Paradise Lost oli pitkään minulle yhtye, josta en saanut otetta: kaikkialla kehuttiin yhtyeen vanhempia levyjä, etenkin Draconian Timesia, mutta kun kuuntelin em. levyn, se jäi kylmäksi, etäiseksi ja triviaaliksi. 2009 luin Imperiumista ylistävän arvion yhtyeen uusimmasta levystä, ja päätin antaa mahdollisuuden, mutta vain yhdelle biisille - musavideo- ja nimikkorallille, Faith Divides Us, Death Unites Usille. Ja sehän toimi, oikein mallikkaasti: biisissä oli voimaa, mutta silti herkkyyttä, draamaa, ja, paremman sanan puutteessa, ihastuin kappaleeseen ikihyviksi. Lisäksi em. biisillä on erittäin komea musiikkivideo, mikä loistaa huikealla päänäyttelijättären suorituksella.
Päädyin ostamaan Faith Divides Us, Death Unites Us -lätyn vasta 2015, jolloin törmäsin siihen levykaupassa varsin tuntuvalla alennuksella. Olin varma, että levy ei voisi - hyvistä arvioista huolimatta - kestää nimikkobiisin sille lataamia odotuksia. Moisen intensiteetin ylläpitäminen kolmevarttia olisi mahdotonta, ainakin älytöntä. Jotenkin se vain, epäilyksistäni huolimatta, toimii ja juuri nimenomaan tunnepaatoksen kautta/takia. Jokainen kymmenestä kappaleesta pureutuu suoraan ihmisyyden tuskaan, elämän piinaan ja kivuliaisiin ajatuksiin tavalla, joka on hyvin kouriintuva, suoraviivainen mutta samaan aikaan hienosyinen. Esimerkiksi First Light on niin komeasti sävelletty teos - kuunnelkaa se liidi; oikeasti, mitä helvettiä! - ettei vastaavia joka levyllä ole, mutta jotenkin yhdelle levylle on osunut yhdeksän muuta, samanlaisella paatoksella tehtyä ja toteutettua onnistumista. Jokainen biisi on osa kokonaisuutta, mutta toimii silti itsenäisenä sävellyksenä. Tai kuinka Frailty rakennetaan yksinkertaisesta tunnelmointi-introsta suorastaan bläkkähtävään (kyllä se on sana, nyt ainakin) melodiaan, mistä pudottaudutaan takaisin tyypillisempään goottimetalliin - ja kaikki tämä vaivattomasti ja ilman mitään töksähtävää pakkosiirtymää.
Ei Faith Divides Us, Death Unites Us täydellinen levy ole, vaikka onkin erittäin hyvä, suorastaan erinomainen. Se on ehkä hitusen turhan tasapaksu ja loppupuolella muutama kappale jää ilman sitä viimeistä emotionaalista alakoukkua. Silti, todella, todella postiviinen (onkohan sanavalinta hyvä, kun liikutaan näin synkissä äänenmaisemissa...) yllätys, kovien odotusten jälkeekin. Vankka suositus, vaikka goottimetalli tai Paradise Lost ei olisikaan aiemmin kolahdellut.
perjantai 30. syyskuuta 2016
keskiviikko 21. syyskuuta 2016
Nile - Those Whom the Gods Detest (2009)
Those Whom the Gods Detest on kinkkinen levy, koska sinänsä siinä ei ole mitään vikaa - ihan sama juttu kuin yhtyeen sittemmin julkaisemissa levyissä (no, At the Gates of Sethu oli hiukan väsähtänyt, mutta ei silti toivoton keissi). Levy on äärettömän hyvin tehty, soitettu tarkemmin kuin on suotavaa odottaa keneltäkään ja kokonaisuutena paketti on juuri sellainen, mitä Nileltä sopiikin odottaa. Kappaleet murskaavat, repivät ja jauhavat luupölypilveksi, kunnes sylkevät ilmoille kaikki vastarinnan jäänteet. Periaatteessa levyn pitäisi olla yhtyeensä parhaita, mutta kun se ei ole.
Monille Ithyphallic oli levy, millä Nile haukkasi paskaa nielun täydeltä, mutta minä pidän kiinni siitä, että kyseessä on hyvä levy. Syyni ovat osin henkilökohtaiset - se oli levy, jota odotin ja luukutin täyspäiväisesti, minkä takia siitä on tullut elimellinen osa teinivuosiani - mutta myös lähtöisin ihan levystä itsestään. Minulle Ithyphallic on uniikki levy, jonka vain Nile vuosimallia 2007 olisi voinut tehdä: se ei ole täydellinen, eikä edes bändinsä paras, mutta silti oma teoksensa, itsenäisillä jaloillaan seisova (kivikyrpäinen) kolossi. Those Whom the Gods Detest puolestaan on "vain yksi hyvä moderni death metal -levy" - kyllä sen Nileksi tunnistaa, mutta vain Nileksi yleisenä huomiona, ei Nileksi vuonna se-ja-se. Jos olisi olemassa muistilista kaikista asioista, mitkä tekevät Nilestä Nilen, Those Whom the Gods Detestiltä olisi mahdollista löytää kaikki muistilistan kohdat mutta ei mitään muuta. Se on vain Nile-levy, ei enempää tai vähempää.
Monille se riittää - yleinen mielipide on, että Those Whom the Gods Detest on edeltäjäänsä parempi levy - mutta minä en halua yhdeltä silloisista suosikkiyhtyeistäni takuuvarmaa levyä, mikä ei tuo mitään uutta pöydälle, vaikka tekeekin kaiken periaatteessa juuri oikein. Tämän takia en jaksa kuunnella AC/DC:ltä juuri muuta kuin Back in Blackiä - muut levyt tekevät samat jutut kuin em. lätty, mutta vähemmän onnistuneesti.
