyhjeni ja täyttyi vaivoin kolme minuuttisen biisin aikana. Massat oli parempi, koska ainakin siinä oli joku kertosäe, joku pointti. Sen jälkeen jokainen biisi oli marginaalisesti huonompi tai parempi kuin Keuhkosi, mutta ei kertaakaan yltänyt siihen matalaan rimaan, jonka Massat asetti. Ali mentiin, oi kuinka mentiinkään. Kun Kielletyt sanat oli loppumaisillaan, sanoin sitä paskimmaksi Ajattaran biisiksi, jonka olen koskaan joutunut kuulemaan. Korjasin edellistä lausuntoani Lampaan kohdalla, koska se on vielä melkoisesti toivottomampi tekele puhelauluileen. Riffit ovat täysin identtisiä kuin aiemmilla levyilläkin, mutta nyt ne vain on vedetty akustisilla kitaroilla ja ne kuulostavat sen puolesta paremmilta kuin vaikkapa Kalmannolla, mutta sitä samaa turhanpäivästä taustasointumattoahan ne ovat.

Jos jotain hyvää pitäisi sanoa, niin A) levyn äänimaailma on kaikessa vähäeleisyydessään riittävä. Kokonaisuutena kiekko kuulostaa paljon paremmalta kuin Kalmanto tai Kuolema. B) Kansitaide on tyylikäs. C) Levy on näistä kolmesta putkeen läpikärsimistäni lyhyin, kolmekymmentäyksi minuuttia pitkä. D) Massat ei ole niin paska biisi kuin kaikki muut levyllä. Siinäpä se. Enempää edes suunnilleen positiivissävytteistä sanottavaa en löydä, vaikka kuinka yritän.

Mieluummin Lulu kuin Noitumaa, vaikka Lulu on leffan mittainen, kun Noitumaa vain nippanappa Frendien jaksoa pidempi.

Loppukaneetti

Kokemus oli epämiellyttävä ja juuri sellaista kärsimystä kuin pelkäsinkin. Ajattara on silmissäni edelleen paska bändi - jos jotain, se saattaa olla nyt paskempi bändi kuin vielä tänä aamuna, jolloin ajattelin löytäväni kolmesta levystä edes jonkin hyvän jutun. Kaikissa kolmessa kiekossa oli jotakin perustavalla tavalla pielessä: Kuoleman biisit ovat vaivoin biisejä, Kalmannon soundit vaivoin demotasoa ja Noitumaa vaivoin... no, mitään.

Ghost Brigade - Until Fear No Longer Defines Us (2011)

Paluu Bob Dylan -kuurin jälkeen melkoisesti tutummille vesille, vaikka bändi ei olekaan ennestään tuttu. Ghost Brigadesta oli paljon juttua vuoden 2010 molemmin puolin, kun bändin kakkos- ja kolmoslevyt (Isolation Songs ja Until Fear No Longer Defines Us eli UFNLDU) herättivät ihastusta. Muistan, että bändistä puhuttiin paljon, mutta jostakin syystä tutusmiseni jäi pintapuoleiseksi eli muutamaan taustalla pyöräytettyyn kirjastolainaan. Huterien muistikuvien perusteella nappasin UFNLDU:n hyllyyni, koska ajattelin myös Insomniumia fanittavan paremman puoliskoni pitävän Ghost Brigadesta ja, kuten tavallista (ha-ha), en ollut väärässä.

Ghost Brigadea tuntemattomille bändin soundia voisi kuvailla Katatonian ja Insomniumin välimalliksi: toisaalta etenkin riffittelyn tyylissä ja sen yhdistämisessä örinään on melkoisesti insomnium-tyylistä melankoliaa, mutta koska vähäeleiset puhtaat laulut ja akustiset tunnelmoinnit ovat niin merkittäviä siivuja kokonaisuutta, Katatonia-rinnastus tulee mieleen välittömästi. Bändin genrerunkkausmääritelmä Metal-Archives.comissa kertoo paljon soundin vaikeasta kuvaamisesta: melodic death/doom metal, depressive rock, post-metal. Eli Insomniumia veivaamassa Katatoniaa tai Katatoniaa rönsyilemässä Insomniumin tontille tai jotain aivan muuta. Yhtä kaikki: tyyli on hyvä, vähäeleinen ja rankka olematta alleviivatun korostetusti kumpaakaan. Biisit ovat pitkiä ja hidasliikkeisiä olematta tylsiä - sanoin paremmalle puoliskolle ensikuuntelun aikana toisen biisin (Clawmasterin) loppuessa, että olipahan muuten perkeleen hyvä biisi. Eikä loppulevy heikkene, vaan esimerkiksi kuin huomaamatta melkein yhdeksän minuuttia kestävä Breakwater lähentelee jo neroutta.

