Thunder! Thunder! Thunder!
Kyllä, kaikki olemme karjuneet mukana yksinkertaisen nerokasta hokemaa, joka on mielestäni AC/DCn yhden onnistuimman kappaleen onnistunein koukku... sen pääriffin ohella, tietenkin. Thunderstruck, vaikka onkin hieno rykäisy, on aivan häkellyttävän ylisoitettu biisi, joka taitaa olla jokaisen itseään rokkina (haha) mainostavan radiokanavan peruskauraa. Mutta minulle kappale ei ole edes AC/DCn suurena "paluulevynä" (mihin he ikinä menivät, hmm?) mainostetun The Razor's Edgen tarjonnasta, vaan jos paras kappale pitäisi valita, se olisi yksinkertaisen groovaava ja hävyttömän rokkaava Fire Your Guns, joka potkii perseelle sellaisella vimmalla, että ihan ihmetyttää.
Kaikki se, mistä pidin ja en pitänyt aiemmilla AC/DC -levyillä, on tallella The Razor's Edgellä. Kornit ja kaksimieliset lyriikat - check! Groove - check, check, check! Brian Johnsonin säädytön ääni - check! Koko bändi on tiukassa tikissä, vaikka aina sävellykset (*kröh*Mistress for Christmas*kröh*) eivät olisikaan yhtä kovassa kuosissa. Homma toimii, kyllä, mutta se ei herätä suuria tunteita suuntaan tai toiseen. Kaiken kaikkiaan levystä on vaikea löytää sanottavaa, mikä ei samalla pitäisi sisällään koko yhtyeen uraa, tai ainakin Brian Johnson -aikasta diskografiaa.
The Razor's Edge on parempi levy kuin Blow Up Your Video tai (kyllä!) For Those About to Rock, mutta se ei silti ole lähelläkään Back in Blackin neroutta - siinä missä Back in Black tuntui freesiltä ja räväkältä, uudelta ja tutulta samaan aikaan, The Razor's Edge on "vain" hyvä AC/DC-tuotos. Se ei elä omaa elämääni - ainakaan minulle - kuten em. mestariteos; kyllä The Razor's Edgeäkin mielellään kuuntelee (mikä on AC/DCn tunnusmerkki), mutta se on "vain" levy.
maanantai 31. maaliskuuta 2014
lauantai 29. maaliskuuta 2014
Mietteitä projektin varrelta: 1980-luku
1980-luvulla on oma ilmeensä metalin historiassa: se on toisaalta metalin suurimman suosion aikakausi, mutta myös entistä raskaamman ja mutkikkaamman, undergroundimman metallin kehityskausi. Jos jotakin, niin 1980-luku näyttäytyy minulle kaksijakoisena aikana metallin kehityksessä: on pitsiä, strippareita ja stadionyleisöjä, mutta on nahkatakkeja, tapetradingia ja hikisiä klubeja, joissa punkkarit ja metallimiehet kävivät nyrkkitappeluja. Tärkeintä mielestäni on kuitenkin se, että tuon vuosikymmenen aikana metalli sai oman identiteettinsä, joka sittemmin on muuttunut (toki, kuten olettaa saattaa) ja pahimmat pitsikaulukset ja spandexit on jätetty taakse. Silti, vaikka asiaa miten katsoisi, nykyinen metalli syntyi -70-luvun pioneerien toimesta, mutta muovautui vasta -80-luvulla uusien visionäärien työssä.
Ei -80-lukua ilman Venomia, Bathorya, Metallicaa, Stonea, Slayeria ja vaikkapa Deathia - mutta ei myöskään -80-lukua ilman Mötley Crüta, W.A.S.P.ia Poisonia, Hanoi Rocksia, Turbo-aikaista Judas Priestiä ja Def Leppardia. Mitä nämä yhtyeet ovat, nämä jälkimmäiset? Niinpä niin, levykokoelmani osoittaa varsin selvästi ja koruttomasti kumman suunnan kannattaja itse olen ollut ja tulen olemaankin, näin uskallan väittää. Minuun vetoaa enemmän synkemmät teemat, taitavampi musiikki ja niitit-ja-nahkatakit-tyyli naistennarraamisen, kertosäevetoisuuden ja pitsin sijaan - enkä usko olevani yksin, sillä niin erikoiselta tuo look nykyään tuntuu.
Tässä on kuitenkin pointti: jos asiat olisivat tapahtuneet toisin, metallin ilme voisi hyvinkin olla pikemminkin meikattujen Poisonin jätkien (fakta, mikä välillä unohtuu, kun huomaa seitsemäntoista puuterikerrosta, haha) ja Metallican edustama farkut, tennarit ja nahkatakit tuntuisivat etäisiltä, oudoilta ja aikaansa sidotuilta. Jos glam metal ei olisi tukehtunut omaan hiuslakkapilveensä, metallin yleisilme voisi olla täynnä pitsiä - vaikka tokihan niitä marginaalibändejä olisi, unohtamatta vanhoja jääriä nurisemassa Master of Puppetsin ja Welcome to Hellin perään.
Se epämääräinen sikiö, jonka Judas Priest, Motörhead, Black Sabbath, Deep Purple ja Led Zeppelin siittivät -70-luvulla, kasvoi oikeaksi pojaksi. -80-luvun alku näyttäytyy pitkälti samanlaisena häröilynä kuin edeltävä vuosikymmenkin (AOR-vaikutteiden ynnä muine sekoiluineen), mutta jo puoliväliin tultaessa Iron Maidenin, Judas Priestin, Venomin ja AC/DCn johdolla metalli oli saavuttanut oman identiteettinsä, josta sitten thrash metal ensimmäisenä alkoi versomaan uusia, nopeampia, vihaisempia, teknisempiä ja äärimmäisempiä tyylisuuntia. Metallin ilmeeksi tuli ikuisiksi ajoiksi monoliittimäisen tyylin sijaan tyylien kirjo, loputon kaivo, josta voi löytää lähes mitä vain yhdistelemällä vanhaa ja uutta oivaltavalla tavalla. Tuskin Tony Iommi kumppaneineen aavistivat, että se, mitä he olivat laittamassa käyntiin, olisi kehittänyt hyperteknistä matematiikka metallia, diskopopista innoitusta hakevaa industrial metalia, porngrindiä, black metal -lähtöistä ja Tolkien-teemaista ambienttia ja lukemattomia muita variaatioita, jotka kaikki lasketaan metallin alle.
Tämä kehitys, joka nykyään näyttäytyy metalliskenen monipuolisuutena, käynnistyi -80-luvulla. Ilman glam metalin ja "oikean" metallin vastakkainasetttelua ja rinnakkaiseloa metalli tuskin olisi löytänyt omaa ääntään, omaa suuntaansa - vaikka en glam metalista pidäkään, on sen merkitystä arvostettava eikä sitä voi sivuuttaa. Kaikki, mitä on tapahtunut menneisyydessä, on vaikuttanut nykyisyyden ilmeeseen. Hyvässä ja pahassa.
Ei -80-lukua ilman Venomia, Bathorya, Metallicaa, Stonea, Slayeria ja vaikkapa Deathia - mutta ei myöskään -80-lukua ilman Mötley Crüta, W.A.S.P.ia Poisonia, Hanoi Rocksia, Turbo-aikaista Judas Priestiä ja Def Leppardia. Mitä nämä yhtyeet ovat, nämä jälkimmäiset? Niinpä niin, levykokoelmani osoittaa varsin selvästi ja koruttomasti kumman suunnan kannattaja itse olen ollut ja tulen olemaankin, näin uskallan väittää. Minuun vetoaa enemmän synkemmät teemat, taitavampi musiikki ja niitit-ja-nahkatakit-tyyli naistennarraamisen, kertosäevetoisuuden ja pitsin sijaan - enkä usko olevani yksin, sillä niin erikoiselta tuo look nykyään tuntuu.
Tässä on kuitenkin pointti: jos asiat olisivat tapahtuneet toisin, metallin ilme voisi hyvinkin olla pikemminkin meikattujen Poisonin jätkien (fakta, mikä välillä unohtuu, kun huomaa seitsemäntoista puuterikerrosta, haha) ja Metallican edustama farkut, tennarit ja nahkatakit tuntuisivat etäisiltä, oudoilta ja aikaansa sidotuilta. Jos glam metal ei olisi tukehtunut omaan hiuslakkapilveensä, metallin yleisilme voisi olla täynnä pitsiä - vaikka tokihan niitä marginaalibändejä olisi, unohtamatta vanhoja jääriä nurisemassa Master of Puppetsin ja Welcome to Hellin perään.
Se epämääräinen sikiö, jonka Judas Priest, Motörhead, Black Sabbath, Deep Purple ja Led Zeppelin siittivät -70-luvulla, kasvoi oikeaksi pojaksi. -80-luvun alku näyttäytyy pitkälti samanlaisena häröilynä kuin edeltävä vuosikymmenkin (AOR-vaikutteiden ynnä muine sekoiluineen), mutta jo puoliväliin tultaessa Iron Maidenin, Judas Priestin, Venomin ja AC/DCn johdolla metalli oli saavuttanut oman identiteettinsä, josta sitten thrash metal ensimmäisenä alkoi versomaan uusia, nopeampia, vihaisempia, teknisempiä ja äärimmäisempiä tyylisuuntia. Metallin ilmeeksi tuli ikuisiksi ajoiksi monoliittimäisen tyylin sijaan tyylien kirjo, loputon kaivo, josta voi löytää lähes mitä vain yhdistelemällä vanhaa ja uutta oivaltavalla tavalla. Tuskin Tony Iommi kumppaneineen aavistivat, että se, mitä he olivat laittamassa käyntiin, olisi kehittänyt hyperteknistä matematiikka metallia, diskopopista innoitusta hakevaa industrial metalia, porngrindiä, black metal -lähtöistä ja Tolkien-teemaista ambienttia ja lukemattomia muita variaatioita, jotka kaikki lasketaan metallin alle.
Tämä kehitys, joka nykyään näyttäytyy metalliskenen monipuolisuutena, käynnistyi -80-luvulla. Ilman glam metalin ja "oikean" metallin vastakkainasetttelua ja rinnakkaiseloa metalli tuskin olisi löytänyt omaa ääntään, omaa suuntaansa - vaikka en glam metalista pidäkään, on sen merkitystä arvostettava eikä sitä voi sivuuttaa. Kaikki, mitä on tapahtunut menneisyydessä, on vaikuttanut nykyisyyden ilmeeseen. Hyvässä ja pahassa.
W.A.S.P. - The Headless Children (1989)
Kuten on tullut jo kolmesti mainittua, W.A.S.P. on ollut minulle pitkälti ymmärryksen ulottumattomissa oleva bändi - kyllähän niitä kappaleita kuuntelee, mutta lapselliset ja hyvän maun tuolla puolella härväävät lyriikat sekä laiskat riffit ovat tehneet analysoimisesta ja innostumisesta vaikeaa. The Headless Children onkin se levy, jolla Blackie Lawlessin komppania pelasti perseensä, uransa ja erityisesti maineensa: ensimmäistä kertaa W.A.S.P.in kappaleissa on - uskoo ken tahtoo - oikeat lyriikat, jotka ottavat kantaa ja kuvavaat milloin mitäkin "oikeita" aiheita. Otetaan nyt vaikka toinen säkeistö levyn nimikkokappaleesta, The Headless Children:
"This monster that we call the earth
Is bleeding
Cause the children have been
Left alone too long
This thing that we've made is fat
And feeds on the hate
Of the millions that it's taught to sing
The song"
Hyvä on, ei ehkä maailman paras lyriikkaa eikä välttämättä edes siellä paremmalla puoliskolla, mutta valovuosien päässä kolmen edellisen levyn innuendoista ja pirtun dokaamisesta Texasissa.
Mielestäni W.A.S.P. olisi jäänyt Quiet Riotin, Poisonin ja muiden glam metal -aikakauden ilmiöiden kohtalotoveriksi, jos yhtye ei olisi osannut oikeaan aikaan (uransa ja myös musiikkibisneksen suunan kannalta) kääntää katseensa vakavampiin aiheisiin muuttamatta kuitenkaan musiikillista ilmettään liikaa. The Headless Children onkin siis paljolti samanlainen levy - musiikillisesti - kuin yhtyeen kaksi ensimmäistä tuotosta (Inside the Electric Circusta tuskin tarvitsee edes huomioida, eikö niin?), mutta riffeihin on panostettu enemmän ja ne on ainakin yritetty nostaa kehiin joksikin muuksi kuin Lawlessin laulun taustaksi. Silti, kaikesta huolimatta, kitarat soittavat monessa kappaleessa lähes tyystin pelkkiä pitkiä voimasointuja Lawlessin manatessa helvetin piruja esiin. Vieläkään, siis, yhtye ei (mielestäni, huom.!) yllä sille sävellystaiteen tasolle, jolle monet - etenkin wanhan koulukunnan metallisydämet - W.A.S.P.in nostavat.
Valehtelisin jos sanoisin omaavani mitään erityisen voimakasta mielipidettä The Headless Children -levystä. Arvostan toki sitä, että yhtye uskalsi ja osasi muuntua pois lapsellisuuden ja hormoonipilvissä pyöriville esiteineile suunnatusta rockpopista (viittaan tällä siis kertosäkeiden ja laulujen ylenmääräiseen korostamiseen muiden instrumenttien kustannuksilla, toivon että ymmärrät tämän) rehelliseen heavy metalliin, jossa edelleen säilyi paljolti suurten hittilevyjen ominaispiirteitä. Silti en erityisesti pidä levystä, koska se ei - jälleen palaan tähän fraasiin, tiedän kyllä - herätä intohimoja, ei kutkuta mielikuvitusta. On vaikea sanoa miksi se ei tee näin, mutta ei niin ei. Tokihan esimerkiksi Mean Manin hillitön groove pistää jalan ja vaikka lantion vispaamaan, mutta en silti mene sekaisin levystä/biisistä, vaan tyydyn nyökkäilemään sen tahtiin. Kyllä, se on kelveollinen levy, jota on miellyttävä kuunnella, mutta siitäkin huolimatta - tai juuri sen takia - se jää metallin easy-listening-osaston vangiksi: se ei haasta, vaan viihdyttää.
Ehkä se on siinä, sitten: W.A.S.P. pyrki neljällä ensimmäisellä levyllään pikemminkin viihdyttämään kuin yllättämään ja haastamaan. Ja kyllähän se on viihdyttävää kuunneltavaa, typeristä lyriikoista huolimatta tai niiden takia, mutta intohimoja se ei herätä. Siihen vaaditaan jotakin aivan muuta, jotakin uutta ja rohkeaa.
Kuten konseptilevy.
"This monster that we call the earth
Is bleeding
Cause the children have been
Left alone too long
This thing that we've made is fat
And feeds on the hate
Of the millions that it's taught to sing
The song"
Hyvä on, ei ehkä maailman paras lyriikkaa eikä välttämättä edes siellä paremmalla puoliskolla, mutta valovuosien päässä kolmen edellisen levyn innuendoista ja pirtun dokaamisesta Texasissa.
Mielestäni W.A.S.P. olisi jäänyt Quiet Riotin, Poisonin ja muiden glam metal -aikakauden ilmiöiden kohtalotoveriksi, jos yhtye ei olisi osannut oikeaan aikaan (uransa ja myös musiikkibisneksen suunan kannalta) kääntää katseensa vakavampiin aiheisiin muuttamatta kuitenkaan musiikillista ilmettään liikaa. The Headless Children onkin siis paljolti samanlainen levy - musiikillisesti - kuin yhtyeen kaksi ensimmäistä tuotosta (Inside the Electric Circusta tuskin tarvitsee edes huomioida, eikö niin?), mutta riffeihin on panostettu enemmän ja ne on ainakin yritetty nostaa kehiin joksikin muuksi kuin Lawlessin laulun taustaksi. Silti, kaikesta huolimatta, kitarat soittavat monessa kappaleessa lähes tyystin pelkkiä pitkiä voimasointuja Lawlessin manatessa helvetin piruja esiin. Vieläkään, siis, yhtye ei (mielestäni, huom.!) yllä sille sävellystaiteen tasolle, jolle monet - etenkin wanhan koulukunnan metallisydämet - W.A.S.P.in nostavat.