Mitä enemmän viihdeteollisuutta - oli ala sitten elokuvat, kirjallisuus, musiikki tai videopelit - tarkkailen, sitä selvemmin huomaan, että ihmiset eivät halua aidosti uutta, vaan tuttua ja turvallista. Ei niin väliä, vaikka kaikki mahdolliset kliseet, troopit ja topokset toistettaisiin copy-paste-menetelmällä genren oppikirjasta, vaan kunhan kaikki käy kuten kokija osaa odottaa ennen kokemusta. Tämän takia dekkareissa suurin innovaatio on se, mihin murha-/rikosmysteeri sijoittuu tai kuka sitä ratkoo; UbiSoft työntää joka vuosi kymmenen pelimekaniikaltaan identtistä hiekkalaatikkopeliä kauppoihin ja tekee miljoonien voitot niillä. Luin pomon haasteesta elämäni ensimmäisen chick-lit-romaanin, ja se oli juuri niin geneerinen kuin olla ja voi (huonolla tavalla satumainen, täysin kaikesta todellisuudesta irtaantunut voimafantasia), joten kenties kitkeryyteni tulee sieltä suunnalta, mene ja tiedä.
Pointti oli kuitenkin tämä: minä en halua tuttua tuubaa kerrasta toiseen, vaan uutta, joka pakottaa suhteuttamaan taiteilijan aiemman tuotannon tiukemmin omaan aikaansa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jokaisen bändin/kirjailijan/elokuvaohjaajan/videopelistudion pitäisi muuttaa tyylinsä täysin jokaisella kerralla - vaikka se olisikin erittäin kunnioitettavaa - vaan uuden tulokulman löytämistä vanhaan. Sitä, minulle, Those Whom the Gods Detest ei tarjoa; jos jonkun pitäisi generoida tyhjästä ilmasta tyyppiesimerkki Nile-levystä, maailmaan materialisoituisi Those Whom the Gods Detest.
Monille Ithyphallic oli levy, millä Nile haukkasi paskaa nielun täydeltä, mutta minä pidän kiinni siitä, että kyseessä on hyvä levy. Syyni ovat osin henkilökohtaiset - se oli levy, jota odotin ja luukutin täyspäiväisesti, minkä takia siitä on tullut elimellinen osa teinivuosiani - mutta myös lähtöisin ihan levystä itsestään. Minulle Ithyphallic on uniikki levy, jonka vain Nile vuosimallia 2007 olisi voinut tehdä: se ei ole täydellinen, eikä edes bändinsä paras, mutta silti oma teoksensa, itsenäisillä jaloillaan seisova (kivikyrpäinen) kolossi. Those Whom the Gods Detest puolestaan on "vain yksi hyvä moderni death metal -levy" - kyllä sen Nileksi tunnistaa, mutta vain Nileksi yleisenä huomiona, ei Nileksi vuonna se-ja-se. Jos olisi olemassa muistilista kaikista asioista, mitkä tekevät Nilestä Nilen, Those Whom the Gods Detestiltä olisi mahdollista löytää kaikki muistilistan kohdat mutta ei mitään muuta. Se on vain Nile-levy, ei enempää tai vähempää.
Monille se riittää - yleinen mielipide on, että Those Whom the Gods Detest on edeltäjäänsä parempi levy - mutta minä en halua yhdeltä silloisista suosikkiyhtyeistäni takuuvarmaa levyä, mikä ei tuo mitään uutta pöydälle, vaikka tekeekin kaiken periaatteessa juuri oikein. Tämän takia en jaksa kuunnella AC/DC:ltä juuri muuta kuin Back in Blackiä - muut levyt tekevät samat jutut kuin em. lätty, mutta vähemmän onnistuneesti.
Mitä enemmän viihdeteollisuutta - oli ala sitten elokuvat, kirjallisuus, musiikki tai videopelit - tarkkailen, sitä selvemmin huomaan, että ihmiset eivät halua aidosti uutta, vaan tuttua ja turvallista. Ei niin väliä, vaikka kaikki mahdolliset kliseet, troopit ja topokset toistettaisiin copy-paste-menetelmällä genren oppikirjasta, vaan kunhan kaikki käy kuten kokija osaa odottaa ennen kokemusta. Tämän takia dekkareissa suurin innovaatio on se, mihin murha-/rikosmysteeri sijoittuu tai kuka sitä ratkoo; UbiSoft työntää joka vuosi kymmenen pelimekaniikaltaan identtistä hiekkalaatikkopeliä kauppoihin ja tekee miljoonien voitot niillä. Luin pomon haasteesta elämäni ensimmäisen chick-lit-romaanin, ja se oli juuri niin geneerinen kuin olla ja voi (huonolla tavalla satumainen, täysin kaikesta todellisuudesta irtaantunut voimafantasia), joten kenties kitkeryyteni tulee sieltä suunnalta, mene ja tiedä.