Tunnin kesto on siinä ja siinä, että onko se liikaa, mutta en kyllä keksi äkkiseltään ainuttakaan biisiä, jonka tohtisin kokonaisuudesta viipaloida pois. UFNLDU on yksinkertaisesti hyvä levy - ei ehkä mestariteos, mutta ei kovin kaukanakaan. Ainoa isompi nurinani liittyy solisti Manne Ikosen puhtaiden laulujen laatuun: ne kyllä sopivat soundiin, mutta ääni vaikuttaa sen verran koulimattomalta, että voin vain spekuloida kuinka laulutunneilla käyminen olisi petrannut tulkintaa entisestään. Tämäkin on varsin pieni miinus, koska laulu ei kertaakaan tunnu riittämättömältä - jos se nyt ei ole optimaalista, ei se tee siitä väistämättä huonoa. Lyriikoihin kun saisi vielä lisää sitä Insomniumilla loistavaa runollisuutta, niin ai että. Seuraavaksi tarvitsen hyllyyni ainakin Isolation Songsin sekä, aikanaan, viimeiseksi (?) jääneen IV - One With the Stormin. Ja miksei myös esikoisen, Guided by Firen.

Bob Dylan - Highway 61 Revisited (1965)

Bob Dylanin uran kenties tärkeimmäksi levyksi lukeutuva Highway 61 Revisited on ensimmäinen nobelistin kiekko, joka otti selvän pesäeron alkuperäiseen folk-Dylaniin. Se on myös monien mielestä miekkosen paras levy, mutta minulle se on (vasta?) toinen omistamani Dylan ja verratessani sitä aiemmin ostamaani The Times They Are A-Changin'iin, huomaan selvän tasoeron Highway 61 Revisitedin eduksi. Ei sen takia, että se on rokimpi levy kuin TTTAAC, vaan koska se on monipuolisempi. Jos käyt nyt lukemassa tekstini TTTAAC:sta, huomaat minun pitäneen levyn lyriikoista mutta kyllästyneen levyn yksipuoliseen antiin - juuri tämän takia päätin hankkia Highway 61 Revisitedin.

Highway 61 Revisited alkaa sillä kuluneimmalla, kuuluisimmalla ja yliarvostetuimmalla Dylan-rallilla, Like a Rolling Stonella. Ei, se ei ole huono biisi, sinänsä, mutta en jaksa käsittää kappaleen kohtuutonta suosiota ja mainetta Dylanin parhaana biisinä. Kyllä, sillä on hyvät sanat, mutta eikös Dylanilla (lähes) aina ole? Kyllä, se on rock-biisi, mutta on Dylanilla muitakin rokkaavampia ralleja. Like a Rolling Stone ei ole edes levyn paras biisi, puhumattakaan Dylanin koko tuotannosta. Minulle sekä Tombstone Blues, Highway 61 Revisited että akustinen ja mammuttinen 11-minuuttinen Desolation Row ovat paljon tarttuvampia, kiinnostavampia ja paremmin sanoitettuja kappaleita kuin iänikuinen renkutus Like a Rolling Stone.

Kokonaisuutena Highway 61 Revisited on paljon TTTAAC:iä eläväisempi. Biisit rullaavat parhaillaan vastustamattomasti ja rauhallisemmissa kohdissa on enemmän painoarvoa, kun levyn draamankaari kurvaa suvantoon räminän kautta. Siinä missä TTTAAC ei kestä kokonaisuutena, Highway 61 Revisited vaatii kuuntelun kokonaisuutena, koska vain siten Desolation Row'n paatoksellisuus rinnastuu Highway 61 Revisitedin grooveen. Silti Highway 61 Revisited ei ole täydellinen levy, vaan esimerkiksi Queen Jane Approximately jää hievenen filleriksi. Pidän mielenkiintoisena ja levyn ikää kuvaavana huomiona myös sitä, miten etenkin rummut on miksattu oikeaan kaiuttimeen: kun on tottunut virvelin takovan metronomin lailla äänimaailman keskellä, sen eristäminen toiseen korvaan on... häkellyttävää, vähintäänkin. Vastaavaa ongelmaa ei ole minimalistisemmissa kappaleissa ja etenkin Desolation Row kuulostaa niin hyvältä kuin se voi tai sen tarvitsee koskaan kuulostaakaan.

Niin tai näin, ostanen lisää Dylania taas jossakin välissä. Nyt menen luukuttamaan miekkosen parasta biisiä, kuten olen jo kuukauden ajan tehnyt. Ai mikäkö se on? Törkeän kova Things Have Changed, tietenkin. Dylan taitaa olla ainoa ihminen maailmassa, jolla on Nobel, Oscar ja Grammy.

