Edguy on kasvanut minulle. Tutustuin bändiin paremmin Avantasian kautta, mutta koska Avantasian levytystahti on puolitettu Edguyn takia, ajattelin antaa Tobias Sammetin alkuperäiselle bändille paremman mahdollisuuden kuin Age of Jokerin. Ostin ensimmäiseksi, pitkällisen vaivannäön jälkeen (wanhojen Edguy-levyjen löytäminen ei ole helppoa, I have you know) Mandrake-kiekon, joka on laadukasta joskin tavanomaista poweria 2000-luvun alkuvuosilta. Sitten, koska se oli tarjolla, nappasin yhtyeen vielä tähän saakka tuoreimman tuotoksen, Space Police: Defenders of the Crownin, jota monet ovat pitäneet Sammetin "paluuna" hyvien Edguy-kiekkojen ääreen parin heikon tai suoranaisesti paskan jälkeen.
Ja onhan se: Space Police omaa sellaisia biisejä, jotka jopa muistaa kuuntelun jälkeen! Siinä on huumoria, joka ei tunnu niin väkinäiseltä kuin aiemmin! Siinä on hyviä biisejä, joita ei takuulla ollut Age of Jokerilla! Okei, ei se erinomainen kiekko ole, mutta meripeninkulmia Age of Jokerin edellä. Oikeastaan levyn kuusi ensimmäistä biisiä ovat juuri sitä, mitä Edguylta sopii 2010-luvulla toivoa: suoraviivaista rokkaavaa melometallia sekä saksalaista huumoria a'la Rock Me Amadeus -koverointi. Ne loput biisit... no, ne ovat siellä. The Eternal Wayfarer ei ole huono, mutta se on ylimittainen; kolme muuta ovat huonoa Sammettia. Sammet on alkanut toistaa itseään pahasti viimeisen n. kymmenen vuoden aikana ja tämä näkyy molemmissa bändeissä, mutta hän on siitä huolimatta laadukas säveltäjä, joka kykenee erinomaisiin suorituksiin - valitettavasti Edguyn kannalta, nämä parhaat hetket ovat osuneet järjestäen Avantasian levyille. Edguy tuntuu olevan monesti se jämäkori, jonka täytteeksi hän heittää kaikki filleribiisinsä, joilla ei ole toivoa Avantasian levyille (ja tämä ei tarkoita etteikö Avantasian järjestäen liian pitkät levyt olisi jo valmiiksi täynnä filleriä).
Edguy teki 2000-luvulla joitakin todella laadukkaita levyjä - vuoden 2004 Hellfire Club kuuluu tätä nykyään yksiin power metal -suosikkeihini - mutta vaikka Space Police on parannus, se on silti vain hitusen keskinkertaisen yläpuolella. Kyllä, sen kuuntelee eikä kertaakaan tarvitse miettiä, mitkä kaikki asiat ovat elämässä menneet pieleen, että on päätynyt tähän tilanteeseen kuuntelemaan näin paskaa kiekkoa, mutta se ei silti ole kuin ihan hyvä levy. Sammet pystyisi parempaankin, jos vaan oikein panostaisi ja antaisi muillekin bändiläisille vastuuta.
keskiviikko 31. tammikuuta 2018
maanantai 22. tammikuuta 2018
Dragonforce - Maxium Overload (2014)
Dragonforce oli minulle pitkään varsin epäkiinnostava bändi: he tekivät ylinopeaa, teknisen taituruuden osoittamiseen tarkoitettua musiikkia, joka oli unohtanut ne kuuluisat biisit. Annoin yhtyeen varhaisille levyille aina mahdollisuuden, kuitenkin, vaikka moniminuuttiset soolotaistot uuvuttivatkin nopeasti. Kamelin (siis peuran-) selkä katkesi viimeistään tylsän Ultra Beatdown -levyn myötä ja en tainnut olla ainoa, joka piti hommaa rasittavana soitinmasturbaationa: em. levyn ja sitä seuranneen välittömästi unohdetun livekiekon jälkeen kului useita vuosia ilman Dragonforce-levyä. Yhtye vaihtoi lafkaa (taas) ja iski luun syvälle kurkkuun parhaalla levyllään, vuoden 2012 The Power Withinillä, jossa ensimmäistä kertaa bändi teki hyviä biisejä ilman pakotettua teknisyyden ylikorostamista.