Pointti oli kuitenkin tämä: minä en halua tuttua tuubaa kerrasta toiseen, vaan uutta, joka pakottaa suhteuttamaan taiteilijan aiemman tuotannon tiukemmin omaan aikaansa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jokaisen bändin/kirjailijan/elokuvaohjaajan/videopelistudion pitäisi muuttaa tyylinsä täysin jokaisella kerralla - vaikka se olisikin erittäin kunnioitettavaa - vaan uuden tulokulman löytämistä vanhaan. Sitä, minulle, Those Whom the Gods Detest ei tarjoa; jos jonkun pitäisi generoida tyhjästä ilmasta tyyppiesimerkki Nile-levystä, maailmaan materialisoituisi Those Whom the Gods Detest.
maanantai 19. syyskuuta 2016
Megadeth - Endgame (2009)
Megadeth kuoli 1990-luvun puolivälissä vuosikymmeneksi. Ei, yhtye ei hajonnut, koska yhtye on Dave Mustaine ja hän on edelleen (fyysisesti ainakin) yhtenä kappaleena, mutta kun puhutaan musiikista... kyllä, Megadeth kuoli. 2004 yhtye teki jonkinmuotoista paluuta laadun äärelle, mutta vieläkään ei homma oikein lähtenyt käyntiin. En usko olleeni ainoa, jolle kaikki Countdown to Extinctionin jälkeen tehty on asteikolla enemmän tai vähemmän paskaa... aina Endgameen asti.
Ei, Endgame ei ole erinomainen levy, mutta ainakin se kuulostaa Megadethiltä - vihaiselta, koukeroiselta ja silti suoraviivaiselta, ja kaikki kuorutetaan Mustainen puhevokaaleilla. Ei sen tarvitse olla yhtään monimutkaisempaa, kunhan riffit ovat hyviä ja tempo korkea. Kukaan tuskin tohtii odottaa uutta Rust in Peacea, mutta silti viitisentoista vuotta paskaa on paljon kenelle tahansa fanille, kasuaalikuuntelijoista puhumattakaan. Endgame oli levy, joka osoitti, että Mustaine osaa vielä tehdä hyvää musiikkia, jos sille päälle sattuu, eikä Megadeth ole (kuten se toinen Me-alkuinen rässsijätti) nostalgian varalla kiertävä pystyyn kuollut ruho.
Kappaleista on vaikea puhua sanomatta psykedeelisen kaksinaismoralistisia juttuja: toisaalta rallit ovat juuri sitä, mitä Megadethiltä pitäisikin odottaa, mutta silti ne eivät ole riittävästi; biiseissä on vihaisuutta ja melodiaa, kuten vanhoissa klassikkolevyissä, mutta silti suoraviivainen mäiske tai kertosäekoukut eivät toimi kuten pitäisi. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Periaatteessa kaikki on kunnossa, mutta silti ei ole. Isoin ongelma on se, että vaikka palaset ovat oikeita, ne eivät löydä paikkojaan - kuka vain voi tehdä maailman suurimman palapelin heittelemällä oikeat palikat summittain kehikon sisään, mutta ei sitä silti onnistuneena kasaamisena voi pitää. Sellainen mielikuva minulle Endgamesta tulee: periaatteessa kaikki on olemassa, mutta silti jotakin puuttuu.
Ymmärrän täysin, miksi monille Endgame on ollut viimevuosikymmenen parhaita levyjä: viidentoista vuoden nihkeilyn jälkeen sen täytyy kuulostaa Rust in Peacen jatko-osalta (vaikka se ei oikeasti ole) sekä ihan hel-evetin hyvältä levyltä (vaikka se ei oikeasti ole). Siinä on vimmaa, vauhtia ja koukkuja, mutta silti se ei ole kuin hyvä levy - ei erinomainen, oivaltava tai gamechanger kuten Rust in Peace, vaan hyvä levy. Paras, mitä Mustaine onnistui vaihtelevan miehistönsä kanssa tekemään ennen kuin Anno Domini 2016 sukellettiin dystopiaan. Ja ei, en puhu äärioikeiston noususta ja populistipossujen marssista valtaan ympäri läntistä sivilisaatiota.
Ei, Endgame ei ole erinomainen levy, mutta ainakin se kuulostaa Megadethiltä - vihaiselta, koukeroiselta ja silti suoraviivaiselta, ja kaikki kuorutetaan Mustainen puhevokaaleilla. Ei sen tarvitse olla yhtään monimutkaisempaa, kunhan riffit ovat hyviä ja tempo korkea. Kukaan tuskin tohtii odottaa uutta Rust in Peacea, mutta silti viitisentoista vuotta paskaa on paljon kenelle tahansa fanille, kasuaalikuuntelijoista puhumattakaan. Endgame oli levy, joka osoitti, että Mustaine osaa vielä tehdä hyvää musiikkia, jos sille päälle sattuu, eikä Megadeth ole (kuten se toinen Me-alkuinen rässsijätti) nostalgian varalla kiertävä pystyyn kuollut ruho.
Kappaleista on vaikea puhua sanomatta psykedeelisen kaksinaismoralistisia juttuja: toisaalta rallit ovat juuri sitä, mitä Megadethiltä pitäisikin odottaa, mutta silti ne eivät ole riittävästi; biiseissä on vihaisuutta ja melodiaa, kuten vanhoissa klassikkolevyissä, mutta silti suoraviivainen mäiske tai kertosäekoukut eivät toimi kuten pitäisi. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Periaatteessa kaikki on kunnossa, mutta silti ei ole. Isoin ongelma on se, että vaikka palaset ovat oikeita, ne eivät löydä paikkojaan - kuka vain voi tehdä maailman suurimman palapelin heittelemällä oikeat palikat summittain kehikon sisään, mutta ei sitä silti onnistuneena kasaamisena voi pitää. Sellainen mielikuva minulle Endgamesta tulee: periaatteessa kaikki on olemassa, mutta silti jotakin puuttuu.