Valehtelisin jos sanoisin omaavani mitään erityisen voimakasta mielipidettä The Headless Children -levystä. Arvostan toki sitä, että yhtye uskalsi ja osasi muuntua pois lapsellisuuden ja hormoonipilvissä pyöriville esiteineile suunnatusta rockpopista (viittaan tällä siis kertosäkeiden ja laulujen ylenmääräiseen korostamiseen muiden instrumenttien kustannuksilla, toivon että ymmärrät tämän) rehelliseen heavy metalliin, jossa edelleen säilyi paljolti suurten hittilevyjen ominaispiirteitä. Silti en erityisesti pidä levystä, koska se ei - jälleen palaan tähän fraasiin, tiedän kyllä - herätä intohimoja, ei kutkuta mielikuvitusta. On vaikea sanoa miksi se ei tee näin, mutta ei niin ei. Tokihan esimerkiksi Mean Manin hillitön groove pistää jalan ja vaikka lantion vispaamaan, mutta en silti mene sekaisin levystä/biisistä, vaan tyydyn nyökkäilemään sen tahtiin. Kyllä, se on kelveollinen levy, jota on miellyttävä kuunnella, mutta siitäkin huolimatta - tai juuri sen takia - se jää metallin easy-listening-osaston vangiksi: se ei haasta, vaan viihdyttää.
Ehkä se on siinä, sitten: W.A.S.P. pyrki neljällä ensimmäisellä levyllään pikemminkin viihdyttämään kuin yllättämään ja haastamaan. Ja kyllähän se on viihdyttävää kuunneltavaa, typeristä lyriikoista huolimatta tai niiden takia, mutta intohimoja se ei herätä. Siihen vaaditaan jotakin aivan muuta, jotakin uutta ja rohkeaa.
Kuten konseptilevy.
torstai 27. maaliskuuta 2014
Stone - No Anaesthesia! (1989)
Siinä missä Stonen esikoislevy oli varsin amatöörimäinen mutta intoa täynnä oleva tuotos, kakkoslevy No Anaesthesia! on tyystin toista maata: se on progen suuntaan vihjaileva, rönsyilevä ja mestarillinen esitys suomalaisen speed/thrash metallin pioneerilta. Kaikki suurimmat ongelmat, jotka minulla oli Stonen kanssa, ovat poissa: Janne Joutsenniemi laulaa paremmin kuin amerikkalaiset tai saksalaiset kollegansa (joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, tietenkin), kappaleet kulkevat erinomaisesti ja ottavat käänteitä, jotka saavat Metallican pojat ihmettelemään ja pyörittelemään päitään, ja - mikä tärkeintä - levy on hävyttömän kova kokonaisuus.
Jos levyn kuuntelee (kuten pitääkin), alusta loppuun ajatuksella, huomaa, että vaikka jokainen kappale on veistetty samasta puusta, ne on veistetty eri muotoihin. Mielestäni Stone löysi juuri sopivan balanssin erilaista ja samanlaista pitääkseen levyn kiinnostavana mutta selkeänä kokonaisuutena. Kappaleiden väliset erot ovat kenties pienemmät kuin erot kappaleiden sisällä. Kyllä, sekin on mahdollista! Harvassa ovat tuotokset, joissa tempo ei muutu vähintäänkin kerran, muista, hienovaraisemmista mutatioista, puhumattakaan. Esimerkiksi levyn päättävä Meat Mincing Machine kulkee aluksi lähes seesteisissä tunnelmissa, mutta katkaisematta flow'ta siirtyy muutamassa iskussa ehkä levyn rankimpaan ja nopeimpaan rypistykseen. Levyn kohokohdaksi on omalle kohdalleni kohonnut No Anaesthesia -raidan nopea C-osa (paremman termin puutteessa).
Stone on kuitenkin Stone, joten mukana on paljon sitä samaa hirtehishuumoria, jota esikoinen oli pullollaan. Kuten aiemminkin, No Anaesthesia!lla on täysin turhanpäiväinen huumoripläjäys Kill the Dead, mutta toisin kuin esikoisen The Final Cuntdown, tämä on vain kymmenen sekuntia pitkä eikä täten revi korvia rikki sen pitempään. Myös lyriikat ovat kieli jos toinenkin poskessa kirjoitettuja: "Everytime you hit the man he cries blasphemies...in russian", "I got rubberboots, leatherwhip, everything! Balls full of seeds" sekä tietenkin "Get down, down on your knees / Make it slippery with grease/ This dreams been going on every night / You´re sure he loves you `cos you got it so tight". Hyvä, että kaiken ammattimaistumisen ohella jätkät eivät menettäneet huumorintajuaan... se tapahtui vasta myöhemmin.
Lyhyestä virsi kaunis, sanovat, koska minulla ei juuri ole enempää sanottavaa No Anaesthesia!sta. Se on erittäin hyvä levy - yksi parhaita trash metal -levyjä tähän asti - ja kuuluu jokaisen suomalaisen metallisydämen kokoelmaan. Joutsenniemen ulosannista muuten vielä sellainen asia, että vihdoin hän osaa laulaa oikeasti hyvin (kuten kuulemma Sweet Dreamsin kertosäkeestä) ja toisinaan hän yltyy puhtaaseen örinään (a'la Meat Mincing Machine) - hienoa, hienoa! Jos Stone ei ole tuttu, kuuntele No Anaesthesia! ja ymmärrä miksi yhtye on niin tärkeä suomalaisessa skenessä.
Jos levyn kuuntelee (kuten pitääkin), alusta loppuun ajatuksella, huomaa, että vaikka jokainen kappale on veistetty samasta puusta, ne on veistetty eri muotoihin. Mielestäni Stone löysi juuri sopivan balanssin erilaista ja samanlaista pitääkseen levyn kiinnostavana mutta selkeänä kokonaisuutena. Kappaleiden väliset erot ovat kenties pienemmät kuin erot kappaleiden sisällä. Kyllä, sekin on mahdollista! Harvassa ovat tuotokset, joissa tempo ei muutu vähintäänkin kerran, muista, hienovaraisemmista mutatioista, puhumattakaan. Esimerkiksi levyn päättävä Meat Mincing Machine kulkee aluksi lähes seesteisissä tunnelmissa, mutta katkaisematta flow'ta siirtyy muutamassa iskussa ehkä levyn rankimpaan ja nopeimpaan rypistykseen. Levyn kohokohdaksi on omalle kohdalleni kohonnut No Anaesthesia -raidan nopea C-osa (paremman termin puutteessa).
Stone on kuitenkin Stone, joten mukana on paljon sitä samaa hirtehishuumoria, jota esikoinen oli pullollaan. Kuten aiemminkin, No Anaesthesia!lla on täysin turhanpäiväinen huumoripläjäys Kill the Dead, mutta toisin kuin esikoisen The Final Cuntdown, tämä on vain kymmenen sekuntia pitkä eikä täten revi korvia rikki sen pitempään. Myös lyriikat ovat kieli jos toinenkin poskessa kirjoitettuja: "Everytime you hit the man he cries blasphemies...in russian", "I got rubberboots, leatherwhip, everything! Balls full of seeds" sekä tietenkin "Get down, down on your knees / Make it slippery with grease/ This dreams been going on every night / You´re sure he loves you `cos you got it so tight". Hyvä, että kaiken ammattimaistumisen ohella jätkät eivät menettäneet huumorintajuaan... se tapahtui vasta myöhemmin.
Lyhyestä virsi kaunis, sanovat, koska minulla ei juuri ole enempää sanottavaa No Anaesthesia!sta. Se on erittäin hyvä levy - yksi parhaita trash metal -levyjä tähän asti - ja kuuluu jokaisen suomalaisen metallisydämen kokoelmaan. Joutsenniemen ulosannista muuten vielä sellainen asia, että vihdoin hän osaa laulaa oikeasti hyvin (kuten kuulemma Sweet Dreamsin kertosäkeestä) ja toisinaan hän yltyy puhtaaseen örinään (a'la Meat Mincing Machine) - hienoa, hienoa! Jos Stone ei ole tuttu, kuuntele No Anaesthesia! ja ymmärrä miksi yhtye on niin tärkeä suomalaisessa skenessä.
keskiviikko 26. maaliskuuta 2014
Sodom - Agent Orange (1989)
Sodom on yksi "teutonirässin" kolmesta suuresta - Destructionin ja Kreatorin kanssa. Syistä X, Y ja Z (miksei myös Å, Ä ja Ö) en ole koskaan päässyt syvälle teutonirässin sfääriin. Sinänsä musiikissa ei ole mitään vikaa: se ei ole yhtä teknistä ja kikkailevaa kuin moni Uudelta mantereelta peräisin oleva yhtye (pääasiassa Metallica-Megadeth-akseli), mutta shreddaukset ja mielipuoliset soolot saksalaiset korvasivat punkimmalla asenteella ja Slayerin mieleen tuovilla nopeuksilla. Mutta se on vain osa tarinaa, sillä kuvailin juuri pikemminkin Kreatorin -80-luvun tuotannon kuin Sodomin parhaana pidetyn levyn, Agent Orangen.
Sodom tuo mieleeni vuoroitellen Kreatorin soittamassa Slayeria, vuoroin tempoa kiihdyttäneen Motörheadin ja toisinaan Metallican rosoisen henkisen serkun. Kun nämä kolme elementtiä -"fibaa" - yhdistetään, syntyy aika erikoinen kuuntelukokoemus, sillä vuoroin soitto groovaa kuin Lemmyn Rickenbacker basson rytmittäessä, ja ilman selkeää flow'ta hypätään hillittömään takomiseen ja sahaamiseen - loistavana esimerkkinä olkoon vaikkapa Tired and Red, joka sisältää myös akustista kitaraa. Otetta voi pitää progena, mutta minulla on yksi ongelma Sodomin sävellystavassa: flow ei - nimensä mukaisesti - solju luontevasti. Hyvässä progessa flow ei katkea, vaikka sävellys ottaisikin odottamattoman suunnan tempomuutosten ja skaalarikkeiden muodossa; Sodomilla käänteet tuntuvat enemmän siltä, että Tom Angelripper ja kumppanit ovat keksineet hyvän riffin A, joka ei kyllä oikein sovi mitenkään riffiin B, mutta koska nyt tuli näin tykki idea, niin pakkohan se joukkoon on saada.
Toisinaan Agent Orange on pätevää rässiä, ei siitä pääse mihinkään: se groovaa, murhaa ja fiilistelee juuri sopivassa suhteessa. Edes Angelripperin toisinaan monotoniseksi oituva tulkinta ei haittaa, vaan sopii osaksi palettia paremmin kuin hyvin. Kun nyt tuli vokalisointi mainittua, pitää huomauttaa, että en vieläkään oikein ymmärrä mikä pirulainen on ottanut bändin haltuunsa, kun he ovat päättäneet lähteä usuttamaan puhdasta laulua Remember the Falleniin. Monia tämä ratkaisu häiritsee ylimaallisen paljon, mutta olen tyytyväinen siihen, sillä Angelripperin asenne korvaa puuttuvan tekniikan varsin tehokkaasti (yhden kappaleen ajan, huom.!) ja lopputulos on mielestäni, paremman sanan puutteessa, lutuinen, hellyyttävä, kun mies yrittää laulaa vaikka ei oikeastaan sitä osaa - saman efektin aiheuttaa Bathoryn -90-luvun alun viikinki metalli -tuotosten ulosanti.
Agent Orange on pätevä thrash metal -levytys. Monille se on tärkeä osa rässin kaanonia, mutta minulle se tuntuu "vain" hyvältä levyltä muiden joukossa: sitä kuuntelee mielellään, mutta mikään ärsytä eikä myöskään kutkuta (sitä paljon mainostettua) mielikuvitusta. Paitsi kansikuva - se on häiritsevän hieno, tyylikäs ja kuvaa musiikkia paremmin kuin hyvin.
P.S. AUSGEBOMBT MOTHERFUCKERS!
Sodom tuo mieleeni vuoroitellen Kreatorin soittamassa Slayeria, vuoroin tempoa kiihdyttäneen Motörheadin ja toisinaan Metallican rosoisen henkisen serkun. Kun nämä kolme elementtiä -"fibaa" - yhdistetään, syntyy aika erikoinen kuuntelukokoemus, sillä vuoroin soitto groovaa kuin Lemmyn Rickenbacker basson rytmittäessä, ja ilman selkeää flow'ta hypätään hillittömään takomiseen ja sahaamiseen - loistavana esimerkkinä olkoon vaikkapa Tired and Red, joka sisältää myös akustista kitaraa. Otetta voi pitää progena, mutta minulla on yksi ongelma Sodomin sävellystavassa: flow ei - nimensä mukaisesti - solju luontevasti. Hyvässä progessa flow ei katkea, vaikka sävellys ottaisikin odottamattoman suunnan tempomuutosten ja skaalarikkeiden muodossa; Sodomilla käänteet tuntuvat enemmän siltä, että Tom Angelripper ja kumppanit ovat keksineet hyvän riffin A, joka ei kyllä oikein sovi mitenkään riffiin B, mutta koska nyt tuli näin tykki idea, niin pakkohan se joukkoon on saada.
Toisinaan Agent Orange on pätevää rässiä, ei siitä pääse mihinkään: se groovaa, murhaa ja fiilistelee juuri sopivassa suhteessa. Edes Angelripperin toisinaan monotoniseksi oituva tulkinta ei haittaa, vaan sopii osaksi palettia paremmin kuin hyvin. Kun nyt tuli vokalisointi mainittua, pitää huomauttaa, että en vieläkään oikein ymmärrä mikä pirulainen on ottanut bändin haltuunsa, kun he ovat päättäneet lähteä usuttamaan puhdasta laulua Remember the Falleniin. Monia tämä ratkaisu häiritsee ylimaallisen paljon, mutta olen tyytyväinen siihen, sillä Angelripperin asenne korvaa puuttuvan tekniikan varsin tehokkaasti (yhden kappaleen ajan, huom.!) ja lopputulos on mielestäni, paremman sanan puutteessa, lutuinen, hellyyttävä, kun mies yrittää laulaa vaikka ei oikeastaan sitä osaa - saman efektin aiheuttaa Bathoryn -90-luvun alun viikinki metalli -tuotosten ulosanti.
Agent Orange on pätevä thrash metal -levytys. Monille se on tärkeä osa rässin kaanonia, mutta minulle se tuntuu "vain" hyvältä levyltä muiden joukossa: sitä kuuntelee mielellään, mutta mikään ärsytä eikä myöskään kutkuta (sitä paljon mainostettua) mielikuvitusta. Paitsi kansikuva - se on häiritsevän hieno, tyylikäs ja kuvaa musiikkia paremmin kuin hyvin.
P.S. AUSGEBOMBT MOTHERFUCKERS!
tiistai 25. maaliskuuta 2014
Savatage - Gutter Ballet (1989)
Alunperin minulla oli yksi ainoa, selkeä syy tutustua Savatageen: Jon Oliva. Toisin kuin lähes kaikki muut - ainakin yhtään pitempään metallia kuunnelleet - löysin herra Olivan uniikin äänen hänen myöhäisemmän tuotantonsa, Jon Oliva's Painin ja Avantasia-vierailun kautta. Erittäin komean levynimen omaavan Gutter Balletin hankin vuoden 2012 lopussa, samoihin aikoihin kuin jo mainostetun Operation: Mindcrimen - näistä kahdesta levystä Gutter Ballet on jäänyt vähemmälle kuuntelulle merkittävällä marginaalilla.
Jon Oliva laulaa kuin heikkopäinen - milloin hän ärisee, lähes örisee, kirkuu, nauraa hysteerisesti tai mitä vielä. Minulle hän on kuin Alice Cooper laajemmalla ääniskaalalla. Heissä on sitä samaa mielipuolista nukkemestaria, kuten myös King Diamondissa, tietenkin. Kun kappaleiden joukosta löytyy tuotoksia Mentally Yours, Of Rage and War sekä erinomaisesti tulkittu The Unholy kuulija pääsee ihastelemaan Olivan raspista, kurkkua kuristavaa tulkintaa. Ei pitäisi ehkä vitsailla asialla, koska Olivahan menetti äänensä tyystin -90-luvun alussa ja on opetellut laulamaan (yhtä upeasti, sanoisinko, ainakin melkein) uudestaan. Mutta jos edellämainitut kappaleet sisältävät karkeampaa Olivaa, tunnepaatokset Gutter Ballet ja erityisesti When the Crowds Are Gone ("I wasted my time 'till time wasted me" - kuinka upeaa lyriikkaa!) esittelevät herran kykyä tuoda muitakin tunteita ääneensä kuin pelkkää hulluutta. Lyhyestä virsi kaunis, sanovat: Jon Olivan laulusuoritus läpi levyn on ehdottomasti kuuntelukerran jos toisekin arvoinen.