Kaksi vuotta eteenpäin ja avot, Maximum Overload vähentää koukkuja ja hyviä biisejä, lisäten tilalle enemmän kuin hieman yliteknisyyttä. Kenties bändi tiesi, ettei se onnistuisi enää yllättämään kuulijoitaan yhtä hallitulla (ja bändin mittapuulla hillityllä) levyllä, vaan sen oli turvauduttava johonkin muuhun elementtiin ja tuo elementti oli se tuttu ja turvallinen gimmick, jolla bändi aikoinaan nousi lyhytikäiseen (suur?)maineeseen. Tämä ei tarkoita sitä, että Maximum Overload olisi huono levy, koska se ei ole: se on mielestäni parempi kokonaisuus, paremmin rakennettu ja koostettu paremmista biiseistä kuin monien hehkuttama Valley of the Damned -esikoinen. Sen suurin heikkous on väli diskografiassa, jossa se ilmestyi: jauhot mussuttajille suuhun iskeneen levyn jälkeen on vaikea pitää taso korkealla, oli bändi melkein mikä tahansa, mutta Dragonforce on aina näyttäytynyt minulle ailahtelevana poppoona, joka saattaa hetkittäin osua häräsilmään yksittäisillä biiseillä (kunhan niitä on trimmattu lyhyempään formaattiin), mutta joka muutoin on valitettavan taipuvainen ylimittaiseen perseilyyn.
Maximum Overload on kaukana pahimmasta tapauksesta tällä saralla, vaikka sitä ei voikaan pitää napakymppina. Muutama biisi ei pääse oikein liikkeelle, jotkut eivät pääse yli kertosäekoukuistaan ja loput ovat ihan hyviä - pari biiseistä on jopa suorastaan erinomaisia. Oikeastaan syy, miksi levyn aikoinaan ostin se, että The Game on mielestäni (edelleen) juuri sellainen biisi, jollaisten tekemisessä Dragonforce on ollut parhaillaan. Hengästyttävä tempo toimii muutaman biisin ajan hyvänä mielenkiinnon ylläpitäjänä, mutta bändillä kuin bändillä pitäisi olla joku muukin puoli kuin ADHD-kaahaus. Katsokaa vaikka grindcore-bändejä: niilläkin on yleensä yksi biisi (eli yksi riffi, huehue), joka ei ole vain mahdollisimman nopeaa sahausta mahdollisimman nopean sahauksen takia.
Kaksi vuotta eteenpäin ja avot, Maximum Overload vähentää koukkuja ja hyviä biisejä, lisäten tilalle enemmän kuin hieman yliteknisyyttä. Kenties bändi tiesi, ettei se onnistuisi enää yllättämään kuulijoitaan yhtä hallitulla (ja bändin mittapuulla hillityllä) levyllä, vaan sen oli turvauduttava johonkin muuhun elementtiin ja tuo elementti oli se tuttu ja turvallinen gimmick, jolla bändi aikoinaan nousi lyhytikäiseen (suur?)maineeseen. Tämä ei tarkoita sitä, että Maximum Overload olisi huono levy, koska se ei ole: se on mielestäni parempi kokonaisuus, paremmin rakennettu ja koostettu paremmista biiseistä kuin monien hehkuttama Valley of the Damned -esikoinen. Sen suurin heikkous on väli diskografiassa, jossa se ilmestyi: jauhot mussuttajille suuhun iskeneen levyn jälkeen on vaikea pitää taso korkealla, oli bändi melkein mikä tahansa, mutta Dragonforce on aina näyttäytynyt minulle ailahtelevana poppoona, joka saattaa hetkittäin osua häräsilmään yksittäisillä biiseillä (kunhan niitä on trimmattu lyhyempään formaattiin), mutta joka muutoin on valitettavan taipuvainen ylimittaiseen perseilyyn.
