Kalmah - The Black Waltz (2006) & Katatonia - The Great Cold Distance (2006) & Kamelot - Haven (2015)

Tällä blogitekstillä on hassu teema: Ka-alkuisia bändejä, joita en ole aiemmin tajunnut täysin, mutta joita yritän jälleen tajuta. Bear with me.

Kalmah on, edelleen, niitä yhtyeitä, joista minun pitäisi kaiken järjen ja järjettömyyden perusteella olla into pinkeänä, mutta kun ei vaan lähde. Olen jo aiemmissa kirjoitelmissani yrittänyt käsitellä sitä, mistä tuo... jos ei nyt inhoni, niin ymmärtämättömyyteni... on kummunnut. Muistaakseni (en jaksa tarkistaa) tulin siihen tulokseen, että Kalmah ei ole riittävän överi missään tekemässään jutussa: lyriikat ovat tavallisia, soitossa ei ole älytöntä teknisyyttä, musiikista puuttuu taidemetallinen tunnelmallisuus, biisit eivät ole tarttuvia eivätkä vastaavasti myöskään mitenkään erityisen koukeroisia. Kaikissa aspekteissa musiikissaan Kalmah jää juuri sinne uncanny valley -akselille, josta en ole saanut hilattua sitä ylös.

The Black Waltz on monien mielestä yhtyeen paras levy ja siltä löytyy paras yhtyeeltä koskaan kuulemani kappale, The Groan of Wind, mutta jälleen... Ei vaan lähde. Petri Kokko on riittävä muttei poikkeuksellinen örisjä. Sävellystyö on riittävää muttei huikeaa. Ja niin edelleen, jälleen, aina. Olen kuunnellut levyn nyt liioittelematta viisitoista kertaa, mutta jokaisella kerralla olen laskenut biisejä ja minuutteja sen päättymiseen. Mitään vikaahan levyssä ei ole, mutta se ei tee mielestäni mitään osa-aluetta niin hyvin, että saisin koko musiikillisen paletin naksahtamaan kohdilleen sen kautta. Esimerkiksi Opeth aukeaa minulle ajoittain juuri Mikael Åkerfeldtin örinöiden kautta, Bob Dylan lyriikoillaan ja niin edelleen. Kalmahilla ei ole mitään poikkeuksellista, joka ohjaisi kuunteluani haluttuun suuntaan. Ehkä taas parin kuukauden tai vuoden päästä annan yhtyeelle uuden mahdollisuuden (Palo on kuulemma kova kiekko), mutta nyt haluan levyn vain pois silmistäni.

Katatonia on toinen bändi, jolle olen mielestäni antanut useita mahdollisuuksia ja jonka kanssa olen päässyt lähelle ymmärrystä, mutta ymmärrykseni on hiipunut pois. Yhtyeen klassikkona pidetty (Åkerfeldtin örinöillä ryyditetty, huom.!) Brave Murder Day on hyllyssäni, lähes kuuntelematta; myöhempi Tonight's Decision on soinut useammin, mutta sekään ei ole tuntunut mitenkään erityisen omalta. Yhtyeen "depressive rock/metalliksi" luokiteltava musiikki on kuin Sentencediä ilman parasta tarttuvuutta tai sysimustaa huumoria.

The Great Cold Distance on kuulemma mestariteos. Itse en saa siitä paljoakaan irti. Kappaleet ovat varsin simppeleitä neliminuuttisia ralleja, jotka kyllä kuuntelee, mutta kun niitä on levyllä kaksitoista eikä niiden välillä ole suurta variaatiota, mielenkiintoni hiipuu samalla tavalla kuin ymmärrykseni yhtyeen varhaisemmista mestariteoksista. Jonas Rensken vokaalit ovat makuuni liian ohuet, vaikka ne sopivatkin erinomaisesti yhtyeen soundipalettiin - mutta, kuten biisien kohdallakin, ne eivät riitä kantamaan maaliviivalle saakka, ainakaan minulle. Monet muut kuuntelijat tuntuvat olevan sillä kannalla, että mitään tätä parempaa ei ole eikä tarvitsekaan olla (8.7 on korkea keskiarvo MetalStormissa). Levyn kuuntelun jälkeen saatan valikoida minkä tahansa levyn biiseistä ja miettiä, että täähän oli ihan hyvä biisi, miksi olen näin kriittinen tätä kohtaan, mutta kun kuuntelen toisen biisin, muistan. Liian monotonista, liian ponnetonta, liian helposti taustamusiikiksi taantuvaa.