Criss Oliva, Jon Olivan (edesmennyt) veli, toimii maestrona kuusikielisen varressa ja hänen sooloissaan on kieltämättä tehoa, jota harvoin kuulee. Ehkä olen vain ehtinyt kuulla riittävästi Slayeria, Ynkkää ynnä muita, jotta kaikki kitaraliidit, jotka sisältävät oikeita melodioita, ovat pieni ihmetys ja selkeä riman ylitys. Kappaleet itse ovat perinteistä heavy metallia progella otteella; joskus yhtyettä nimetään proge metallin edelläkävijäksi, mutta kuten Queensrychen kanssa, mielestäni progressiivisuus on vain mauste Savatagen musiikissa, ei missään nimessä oletusarvo. Tämänkin statementin voi lukea kahdella tavalla: joko sen näkee niin, että mitä progempi, sen parempi, tai että mitä vähemmän proge, sen parempi. Molemmat ovat väärin, muuten, sillä kaikki, mikä on paremmin tehty, on parempaa, progempaa tai popimpaa.
Niin tai näin, sävellyksiä on moneen lähtöön: on likiakustista instrumentaalia (Silk and Steel), pitkää tunnepaatosta (When the Crowds Are Gone), nopeaa heviä, joka tuo mieleen ajoittain Peace Sells -aikaisen Megadethin (Of Rage and War tuo näitä fiboja mieleeni - johtuu muustakin kuin bassointrosta), hitaampia mutta murhaavan raskaita (Hounds) ja puhdasta balladia (Summer's Rain). Kenties tästä tulee yhtyeen progeleima: kyvystä upottaa monenlaisia, keskenään hyvinkin erilaisia kappaleita levylle ilman, että mikään kappale tuntuu olevan väärässä paikassa.
Kuten sananpainoista ja niiden valinnoista voi päätellä, olen aliarvioinut ja/tai ylenkatsonut Gutter Balletin. Osaltaan tämä varmasti johtuu siitä, että levy ei ole sieltä helpommasta päästä - onhan materiaalia paljon ja se on hyvinkin suurella skaalalla heiluvaa - mutta toisaalta myös siitä, että olen verrannut sitä muihin Jon Olivan tuotoksiin, jotka omistan. En omista kuin kaksi Savatage-levyä ja yhden Jon Oliva's Painin, mutta ne ovat tehneet suuren vaikutuksen minuun ja aina kun olen matkalla kauhuelokuviin tai aikeissa katsoa Stephen King -filmatisoinnin, pyöräytän herra Olivaa soittimessa edes yhden kappaleen (yleensä Avantasian Death Is Just a Feeling) verran.
Jon Oliva laulaa kuin heikkopäinen - milloin hän ärisee, lähes örisee, kirkuu, nauraa hysteerisesti tai mitä vielä. Minulle hän on kuin Alice Cooper laajemmalla ääniskaalalla. Heissä on sitä samaa mielipuolista nukkemestaria, kuten myös King Diamondissa, tietenkin. Kun kappaleiden joukosta löytyy tuotoksia Mentally Yours, Of Rage and War sekä erinomaisesti tulkittu The Unholy kuulija pääsee ihastelemaan Olivan raspista, kurkkua kuristavaa tulkintaa. Ei pitäisi ehkä vitsailla asialla, koska Olivahan menetti äänensä tyystin -90-luvun alussa ja on opetellut laulamaan (yhtä upeasti, sanoisinko, ainakin melkein) uudestaan. Mutta jos edellämainitut kappaleet sisältävät karkeampaa Olivaa, tunnepaatokset Gutter Ballet ja erityisesti When the Crowds Are Gone ("I wasted my time 'till time wasted me" - kuinka upeaa lyriikkaa!) esittelevät herran kykyä tuoda muitakin tunteita ääneensä kuin pelkkää hulluutta. Lyhyestä virsi kaunis, sanovat: Jon Olivan laulusuoritus läpi levyn on ehdottomasti kuuntelukerran jos toisekin arvoinen.
Criss Oliva, Jon Olivan (edesmennyt) veli, toimii maestrona kuusikielisen varressa ja hänen sooloissaan on kieltämättä tehoa, jota harvoin kuulee. Ehkä olen vain ehtinyt kuulla riittävästi Slayeria, Ynkkää ynnä muita, jotta kaikki kitaraliidit, jotka sisältävät oikeita melodioita, ovat pieni ihmetys ja selkeä riman ylitys. Kappaleet itse ovat perinteistä heavy metallia progella otteella; joskus yhtyettä nimetään proge metallin edelläkävijäksi, mutta kuten Queensrychen kanssa, mielestäni progressiivisuus on vain mauste Savatagen musiikissa, ei missään nimessä oletusarvo. Tämänkin statementin voi lukea kahdella tavalla: joko sen näkee niin, että mitä progempi, sen parempi, tai että mitä vähemmän proge, sen parempi. Molemmat ovat väärin, muuten, sillä kaikki, mikä on paremmin tehty, on parempaa, progempaa tai popimpaa.
Niin tai näin, sävellyksiä on moneen lähtöön: on likiakustista instrumentaalia (Silk and Steel), pitkää tunnepaatosta (When the Crowds Are Gone), nopeaa heviä, joka tuo mieleen ajoittain Peace Sells -aikaisen Megadethin (Of Rage and War tuo näitä fiboja mieleeni - johtuu muustakin kuin bassointrosta), hitaampia mutta murhaavan raskaita (Hounds) ja puhdasta balladia (Summer's Rain). Kenties tästä tulee yhtyeen progeleima: kyvystä upottaa monenlaisia, keskenään hyvinkin erilaisia kappaleita levylle ilman, että mikään kappale tuntuu olevan väärässä paikassa.
Kuten sananpainoista ja niiden valinnoista voi päätellä, olen aliarvioinut ja/tai ylenkatsonut Gutter Balletin. Osaltaan tämä varmasti johtuu siitä, että levy ei ole sieltä helpommasta päästä - onhan materiaalia paljon ja se on hyvinkin suurella skaalalla heiluvaa - mutta toisaalta myös siitä, että olen verrannut sitä muihin Jon Olivan tuotoksiin, jotka omistan. En omista kuin kaksi Savatage-levyä ja yhden Jon Oliva's Painin, mutta ne ovat tehneet suuren vaikutuksen minuun ja aina kun olen matkalla kauhuelokuviin tai aikeissa katsoa Stephen King -filmatisoinnin, pyöräytän herra Olivaa soittimessa edes yhden kappaleen (yleensä Avantasian Death Is Just a Feeling) verran.
maanantai 24. maaliskuuta 2014
Rage - Secrets in a Weird World (1989)
Rage aloitti uransa speed metal -yhtyeenä, ja, kuten Blind Guardian, on liusunut sittemmin urallaan vaihtelevalla menestyksellä progressiivisen power metalin kentälle. Toisin kuin Blind Guardian, Rage on (ainakin nähdäkseni) säilyttänyt paremmin uransa alkuaikoja muistuttavia piirteitä, vaikka toki valtavia muutoksia on tapahtunut. Pidän Blind Guardianista enemmän, mutta kun verrataan alkuaikojen musiikkia yhtyeen nykytuotantoon, ollaan varsin kaukana juurista.
Se Blind Guardianista, koska nyt puhutaan Ragesta. Ja sanottavaa on.
Ensinnäkin solisti-basisti Peavy Wagner kuulostaa todella erikoiselta Secrets in a Weird Worldilla (ja oletettavasti myös muilla yhtyeen, alunperin Avenger-nimellä julkaistuilla levyillä): hän laulaa systemaattisesti oktaavin korkeammalta kuin tätä nykyään. Tämä saa musiikin kuulostamaan yhdistelmältä Stonea ja Helloween-wannabeetä. Siis kaikki kunnioitus Peavya kohtaan, mutta mitä ihmettä tämä on... Olen ihmetellyt hänen laulutekniikkaansa aina siitä saakka, kun ensimmäisen kerran kuuntellin Secrets in a Weird Worldin - ehkä kyseessä on vain lähdeharha, anakronismi.
Suurin ongelma mielestäni Ragen koko tuotannon kanssa on se yksinkertainen tosiseikka, että vaikka yhtyeen musiikissa ei ole mitään suoranaista vikaa - Secrets in a Weird Worldia on mukava kuunnella taustalla - siitä ei nouse esiin nyrkillä naamaa takovan hyviä yksittäisiä kappaleita, vaan jokainen sävellys kuulostaa pitkälti kaikilta muilta. Distant Voices, Time Waits for No-one ja Invisible Horizons ovat päteviä kappaleita, mutta niistä puuttuu se myyttinen Jokin, mikä tekee kappaleista enemmän kuin kappaleita, osiensa summaa suurempia tuotoksia. Mikään kappaleista ei koukuta kuuntelemaan uudestaan, aina vain uudestaan ja ihastelemaan niitä oivalluksia, joita yhtye on tallentanut nauhalle.
Lyriikat ovat huonoja, ei voi mitään - tämä on varsin yleinen valituksen aihe alkuaikojen (power) metalissa, kun lyriikat on tehty vain sopimaan melodiaan eikä kahden elementin naittamista yhteen ole tehty kunnolla. Toisaalta ei pitäisi odottaa liikoja -80-luvun lopun saksalaiselta speed/power metallilta, lähtökohtaisesti. Surkuhupaisin kappale tässä mielessä on kyllä - without a shadow of doubt - Talk to Grandpa. Nimi sanoo kaiken, oikeasti, mutta jos kertosäe menee niinkin syvällisellä tasolla kuin: "wooooooAAAH! Talk to grandpa! / wooooooAAAAH! Talk to grandpa!" Joo, ei mennä ihan siellä nerokkaimpien lyyrikoiden joukossa, ei totisesti.
Kuitenkin, narinasta huolimatta Secrets in a Weird World on kelvollinen levy, kunhan siltä ei odota liikoja. Jos osaa ottaa sen vastaan speed metallina puhtaimmillaan (ja viattomimmillaan?), se on kuuntelun tai kahden arvoinen.
Se Blind Guardianista, koska nyt puhutaan Ragesta. Ja sanottavaa on.
Ensinnäkin solisti-basisti Peavy Wagner kuulostaa todella erikoiselta Secrets in a Weird Worldilla (ja oletettavasti myös muilla yhtyeen, alunperin Avenger-nimellä julkaistuilla levyillä): hän laulaa systemaattisesti oktaavin korkeammalta kuin tätä nykyään. Tämä saa musiikin kuulostamaan yhdistelmältä Stonea ja Helloween-wannabeetä. Siis kaikki kunnioitus Peavya kohtaan, mutta mitä ihmettä tämä on... Olen ihmetellyt hänen laulutekniikkaansa aina siitä saakka, kun ensimmäisen kerran kuuntellin Secrets in a Weird Worldin - ehkä kyseessä on vain lähdeharha, anakronismi.
Suurin ongelma mielestäni Ragen koko tuotannon kanssa on se yksinkertainen tosiseikka, että vaikka yhtyeen musiikissa ei ole mitään suoranaista vikaa - Secrets in a Weird Worldia on mukava kuunnella taustalla - siitä ei nouse esiin nyrkillä naamaa takovan hyviä yksittäisiä kappaleita, vaan jokainen sävellys kuulostaa pitkälti kaikilta muilta. Distant Voices, Time Waits for No-one ja Invisible Horizons ovat päteviä kappaleita, mutta niistä puuttuu se myyttinen Jokin, mikä tekee kappaleista enemmän kuin kappaleita, osiensa summaa suurempia tuotoksia. Mikään kappaleista ei koukuta kuuntelemaan uudestaan, aina vain uudestaan ja ihastelemaan niitä oivalluksia, joita yhtye on tallentanut nauhalle.
Lyriikat ovat huonoja, ei voi mitään - tämä on varsin yleinen valituksen aihe alkuaikojen (power) metalissa, kun lyriikat on tehty vain sopimaan melodiaan eikä kahden elementin naittamista yhteen ole tehty kunnolla. Toisaalta ei pitäisi odottaa liikoja -80-luvun lopun saksalaiselta speed/power metallilta, lähtökohtaisesti. Surkuhupaisin kappale tässä mielessä on kyllä - without a shadow of doubt - Talk to Grandpa. Nimi sanoo kaiken, oikeasti, mutta jos kertosäe menee niinkin syvällisellä tasolla kuin: "wooooooAAAH! Talk to grandpa! / wooooooAAAAH! Talk to grandpa!" Joo, ei mennä ihan siellä nerokkaimpien lyyrikoiden joukossa, ei totisesti.
Kuitenkin, narinasta huolimatta Secrets in a Weird World on kelvollinen levy, kunhan siltä ei odota liikoja. Jos osaa ottaa sen vastaan speed metallina puhtaimmillaan (ja viattomimmillaan?), se on kuuntelun tai kahden arvoinen.
torstai 20. maaliskuuta 2014
King Diamond - Conspiracy (1989)
Conspiracy jatkaa "Them"in tarinaa. [SPOILEREITA, SPOILEREITA KAIKKIALLA!] "Them"in lopuksi päähahmo King otetaan kiinni ja isoäidin tekemät hirmutyöt sysätään hänen niskaansa; tohtori Landau ei usko päähahmon selitystä tarinasta ja syyttää tätä hulluksi. Conspiracy sijoittuu vuosia edellisen tarinan jälkeiseen aikaan ja King asuu yksin "Amon"-talossa, jossa Missy kuoli. Hän ei ole nähnyt äitiään tramaattisten ja traumaattisten tapahtumien jälkeen, ja King käy terapiassa samaisen tohtori Landaun luona.
Ei ole kovinkaan suuri ylitulkinta, jos sanon Conspiracyn kuvaavan psykoosia tai yleisemmin hulluutta. King on tuomittu hulluksi ja hän - eittämättä - myös on hullu: hänen kokemuksensa maailmasta eivät täsmää sen kanssa, mitä kaikki muut maailmassa kokevat. Hän keskustelee "heidän" kanssa, tapaa kuolleen siskonsa ja luo levyn nimen mukaisia salaliittoteorioita. Tulkitsen itse tarinan niin, että King on epäluotettava kertoja, jonka antama todistusaineisto on liian puolueellista ja vääristynyttä pidettäväksi totena - esimerkiksi ensimmäinen ajatus on, että King on viaton uhri pahan tohtori Landaun päämäärien (=Kingin äidin) tavoittelussa, mutta kun tarinaa miettii tarkemmin, asetelma kääntyy päälaelleen ja tohtori Landausta tulee hyvä tohtori, joka tekee kaiken voitavansa auttaakseen potilastaan. Lopetus alleviivaa ensimmäistä tulkintaa, kyllä, mutta jos oletetaan, että King on psykoottinen, krematio hänen vielä eläessä voi olla vain sairaan mielen valhe. Tarinalle on siis - näin ainakin itse asian näen - kaksi mahdollista tulkintaa: joko tohtori Landau, Kingin äiti ja paikallinen pappi polttivat viattoman Kingin elävältä tai sitten King todella on mielisairas ja em. henkilöt yrittävät vain auttaa häntä, mutta joutuvat lopulta lukitsemaan mielisairaalaan (josta isoäiti tuli takaisin "Them"in alussa?). Suuri teema levyllä on myös unet - tai niiden puute - ja tämä mielestäni korostaa epäluotettavaa kertojaa ja Kingin psykoosia.
Niin tai näin, hieno tarina. Ja hieno levy.
Joissakin piireissä ollaan sitä mieltä, että Conspiracy on levynä parempi kuin Abigail. En tätä väitettä allekirjoita, mutta sanon, että Conspiracy on heikomman "Them"in jälkeen tasonnosto. Kappaleet ovat monipolvisempia kuin aiemmin ja raitojen pituus on kasvanut - häikäisevän upea At the Graves (jonka pääriffi on yksi parhaita koskaan tehtyjä) on liki yhdeksän minuuttinen, ja muut kappaleet haahuilevat tasaisin väliajoin yli kuuden minuutin rajapyykin. Jokaisessa kappaleessa on jokin käänne, jokin yllättävä suunta, johon sävellyksen flow'n ei olisi uskonut kulkevan: esimerkiksi Sleepless Nights, joka oli levyn "hittibiisi" musiikkivideoineen, sisältää akustista kitaraa, nopeaa riffittelyä ja suorastaan breakdownin kaltaisen C-osan, jonka Kuningas lähes örisee - ja jos kuuntelee pelkästään kappaleen pääriffin, ei arvaisi sävellyksen pomppivan näin ympäri kartan. Mutta kun homma toimii, niin mikäs siinä.