Ymmärrän täysin, miksi monille Endgame on ollut viimevuosikymmenen parhaita levyjä: viidentoista vuoden nihkeilyn jälkeen sen täytyy kuulostaa Rust in Peacen jatko-osalta (vaikka se ei oikeasti ole) sekä ihan hel-evetin hyvältä levyltä (vaikka se ei oikeasti ole). Siinä on vimmaa, vauhtia ja koukkuja, mutta silti se ei ole kuin hyvä levy - ei erinomainen, oivaltava tai gamechanger kuten Rust in Peace, vaan hyvä levy. Paras, mitä Mustaine onnistui vaihtelevan miehistönsä kanssa tekemään ennen kuin Anno Domini 2016 sukellettiin dystopiaan. Ja ei, en puhu äärioikeiston noususta ja populistipossujen marssista valtaan ympäri läntistä sivilisaatiota.
sunnuntai 18. syyskuuta 2016
Mastodon - Crack the Skye (2009)
Minulle vanha Mastodon ei ole oikein koskaan lähtenyt: ostin pitkällisen hehkutuksen päätteeksi vuoden 2013 paikkeilla Blood Mountainin, mutta se on jäänyt minimaaliselle kuuntelulle; ensimmäiselllä kokemallani metallikeikalla, Iron Maidenin vuoden 2005 show Jäähallilla, Mastodon oli lämppäämässä, ekä vaikutelma ollut mairitteleva neljätoistavuotiaan räkänokan tajunnan tarrapaperilla. Oikeastaan en ollut yhtyeestä kiinnostunut millään muotoa vuosien 2005 ja 2009 välillä, mutta sitten yhtye muutti tyyliään rajusti - poljento oli edelleen progea, mutta ideaa tuntui olevan enemmän matkassa. Minulle yhtyeen tyylimuutos kuvastui kahteen kappaleeseen, sinkku- ja musavideolohkaisuun, Oblivioniin ja Divinationsiin.
Myönnän rehellisesti, että en pidä edes Crack the Skyetä kovin erikoisena kiekkona, vaikka se onkin kuulemistani Mastodon-levytyksistä kiinnostavin ja (vähäisen perehtymisen pohjalta) paras. Kappaleissa on koukku ja melodia, vaikka se ei ole rautalangasta väännetty hokema tai poppikertsi. Missään nimessä levy ei ole helppoa kuultavaa: seitsemän biisiä ja 50 minuuttia kertoo omaa selkeää kieltään monipolvisesta ja -mutkaisesta ilmaisusta. Minua monimutkaisuus tai kikkailevaisuus tai rivien väleihin punotut koukut eivät haittaa, kunhan musiikin flow pysyy yllä, ja juuri siinä taitaa olla suurin ongelma levyllä. Kappaleet ovat kokoelma luovia ideoita ja jippoja, mutta niiden osaset jäävät pelkiksi ekspressionistisen palapelin dadaistisiksi pikseleiksi. Poikkeuksia toki on - etenkin mainitut sinkkulohkaisut sekä The Czarin alkupuolisko menevät eteerisissä tunnelmissa - mutta kokonaisuutena levy tuntuu irrallisten osasten sekametelisopalta.
Olen melkoisen vakuuttunut, että jonakin päivänä tajuan Mastodonin. Se tapahtuu kuin sormia napsauttamalla - SNÄP - ja sitten en voi olla ylistämättä yhtyettä liikaa. Vielä tuo päivä ei ole tapahtunut, enkä usko sen tapahtuvan lähiaikoina, koska kuuntelin äskettäin Blood Mountainin eikä se herättänyt mitään erityisempiä tuntemuksia. Crack the Skyen punaisen langan sentään löydän, vaikka en pidäkään sitä nerokkaana - pelkkä eteerinen pyörittely ja oivaltavat flow'nkatkajaistalkoot eivät ole nerouden tai erinomaisuuden synonyymejä, ainakaan minulle. Vielä. Ehkä joskus. Ei ainakaan nyt.
Myönnän rehellisesti, että en pidä edes Crack the Skyetä kovin erikoisena kiekkona, vaikka se onkin kuulemistani Mastodon-levytyksistä kiinnostavin ja (vähäisen perehtymisen pohjalta) paras. Kappaleissa on koukku ja melodia, vaikka se ei ole rautalangasta väännetty hokema tai poppikertsi. Missään nimessä levy ei ole helppoa kuultavaa: seitsemän biisiä ja 50 minuuttia kertoo omaa selkeää kieltään monipolvisesta ja -mutkaisesta ilmaisusta. Minua monimutkaisuus tai kikkailevaisuus tai rivien väleihin punotut koukut eivät haittaa, kunhan musiikin flow pysyy yllä, ja juuri siinä taitaa olla suurin ongelma levyllä. Kappaleet ovat kokoelma luovia ideoita ja jippoja, mutta niiden osaset jäävät pelkiksi ekspressionistisen palapelin dadaistisiksi pikseleiksi. Poikkeuksia toki on - etenkin mainitut sinkkulohkaisut sekä The Czarin alkupuolisko menevät eteerisissä tunnelmissa - mutta kokonaisuutena levy tuntuu irrallisten osasten sekametelisopalta.