Kamelotista olen pitänyt jo aiemmin, sanotaan se nyt tähän alle. Etenkin yhtyeen kultakauden levyt (2001 - 2007) ovat kovia kiekkoja, mutta ennen yhtyeen uusinta, The Shadow Theorya - jota ilmeisesti kaikki muut kuin minä pitävät yhtyeen heikoimpana sitten alkuaikojen - nykymuotoinen Kamelot ei lähtenyt kunnolla. Myönnän, että monet väliin jäävistä levyistä käväsivät luureissani vain pikaisesti, mutta käväisivät kuitenkin. Annoin The Shadow Theorylle erittäin korkean arvosanan Impessä enkä kadu sitä tippaakaan, koska se levy avasi minulle uudelleen tien Kamelotin maailmaan. Samalla kun se avasi väylän bändin pariin, tiesin joutuvani levyostoksille.

Havenin, yhtyeen toiseksi uusimman levyn, löytäminen ei ollut kuitenkaan niin simppeliä: vaikka levy on vain pari vuotta vanha, sitä ei ole missään midpricena tai edes täyshintaisena. Onnistuin kuitenkin, ilmeisen kovalla tuurilla, bongaamaan yhden kappaleen erään suomalaisen levykauppaketjun myymälästä ja vaikka kiekko oli lähes täyshintainen, ostin sen.

Ja helvetin hyvä niin: Haven on vähintään yhtä hyvä kuin The Shadow Theory. Koukkuja, huikeita melodioita, Tommy Karevikin päräyttävät laulut, jättimäinen määrä uudelleenkuunteluarvoa, ei yhtään huonoa biisiä... Kyllä kelpaa, ai saatana. Olin jo ensimmäisen biisin, Fallen Starin, jälkeen leuka lattiassa - ai näinkö hyvää settiä tää olikin, miksi en ollut aiemmin häkeltynyt tästä? Leuan keräilyssä on kulunut nyt joitakin viikkoja, ehkä kuukausia. Häikäisevä levy, kovan hintalappunsa arvoinen, monin kerroin.

Gojira - Magma (2016) & Hammerfall - No Sacrifice, No Victory (2009) & In Flames - Sounds of a Playground Fading (2011)

Tällä blogitekstillä on hyvin spesifi teema: bändit, joilta olen aina odottanut enemmän. Yhteistä genreä poppoilla ei ole, mutta samankaltaista ei-vaan-lähde-meininkiä kylläkin.

Taidan olla maailman ainoita äärimetallidiggareita, joka ei vieläkään tajua Gojiran hienoutta. Olen ollut lähellä ymmärrystä monta kertaa – edellisen kerran, kun kuuntelin From Mars to Siriusin, olin karvan päässä valaistumisesta – mutta vieläkään en ole aivan varma, mikä näistä fransmanneista tekee niin kiehtovan. Kyllä, progea on; kyllä, Duplantierin veljekset soittavat ihan julmetun hyvin; kyllä, riffien vähyyskään ei enää ärsytä samalla tavalla. Silti jokin hannaa vastaan, kerta toisensa jälkeen. Voin kuunnella The Heaviest Matter of Universe -tasoisen biisin koska vain ja olla (vertauskuvallisesti) muna pystyssä ja (kirjaimellisesti) niska hellänä sen jälkeen, mutta levykokonaisuuden ajan yhtye ei ole vieläkään onnistunut saamaan minua kelkkaansa.

Magma on yhtyeen fanien keskuudessa polarisoivin levy: se on minimalistisempi kuin pari sitä edeltävää lättyä ja mittakin on typistetty alle kolmeen varttiin. Kenties sen takia se on puhutellut minua enemmän kuin vaikkapa mestariteosstatuksen haalinut From Mars to Sirius: Magma tuntuu raa’alta, silottelemattomammalta, välittömältä. Musiikin ”melkein mutta ei siltikään” -tyylinen vieraus tai etäisyys tai jokin muu ympäripyöreän runollinen sana hannaa edelleen vastaan. Esimerkiksi Silvera omaa häijyjä riffejä, Joe Duplantier päästelee ilmoille päheitä karjahduksia ja kitaralla loihditaan maagisia melodioita, mutta koko ajan musiikki kuulostaa siltä, kuin se olisi lähtökuopissaan oleva kilpahevonen, jota ei koskaan päästetä radalle. Ehkä sitä ei halutakaan päästää ja vaikutelma on tietoinen – en yllättyisi – mutta minä en vain saa siitä irti riittävästi innostuakseni siitä. Silti, ehkä jonakin päivänä kaikki loksahtaa kohdilleen ja luukutan yhtyeen tuotantoa yötä päivää – kaikki ainekset siihen ovat kohdillaan, mutta keitos ei silti maistu.