Conspiracy sisältää joitakin King Diamondin parhaita kappaleita ja parhaita laulusuorituksia, mutta kokonaisuutena se ei - minulle ainakaan - yllä Abigailin mittoihin. Kyllä, se on erinomainen levy, mutta yhä kaipaan sitä goottilaista fibaa, joka Abigailia väritti; esimerkiksi kansikuvia katselemalla (joojoo, tarpeetonta, tiedän) voi verrata kumpi herättää enemmän mielikuvia ja kutkuttaa leikkimään kaikilla mahdollisuuksilla. En vain pidä kansikuvista, joissa kuvataan yhtä tai useampaa bändin jäsentä eikä muuta - vaikka kuvassa olisi King Diamond, silti - vaan mielestäni hienompia kuvia, parempia taustoja musiikille ovat hienot käsinpiirretyt (ei photoshopatut) maalaukset.
Antaisin levylle täydellisen 10/10 arvosanan, mutta koska kirjoissani vain yksi tai kaksi (joo-o, palataan siihen myöhemmin) levyä voi saada sen arvosanan, sanon, että Conspiracy on hienon miehen hienon uran yksi hienoimpia saavutuksia, mutta ei paras. Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin: "Rise... Rise... Rise, my friends, rise!"
Ei ole kovinkaan suuri ylitulkinta, jos sanon Conspiracyn kuvaavan psykoosia tai yleisemmin hulluutta. King on tuomittu hulluksi ja hän - eittämättä - myös on hullu: hänen kokemuksensa maailmasta eivät täsmää sen kanssa, mitä kaikki muut maailmassa kokevat. Hän keskustelee "heidän" kanssa, tapaa kuolleen siskonsa ja luo levyn nimen mukaisia salaliittoteorioita. Tulkitsen itse tarinan niin, että King on epäluotettava kertoja, jonka antama todistusaineisto on liian puolueellista ja vääristynyttä pidettäväksi totena - esimerkiksi ensimmäinen ajatus on, että King on viaton uhri pahan tohtori Landaun päämäärien (=Kingin äidin) tavoittelussa, mutta kun tarinaa miettii tarkemmin, asetelma kääntyy päälaelleen ja tohtori Landausta tulee hyvä tohtori, joka tekee kaiken voitavansa auttaakseen potilastaan. Lopetus alleviivaa ensimmäistä tulkintaa, kyllä, mutta jos oletetaan, että King on psykoottinen, krematio hänen vielä eläessä voi olla vain sairaan mielen valhe. Tarinalle on siis - näin ainakin itse asian näen - kaksi mahdollista tulkintaa: joko tohtori Landau, Kingin äiti ja paikallinen pappi polttivat viattoman Kingin elävältä tai sitten King todella on mielisairas ja em. henkilöt yrittävät vain auttaa häntä, mutta joutuvat lopulta lukitsemaan mielisairaalaan (josta isoäiti tuli takaisin "Them"in alussa?). Suuri teema levyllä on myös unet - tai niiden puute - ja tämä mielestäni korostaa epäluotettavaa kertojaa ja Kingin psykoosia.
Niin tai näin, hieno tarina. Ja hieno levy.
Joissakin piireissä ollaan sitä mieltä, että Conspiracy on levynä parempi kuin Abigail. En tätä väitettä allekirjoita, mutta sanon, että Conspiracy on heikomman "Them"in jälkeen tasonnosto. Kappaleet ovat monipolvisempia kuin aiemmin ja raitojen pituus on kasvanut - häikäisevän upea At the Graves (jonka pääriffi on yksi parhaita koskaan tehtyjä) on liki yhdeksän minuuttinen, ja muut kappaleet haahuilevat tasaisin väliajoin yli kuuden minuutin rajapyykin. Jokaisessa kappaleessa on jokin käänne, jokin yllättävä suunta, johon sävellyksen flow'n ei olisi uskonut kulkevan: esimerkiksi Sleepless Nights, joka oli levyn "hittibiisi" musiikkivideoineen, sisältää akustista kitaraa, nopeaa riffittelyä ja suorastaan breakdownin kaltaisen C-osan, jonka Kuningas lähes örisee - ja jos kuuntelee pelkästään kappaleen pääriffin, ei arvaisi sävellyksen pomppivan näin ympäri kartan. Mutta kun homma toimii, niin mikäs siinä.
Conspiracy sisältää joitakin King Diamondin parhaita kappaleita ja parhaita laulusuorituksia, mutta kokonaisuutena se ei - minulle ainakaan - yllä Abigailin mittoihin. Kyllä, se on erinomainen levy, mutta yhä kaipaan sitä goottilaista fibaa, joka Abigailia väritti; esimerkiksi kansikuvia katselemalla (joojoo, tarpeetonta, tiedän) voi verrata kumpi herättää enemmän mielikuvia ja kutkuttaa leikkimään kaikilla mahdollisuuksilla. En vain pidä kansikuvista, joissa kuvataan yhtä tai useampaa bändin jäsentä eikä muuta - vaikka kuvassa olisi King Diamond, silti - vaan mielestäni hienompia kuvia, parempia taustoja musiikille ovat hienot käsinpiirretyt (ei photoshopatut) maalaukset.
Antaisin levylle täydellisen 10/10 arvosanan, mutta koska kirjoissani vain yksi tai kaksi (joo-o, palataan siihen myöhemmin) levyä voi saada sen arvosanan, sanon, että Conspiracy on hienon miehen hienon uran yksi hienoimpia saavutuksia, mutta ei paras. Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin: "Rise... Rise... Rise, my friends, rise!"
keskiviikko 19. maaliskuuta 2014
Blind Guardian - Follow the Blind (1988)
Tätä nykyään Blind Guardian soittaa toisinaan erittäinkin progea power metallia - suunta, joka on kehittynyt yhtyeelle (vaihtelevalla menestyksellä) -90-luvulta asti. Sen sijaan yhtyeen ensimäiset tuotokset olivat hyvink speed metallista kamaa, paljon nopeampaa ja suoraviivaisempaa kuin myöhempi tyyli. Jos ei tietäisi ja jos yhtye ei soittaisi Valhallaa ja Banish from Sanctuarya keikoillaan, Follow the Blindilla soittaavaa yhtyettä voisi luulla aivan toiseksi, alkuaikojen Helloweeniä apinoivaksi kopioksi.
Sinänsä tämä pitää paikkansa - ainakin Follow the Blindin osalta. Monet niistä elementeistä, jotka yhdistän Blind Guardianiin (melodioiden ja soolojen sekoittuminen keskenään, Hansi Kürschin hämmästyttävä tulkinta, kuorot ynnä muut) loistavat, jos eivät suoranaisella poissaolollaan, erilaisuudellaan. Vaikka Banish from Sanctuary sisältää hienoja melodioita ja solisti on sama jäppinen kuin nykyäänkin, elementit ovat kuin sikiöitä niistä, jotka tulevat tekemään bändin yhdeksi parhaista power metal -yhtyeistä. Esimerkiksi Hansin ääniala ja äänenkäyttö ovat hyvinkin primitiivisellä tasolla - toisinaan hän alitulkitsee, toisinaan ylitulkitsee ja korkeimmat nuotit jäävät Valhallassa vierailevan Kai Hansenin (joka on kova jätkä, muuten) laulettaviksi.
En pidä tämän tyyppisestä "ennakoimisesta", mutta tällä kertaa en voi mitään, sillä yllätyn aina yhtä paljon kuinka erilainen yhtye Blind Guardian alunperin olikaan. Kappaleet olivat hyviä jo toisella levyllä, mutta kokonaisuus ei ole vielä sitä klassikkostatuksen ansaitseva. Ehkä olisin voinut kirjoittaa tämän (lyhyen) teksin vertailemalla alkuaikojen Blind Guardiania alkuaikojen Helloweeniin, mutta en tunne kumpaakaan riittävän hyvin siihen - joudun toteamaan vain, että soundi on hyvin samankaltainen, erittäin raaka, ja riffit nopeita sahauksia.
Ei siitä pääse mihinkään: olen Blind Guardian -fani, joten pidä levystä, vaikka se onkin yhtyeen selvästi heikoin levy (ainakin niistä, mitä omistan). Elementit ovat kasassa, mutta ei tätä voi suositella kuin -80-luvun (saksalaisen) speed metallin ystäville ja koville BG-faneille. Ei huono levy, ei hyvä levy, mutta ei myöskään unohdettava levy - suhtautumiseni on, että kyllähän tätä kuuntelee aina silloin tällöin, vaihteluna, mutta mielummin napsautan Imaginations from the Other Siden tai At the Edge of Timen soimaan.
P.S. Tiedän, että minun pitäisi omistaa Battalions of Fear, mutta en omista, niin en omista.
Sinänsä tämä pitää paikkansa - ainakin Follow the Blindin osalta. Monet niistä elementeistä, jotka yhdistän Blind Guardianiin (melodioiden ja soolojen sekoittuminen keskenään, Hansi Kürschin hämmästyttävä tulkinta, kuorot ynnä muut) loistavat, jos eivät suoranaisella poissaolollaan, erilaisuudellaan. Vaikka Banish from Sanctuary sisältää hienoja melodioita ja solisti on sama jäppinen kuin nykyäänkin, elementit ovat kuin sikiöitä niistä, jotka tulevat tekemään bändin yhdeksi parhaista power metal -yhtyeistä. Esimerkiksi Hansin ääniala ja äänenkäyttö ovat hyvinkin primitiivisellä tasolla - toisinaan hän alitulkitsee, toisinaan ylitulkitsee ja korkeimmat nuotit jäävät Valhallassa vierailevan Kai Hansenin (joka on kova jätkä, muuten) laulettaviksi.
En pidä tämän tyyppisestä "ennakoimisesta", mutta tällä kertaa en voi mitään, sillä yllätyn aina yhtä paljon kuinka erilainen yhtye Blind Guardian alunperin olikaan. Kappaleet olivat hyviä jo toisella levyllä, mutta kokonaisuus ei ole vielä sitä klassikkostatuksen ansaitseva. Ehkä olisin voinut kirjoittaa tämän (lyhyen) teksin vertailemalla alkuaikojen Blind Guardiania alkuaikojen Helloweeniin, mutta en tunne kumpaakaan riittävän hyvin siihen - joudun toteamaan vain, että soundi on hyvin samankaltainen, erittäin raaka, ja riffit nopeita sahauksia.
Ei siitä pääse mihinkään: olen Blind Guardian -fani, joten pidä levystä, vaikka se onkin yhtyeen selvästi heikoin levy (ainakin niistä, mitä omistan). Elementit ovat kasassa, mutta ei tätä voi suositella kuin -80-luvun (saksalaisen) speed metallin ystäville ja koville BG-faneille. Ei huono levy, ei hyvä levy, mutta ei myöskään unohdettava levy - suhtautumiseni on, että kyllähän tätä kuuntelee aina silloin tällöin, vaihteluna, mutta mielummin napsautan Imaginations from the Other Siden tai At the Edge of Timen soimaan.
P.S. Tiedän, että minun pitäisi omistaa Battalions of Fear, mutta en omista, niin en omista.
tiistai 18. maaliskuuta 2014
Alice Cooper - Trash (1989)
Alice Cooper - herra ja bändi, molemmat - on tärkeä osa rockin historiaa; suurin vaikutus on ulkonmusiikillisilla seikoilla (eli modernin shock rockin kehittäjänä), mutta kyllä ne kappaleetkin tullaan muistamaan. Muistettaisiinko yhtye yhtä hyvin nykyään, jos herra olisi (en tiedä kuinka totta tämä on, mutta menkööt) juonut itsensä kuusi jalkaa maan alle, kuten hän väittää yrittäneensä Jim Morrisonin, Bon Scottin ja John Bonhamin kanssa. Jaa-a. Yhtye (ja herra siinä samalla) on levyttänyt jo kuusikymmentäluvulta asti (!), ja toisin kuin monet veteraanibändit, Alice Cooperin musiikki on haahuillut kevyestä garagerockista aina industrial metaliin asti, mutta aina on ollut yhdistävä tekijä, herra itse.
Trash osuu Alice Cooperin uralla renesanssiin, -80-luvun ja -90-luvun taitteeseen, jolloin yhtye teki (vaikuttavaa) yhteistyötä gurutuottaja Desmond Childin kanssa. En yleensä pidä siitä, että tuottaja säveltää yhtyeen kappaleet (tai osallistuu suuresti luomisprosessiin), mutta Childin kynästä on lähtenyt erittäin onnistuneita sävellyksiä (varsin pop-mausteisia sellaisia, sanottakoon se) Alice Cooperille, Kissille (mikä ei silmissäni ole kovin mairitteleva meriitti) ja käynnistipä Child Scorpionsin 2000-luvun uuden renesanssin, jonka aikana sakemannit ovat tehneet uransa ehkäpä parhaita levyjä.
Trash on minulle "guilty pleasure"-levy. Se on yksinkertainen, hävyttömän typerä ja rokkaava kuin kivitys. Lyriikoilla on yksi ja ainoa aihe, jolla on kaksi variaatiota: joko parisuhdetta käsitellään melkonormaalilla tavalla (This Maniac's in Love With You, Poison, Only My Heart Talkin') tai, mikä todennäköisempää, kyseessä on huonosta keskinkertaiseen ulottuvalla akselilla liittyvä "hienovarainen vertauskuva" panemisesta (I'm Your Gun, Bed of Nails, House of Fire ja oikeastaan kaikki loputkin biisit). Sävellykset itse perustuvat yksinkertaisiin ja hävyttömän tarttuviin melodioihin ja hokemiin, joita tuetaan yksinkertaisella riffittelyllä ja puhtaalla groovella. Cooperin äänessä ei ole sitä valtavaa äänialaa, kuten levyllä vierailevilla Steven Tylerillä ja Jon Bon Jovilla, mutta hänen laulussaan kuuluu eletyt vuodet ja koetut asiat - kun hän laulaa Poisonin korneja lyriikoita, ne uskoo, koska herra Cooper laulaa ne. Hänen voi uskoa tehneen mitä vain, a'la Spark in the Dark.
Jos ajattelen levyä järjellä, se on vain yksi kevyt glam metallin makuinen hard rock -levytys, jollaisia tehtiin -80-luvulla enemmän kuin kansainvälinen laki sallii. Mutta kun se toimii, se groovaa, se saa lanteet (kyllä, nekin) liikkeelle, ja paatuneinkin kyynikko huomaa laulavansa mukana This Maniac's in Love With Youta. Tämä on paras kunnianosoitus Alice Cooperin ja Desmond Childin yhteistyölle, jonka voin kuvitella: yksinkertaiset sävellykset ja typerät ("juustoiset") sanoitukset muodostavat toimivan paketin, joukon hyviä kappaleita, joissa on sopivasti vaihtelua, että homma tuntuu jatkuvasti freesiltä, mutta riittävästi samoja elementtejä, jotta homma ei leviä käsiin. Kyseessä on - minulle ainakin - ihanteellinen bilelevy: nopeatempoinen, tarttuva ja kevyt, jotta ei-metallisydämet (heitäkin tunnen, uskomatonta kyllä [/sarkasmi]) eivät säiky.
P.S. Poison on liian selvä hittibiisi, jotta se kuvaisi koko levyä. Jonkin kuvan saamiseksi kannattaa vilkaista vaikkapa levyllä hittiä seuraava Spark in the Dark.
Trash osuu Alice Cooperin uralla renesanssiin, -80-luvun ja -90-luvun taitteeseen, jolloin yhtye teki (vaikuttavaa) yhteistyötä gurutuottaja Desmond Childin kanssa. En yleensä pidä siitä, että tuottaja säveltää yhtyeen kappaleet (tai osallistuu suuresti luomisprosessiin), mutta Childin kynästä on lähtenyt erittäin onnistuneita sävellyksiä (varsin pop-mausteisia sellaisia, sanottakoon se) Alice Cooperille, Kissille (mikä ei silmissäni ole kovin mairitteleva meriitti) ja käynnistipä Child Scorpionsin 2000-luvun uuden renesanssin, jonka aikana sakemannit ovat tehneet uransa ehkäpä parhaita levyjä.