Stam1na - Taival (2018) & Deicide - Overtures of Blasphemy (2018)

Edellisessä blogitekstissä niputin kimppaan kaksi minulle uutta bändiä uusien levyjensä tiimoilta. Tässä tekstissä käsittelen myös kahta uutta levyä, mutta bändit ovat tuttuakin tutumpia: Stam1nalta omistan kaikki kiekot, Deicideltä melkein kaikki (kaikki relevantit ainakin). Molempia bändejä kuvaa myös se, että olen menettänyt mielenkiintoni heidän heikompiin levyihinsä tällä vuosikymmenellä ja etenkin Deiciden edellisestä aidosti hyvästä tuotoksesta on aikaa jo yli kymmenen vuotta. Levyjä yhdistää tämän lisäksi se, että ne ovat parempia kuin odotin tai pelkäsin: ne ovat bändiensä pirteimpiä levyjä aivan liian pitkään aikaan.

Stam1nan Taival on monipuolisin ja henkilökohtaisin Stam1na-kiekko koskaan; samalla sen kappalemateriaali on kautta linjan laadukasta. Ne tavanomaisemmat Stam1na-rallit a'la Solar, Enkelimurskain, Elämänlanka ja Kaikka-biisi Sudet tulevat ovat niin taattua laatua, että bändi ei ole vielä moisten kanssa pahasti korpeen haksahtanut. Niiden sijaan levyn varastavat ne oudot ja kokeelliset biisit - Anna Erikssonin kanssa duetoitu Gaian lapsi, kolmesta osiosta ja noin kymmeneen minuuttiin venyvä Metsästäjä sekä esimerkiksi pakolaislapsen näkökulmasta kerrottu Merivälimatka ovat jotakin sellaista, mitä Stam1nalta on ja ei ole kuultu aiemmin. Ne tunnistaa kyllä lemiläisten perseilyksi, mutta silti niitä ei voi suoraan rinnastaa mihinkään yhtyeen aiempaan settiin. Levyn yleisilme on myös varsin popahtava ja tarttuva, mitä en pidä huonona asiana, vaan pelkkänä kuvauksena. Minulla on monien edellisten Stam1na-kiekkojen kanssa ollut sama kaava: aluksi olen innoissani niistä, mutta muutamassa päivässä tai viikossa ne unohtuvat hyllyyn enkä osaa sanoa, koska viimeksi olen kuunnellut Elokuution, SLK:n tai Nocebon. (Varmaan blogitekstejä tehdessä.)

Deiciden Overtures of Blasphemy on häkellyttävän pirteä kiekko. Se sisältää parasta Deicideä sitten vuoden 2006. Glen Bentonin tavaramerkki rääkynä on pudotettu kokonaan pois - liekö ääniala kaventunut vuosien varrella siihen pisteeseen saakka, että rääky ei enää lähde kunnolla tai ollenkaan? mene ja tiedä - mutta lopulta en enää muistanut ihmetellä koko poissaoloa. Niin hvyää kappalemateriaali on: levy on rankka, tarttuva ja armottoman brutaali, mutta se ei ole täydellinen. Se on paras Deiciden levy sitten Stench of Redemptionin, mutta minulla on eräs ongelma levyn kanssa ja se on taatusti erilainen ongelma kuin kellään muulla (ja se koskee luultavasti koko bändin diskografiaa, mutta vasta nyt kiinnitin asiaan kunnolla huomiota). Kirjoitan alle säkeistön verran lyriikkaa ja toivon, että yrität tunnistaa mistä biisistä se on:

Kill the light, cauterize the blood of Christ
Plague of dysfunction the book of your lord
I was there to witness the ending of your lord
All my life, I hated you so
Death... bound in mystic
Consume communion
Preyed upon the innocent
Lost to the light of deceit
With consciousness
Hatred runs deep
Hooks through flesh
Feel my scourge upon the earth

Niin, mikä biisi? Aivan, vastaus on: ne kaikki. Ylle olen koonnut jokaisen biisin ensimmäisen säkeen (pätkäisin paria, koska siten ne sopivat paremmin ja pointti tulee perille) ja niissä on tässä muodossa ihan yhtä paljon tolkkua kuin missään yksittäisessä biisissä kokonaisuutena. Ei kerro hyvää Bentonin lyriikallisesta annista, jos satunnaiset säkeet voi ketjuttaa yhtä hyväksi säkeistöksi kuin kuin kaikki levyn säkeistöt. Ne ovat vain rankkoja sanoja peräkkäin - niin yllä kuin koko levyllä. Musiikillisesti, kuitenkin, Overtures of Blasphemy on parasta Deicideä pitkään aikaan - niin pitkään, jos totta puhutaan, että olin varma, etten koskaan kuulisi näin hyvää settiä Steve Asheimilta ja Bentonilta.