Olen melkoisen vakuuttunut, että jonakin päivänä tajuan Mastodonin. Se tapahtuu kuin sormia napsauttamalla - SNÄP - ja sitten en voi olla ylistämättä yhtyettä liikaa. Vielä tuo päivä ei ole tapahtunut, enkä usko sen tapahtuvan lähiaikoina, koska kuuntelin äskettäin Blood Mountainin eikä se herättänyt mitään erityisempiä tuntemuksia. Crack the Skyen punaisen langan sentään löydän, vaikka en pidäkään sitä nerokkaana - pelkkä eteerinen pyörittely ja oivaltavat flow'nkatkajaistalkoot eivät ole nerouden tai erinomaisuuden synonyymejä, ainakaan minulle. Vielä. Ehkä joskus. Ei ainakaan nyt.
torstai 15. syyskuuta 2016
Manowar - Thunder in the Sky (2009)
Thunder in the Sky oli jokunen vuosi takaperin hieman harvinaisempi Manowar-tuotos, sillä EP:tä myytiin ainoastaan vuoden 2009 kiertueella, mistä omanikin ostin. Mutta, koska puhutaan Manowarista, mistään ei sovi tehdä kovin harvinaista, koska silloin mahdollinen ostajakunta joutuu hankkimaan käytettyjä kappaleita tai latailemaan/striimailemaan netistä, mikä olisi Joey DeMaion rahavirrasta pois. Nykyään Thunder in the Skyta saanee varsin vaivattomasti, joten se siitä keräilykappaleesta... EP:n historiassa on myös toinen kiinnostava yksityiskohta, hukattu mahdollisuus: EP:n piti toimia johdantona tulevalle levykokonaisuuspaketille, jonka tarina olisi Manowarin ja saksalaisen fantasiakirjailija Wolgang Hohlbeinin nikkaroima "The Asgard Saga". Moista konseptilevyä ei koskaan tehty - tuskinpa tarina mitään nobeleita olisi voittanutkaan - ja niiden lyhyiden välähdysten perusteella, mitä Thunder in the Sky tarjoaa, siinä olisi voinut olla enemmän ideaa kuin... no, missään mitä Manowar on sittemmin tehnyt.
Thunder in the Sky on manowarein julkaisu koskaan: sillä on neljä timanttista äijähevirallia, yksi kuolettavan tylsä balladi, tarpeeton historialla mehustelu sekä säälittävin fanipalvelus koskaan. Osoittakaa minulle yksikin Manowarin tuotos, mikä paremmin sisällyttää Manowarin vahvuudet ja surkuhupaisuuden yhtä tehokkaasti - eipä taida moista olla!
Ensin ne hyvät jutut: neljä oikeaa biisiä ovat vahvaa perus-Manowaria, jopa yhtyeen uran paremmasta päästä. Thunder in the Sky, Let the Gods Decide, God or Man sekä jo ennen EP:n julkaisua julkaistu Die with Honor ovat juuri niin yksinkertaisen tarttuvia, kuin DeMaion egokoneistolta sopiikin olettaa. Hävytön groove, tiukat koukut sekä simppelit riffit, joissa ei ole mitään nykypäivän hömpötyskrumeluureja, vaan pelkkää dempattua E:tä. Tälläisissä biiseissä Manowar on parhaillaan, ja vain niitä se tekee oikeasti hyvin. Vittuun kaikki ajatukset lyriikoiden korniudesta, yliyksinkertaistetuista sovituksista ja niin edelleen - pelkkää, suoraviivaista heviä, perkele.
Mutta kaikki muu EP:ssä onkin juuri niin hirveää kuin kuvitella saattaa: uusioversio The Crown and the Ringistä on aivan tarpeeton, jota kuunnellessa toivoo vain kuuntelevansa alkuperäistä; Father on munaton ajantappaja, joka tehty ihan vain sen takia, että joku balladi pitäisi olla levyllä. Samainen isukkibiisi on myös äänitetty yhteensä kuudellatoista kielellä - eli jos tavanomainen paska balladi tuntui liian tutulta, niin nyt on mahdollisuus kuunnella se sama biisi lähes tunnistamattomalla suomella laulettuna! Siis anteeksi mitä? Eikö tämä ole nyt se pohja, mistä ei enää voi mennä alaspäin? Näin väkisin väännetty fanipalvelus, epätoivoinen yritys saada jotakin erikoista täydellisen merkityksettömään julkaisuun, "antaa faneille jotakin takaisin"? Tämä on surullista, oikeasti: en osaa olla ärtynyt, koska näen sieluni silmin DeMaion mutisemassa itselleen "me ollaan paras bändi maailmassa, koska me tehdään meiän faneille jotain näin mageeta..." Mutta ei se ole mageeta, Joey, vaan aivan saatanan surullista, vanha pieru luulemassa itsestään liikoja.
Ja, jotenkin, Manowar on vain sukeltanut syvemmälle Thunder in the Skyn jälkeen. Vieläkään bändi ei osaa kuolla pois, vaan rahaa on tehtävä vanhoilla hiteillä, vaikka mitään luovuutta tai taiteellista arvoa bändillä ei ole ollut kohta kymmeneen vuoteen.
Thunder in the Sky on manowarein julkaisu koskaan: sillä on neljä timanttista äijähevirallia, yksi kuolettavan tylsä balladi, tarpeeton historialla mehustelu sekä säälittävin fanipalvelus koskaan. Osoittakaa minulle yksikin Manowarin tuotos, mikä paremmin sisällyttää Manowarin vahvuudet ja surkuhupaisuuden yhtä tehokkaasti - eipä taida moista olla!
Ensin ne hyvät jutut: neljä oikeaa biisiä ovat vahvaa perus-Manowaria, jopa yhtyeen uran paremmasta päästä. Thunder in the Sky, Let the Gods Decide, God or Man sekä jo ennen EP:n julkaisua julkaistu Die with Honor ovat juuri niin yksinkertaisen tarttuvia, kuin DeMaion egokoneistolta sopiikin olettaa. Hävytön groove, tiukat koukut sekä simppelit riffit, joissa ei ole mitään nykypäivän hömpötyskrumeluureja, vaan pelkkää dempattua E:tä. Tälläisissä biiseissä Manowar on parhaillaan, ja vain niitä se tekee oikeasti hyvin. Vittuun kaikki ajatukset lyriikoiden korniudesta, yliyksinkertaistetuista sovituksista ja niin edelleen - pelkkää, suoraviivaista heviä, perkele.