Trash on minulle "guilty pleasure"-levy. Se on yksinkertainen, hävyttömän typerä ja rokkaava kuin kivitys. Lyriikoilla on yksi ja ainoa aihe, jolla on kaksi variaatiota: joko parisuhdetta käsitellään melkonormaalilla tavalla (This Maniac's in Love With You, Poison, Only My Heart Talkin') tai, mikä todennäköisempää, kyseessä on huonosta keskinkertaiseen ulottuvalla akselilla liittyvä "hienovarainen vertauskuva" panemisesta (I'm Your Gun, Bed of Nails, House of Fire ja oikeastaan kaikki loputkin biisit). Sävellykset itse perustuvat yksinkertaisiin ja hävyttömän tarttuviin melodioihin ja hokemiin, joita tuetaan yksinkertaisella riffittelyllä ja puhtaalla groovella. Cooperin äänessä ei ole sitä valtavaa äänialaa, kuten levyllä vierailevilla Steven Tylerillä ja Jon Bon Jovilla, mutta hänen laulussaan kuuluu eletyt vuodet ja koetut asiat - kun hän laulaa Poisonin korneja lyriikoita, ne uskoo, koska herra Cooper laulaa ne. Hänen voi uskoa tehneen mitä vain, a'la Spark in the Dark.
Jos ajattelen levyä järjellä, se on vain yksi kevyt glam metallin makuinen hard rock -levytys, jollaisia tehtiin -80-luvulla enemmän kuin kansainvälinen laki sallii. Mutta kun se toimii, se groovaa, se saa lanteet (kyllä, nekin) liikkeelle, ja paatuneinkin kyynikko huomaa laulavansa mukana This Maniac's in Love With Youta. Tämä on paras kunnianosoitus Alice Cooperin ja Desmond Childin yhteistyölle, jonka voin kuvitella: yksinkertaiset sävellykset ja typerät ("juustoiset") sanoitukset muodostavat toimivan paketin, joukon hyviä kappaleita, joissa on sopivasti vaihtelua, että homma tuntuu jatkuvasti freesiltä, mutta riittävästi samoja elementtejä, jotta homma ei leviä käsiin. Kyseessä on - minulle ainakin - ihanteellinen bilelevy: nopeatempoinen, tarttuva ja kevyt, jotta ei-metallisydämet (heitäkin tunnen, uskomatonta kyllä [/sarkasmi]) eivät säiky.
P.S. Poison on liian selvä hittibiisi, jotta se kuvaisi koko levyä. Jonkin kuvan saamiseksi kannattaa vilkaista vaikkapa levyllä hittiä seuraava Spark in the Dark.
maanantai 17. maaliskuuta 2014
Testament - The New Order (1988)
The New Order on kokenut kokoelmassani hyvin samankaltaisen kohtalon kuin Stone: olen kuunnellut levyä vain hajakertoja, vaikka mitään katastrofaalisen huonoa levyssä ei ole. Monessa mielessä levy on parempi kuin vaikkapa Ride the Lightning, mutta silti Testament oli pitkään (aina viime kesäiseen Tuskaan asti) keskinkertaisuuteen tuomittu yhtye, jolla oli hyvät hetkensä - kuten kappaleet More Than Meets the Eye ja True American Hate.
Ensin hyvät puolet: Chuck Billy on tiukka solisti, joka kuulostaa samalta kuin näyttää, eli kaksi metriseltä intiaanilta, joka on (käsiteltävän levyn jälkeen, tosin) selvinnyt syövästä ja opetellut örisemään. Hän on tekninen laulaja, mutta myös tulkitsija, joka saattaa lyhyellä (tai olemattomalla) varoitusajalla siirtyä puhtaasta laulusta täyteen örinään. Hänen äänensä sopii täydellisesti Testamentin musiikkiin - herää, väkisinkin, ajatus mitä jos Metallican keskinkertainen solisti (kyllä, sanoin sen; olen sanonut sen aiemminkin, mutta tulen luultavasti vielä sanomaankin) olisi korvattu Chuck Billyn tasoisella parilla äänihuulia. Kuten vaikkapa Armored Saintissa ja myöhemmin Anthraxissa kannuksensa hankkineella John Bushilla, jonka Metallica olisi halunnut vielä Kill 'em Allin jälkeen riveihinsä. Pysähdytään hetki miettimään tätä, okei?
Mutta se Metallicasta. Takaisin Testamentiin.
Suurin ongelma, joka minulla levyn kanssa on, on sen geneerisyys. Ehkä tämä on turhaa narinaa, koska Testament oli muokkaamassa thrash metallia aivan samalla tavalla kuin "Big Four", mutta... Jokaiselle metallisydämelle tulee heti mielikuvia, kun mainitaan 'Tallica, 'Deth tai Slayer, mutta pitää olla perehtynyt jossakin määrin thrash metalliin, jotta mitään selkeitä mielikuvia ilmaantuu -80-luvun Testamentista. Siinä missä Slayer tuo mieleen - henkilöstä riippuen, tietenkin - helvetintulia, Tuomiopäivän sotakenttiä ja vaikkapa Joseph Mengelen, ja 'Deth tuo mieleen Mustainen moneen jakautuneen persoonan keskustelemassa itsensä kanssa, Vic Rattleheadin ja kenties tuhon sinfonian, niin mitä Testament tuo mieleen? Chuck Billyn miehekkään ulkoasun? Pitää olla jollakin tasolla fani, että tulee mieleen vaikkapa Maissilapset-elokuva tai foliohattufilosofia.
Testamentilla ei silmissäni ole persoonaa, vaan se on "yksi hyvä -80-luvun lopun thrash metal -yhtye", joita on kuitenkin paljon jo pelkästään Yhdysvalloista. The New Order on hyvä levy, kyllä, mutta se ei herätä mielikuvitusta, se ei luo visioita mielen kankaalle samalla tavalla kuin Master of Puppets tai South of Heaven luovat. Testamentin tuotos jää väljähtyneeksi, laimeaksi viiniksi, missä Anthraxin parhaat tuotokset ovat kossua - laimeasta viinistä ei jää kerrottavaa lapsille, mutta kossusta... Into the Pit, The Preacher, The New Order ja Disciples of the Watch muiden joukossa ovat hyviä kappaleita, mutta niistä ei muodostu monoliittimaisen eheää kokonaisuutta, vaan ne jäävät "hyviksi biiseiksi".
Kuten aina, kanssani saa (ja pitääkin, jos siihen on syytä) olla eri mieltä.
P.S. Tämän tekstin kirjoittaminen on ollut poikkeuksellisen kovan työn alla: olen kahtena edellisenä yönä nukkunut yhteensä noin seitsemän tuntia.
Ensin hyvät puolet: Chuck Billy on tiukka solisti, joka kuulostaa samalta kuin näyttää, eli kaksi metriseltä intiaanilta, joka on (käsiteltävän levyn jälkeen, tosin) selvinnyt syövästä ja opetellut örisemään. Hän on tekninen laulaja, mutta myös tulkitsija, joka saattaa lyhyellä (tai olemattomalla) varoitusajalla siirtyä puhtaasta laulusta täyteen örinään. Hänen äänensä sopii täydellisesti Testamentin musiikkiin - herää, väkisinkin, ajatus mitä jos Metallican keskinkertainen solisti (kyllä, sanoin sen; olen sanonut sen aiemminkin, mutta tulen luultavasti vielä sanomaankin) olisi korvattu Chuck Billyn tasoisella parilla äänihuulia. Kuten vaikkapa Armored Saintissa ja myöhemmin Anthraxissa kannuksensa hankkineella John Bushilla, jonka Metallica olisi halunnut vielä Kill 'em Allin jälkeen riveihinsä. Pysähdytään hetki miettimään tätä, okei?
Mutta se Metallicasta. Takaisin Testamentiin.
Suurin ongelma, joka minulla levyn kanssa on, on sen geneerisyys. Ehkä tämä on turhaa narinaa, koska Testament oli muokkaamassa thrash metallia aivan samalla tavalla kuin "Big Four", mutta... Jokaiselle metallisydämelle tulee heti mielikuvia, kun mainitaan 'Tallica, 'Deth tai Slayer, mutta pitää olla perehtynyt jossakin määrin thrash metalliin, jotta mitään selkeitä mielikuvia ilmaantuu -80-luvun Testamentista. Siinä missä Slayer tuo mieleen - henkilöstä riippuen, tietenkin - helvetintulia, Tuomiopäivän sotakenttiä ja vaikkapa Joseph Mengelen, ja 'Deth tuo mieleen Mustainen moneen jakautuneen persoonan keskustelemassa itsensä kanssa, Vic Rattleheadin ja kenties tuhon sinfonian, niin mitä Testament tuo mieleen? Chuck Billyn miehekkään ulkoasun? Pitää olla jollakin tasolla fani, että tulee mieleen vaikkapa Maissilapset-elokuva tai foliohattufilosofia.
Testamentilla ei silmissäni ole persoonaa, vaan se on "yksi hyvä -80-luvun lopun thrash metal -yhtye", joita on kuitenkin paljon jo pelkästään Yhdysvalloista. The New Order on hyvä levy, kyllä, mutta se ei herätä mielikuvitusta, se ei luo visioita mielen kankaalle samalla tavalla kuin Master of Puppets tai South of Heaven luovat. Testamentin tuotos jää väljähtyneeksi, laimeaksi viiniksi, missä Anthraxin parhaat tuotokset ovat kossua - laimeasta viinistä ei jää kerrottavaa lapsille, mutta kossusta... Into the Pit, The Preacher, The New Order ja Disciples of the Watch muiden joukossa ovat hyviä kappaleita, mutta niistä ei muodostu monoliittimaisen eheää kokonaisuutta, vaan ne jäävät "hyviksi biiseiksi".
Kuten aina, kanssani saa (ja pitääkin, jos siihen on syytä) olla eri mieltä.
P.S. Tämän tekstin kirjoittaminen on ollut poikkeuksellisen kovan työn alla: olen kahtena edellisenä yönä nukkunut yhteensä noin seitsemän tuntia.
lauantai 15. maaliskuuta 2014
Stone - Stone (1988)
Liioittelematta voin sanoa kuunneeni Stonen korkeintaan kolme kertaa ennen eilistä, jolloin laitoin levyn soimaan ensi kertaa blogin tiimoilta. Syistä, jotka ovat minulle epäselvät, olen ylenkatsonut ja sivuuttanut historiallisesti tärkeimmän suomalaisen metalliyhtyeen esikoislevyn lähes tyystin. Tärkein tekijä on tietenkin se, että ostin levyn yhdessä yhtyeen toisen levyn kanssa, jota olen sitten kuunnellut oikein antaumuksella. Antamatta nyt liikoja etukäteen, toisen levyn ammattimaisuuteen verrattuna Stone kuulostaa varsin alkeelliselta, amatöörimäiseltä räpellykseltä.
Siis eihän levy huono ole, älä ymmärrä väärin, mutta luulen, että monille levy on niin täynnä nostalgiaa, että yksinkertaisimmat ja selvimmät asiat jäävät hämärän peittoon. Kyseessä on kelvollista, joskin hieman mielikuvituksetonta speed/thrash metallia. Janne Joutsenniemi laulaa kelvollisesti, mutta thrashille ominaisesti vailla pätevää tekniikkaa - sen hän pyrkii korvaamaan tunteen palolla ja yrittämisellä. Toisinaan homma toimii, toisinaan toivon parempaa solistia. Yhtye soittaa hyvin kaikin puolin, mutta kovasta yrityksestä huolimatta pesäero Metallicaan ja vaikkapa Megadethiin on selkeä.
Mutta levy ei ole huono, vaan yksinkertaisesti keskinkertainen. En omaa mitään tunnesidettä levyyn, joten minulta puuttuu se nostalgian huuruinen kokemus kuinka kuuntelin Stonen esikoista loppuun kuluneelta c-kasetilta ja kiskoin ensimmäistä kertaa alkoholia. Ei, en ole kokenut levyä tällä tavalla, mutta monet suomalaiset metallisydämet ovat kokeneet, joten heille Stone on hieno levy. Mutta nostalgiallakin on oltava peruste, eikä nostalgia itsessään tee mistään musiikista hyvää tai huonoa, vaan jotakin muutakin on oltava, ja taidan tietää mikä se tällä kertaa on.
Yhtyeen soitossa, jokaisessa sekunnissa levyllä, kuuluu into, aito palo tehdä musiikkia. Sen takia levyä kuuntelee mielellään ja - minulla ainakin - hymy nousee huulille. Sama efekti - tuskin sattumalta - tulee Lost Societyn esikoislevyä kuunnellessa. Lost Society tuo muutenkin mieleeni alkuaikojen Stonen, koska vaikka musiikki itsessään olisi (pääosin - *kröhkröh* The Final Cuntdown*kröhkröh*) vakavissaan tehtyä, se on tehty hurtilla huumorilla ja ilolla. Ei metallia tarvitse veivata otsa rypyssä, maailmaa kyynisesti tarkastellen, vaan voidaan hoilata yhdessä Get Stonedia.
Stone ei levynä ole kuin mitäänsanomattoman 7+:n arvoinen tuotos, mutta sitä on mukava kuunnella, ja se nostaa heti levyn osakkeita silmissäni. Vaikka minulla ei ole juuri minkäänlaista sidettä levyyn, viivyttelin tämän tekstin kirjoittamista koska halusin kuunnella lisää, olla hyvällä tuulella hieman pidempään, ennen seuraavaa synkempää ja vakavampaa tuotosta. Toinen syy oli tietenkin se, että halusin saada levystä edes jonkinlaisen otteen, jotta voisin sanoa tunnistavani jokaisen kappaleen, tietäväni mitä milloinkin kuuntelen. Olen ylenkatsonut levyä, kyllä, ja monet ovat varmasti sitä mieltä, että ylenkatson sitä edelleen, mutta ainakin olen oppinut arvostamaan Joutsenniemen ja kumppanien asennetta, rehellistä ja peittelemätöntä soittamisen iloa.
P.S. Overtake on aikamoinen rykäisy!
Siis eihän levy huono ole, älä ymmärrä väärin, mutta luulen, että monille levy on niin täynnä nostalgiaa, että yksinkertaisimmat ja selvimmät asiat jäävät hämärän peittoon. Kyseessä on kelvollista, joskin hieman mielikuvituksetonta speed/thrash metallia. Janne Joutsenniemi laulaa kelvollisesti, mutta thrashille ominaisesti vailla pätevää tekniikkaa - sen hän pyrkii korvaamaan tunteen palolla ja yrittämisellä. Toisinaan homma toimii, toisinaan toivon parempaa solistia. Yhtye soittaa hyvin kaikin puolin, mutta kovasta yrityksestä huolimatta pesäero Metallicaan ja vaikkapa Megadethiin on selkeä.
Mutta levy ei ole huono, vaan yksinkertaisesti keskinkertainen. En omaa mitään tunnesidettä levyyn, joten minulta puuttuu se nostalgian huuruinen kokemus kuinka kuuntelin Stonen esikoista loppuun kuluneelta c-kasetilta ja kiskoin ensimmäistä kertaa alkoholia. Ei, en ole kokenut levyä tällä tavalla, mutta monet suomalaiset metallisydämet ovat kokeneet, joten heille Stone on hieno levy. Mutta nostalgiallakin on oltava peruste, eikä nostalgia itsessään tee mistään musiikista hyvää tai huonoa, vaan jotakin muutakin on oltava, ja taidan tietää mikä se tällä kertaa on.
Yhtyeen soitossa, jokaisessa sekunnissa levyllä, kuuluu into, aito palo tehdä musiikkia. Sen takia levyä kuuntelee mielellään ja - minulla ainakin - hymy nousee huulille. Sama efekti - tuskin sattumalta - tulee Lost Societyn esikoislevyä kuunnellessa. Lost Society tuo muutenkin mieleeni alkuaikojen Stonen, koska vaikka musiikki itsessään olisi (pääosin - *kröhkröh* The Final Cuntdown*kröhkröh*) vakavissaan tehtyä, se on tehty hurtilla huumorilla ja ilolla. Ei metallia tarvitse veivata otsa rypyssä, maailmaa kyynisesti tarkastellen, vaan voidaan hoilata yhdessä Get Stonedia.