Hammerfall, puolestaan, ei ole mielestäni ole koskaan ollut erityisen kiinnostava yhtye ja vuosien saatossa se on muuttunut kerta toisensa jälkeen enemmän parodiaksi itsestään kuin oikeaksi bändiksi. Vanha vitsi siitä, että Hammerfallin levyjen parhausjärjestys on sama kuin ilmestymisjärjestys meni romukoppaan vuoden 2014 (r)Evolutionin myötä, mutta irvileuat ovat päässeet aitauksestaan kertomaan, että sitä seurannut Built to Last oli taas selvä askel alaspäin eikä (kirjoitushetkellä) tulevaa Dominationia markkinoitu mitenkään hyvällä (vaan jäätävän paskalla) biisillä.

Yhtyeen musiikillisen tason syöksykierteen aikana svenssonit pistivät ilmoille No Sacrifice, No Victory -lätyn, joka on oppikirjaesimerkki kaikista niistä virheistä, mitä yhtye on musiikissaan vuosien aikana viljellyt: mitäänsanomattomia hokemakertsejä, ennalta-arvattavia biisejä ja ylimittainen levykokonaisuus. Tähän päälle kun läntätään lapselliset uholyriikat, niin huoh, kuka tätä paskaa jaksaa? Olen kuunnellut levyn nyt viitisen kertaa enkä vieläkään muista mitään muuta levystä kuin avaus- ja sinkkuraidan Any Means Necessary ja The Knackin My Sharona -raiskauksen – eikä kumpikaan muistu mieleen hyvällä tavalla. Any Means Necessary jäi mieleen jo ilmestymisensä aikoihin biisinä, joka saavuttaa kliimaksinsa ennen kertosäettä: biisin dramaattisin osio on bridge säkeistön ja kertsin välillä ja kun kertsi saapuu sen jälkeen, koko biisi lässähtää pahasti. Mitä vähemmän My Sharonasta voi sanoa, sen parempi. Kaikki biisit näiden ääripäiden välillä ovat vain sitä samaa, mutta huonommin kuin aiemmin tai (r)Evolutionilla. Turhauttava bändi.

Turhauttavista bändeistä puheenollen: In Flames jaksaa pettää kerta toisensa jälkeen. Yhtyeen 1990- ja 2000-luvun alun levyt ovat olleet aikoinaan tärkeitä metallidiggailukehitykselleni ja pidän niistä yhä, osittain edellä mainitusta syystä. Silti, vielä Come Clarity oli ihan kelvollinen tekele, vaikka sen vertaaminen Colonyn tai edes Reroute to Remainin tasoiseen lättyyn on vääryys. Pian Come Clarityn jälkeen luovutin In Flamesin kanssa moneksi vuodeksi ja aina kun yhtyeeltä oli uusi levy tulossa, kuuntelin sinkkubiisin ja sanoin, että taas tätä vitun paskaa. Olen yrittänyt lieventää antipatiaani nykymuotoista In Flamesia kohtaan käymällä yhtyeen keikalla ja ruotimalla uusimman levyn läpi podcastissa, mutta ei siitä mihinkään pääse: yhdentekevää musiikkia yhtyeeltä, joka aiemmin teki niin omaperäistä ja toimivaa musiikkia.

Sounds of a Playground Fading on monien mielestä nykyisen In Flamesin vähiten huono levy. No, se – kuten Hammerfallin levykin – oli halvalla tarjolla ja ennakkoluulojen haastaminen on aina hyvästä. Ja, ilokseni voinen mainita, että se ei ole läheskään niin paha kuin aluksi pelkäsin: noin puolet biiseistä on siedettäviä, ajoittain jopa hyviä. Esimerkiksi Where the Dead Ships Dwell, All for Me ja Fear Is the Weakness ovat ihan päteviä ralleja. Ne loput biisit ovatkin sitten asia erikseen. Koko levy voisi päättyä The Atticin myötä eikä kukaan menettäisi mitään – jo The Attic on niin typerä ralli, että vitutuskerroin kipuaa eskponentiaalisesti, mutta kaikki biisit sen jälkeen tuntuvat jälkiajatukselta. Voisin hyvinkin elää maailmassa ilman Jester’s Dooria tai Liberationia. Helposti. Levyn alkupuolen ajan aloin epäillä, olinko ennakkoasenteessani sittenkin väärässä, että voisiko In Flames sittenkin olla ihan kuuntelukelpoinen yhtye, mutta onneksi levyn jälkipuolisko muistutti realiteeteista. Katsotaan taas kymmenen vuoden kuluttua uudelleen, In Flames, josko standardini olisivat siihen mennessä romahtaneet.