Maximum Overload on kaukana pahimmasta tapauksesta tällä saralla, vaikka sitä ei voikaan pitää napakymppina. Muutama biisi ei pääse oikein liikkeelle, jotkut eivät pääse yli kertosäekoukuistaan ja loput ovat ihan hyviä - pari biiseistä on jopa suorastaan erinomaisia. Oikeastaan syy, miksi levyn aikoinaan ostin se, että The Game on mielestäni (edelleen) juuri sellainen biisi, jollaisten tekemisessä Dragonforce on ollut parhaillaan. Hengästyttävä tempo toimii muutaman biisin ajan hyvänä mielenkiinnon ylläpitäjänä, mutta bändillä kuin bändillä pitäisi olla joku muukin puoli kuin ADHD-kaahaus. Katsokaa vaikka grindcore-bändejä: niilläkin on yleensä yksi biisi (eli yksi riffi, huehue), joka ei ole vain mahdollisimman nopeaa sahausta mahdollisimman nopean sahauksen takia.
torstai 18. tammikuuta 2018
Devin Townsend Project - Dark Matters (2014)
Tiedän, tiedän: edellisestä tekstistä on jo kaksi viikkoa. Juujuu, yritän kiristää tahtia näiden kanssa, mutta perkele... No, ei siitä enempää tällä kertaa.
Devin Townsend Projectin piti olla neljän levyn mittainen kokonaisuus: Ki, Addicted!, Deconstruction ja Ghost muovasivat prokkiksen soittajista niin tiukasti yhteen soittavan kokonaisuuden, että olisi ollut sääli, jos bändin ura olisi jäänyt siihen. Koska Townsend on helvetin hieno muusikko, hän on jatkanut DTP-nimen alla operointia ja 2014 ilmestyi kahden levyn kokoinen Z2-paketti (kuvitelkaa toi kakkonen potenssiin, mutta en osaa tehdää sitä tässä Bloggerin kirjoituskentässä ja oon ns. laiska paska), jota en ole vieläkään hankkinut, koska lukemani arvostelut eivät olleet erityisen myönteisiä. Sen sijaan levyn toinen puolikas, joka minua oikeasti kiinnosti, julkaistiin omana levynään ja suoraan midpricena - näin pidetään fanit tyytyväisenä! Tuo kiekko on kauan himoittu jatko-osa Ziltoid-saagalle ja kulkee nimellä Dark Matters.
Dark Matters on hyvä levy, mutta sen suurin ongelma on se, että se on liian musikaalimainen. (Joille levy on tuttu, toivottavasti hymähtelevät tällä hetkellä.) Oikeastaan tarkoitan tällä sitä, että kertojamonologia/dialogia on aivan liikaa. Ensimmäisellä kerralla sen seuraaminen on viihdyttävää, mutta toisella, kolmannella ja viidennellätoista kuuntelukerralla homma alkaa maistua vähintäänkin pahviselta. Ilmeisesti Z2:lla on kiekko, jossa on Dark Matters ilman kertojaa, mutta en jaksa uskoa, että biisien suhteellisen massiivinen määrä toistoa kestää paneutuvampaa kuuntelua, koska biiseistä kuulee, että ne on rakennettu kerronnan taustalle. Tästä huolimatta jotkin biiseistä ovat siitä huolimatta erinomaisia ja ne saattaisivat sopia jopa ensimmäiselle Ziltoid-kiekolle - etenkin Deathray ja March of the Poozers kolahtavat kovaa. Lisäksi hatunnosto päätösraidan "Universal Choir" -kohdalle, johon siis kuka vain Devin-fani sai mahdollisuuden osallistua äänittämällä omaa lauluaan; urakka on ollut miksaajalle varmaan melkoinen painajainen ja lopputuloksesta kuulee, että raitoja on enemmän kuin hieman eikä satojen laulajien mahtipontisuus tule täysin läpi.
Olen tavallaan tyytyväinen, että odotin Dark Mattersin itsenäisjulkaisua, sillä uutena hankittuna kiekko olisi saattanut tuntua pettymykseltä. Nyt siitä on jäänyt maku vain yhtenä Devin-levynä lisää... jossa on liikaa kertojaa.