Stone ei levynä ole kuin mitäänsanomattoman 7+:n arvoinen tuotos, mutta sitä on mukava kuunnella, ja se nostaa heti levyn osakkeita silmissäni. Vaikka minulla ei ole juuri minkäänlaista sidettä levyyn, viivyttelin tämän tekstin kirjoittamista koska halusin kuunnella lisää, olla hyvällä tuulella hieman pidempään, ennen seuraavaa synkempää ja vakavampaa tuotosta. Toinen syy oli tietenkin se, että halusin saada levystä edes jonkinlaisen otteen, jotta voisin sanoa tunnistavani jokaisen kappaleen, tietäväni mitä milloinkin kuuntelen. Olen ylenkatsonut levyä, kyllä, ja monet ovat varmasti sitä mieltä, että ylenkatson sitä edelleen, mutta ainakin olen oppinut arvostamaan Joutsenniemen ja kumppanien asennetta, rehellistä ja peittelemätöntä soittamisen iloa.
P.S. Overtake on aikamoinen rykäisy!
torstai 13. maaliskuuta 2014
Slayer - South of Heaven (1988)
En pitänyt Reign in Bloodia kovin kummoisena tuotoksena, ainakaan sen musiikillisilta ansioilta; pääkritiikkini levyä kohtaan oli se, että sen kappalemateriaali ei panostanut niinkään kappaleisiin, vaan tempoon ja puhtaaseen aggression purkuun. En aio toistaa itseäni juuri tämän enempää, mutta tahdoin muistuttaa mitä ajattelin Slayerin parhaana pidetystä levystä. Koska South of Heaven on hyvin erilainen levy: se on hitaampi, groovampi ja progempi.
Niin, tosiaan, ja parempi.
South of Heaven oli aikanaan Slayeriltä tärkeä irtiotto vanhojen levyjen tyylistä: enää yhtyeen fokus ei ollut olla nopein mahdollinen bändi, vaan tuottaa parempia biisejä. Vähemmän yllättävästi monet "old school fanit" olivat näreissään Spill the Bloodin akustisesta introsta ja South of Heavenin matalasta temmosta. Mutta kun levy on pirun hyvä - mitä väliä onko se samanlainen kuin aiemmin? Vihdoin Slayer on uskaltanut tehdä selkeästi toisistaan poikkeavia kappaleita, joiden välillä ja sisällä on tempovaihdoksia, rytmivariantteja ja ties mitä.
Yksi suuri ongelma levyllä kuitenkin on, kuten levyillä usein on. Vaarannan itseni jälleen immateriaalisille mädille tomaateille, mutta totean, että Tom Araya ei ole kovin erikoinen solisti. Kun raivoatte siellä jossakin, pyydän pysähtymään hetkesi ja ottamaan nostalgialasit päästä, edes hetkeksi, koska Araya alitulkitsee kappaleita niin rajusti, että hävettää. Avauskappale South of Heaven menee varsin mallikkaasti, ei siitä mitään, mutta nopeammat kappaleet, kuten Ghosts of War, tai aivan erityisesti Behind the Crooked Cross vaatisivat mielestäni voimallisempaa tulkintaa. Kyllä Arayalta lähtee ties minkälaista kirkunaa ja huutoa, mutta miksi hän yrittää puoliksi lausua melodiaa mukaille tai suoranaisesti laulaa kohtia, jotka olisivat paljon parempia, jos ne vain huutaisi (tai ainakin lähes huutaisi, kyllähän te Arayan äänen tunnette ja tiedätte mitä tarkoitan) läpi. Silent Screamin lyriikat vaativat aggressiota, mutta Araya tyytyy suorastaan aneemiseen ilmaisuun.
Ehkä olet edellisestä samaa mieltä kanssani, ehkä et, mutta yritä ainakin kuunnella levy miettien sitä, miten muuten samat kohdat olisi voitu laulaa. Pahoittelen, että jumiudun tähän yhteen asiaan näin pitkästi, mutta kun Araya laulaa niinkin ahdistavasta aiheesta kertovan kappaleen kuin Ghosts of War kuin häntä ei kiinnostaisi sitten tippaakaan. Eikä kyseessä ole se, että hän olisi menettänyt äänensä tai mitään - seuraavalla levyllähän hän karjuu War Ensembleä sellaisella tavalla, että heikompia (ja keskiheikkojakin, toisinaan vahvempiakin) hirvittää.
South of Heaven on minulle Slayerin paras tai parhaita levyjä - en voi sanoa onko se paras, koska en omaa kaikki yhtyeen tuotoksia ja omaamistanikaan en ole aivan varma. Tyydytään siis toteamaan, että kyseessä on todella tehokas levy, joka osaa hidastella, eikä vain kaahata kaksisataaneljäkymmentä iskua minuutissa lasissa. Juuri tämän takia levy on tehokkaampi kuuntelukokemus kuin ylistetty Reign in Blood: nopeat kohdat tuntuvat nopeammilta ja rankemmilta, kun niitä edeltää vaikka sitten se akustinen kitara tai hitaampi ja melodisempi osuus/kappale.
Niin, tosiaan, ja parempi.
South of Heaven oli aikanaan Slayeriltä tärkeä irtiotto vanhojen levyjen tyylistä: enää yhtyeen fokus ei ollut olla nopein mahdollinen bändi, vaan tuottaa parempia biisejä. Vähemmän yllättävästi monet "old school fanit" olivat näreissään Spill the Bloodin akustisesta introsta ja South of Heavenin matalasta temmosta. Mutta kun levy on pirun hyvä - mitä väliä onko se samanlainen kuin aiemmin? Vihdoin Slayer on uskaltanut tehdä selkeästi toisistaan poikkeavia kappaleita, joiden välillä ja sisällä on tempovaihdoksia, rytmivariantteja ja ties mitä.
Yksi suuri ongelma levyllä kuitenkin on, kuten levyillä usein on. Vaarannan itseni jälleen immateriaalisille mädille tomaateille, mutta totean, että Tom Araya ei ole kovin erikoinen solisti. Kun raivoatte siellä jossakin, pyydän pysähtymään hetkesi ja ottamaan nostalgialasit päästä, edes hetkeksi, koska Araya alitulkitsee kappaleita niin rajusti, että hävettää. Avauskappale South of Heaven menee varsin mallikkaasti, ei siitä mitään, mutta nopeammat kappaleet, kuten Ghosts of War, tai aivan erityisesti Behind the Crooked Cross vaatisivat mielestäni voimallisempaa tulkintaa. Kyllä Arayalta lähtee ties minkälaista kirkunaa ja huutoa, mutta miksi hän yrittää puoliksi lausua melodiaa mukaille tai suoranaisesti laulaa kohtia, jotka olisivat paljon parempia, jos ne vain huutaisi (tai ainakin lähes huutaisi, kyllähän te Arayan äänen tunnette ja tiedätte mitä tarkoitan) läpi. Silent Screamin lyriikat vaativat aggressiota, mutta Araya tyytyy suorastaan aneemiseen ilmaisuun.
Ehkä olet edellisestä samaa mieltä kanssani, ehkä et, mutta yritä ainakin kuunnella levy miettien sitä, miten muuten samat kohdat olisi voitu laulaa. Pahoittelen, että jumiudun tähän yhteen asiaan näin pitkästi, mutta kun Araya laulaa niinkin ahdistavasta aiheesta kertovan kappaleen kuin Ghosts of War kuin häntä ei kiinnostaisi sitten tippaakaan. Eikä kyseessä ole se, että hän olisi menettänyt äänensä tai mitään - seuraavalla levyllähän hän karjuu War Ensembleä sellaisella tavalla, että heikompia (ja keskiheikkojakin, toisinaan vahvempiakin) hirvittää.
South of Heaven on minulle Slayerin paras tai parhaita levyjä - en voi sanoa onko se paras, koska en omaa kaikki yhtyeen tuotoksia ja omaamistanikaan en ole aivan varma. Tyydytään siis toteamaan, että kyseessä on todella tehokas levy, joka osaa hidastella, eikä vain kaahata kaksisataaneljäkymmentä iskua minuutissa lasissa. Juuri tämän takia levy on tehokkaampi kuuntelukokemus kuin ylistetty Reign in Blood: nopeat kohdat tuntuvat nopeammilta ja rankemmilta, kun niitä edeltää vaikka sitten se akustinen kitara tai hitaampi ja melodisempi osuus/kappale.
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
Queensrÿche - Operation: Mindcrime (1988)
Ostin Operation: Mindcrimen vasta hieman yli vuosi sitten. Sitä ennen olin kuunnellut Queensrÿcheä korkeintaan ajoittaisesti ja muutamia kappaleita - olin tainnut lainata Empiren kirjastosta kerran tai kaksi - enkä ollut kovinkaan vakuuttunut. Löysin käsiteltävän levyn kuitenkin halvalla Keltaisesta Jäänsärkijästä ja ajattelin, että kyllähän sitä ainakin klassikkona pidetään, joten what the hell.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että eihän tämä nyt niin progea ole. Toinen ajatukseni oli, että helvetin hyvähän tämä on. Pitäydyn edelleen molemmissa kannoissani.
Operation: Mindcrimea pidetään progemetallin klassikkona: se on konseptilevy, jonka tarina on hyvin yhteiskuntakriittinen ja samalla erittäin monitahoinen, ja musiikki ei ole ABABCBB-kaavalla kulkevaa rockpoljentoa. Tämä on totta, mutta silti musiikki ei ole täynnä tahtilajeja a'la Messuggah (muistaakseni Messuggahilla on jossakin kappaleessaan tahtilaji 17/5), vaan pikemminkin sävellysten "progeus" perustuu niiden kappalerakenteisiin: musiikki itsessään ei ole erikoisia rytmejä sisältävää instrumenttirunkkausta, vaan erikoisia käänteitä saavia draamankaaria. Tokihan yhtye on virtuoosimainen ja monet ratkaisut ovat varsin progeja, mutta pää-äänimaisema tuo mieleeni ihan tavanomaisen -80-luvun lopun heavy metallin.
Levy on aivan häkellyttävän hyvä. En oikeasti tahtonut uskoa pitkään aikaan, että Operation: Mindcrime on näinkin erinomainen tuotos, mutta se on, eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Jos "välibiisit" sivuutetaan, jokainen kappale on timanttia; jokaisella kuuntelijalla on omat suosikkinsa, mutta 90%ia kuulijoista on sitä mieltä, että levy on hävyttömän tiukka kokonaisuus. Revolution Callingista Eyes of the Strangeriin joukossa ei ole ainuttakaan edes etäisesti filleriltä haiskahtavaa tuotosta. Suosittelen ehdottomasti perehtymään levyyn jos ei muusta syystä, niin erinomaisesta sävellystasosta.
Geoff Tate, joka on tätä nykyään koko metalliskenen kovimpia mulkkuja (ei pieni saavutus), laulaa uskomattoman komeasti. Hänen ylärekisterinsä on erittäin vaivattoman kuuloista ja melodiasta toiseen hän ei vain laula säveliä, vaan myös elää ne. Jos jotakin pitää hänen laulustaan marista, niin olen vain niin kova King Diamond -fani, että toivoisin Tateltakin enemmän "ääninäyttelyä", eli äänen variointia sen mukaan, kuka tarinassa milloinkin on äänessä. Tämä on tietenkin täysin turha kommentti, sillä miksi alkaa apinoimaan Kingiä, jos voi laulaa omalla tavalla omia kappaleita, jotka eivät vaadi ääninäyttelyä?
Lyriikat ovat viimeinen huomion arvoinen asia levyllä. Ne(kin) ovat erinomaisia ja yllättävän moniulotteisia, mitä ei aina metalli-lyriikasta tulisi ajateltua. Lyhyesti selitettynä levyn tarina käsittelee hahmoa, joka on tyytymätön nyky-yhteiskuntaa ja hän ajautuu vaaralliseen poliittiseen ääriliikkeesseen, joka muovaa hänen tyytymättömyydestään fatalistista fanatismia. Ei kuullosta kummoiselta, mutta se on - trust me. Havainnolistaakseni ja analysoidakseni edes hieman, totean, että avauskappale Revolution Calling voisi olla toisessa kontekstissa kuin mikä tahansa yhteiskuntakriittinen rockkappale, täynnä ihan valideja huomioita yhteiskunnan epäkohdista - täten kappale maalaa kuvan, että kuka vain saattaisi joutua Tohtori X:n vaikutuksen alle, jos olosuhteet olisivat samankaltaiset kuin päähahmolla.
Yksi erityisen hieno lyriikkakatkelma mielestäni on Eyes of the Strangerin (päätöskappaleen) kertosäe:
And I raise my head and stare
Into the eyes of a stranger
I've always known that the mirror never lies
People always turn away
From the eyes of a stranger
Afraid to know what
Lies behind the stare
Ei aivan samalla tasolla kuin The Dark Side of the Moonin päätössäkeet, mutta ei kovinkaan kaukana, jos totta puhutaan.
Lienee selvää, että Operation: Mindcrime on muodostunut yhdeksi suosikkilevyistäni. Muutamia yksityiskohtia hiomalla se voisi olla jopa top 3 -levyjä, mutta koska ruuhka kyseiselle listalle on niin kova, joudun jättämään levyn "vain" top 10:nen sisäpuolelle. Erittäin suositelva hankinta kaikille metallifaneille.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että eihän tämä nyt niin progea ole. Toinen ajatukseni oli, että helvetin hyvähän tämä on. Pitäydyn edelleen molemmissa kannoissani.
Operation: Mindcrimea pidetään progemetallin klassikkona: se on konseptilevy, jonka tarina on hyvin yhteiskuntakriittinen ja samalla erittäin monitahoinen, ja musiikki ei ole ABABCBB-kaavalla kulkevaa rockpoljentoa. Tämä on totta, mutta silti musiikki ei ole täynnä tahtilajeja a'la Messuggah (muistaakseni Messuggahilla on jossakin kappaleessaan tahtilaji 17/5), vaan pikemminkin sävellysten "progeus" perustuu niiden kappalerakenteisiin: musiikki itsessään ei ole erikoisia rytmejä sisältävää instrumenttirunkkausta, vaan erikoisia käänteitä saavia draamankaaria. Tokihan yhtye on virtuoosimainen ja monet ratkaisut ovat varsin progeja, mutta pää-äänimaisema tuo mieleeni ihan tavanomaisen -80-luvun lopun heavy metallin.
Levy on aivan häkellyttävän hyvä. En oikeasti tahtonut uskoa pitkään aikaan, että Operation: Mindcrime on näinkin erinomainen tuotos, mutta se on, eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Jos "välibiisit" sivuutetaan, jokainen kappale on timanttia; jokaisella kuuntelijalla on omat suosikkinsa, mutta 90%ia kuulijoista on sitä mieltä, että levy on hävyttömän tiukka kokonaisuus. Revolution Callingista Eyes of the Strangeriin joukossa ei ole ainuttakaan edes etäisesti filleriltä haiskahtavaa tuotosta. Suosittelen ehdottomasti perehtymään levyyn jos ei muusta syystä, niin erinomaisesta sävellystasosta.
Geoff Tate, joka on tätä nykyään koko metalliskenen kovimpia mulkkuja (ei pieni saavutus), laulaa uskomattoman komeasti. Hänen ylärekisterinsä on erittäin vaivattoman kuuloista ja melodiasta toiseen hän ei vain laula säveliä, vaan myös elää ne. Jos jotakin pitää hänen laulustaan marista, niin olen vain niin kova King Diamond -fani, että toivoisin Tateltakin enemmän "ääninäyttelyä", eli äänen variointia sen mukaan, kuka tarinassa milloinkin on äänessä. Tämä on tietenkin täysin turha kommentti, sillä miksi alkaa apinoimaan Kingiä, jos voi laulaa omalla tavalla omia kappaleita, jotka eivät vaadi ääninäyttelyä?
Lyriikat ovat viimeinen huomion arvoinen asia levyllä. Ne(kin) ovat erinomaisia ja yllättävän moniulotteisia, mitä ei aina metalli-lyriikasta tulisi ajateltua. Lyhyesti selitettynä levyn tarina käsittelee hahmoa, joka on tyytymätön nyky-yhteiskuntaa ja hän ajautuu vaaralliseen poliittiseen ääriliikkeesseen, joka muovaa hänen tyytymättömyydestään fatalistista fanatismia. Ei kuullosta kummoiselta, mutta se on - trust me. Havainnolistaakseni ja analysoidakseni edes hieman, totean, että avauskappale Revolution Calling voisi olla toisessa kontekstissa kuin mikä tahansa yhteiskuntakriittinen rockkappale, täynnä ihan valideja huomioita yhteiskunnan epäkohdista - täten kappale maalaa kuvan, että kuka vain saattaisi joutua Tohtori X:n vaikutuksen alle, jos olosuhteet olisivat samankaltaiset kuin päähahmolla.