Mutta kaikki muu EP:ssä onkin juuri niin hirveää kuin kuvitella saattaa: uusioversio The Crown and the Ringistä on aivan tarpeeton, jota kuunnellessa toivoo vain kuuntelevansa alkuperäistä; Father on munaton ajantappaja, joka tehty ihan vain sen takia, että joku balladi pitäisi olla levyllä. Samainen isukkibiisi on myös äänitetty yhteensä kuudellatoista kielellä - eli jos tavanomainen paska balladi tuntui liian tutulta, niin nyt on mahdollisuus kuunnella se sama biisi lähes tunnistamattomalla suomella laulettuna! Siis anteeksi mitä? Eikö tämä ole nyt se pohja, mistä ei enää voi mennä alaspäin? Näin väkisin väännetty fanipalvelus, epätoivoinen yritys saada jotakin erikoista täydellisen merkityksettömään julkaisuun, "antaa faneille jotakin takaisin"? Tämä on surullista, oikeasti: en osaa olla ärtynyt, koska näen sieluni silmin DeMaion mutisemassa itselleen "me ollaan paras bändi maailmassa, koska me tehdään meiän faneille jotain näin mageeta..." Mutta ei se ole mageeta, Joey, vaan aivan saatanan surullista, vanha pieru luulemassa itsestään liikoja.
Ja, jotenkin, Manowar on vain sukeltanut syvemmälle Thunder in the Skyn jälkeen. Vieläkään bändi ei osaa kuolla pois, vaan rahaa on tehtävä vanhoilla hiteillä, vaikka mitään luovuutta tai taiteellista arvoa bändillä ei ole ollut kohta kymmeneen vuoteen.
keskiviikko 14. syyskuuta 2016
Kreator - Hordes of Chaos (2009)
Tutustuin Kreatoriin yläasteikäisenä, kun lainasin kirjastosta Enemy of God -lätyn, mikä oli silloin uunituore. Tykästyin levyyn, vaikka kosketukseni rässiin oli jäänyt, Metallican lisäksi, hajabiiseihin sieltä-täältä. Yritin patistaa kavereitani kuuntelemaan levyä, mutta he eivät olleet kiinnostuneita; taisivat kaikki tykitellä poweria niihin aikoihin, eikä kukaan ainakaan välittömästä kaveripiiristäni ollut yhtä innostunut vanhan koulukunnan modernisoituneesta rässipoljennosta. Mutta minä kulutin mainitun levyn käytännössä puhki, niin paljon se puhutteli minua hetken ajan. Sen jälkeen kului pari vuotta, etten juuri rekisteröinyt teutonirässin jättiläistä, ja Enemy of Godista seuraavan levyn, Hordes of Chaosin, ostin vasta melkein kymmenen vuotta ensitutustumiseni jälkeen.
Hordes of Chaos on jäänyt hieman valjuksi kuuntelukokemukseksi, sillä se ei ole tasaisen tappavan laadukas kuin edeltäjänsä, eikä sillä ole kuin muutama oikeasti murhaavan kova ralli, verrattuna edeltävään hittikimaraan. Jos minun pitäisi mainita kaksi biisiä Hordes of Chaosilta ilman, että saisin pitää huijata internetin tai levykotelon kanssa, sanoisin nimikkobiisin lisäksi varmaan To the Afterbornin. Kolmannen kanssa tuskailisin enemmän - kenties muistaisin Amok Runin, mutta siinäpä se. Mainituista biiseistä Hordes of Chaos on jotakuin täydellinen Kreator-ralli, sillä se onnistuu olemaan samaan aikaan melodinen että murhaavan raskas ja vihainen. To thee Afterborn on hyvin toisenlainen, paljon suoraviivaisempi ja vieläkin kiukkuisempi ja pahantahtoisempi ralli. Missään kovin suuressa tunneskaalan vaihdoksissa levyllä ei liikuta - kuten ei pidäkään, kun puhutaan rehellisen suoraviivaisesta rässistä - mutta silti Amok Run on kappalerakenteensa puolesta suorastaan proge, maalailevalla introllaan ja äkkiväärillä käännöksillä.
Nämä kaikki mainitut jutut tulevat kuitenkin sillä varauksella, että Kreator on onnistunut tekemään samanlaisia kappaleita ja levyjä paremmin aiemminkin. Hordes of Chaos ei ole sävellyksellisesti kovin erikoinen teos, vaan pikemminkin "yksi Kreator-lätty lisää", hyvässä sekä pahassa. Sen sijaan levyn tekee kiinnostavaksi tapa, jolla se on äänitetty: Hordes of Chaos on soittamalla soitettu, analogisesti tallennettu tuotos, ei ProTools-hirvitys, missä puristetaan kaikki elo musisoinnista. Ja se kuuluu, hyvässä mielessä: koko levyn soundimaailma on (niin perseestä kuin koko sana onkin) orgaaninen koneistetun suorittamisen sijaan; minä uskon, että levyn taustalla on joukko muusikoita, ei yksi DJ läppärinsä kanssa. Ja se, osaltaan, on yksi syy, miksi metallimusiikki on mielestäni aidompaa kuin valtavirtapop: metallissa muusikoiden individualismi on paljon suuremmassa merkityksessä kuin tasapäistyvässä radiosoittosonnassa, missä biisejä kaupataan artistilta toiselle ilman, että sillä on suuremmin väliä kuka oikeastaan rallit lopulta tulkitseekaan. Metallimusiikissa artistit ottavat itse vastuun musiikistaan, ja tekivät he hyvää tai huonoa musiikkia, se ei ole kiinni kenestäkään muusta kuin heistä itsestään. Sitä täytyy arvostaa enemmän, I say.