torstai 4. tammikuuta 2018
Devilment - The Great and Secret Show (2014)
Kun Cradle of Filth julkaisi surkean The Manticore and Other Horrors -levynsä AD 2012, olin valmis sanomaan hyvästit bändille, joka oli ollut minulle pitkään erittäin tärkeä tekijä äärimetalliin tutustuttamisessa sekä äärimetallin saralta. Ja nyt ne puristit siellä takarivissä hiljaa: Cradle of Filth oli oikeasti hyvä bändi monen levyn ajan vuoden 1996 jälkeenkin - kyllä, harha-askelia sattui mukaan, mutta ainakin bändi kokeili uutta epäonnistuessaankin. Epäonnistuneista kokeiluista huolimatta päämäärätön The Manticore and Other Horrors tuntui lopulliselta, todistukselta siitä, että yhtyeellä ei ollut tekemisessään enää punaista lankaa. Tämä kauhukuva osoittautui (onneksi) vääräksi, mutta kun Dani Filth kertoi tekevänsä ensimmäistä levyä uuden projektinsa Devilmentin kanssa, valikoin parasta levyä Saastan kehdon hautajaisten taustamusiikiksi.
The Great and Secret Show ei ole ollenkaan niin huono kuin monet tahtovat antaa ymmärtää - tässä sitä voisi verrata joihinkin tämän vuosituhannen Cradle of Filth -levytyksiin, joita pidetään näköalattomien puristien keskuudessa suurinpiirteen kunnianloukkauksina. Tyyli on varsin lähellä Cradle of Filthiä, vaikka kummassakaan bändissä Dani Filth ei ole ollut sävellysvastuussa; eikä yhtäläisyys ole peräisin yksistään Filthin tunnistettavasta ja monien inhoamasta tulkinnasta, vaan joku Even Your Blood Group Rejects Me (kuinka typeriksi voi biisien nimet mennä?) voisi mennä melkeinpä semmoisenaan Cradlen levylle. Tietenkin tällainen suora vertailu on epäreilua, etenkin kun Devilment tekee paljon oikein ja yrittää parhaansa mukaan erottua nokkamiehensä pääbändistä, mutta minkäs sille tekee, että soundi ja sävellykset ovat kaikesta huolimatta niin samankaltaisia...? Jos viedään tätä vertailua pidemmälle, heittäisin The Great and Secret Show'n jonnekin Goodspeed on Devil's Thunderin ja Darkly, Darkly, Venus Aversan välimaastoon, tyylillisesti (joskin useammilla teknoelementeillä) ja laadullisesti - tämä ei välttämättä kuulostaisi kummalliselta kehulta, mutta minulle nuo kaksi levyä mahtuvat Cradlen top 5 -kiekkojen joukkoon.
Ah, kuulen tänne saakka, kuinka puristit itkevät, corpset valuen. Ääni on suloisimpia pitkään aikaan.
Devilmentin esikoinen on parempi kuin osasin alunperin odottaa. Hatunnosto.
The Great and Secret Show ei ole ollenkaan niin huono kuin monet tahtovat antaa ymmärtää - tässä sitä voisi verrata joihinkin tämän vuosituhannen Cradle of Filth -levytyksiin, joita pidetään näköalattomien puristien keskuudessa suurinpiirteen kunnianloukkauksina. Tyyli on varsin lähellä Cradle of Filthiä, vaikka kummassakaan bändissä Dani Filth ei ole ollut sävellysvastuussa; eikä yhtäläisyys ole peräisin yksistään Filthin tunnistettavasta ja monien inhoamasta tulkinnasta, vaan joku Even Your Blood Group Rejects Me (kuinka typeriksi voi biisien nimet mennä?) voisi mennä melkeinpä semmoisenaan Cradlen levylle. Tietenkin tällainen suora vertailu on epäreilua, etenkin kun Devilment tekee paljon oikein ja yrittää parhaansa mukaan erottua nokkamiehensä pääbändistä, mutta minkäs sille tekee, että soundi ja sävellykset ovat kaikesta huolimatta niin samankaltaisia...? Jos viedään tätä vertailua pidemmälle, heittäisin The Great and Secret Show'n jonnekin Goodspeed on Devil's Thunderin ja Darkly, Darkly, Venus Aversan välimaastoon, tyylillisesti (joskin useammilla teknoelementeillä) ja laadullisesti - tämä ei välttämättä kuulostaisi kummalliselta kehulta, mutta minulle nuo kaksi levyä mahtuvat Cradlen top 5 -kiekkojen joukkoon.
Ah, kuulen tänne saakka, kuinka puristit itkevät, corpset valuen. Ääni on suloisimpia pitkään aikaan.
Devilmentin esikoinen on parempi kuin osasin alunperin odottaa. Hatunnosto.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)