Yksi erityisen hieno lyriikkakatkelma mielestäni on Eyes of the Strangerin (päätöskappaleen) kertosäe:
And I raise my head and stare
Into the eyes of a stranger
I've always known that the mirror never lies
People always turn away
From the eyes of a stranger
Afraid to know what
Lies behind the stare
Ei aivan samalla tasolla kuin The Dark Side of the Moonin päätössäkeet, mutta ei kovinkaan kaukana, jos totta puhutaan.
Lienee selvää, että Operation: Mindcrime on muodostunut yhdeksi suosikkilevyistäni. Muutamia yksityiskohtia hiomalla se voisi olla jopa top 3 -levyjä, mutta koska ruuhka kyseiselle listalle on niin kova, joudun jättämään levyn "vain" top 10:nen sisäpuolelle. Erittäin suositelva hankinta kaikille metallifaneille.
maanantai 10. maaliskuuta 2014
Metallica - ...And Justice For All (1988)
...And Justice For All on vaikea levy kommentoitavaksi, vaikka siitä olisi toisaalta paljonkin sanottavaa, mutta toisaalta siitä on vaikea löytää mielekästä sanottavaa. Minulle - ainakin - levyllä on aina ollut yksi suuri erhe, jonka ohi en ole kyennyt menemään kuin hetkittäin, mutta valitettavasti valitukseni aihe on sama kuin kaikilla muillakin.
Bassottomuus, tietenkin.
Soitin joskus bassoa, mutta soitin sitä sen takia, että siinä oli vähemmän kieliä kuin kitarassa ja täten sitä oli yksinkertaisempaa soittaa. Osaltaan vaikutusta on varmasti ollut myös faktalla, että isäni soitti bassoa nuoruudessaan. Niin tai näin, en kuitenkaan koskaan innostunut bassosta tarvittavalla tavalla, koska ajattelin (kuten isoisäni asian oli joskus isälleni sanonut), että "eihän se edes kuulu mihinkään". Kaikki kuulevat kitaran, kaikki kuulevat rummut ja koskettimet (kunhan ne on tehty hyvin) ja aivan erityisesti kaikki kuulevat laulun, mutta vaatii puoliammattilaisen tai basistin korvan kuulemaan basson kappaleesta kuin kappaleesta. Tietenkin on poikkeuksia - -70-luvun alun yhtyeet (Black Sabbath ja Deep Purple etunenässä), joiden soundi perustui vahvasti särökitaran sijaan vahvaan bassoon; mutta myös Iron Maiden (Steve Harriksen kolinabasso on jotaikin tavaramerkin tuolla puolen) - mutta pääasiassa harva kuuntelee bassoraitoja.
Basso on jännä soitin, koska vaikka sitä harvoin kuunnellaan, sen puutteen kuulee heti. ...And Justice For All on täydellinen esimerkki tästä: levy on sietämättömän bassoton, soundit ovat ohuemmat kuin Raamatun sivut, basari nakuttaa luvattoman ärsyttävästi ja niin edelleen. Vaikka kitarasoundi on hyvä -80-luvun mittapuulla, se kaipaa silti bassoa, alapäätä. Aina hetkittäin basso kuuluu taustalla, jos levyä kuuntelee riittävän kovalla ja keskittyy täysillä, mutta ns. kasuaalikuuntelussa... ehei! Levyn merkitys on toisaalta sen bassottomuudessa: jokaisen aloittelevan basistin tulisi kuunnella ...And Justice For All ymmärtääkseen instrumenttinsa tärkeyden; toisaalta aloitteleva basisti voisi ottaa projektin itselleen sovittamalla koko levylle bassoraidat. Valitettavasti umpisurkeat soundit pilaavat minulle levyn lähes tyystin.
Hieman muutakin asiaa levystä, eikä vain sitä iänikuista narinaa basson puutteesta. Ensinnäkin kappaleet ovat pääpiirteissään hitaampia kuin Master of Puppetsilla, mutta (suhteellinen) hitaus on tuonut mukanaan progeilua, mistä pisteet kotiin. Blackend, The Shortest Straw ja Dyers Eve muistuttavat kuulijaa siitä, miksi Metallica oli tärkeimpiä thrash metal -yhtyeitä. Levyn paras kappale on myös sen tunnetuin: One on mielestäni paljon parempi sävellyksellisesti ja sanoituksellisesti (kuinka rohkea aihealue!) kuin kahden edellisen levyn "vastineet" eli Fade to Black ja Sanitarium (Welcome Home).
Karu totuus on, että jos levyllä olisi paremmat soundit, se voisi olla Metallican paras tuotos. Mutta kun se ei ole - ja tämä on suurelta osin soundien surkeuden syytä, ainakin minulle. Joku voisi väittää, että olen vain kultakorva, joka ei osaa arvostaa kappaleita sävellyksinä, ja että miksi en totea, että James Hetfield laulaa paremmin kuin aiemmin, mutta totuus on, että minulle on ollut erittäin vaikeaa kuunnella levyä, jossa jokainen sekunti tuntuu keskeneräiseltä. Kyllä, kappaleet ovat hyviä ja Hetfieldin ulosanti on parantunut huomattavissa määrin, mutta silti... Ehkä tämä on vain oma ongelmani, mutta sen verran minussa on basistia jäljellä, että en vain siedä bassottomia soundeja. Piste.
Bassottomuus, tietenkin.
Soitin joskus bassoa, mutta soitin sitä sen takia, että siinä oli vähemmän kieliä kuin kitarassa ja täten sitä oli yksinkertaisempaa soittaa. Osaltaan vaikutusta on varmasti ollut myös faktalla, että isäni soitti bassoa nuoruudessaan. Niin tai näin, en kuitenkaan koskaan innostunut bassosta tarvittavalla tavalla, koska ajattelin (kuten isoisäni asian oli joskus isälleni sanonut), että "eihän se edes kuulu mihinkään". Kaikki kuulevat kitaran, kaikki kuulevat rummut ja koskettimet (kunhan ne on tehty hyvin) ja aivan erityisesti kaikki kuulevat laulun, mutta vaatii puoliammattilaisen tai basistin korvan kuulemaan basson kappaleesta kuin kappaleesta. Tietenkin on poikkeuksia - -70-luvun alun yhtyeet (Black Sabbath ja Deep Purple etunenässä), joiden soundi perustui vahvasti särökitaran sijaan vahvaan bassoon; mutta myös Iron Maiden (Steve Harriksen kolinabasso on jotaikin tavaramerkin tuolla puolen) - mutta pääasiassa harva kuuntelee bassoraitoja.
Basso on jännä soitin, koska vaikka sitä harvoin kuunnellaan, sen puutteen kuulee heti. ...And Justice For All on täydellinen esimerkki tästä: levy on sietämättömän bassoton, soundit ovat ohuemmat kuin Raamatun sivut, basari nakuttaa luvattoman ärsyttävästi ja niin edelleen. Vaikka kitarasoundi on hyvä -80-luvun mittapuulla, se kaipaa silti bassoa, alapäätä. Aina hetkittäin basso kuuluu taustalla, jos levyä kuuntelee riittävän kovalla ja keskittyy täysillä, mutta ns. kasuaalikuuntelussa... ehei! Levyn merkitys on toisaalta sen bassottomuudessa: jokaisen aloittelevan basistin tulisi kuunnella ...And Justice For All ymmärtääkseen instrumenttinsa tärkeyden; toisaalta aloitteleva basisti voisi ottaa projektin itselleen sovittamalla koko levylle bassoraidat. Valitettavasti umpisurkeat soundit pilaavat minulle levyn lähes tyystin.
Hieman muutakin asiaa levystä, eikä vain sitä iänikuista narinaa basson puutteesta. Ensinnäkin kappaleet ovat pääpiirteissään hitaampia kuin Master of Puppetsilla, mutta (suhteellinen) hitaus on tuonut mukanaan progeilua, mistä pisteet kotiin. Blackend, The Shortest Straw ja Dyers Eve muistuttavat kuulijaa siitä, miksi Metallica oli tärkeimpiä thrash metal -yhtyeitä. Levyn paras kappale on myös sen tunnetuin: One on mielestäni paljon parempi sävellyksellisesti ja sanoituksellisesti (kuinka rohkea aihealue!) kuin kahden edellisen levyn "vastineet" eli Fade to Black ja Sanitarium (Welcome Home).
Karu totuus on, että jos levyllä olisi paremmat soundit, se voisi olla Metallican paras tuotos. Mutta kun se ei ole - ja tämä on suurelta osin soundien surkeuden syytä, ainakin minulle. Joku voisi väittää, että olen vain kultakorva, joka ei osaa arvostaa kappaleita sävellyksinä, ja että miksi en totea, että James Hetfield laulaa paremmin kuin aiemmin, mutta totuus on, että minulle on ollut erittäin vaikeaa kuunnella levyä, jossa jokainen sekunti tuntuu keskeneräiseltä. Kyllä, kappaleet ovat hyviä ja Hetfieldin ulosanti on parantunut huomattavissa määrin, mutta silti... Ehkä tämä on vain oma ongelmani, mutta sen verran minussa on basistia jäljellä, että en vain siedä bassottomia soundeja. Piste.
torstai 6. maaliskuuta 2014
Megadeth - So Far, So Good... So What! (1988)
So Far, So Good... So What! (tästä eteenpäin pelkästään So Far) on heikko levy - vaikka kappaleet toimivat, kokonaisuus on hakusessa. Levyn avavaa kaksikko Into the Lungs of Hell ja Set the World On Fire on levyn paras osuus, ja kolmas kappale, Sex Pistols -koveri Anarchy in the U.K. aloittaa levyn sekavan osuuden.
Suurin ongelma levyssä on se, että siinä on liikaa kaikkea mahdollista, joten kokonaisuudesta muodostuu sillisalaatti vailla päätä saati häntää. Siinä missä Peace Sellsillä kappaleiden monimuotoisuus tuntui kokonaisuutta tukevana asiana, So Farilla monimuotoisuus tekee levystä etäisen ja liian vaikeasti ymmärrettävän kokonaisuuden. Ehkä joku tai jotkut pitävät levystä - en yllättyisi - mutta omaan makuuni paletti ei pysy Dave Mustainen käsissä toivotulla tavalla, vaan pallot putoilevat nopeasti alas.
Esimerkiksi Mary Jane ja 502 eivät ole hassumpia sävellyksiä, mutta ne eivät tunnu millään sopivan kokonaisuuteen. Ne ovat kuin julkaisemattomalta (ja hypoteettiselta) epltä repäistyjä vetoja, jotka on laitettu levyntäytteeksi pitkäsoitolle. Pahin ajantuhlaaja on kuitenkin In My Darkest Hour, joka on yhdellä sanalla sanottuna monotoninen - biisissä taitaa olla kolme riffiä (hieman liioitellen, tietenkin). Vaikka kappaleessa on tempovaihdos, ollaan kaukana siitä huikesta flow'sta, joka teki The Conjuringista tai Peace Sellsista niin tarttuvia ja hienoja sävellyksiä. Yksinkertaisesti In My Darkest Hour on heikko sävellys, joka on venynyt aivan liian pitkäksi - onpa kyseessä jopa levyn pisin raita.
Ihmettelen myös Hook In Mouthin ratkaisua: ensimmäinen säkeistö mennään nopeatempoisen rumpukompin ja jyräävän basson taustoittaessa Mustainen puhemaista laulua. Enter guitars, mutta kasvamisen ja eskaloitumisen sijaan kitarat katkaisevat nousujohteisen flow ja hidastavat rummut seuraavaan säkeistöön. Miksi? Onko tarkoituksellista, että haetaan "uutta ja oivaltavaa" ratkaisua, vai onko kyseessä vain heikko sävellyksellinen ratkaisu. Mene ja tiedä - oma veikkaukseni on, että Mustaine on vetänyt sävellys-/äänityssessioissa liikaa kokaiinia tietääkseen mitä on tekemässä.
Tokihan levy on hyvin soitettu ja Mustainen erikoinen laulu sopii (edelleen) musiikkiin upeasti, mutta kyllähän tämä aikamoinen sillisalaatti on. So Far ei ole huono levy eivätkä sen kappaleet (paitsi ehkä In My Darkest Hour ja vielä vahvemmalla ehkällä Anarchy in the U.K.) ole sen huonompia, mutta kokonaisuus ei yksinkertaisesti toimi, vaan hankaa kuulijaa vastakarvaan. Jään kaipaamaan Peace Sellsin huikeaa flow'ta ja groovea - aina teknisemmät sävellykset eivät ole parempia sävellyksiä.
I'm looking at you Dream Theater.
Suurin ongelma levyssä on se, että siinä on liikaa kaikkea mahdollista, joten kokonaisuudesta muodostuu sillisalaatti vailla päätä saati häntää. Siinä missä Peace Sellsillä kappaleiden monimuotoisuus tuntui kokonaisuutta tukevana asiana, So Farilla monimuotoisuus tekee levystä etäisen ja liian vaikeasti ymmärrettävän kokonaisuuden. Ehkä joku tai jotkut pitävät levystä - en yllättyisi - mutta omaan makuuni paletti ei pysy Dave Mustainen käsissä toivotulla tavalla, vaan pallot putoilevat nopeasti alas.
Esimerkiksi Mary Jane ja 502 eivät ole hassumpia sävellyksiä, mutta ne eivät tunnu millään sopivan kokonaisuuteen. Ne ovat kuin julkaisemattomalta (ja hypoteettiselta) epltä repäistyjä vetoja, jotka on laitettu levyntäytteeksi pitkäsoitolle. Pahin ajantuhlaaja on kuitenkin In My Darkest Hour, joka on yhdellä sanalla sanottuna monotoninen - biisissä taitaa olla kolme riffiä (hieman liioitellen, tietenkin). Vaikka kappaleessa on tempovaihdos, ollaan kaukana siitä huikesta flow'sta, joka teki The Conjuringista tai Peace Sellsista niin tarttuvia ja hienoja sävellyksiä. Yksinkertaisesti In My Darkest Hour on heikko sävellys, joka on venynyt aivan liian pitkäksi - onpa kyseessä jopa levyn pisin raita.
Ihmettelen myös Hook In Mouthin ratkaisua: ensimmäinen säkeistö mennään nopeatempoisen rumpukompin ja jyräävän basson taustoittaessa Mustainen puhemaista laulua. Enter guitars, mutta kasvamisen ja eskaloitumisen sijaan kitarat katkaisevat nousujohteisen flow ja hidastavat rummut seuraavaan säkeistöön. Miksi? Onko tarkoituksellista, että haetaan "uutta ja oivaltavaa" ratkaisua, vai onko kyseessä vain heikko sävellyksellinen ratkaisu. Mene ja tiedä - oma veikkaukseni on, että Mustaine on vetänyt sävellys-/äänityssessioissa liikaa kokaiinia tietääkseen mitä on tekemässä.
Tokihan levy on hyvin soitettu ja Mustainen erikoinen laulu sopii (edelleen) musiikkiin upeasti, mutta kyllähän tämä aikamoinen sillisalaatti on. So Far ei ole huono levy eivätkä sen kappaleet (paitsi ehkä In My Darkest Hour ja vielä vahvemmalla ehkällä Anarchy in the U.K.) ole sen huonompia, mutta kokonaisuus ei yksinkertaisesti toimi, vaan hankaa kuulijaa vastakarvaan. Jään kaipaamaan Peace Sellsin huikeaa flow'ta ja groovea - aina teknisemmät sävellykset eivät ole parempia sävellyksiä.
I'm looking at you Dream Theater.
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
Manowar - Kings of Metal (1988)
Kings of Metal on Manowarin suosituin levy - teos, josta yhtye tullaan muistamaan. Syystä, koska levy on täynnä hittejä hittien perään: Kings of Metal, Hail and Kill, Heart of Steel, The Crown and the Ring... Kyllä, nämä kappaleet ja ne muutkin ovat erinomaisia - jopa Joey DeMaion egobuusteri toimii, koska sävellys ei ole hänen omansa (vaan ymmärtääkseni kyseessä on klassinen sävellys, jonka DeMaio on sovittanut bassolle... taivas, yksi seitsemästä sinetistä taisi rävähtää juuri auki). Tuskin kukaan lähtee kiistämään, että nämä kappaleet ovat hienoja tuotoksia ja Kings of Metal kuuluu jokaisen metallisydämen kokoelmaan.