Hordes of Chaos on jäänyt hieman valjuksi kuuntelukokemukseksi, sillä se ei ole tasaisen tappavan laadukas kuin edeltäjänsä, eikä sillä ole kuin muutama oikeasti murhaavan kova ralli, verrattuna edeltävään hittikimaraan. Jos minun pitäisi mainita kaksi biisiä Hordes of Chaosilta ilman, että saisin pitää huijata internetin tai levykotelon kanssa, sanoisin nimikkobiisin lisäksi varmaan To the Afterbornin. Kolmannen kanssa tuskailisin enemmän - kenties muistaisin Amok Runin, mutta siinäpä se. Mainituista biiseistä Hordes of Chaos on jotakuin täydellinen Kreator-ralli, sillä se onnistuu olemaan samaan aikaan melodinen että murhaavan raskas ja vihainen. To thee Afterborn on hyvin toisenlainen, paljon suoraviivaisempi ja vieläkin kiukkuisempi ja pahantahtoisempi ralli. Missään kovin suuressa tunneskaalan vaihdoksissa levyllä ei liikuta - kuten ei pidäkään, kun puhutaan rehellisen suoraviivaisesta rässistä - mutta silti Amok Run on kappalerakenteensa puolesta suorastaan proge, maalailevalla introllaan ja äkkiväärillä käännöksillä.
Nämä kaikki mainitut jutut tulevat kuitenkin sillä varauksella, että Kreator on onnistunut tekemään samanlaisia kappaleita ja levyjä paremmin aiemminkin. Hordes of Chaos ei ole sävellyksellisesti kovin erikoinen teos, vaan pikemminkin "yksi Kreator-lätty lisää", hyvässä sekä pahassa. Sen sijaan levyn tekee kiinnostavaksi tapa, jolla se on äänitetty: Hordes of Chaos on soittamalla soitettu, analogisesti tallennettu tuotos, ei ProTools-hirvitys, missä puristetaan kaikki elo musisoinnista. Ja se kuuluu, hyvässä mielessä: koko levyn soundimaailma on (niin perseestä kuin koko sana onkin) orgaaninen koneistetun suorittamisen sijaan; minä uskon, että levyn taustalla on joukko muusikoita, ei yksi DJ läppärinsä kanssa. Ja se, osaltaan, on yksi syy, miksi metallimusiikki on mielestäni aidompaa kuin valtavirtapop: metallissa muusikoiden individualismi on paljon suuremmassa merkityksessä kuin tasapäistyvässä radiosoittosonnassa, missä biisejä kaupataan artistilta toiselle ilman, että sillä on suuremmin väliä kuka oikeastaan rallit lopulta tulkitseekaan. Metallimusiikissa artistit ottavat itse vastuun musiikistaan, ja tekivät he hyvää tai huonoa musiikkia, se ei ole kiinni kenestäkään muusta kuin heistä itsestään. Sitä täytyy arvostaa enemmän, I say.
tiistai 13. syyskuuta 2016
Insomnium - Across the Dark (2009)
Insomnium ei ole huonoa levyä tehnyt, mutta en silti osaa innostua kuin yhdestä tai korkeintaan kahdesta heidän lätystään. Kaikki, mitä tässä tekstissä sanon, sisältää sen varauksen, että Insomniumin musiikki on a) moniulotteisempaa, b) oivaltavampaa, c) uniikimpaa sekä d) yleisesti parempaa kuin 99% musiikista maailmassa. Eli kun esimerkiksi sanon, että Across the Dark on välityön makuinen kiekko, tehtäväksesi jää täyttää sivulauselitania siitä, kuinka se on melkein kaikkea muuta metallia monipuolisempaa, oivaltavampaa jne. Kokeillaan.
Across the Dark on Insomniumin diskografiassa välityö... (Hyvä, juuri noin.) Se ei ole merkkipaalu, mihin kaikkia muita verrataan - kuten Above the Weeping World - eikä se hio loppuun asti esittelemiään musiikillisia elementtejä - kuten One for Sorrow. Yksikään kappale ei jää pitkäksi aikaa kummittelemaan takaraivoon, kuten The Gale, In the Groves of Death tai Unsung. Se on hienosti tehty paketti ja tunnelmallinen, kyllä, mutta minä en ole koskaan saanut levystä samanlaista otetta kuin sitä edeltävästä tai seuraavasta levystä. Tämä on, tietenkin, erittäin vahvasti omissa kuuntelutottumuksistani ja ties missä ongelmista juontuva näkemys, joten sen voi varmasti jättää in the grand scheme of things huomiotta.
Fakta on, että jos melkein mikä tahansa muu bändi olisi tehnyt Across the Darkin, se olisi yhtyeensä heittämällä paras levy, millä tahansa mittarilla mitattuna. Mutta kun se osuu kiistattoman mestariteoksen ja minulle yhtyeen avanneen levyn väliin. Se ei vain... ole niin kiinnostava, koukuttava tai jokin muu k:lla alkava sana. Minulle parhaat levyt ovat niitä, joita on fyysisesti pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan, kunnes levyt ovat (fyysisesti?) puhki soitettuja; King Diamond, Nevermore, W.A.S.P ja, uusimpana tulokkaana, Psychework ovat onnistuneet tässä. Kaikki muu musiikki on liian tilannekohtaista, jotta se todella vangitsisi mielikuvitukseni täysin. Insomnium on erittäin tilannekohtaista musiikkia minulle: se sopii täydellisesti syksyiseen, pimenevään iltaan, kun istuu yksin ulkosalla tai pimeässä huoneessa ja vain uppoaa äänimaailmaan ympärillä. Sen kuunteleminen intiaanikesällä metrossa tai tietokirjaa kirjoitellessa ei vain sovi - tästä syystä myös tämän blogitekstin kirjoittaminen on jäänyt enemmän kuin vähän myöhäiselle. (Lisää tähän pahoittelu siitä, että olen taas kerran ollut laiska ja jättänyt blogin tuuliajolle jnejne., kuten jokaisessa tekstissä viimeisen puolen vuoden aikana.)