Ongelmia tietenkin on. Tärkein on se, että joukossa on kaksi "teosta", jotka ovat vähintäänkin turhia ja/tai provosoivia. Kyllä, nyt otan bonusbiisinkin mukaan keskusteluun, sillä Pleasure Slave on niin antifeministinen, naisia objektivoiva ja yksinkertaisesti loukkaava kappale, että en voi sivuuttaa sitä, vaikka haluaisin. Sävellyksenä ja vokaalisuorituksena se ei ole hassumpi, mutta jo yksinkertaisesti se fakta, että suuri osa kappaleen päälle on miksattu naisten orgasmistista ääntelyä, menee niin reilusti hyvän maun tuolla puolen, että sävellyksen laadun arvioiminen on yhtä turhaa kuin Manowarin lyriikoihinsa upottamien allegorioiden etsiminen. Joku irvileuka varmasti yrittää väittää, että kyseessä on vain ironinen kappale tai että yhtye tarkoituksella provosoi. Hyvä on, luultavasti totuus on, että DeMaio todella haluaa provosoida tarkoituksella, mutta provokaationkin voi tehdä NIIIN paljon paremmin! Ironia... No, laitetaan kappaleen lyriikat kokonaisuudessaan tähän, niin saat itse arvioida. (Pahoittelen kirjoitusasua - johtuu käyttämästäni sivustosta, jossa ei osata englantia kunnolla)
She Is Waiting To Kiss My Hand
But She Will Wait For My Command
My Chains And Collar Brought Her To Her Knees
She Now Is Free To Please
Woman Be My Slave
That's Your Reason To Live
Woman Be My Slave
The Greatest Gift I Can Give
Woman Be My Slave
Before Her Surrender She Had No Life
Now She's A Slave Not A Wife
Her Only Sorrow Is For Women Who Live With Lies
She's Taken Off Her Disguise
Woman Be My Slave
Chained Unto My Bed
Woman Be My Slave
Begging To Be Fed
Your Body Belongs To Me
Woman Come Here
Remove Your Garments
Kneel Before Me
Please Me
Woman Be My Slave
Chained Unto My Bed
Woman Be My Slave
Begging To Be Fed
I Want You Now
Woman Be My Slave
Joo, ironiaa, joo.
The Warrior's Prayer on toinen kappale, jota en ymmärrä, koska se ei ole kappale. Onhan se ihan hauskaa, että yhtye käytti kappaleessa kerrottua "rukousta" myöhemmin Gods of War -levyllä, mutta mielestäni se ei silti oikeuta yli neliminuuttista tarinatuokiota isoisän ja lapsenlapsen välillä. Ottaisin tilalle mielummin toisen Wheels of Firen tasoisen sävellyksen.
Manowarista pitää tai sitten sitä inhoaa, mutta perustelut molempaan kantaan löytyvät Kings of Metalilta. Se ei välttämättä ole Manowarin paras levy (en ainakaan ole vielä valmis sanomaan niin, vaikka sillä onkin yhtyeen parhaat yksittäiset kappaleet), mutta se on eniten manowarmainen levy yhtyeen diskografiassa. Tokihan on selvää, että yhtye on yrittänyt yli kaksikymmentä vuotta tehdä uutta Kings of Metalia, mutta vaihtelevin tuloksin. Minusta Into Glory Ride ja Sign of the Hammer ovat kiinnostavampia levyjä, koska ne eivät kuulosta yhtä totaalisesti stereotypiseltä Manowarilta, mutta ymmärrän kyllä miksi levy on niin pidetty kuin se on: se on täynnä hyviä, suoraviivaisia heavy metal -sävellyksiä, jotka potkivat kuulijaa perseelle harvinaisen kovaa.
P.S. Syystä X siirtäessäni tätä nimenomaista levyä levyltä tietokoneen kautta kännykkääni, prosesissa tapahtui kummallisuuksia ja äänenlaatu romahti. Tiedostot kännykässäni kuulostavat siltä kuin levy olisi äänitetty rikkinäisten kuulokkeiden kautta. En ole kohdannut samaa ongelmaa muiden levyjen kohdalla, joten mene ja tiedä nyt sitten.
Ongelmia tietenkin on. Tärkein on se, että joukossa on kaksi "teosta", jotka ovat vähintäänkin turhia ja/tai provosoivia. Kyllä, nyt otan bonusbiisinkin mukaan keskusteluun, sillä Pleasure Slave on niin antifeministinen, naisia objektivoiva ja yksinkertaisesti loukkaava kappale, että en voi sivuuttaa sitä, vaikka haluaisin. Sävellyksenä ja vokaalisuorituksena se ei ole hassumpi, mutta jo yksinkertaisesti se fakta, että suuri osa kappaleen päälle on miksattu naisten orgasmistista ääntelyä, menee niin reilusti hyvän maun tuolla puolen, että sävellyksen laadun arvioiminen on yhtä turhaa kuin Manowarin lyriikoihinsa upottamien allegorioiden etsiminen. Joku irvileuka varmasti yrittää väittää, että kyseessä on vain ironinen kappale tai että yhtye tarkoituksella provosoi. Hyvä on, luultavasti totuus on, että DeMaio todella haluaa provosoida tarkoituksella, mutta provokaationkin voi tehdä NIIIN paljon paremmin! Ironia... No, laitetaan kappaleen lyriikat kokonaisuudessaan tähän, niin saat itse arvioida. (Pahoittelen kirjoitusasua - johtuu käyttämästäni sivustosta, jossa ei osata englantia kunnolla)
She Is Waiting To Kiss My Hand
But She Will Wait For My Command
My Chains And Collar Brought Her To Her Knees
She Now Is Free To Please
Woman Be My Slave
That's Your Reason To Live
Woman Be My Slave
The Greatest Gift I Can Give
Woman Be My Slave
Before Her Surrender She Had No Life
Now She's A Slave Not A Wife
Her Only Sorrow Is For Women Who Live With Lies
She's Taken Off Her Disguise
Woman Be My Slave
Chained Unto My Bed
Woman Be My Slave
Begging To Be Fed
Your Body Belongs To Me
Woman Come Here
Remove Your Garments
Kneel Before Me
Please Me
Woman Be My Slave
Chained Unto My Bed
Woman Be My Slave
Begging To Be Fed
I Want You Now
Woman Be My Slave
Joo, ironiaa, joo.
The Warrior's Prayer on toinen kappale, jota en ymmärrä, koska se ei ole kappale. Onhan se ihan hauskaa, että yhtye käytti kappaleessa kerrottua "rukousta" myöhemmin Gods of War -levyllä, mutta mielestäni se ei silti oikeuta yli neliminuuttista tarinatuokiota isoisän ja lapsenlapsen välillä. Ottaisin tilalle mielummin toisen Wheels of Firen tasoisen sävellyksen.
Manowarista pitää tai sitten sitä inhoaa, mutta perustelut molempaan kantaan löytyvät Kings of Metalilta. Se ei välttämättä ole Manowarin paras levy (en ainakaan ole vielä valmis sanomaan niin, vaikka sillä onkin yhtyeen parhaat yksittäiset kappaleet), mutta se on eniten manowarmainen levy yhtyeen diskografiassa. Tokihan on selvää, että yhtye on yrittänyt yli kaksikymmentä vuotta tehdä uutta Kings of Metalia, mutta vaihtelevin tuloksin. Minusta Into Glory Ride ja Sign of the Hammer ovat kiinnostavampia levyjä, koska ne eivät kuulosta yhtä totaalisesti stereotypiseltä Manowarilta, mutta ymmärrän kyllä miksi levy on niin pidetty kuin se on: se on täynnä hyviä, suoraviivaisia heavy metal -sävellyksiä, jotka potkivat kuulijaa perseelle harvinaisen kovaa.
P.S. Syystä X siirtäessäni tätä nimenomaista levyä levyltä tietokoneen kautta kännykkääni, prosesissa tapahtui kummallisuuksia ja äänenlaatu romahti. Tiedostot kännykässäni kuulostavat siltä kuin levy olisi äänitetty rikkinäisten kuulokkeiden kautta. En ole kohdannut samaa ongelmaa muiden levyjen kohdalla, joten mene ja tiedä nyt sitten.
tiistai 4. maaliskuuta 2014
King Diamond - The Dark Sides (1988)
Nykyään ei ole juuri järkeviä syitä omistaa The Dark Sides -ep:tä, sillä kaikki sen kappaleet löytyvät joltakin -80-luvun King Diamondin levyltä vähintään bonusraitana. Julkaisuaikanaan on varmasti ollut huojentavaa omistaa minikokelma B-puolille tai jämäsingeille (No Presents for Christmas) hylättyjä kappaleita, mutta cd-reissuet ovat tehneet ep:n tarpeettomaksi. Tokihan Shrine on hieno biisi, samoin edellä mainittu No Presents for Christmas (haluatko arvata, mitä kuuntelen jouluisin?), mutta samat rykäisyt löytyvät nykyään Fatal Portrait- ja Abigail-julkaisuilta. Phone Call on varmaankin yksi puhtaimpia kauhuhetkiä Kingin uralla, mutta musiikkia siinä ei ole edes nimeksi asti.
Miksi siis omistan sen? Koska olen fani. Ja taisin saada joskus lahjaksi.
Miksi siis omistan sen? Koska olen fani. Ja taisin saada joskus lahjaksi.
maanantai 3. maaliskuuta 2014
King Diamond - "Them" (1988)
Vaikka olen täysin King Diamond -fani, en ole kritiikitön, vaikka tekstini Abigailista saattoi antaa sen vaikutuksen. Olen sitä mieltä, että Maestro on tehnyt koko uransa erinomaisia levyjä, jos niitä vertaa kenen tahansa muun diskografiaan; mutta jos levyjä sen sijaan vertaa keskenään, tasoeroja alkaa erottumaan. "Them" on aina ollut hieman etäinen levy, ainakin verrattuna Abigailiin tai joihinkin muihin herran tuotoksiin, mutta vaikka kritisioinkin levyä, suosittelen muistamaan, että minkä tahansa muun yhtyeen julkaisuna levy olisi (lähes poikkeuksetta) uran ehdoton kohokohta.
Suurin ongelma on se, että en voi olla vertaamatta levyä edeltäjäänsä, joka on kuitenkin maailman paras yksittäinen levy. Siinä missä Abigail on kokonaisuus, jossa kaikki tukee toisiaan ja erinomaisista yksittäisistä kappaleista muodostuu jotakin ylimaalista, on "Them" pikemminkin kokoelma erinomaisia sävellyksiä, joista muodostuu (King-asteikolla) hyvä levy. VAIN hyvä levy. Tämä ei vähennä yksittäisten kappaleiden laatua tai merkitystä (Welcome Home taitaa olla yksi Maestron tunnetuimpia, ikonisimpia ja samalla parhaita kappaleita), mutta silmissäni se joutuu tämän seikan takia kalpenemaan vertailussa edeltäjäänsä. Mutta muuten kaikki on kunnossa - King laulaa aina yhtä uskomattomasti, kitarat kertovat omia tarinoitaa, Mikky Dee soittaa aivan häkellyttävän hyvin... - ja onpa musiikissa jopa uusi jippo, kauhuelokuvamaiset "säväytykset" (mikä lieneekään oikea termi), joista voi olla montaa mieltä. Esimerkiksi tällainen "säväytys" löytyy "Them"istä tai Out from the Asylumista.
Tarinasta minulla on jonkin verran sanottavaa. Siinä missä Abigail sijoittui 1800-luvulle goottilaiseen kartanoon ja tarina kulki osin epäkronologisesti, "Them" sijoittuu nykyaikaan (oletettavasti, ainakin) ja tapahtumat kulkevat jonossa. Tästä voi tykätäkin - onhan se helpommin ymmärrettävissä - mutta mielestäni nykyaikaan sijoittuvat kauhutarinat saattavat olla pelottavampia, mutta nautin enemmän hämyiseen menneisyyteen sijoittuvan tarinan fiboista. Tämä on tietenkin preferenssi, mutta tulee muistaa, että vaikka (kauhu)tarina olisi pelottavampi, se ei väistämättä ole parempi. Siinä missä Abigail käsitteli "isien synnit" -teemaa, "Them" pelottaa ja provosoi kuulijaa mielestäni paremmin, jos sen tulkitsee allegoriana huumeiden käytöstä - tämä ei ole todellakaan kaukaahaettu tulkinta. Tokihan Abigailin teema on kiinnostavampi, mutta "Them" on maanläheisempi ja toisaalta provosoivampi, jos miettii esimerkiksi Dr. Landaun roolia yhteiskunnan edustajana ja virkamiehenä.
Niin tai näin, "Them" on erinomainen levy millä tahansa muulla mittapuulla kuin Kingin itse itselleen asettamalla. Jälleen levy on täynnä yksityiskohtia, joihin voisin kadottaa itseni ja ajantajuni, jos lähtisin niitä käymään läpi (Welcome Homen rumpuintro, Kingin vokaalisuoritus Out from Asylumissa, Missyn ääninäyttely...), mutta en aio käyttää aikaa siihen, sillä ainoa oikea tapa löytää ne on kuunnella levyä.
P.S. Mitä ihmettä se etuoven maalaaminen tarkoittaa? Toisin kuin "18 is actually 9" -säkeestä, minulla ei ole mitään käsitystä mitä tämä tarkoittaa.
Suurin ongelma on se, että en voi olla vertaamatta levyä edeltäjäänsä, joka on kuitenkin maailman paras yksittäinen levy. Siinä missä Abigail on kokonaisuus, jossa kaikki tukee toisiaan ja erinomaisista yksittäisistä kappaleista muodostuu jotakin ylimaalista, on "Them" pikemminkin kokoelma erinomaisia sävellyksiä, joista muodostuu (King-asteikolla) hyvä levy. VAIN hyvä levy. Tämä ei vähennä yksittäisten kappaleiden laatua tai merkitystä (Welcome Home taitaa olla yksi Maestron tunnetuimpia, ikonisimpia ja samalla parhaita kappaleita), mutta silmissäni se joutuu tämän seikan takia kalpenemaan vertailussa edeltäjäänsä. Mutta muuten kaikki on kunnossa - King laulaa aina yhtä uskomattomasti, kitarat kertovat omia tarinoitaa, Mikky Dee soittaa aivan häkellyttävän hyvin... - ja onpa musiikissa jopa uusi jippo, kauhuelokuvamaiset "säväytykset" (mikä lieneekään oikea termi), joista voi olla montaa mieltä. Esimerkiksi tällainen "säväytys" löytyy "Them"istä tai Out from the Asylumista.
Tarinasta minulla on jonkin verran sanottavaa. Siinä missä Abigail sijoittui 1800-luvulle goottilaiseen kartanoon ja tarina kulki osin epäkronologisesti, "Them" sijoittuu nykyaikaan (oletettavasti, ainakin) ja tapahtumat kulkevat jonossa. Tästä voi tykätäkin - onhan se helpommin ymmärrettävissä - mutta mielestäni nykyaikaan sijoittuvat kauhutarinat saattavat olla pelottavampia, mutta nautin enemmän hämyiseen menneisyyteen sijoittuvan tarinan fiboista. Tämä on tietenkin preferenssi, mutta tulee muistaa, että vaikka (kauhu)tarina olisi pelottavampi, se ei väistämättä ole parempi. Siinä missä Abigail käsitteli "isien synnit" -teemaa, "Them" pelottaa ja provosoi kuulijaa mielestäni paremmin, jos sen tulkitsee allegoriana huumeiden käytöstä - tämä ei ole todellakaan kaukaahaettu tulkinta. Tokihan Abigailin teema on kiinnostavampi, mutta "Them" on maanläheisempi ja toisaalta provosoivampi, jos miettii esimerkiksi Dr. Landaun roolia yhteiskunnan edustajana ja virkamiehenä.
Niin tai näin, "Them" on erinomainen levy millä tahansa muulla mittapuulla kuin Kingin itse itselleen asettamalla. Jälleen levy on täynnä yksityiskohtia, joihin voisin kadottaa itseni ja ajantajuni, jos lähtisin niitä käymään läpi (Welcome Homen rumpuintro, Kingin vokaalisuoritus Out from Asylumissa, Missyn ääninäyttely...), mutta en aio käyttää aikaa siihen, sillä ainoa oikea tapa löytää ne on kuunnella levyä.
P.S. Mitä ihmettä se etuoven maalaaminen tarkoittaa? Toisin kuin "18 is actually 9" -säkeestä, minulla ei ole mitään käsitystä mitä tämä tarkoittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)