Mutta, kuten on jo tullut sanottua tai jätettyä rivien väleihin, Across the Dark on parempi kuin 99% kaikesta muusta musiikista maailmassa. Se ei vain saa aikaan sitä viimeistä ponnistusta, jotta se jättäisi taakseen vielä 0,9% enemmän. Tuo viimeinen prosentti, lemme tell ya (hetkeni Trumpina, huehue), on tiukka prosentti.
Across the Dark on Insomniumin diskografiassa välityö... (Hyvä, juuri noin.) Se ei ole merkkipaalu, mihin kaikkia muita verrataan - kuten Above the Weeping World - eikä se hio loppuun asti esittelemiään musiikillisia elementtejä - kuten One for Sorrow. Yksikään kappale ei jää pitkäksi aikaa kummittelemaan takaraivoon, kuten The Gale, In the Groves of Death tai Unsung. Se on hienosti tehty paketti ja tunnelmallinen, kyllä, mutta minä en ole koskaan saanut levystä samanlaista otetta kuin sitä edeltävästä tai seuraavasta levystä. Tämä on, tietenkin, erittäin vahvasti omissa kuuntelutottumuksistani ja ties missä ongelmista juontuva näkemys, joten sen voi varmasti jättää in the grand scheme of things huomiotta.
Fakta on, että jos melkein mikä tahansa muu bändi olisi tehnyt Across the Darkin, se olisi yhtyeensä heittämällä paras levy, millä tahansa mittarilla mitattuna. Mutta kun se osuu kiistattoman mestariteoksen ja minulle yhtyeen avanneen levyn väliin. Se ei vain... ole niin kiinnostava, koukuttava tai jokin muu k:lla alkava sana. Minulle parhaat levyt ovat niitä, joita on fyysisesti pakko kuunnella uudestaan ja uudestaan, kunnes levyt ovat (fyysisesti?) puhki soitettuja; King Diamond, Nevermore, W.A.S.P ja, uusimpana tulokkaana, Psychework ovat onnistuneet tässä. Kaikki muu musiikki on liian tilannekohtaista, jotta se todella vangitsisi mielikuvitukseni täysin. Insomnium on erittäin tilannekohtaista musiikkia minulle: se sopii täydellisesti syksyiseen, pimenevään iltaan, kun istuu yksin ulkosalla tai pimeässä huoneessa ja vain uppoaa äänimaailmaan ympärillä. Sen kuunteleminen intiaanikesällä metrossa tai tietokirjaa kirjoitellessa ei vain sovi - tästä syystä myös tämän blogitekstin kirjoittaminen on jäänyt enemmän kuin vähän myöhäiselle. (Lisää tähän pahoittelu siitä, että olen taas kerran ollut laiska ja jättänyt blogin tuuliajolle jnejne., kuten jokaisessa tekstissä viimeisen puolen vuoden aikana.)
Mutta, kuten on jo tullut sanottua tai jätettyä rivien väleihin, Across the Dark on parempi kuin 99% kaikesta muusta musiikista maailmassa. Se ei vain saa aikaan sitä viimeistä ponnistusta, jotta se jättäisi taakseen vielä 0,9% enemmän. Tuo viimeinen prosentti, lemme tell ya (hetkeni Trumpina, huehue), on tiukka prosentti.
maanantai 5. syyskuuta 2016
Heaven & Hell - The Devil You Know (2009)
Levy hyvä.
Dio hyvä. Iommi hyvä. Geezer hyvä. Appice hyvä. Riffit hyvää. Soundit hyvää. Kansi hyvä.
Huonoa: ei Heaven and Hell.
Levy hyvä.
P.S. Koska ihmisillä tuntuu olevan yhä enemmän vaikeuksia ymmärtää ironiaa ja lukea sivulauseita saati rivien väleistä, päätin tiivistää arvostelun The Devil You Knowsta niin yksinkertaiseksi, että kaikki varmasti pysyvät perässä pointeissa. Jos tätä post scriptumia ei lue, arvostelussa ei ole mitään ironiaa - jälkikirjoituksen kanssa se on pelkästään ironiaa. Olisi pitänyt varmaan jättää koko jälkikirjoitus väliin, ettei mene liian vaikeaselkoiseksi.
Dio hyvä. Iommi hyvä. Geezer hyvä. Appice hyvä. Riffit hyvää. Soundit hyvää. Kansi hyvä.
Huonoa: ei Heaven and Hell.
Levy hyvä.
P.S. Koska ihmisillä tuntuu olevan yhä enemmän vaikeuksia ymmärtää ironiaa ja lukea sivulauseita saati rivien väleistä, päätin tiivistää arvostelun The Devil You Knowsta niin yksinkertaiseksi, että kaikki varmasti pysyvät perässä pointeissa. Jos tätä post scriptumia ei lue, arvostelussa ei ole mitään ironiaa - jälkikirjoituksen kanssa se on pelkästään ironiaa. Olisi pitänyt varmaan jättää koko jälkikirjoitus väliin, ettei mene liian vaikeaselkoiseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)