Megadeth - So Far, So Good... So What! (1988)

So Far, So Good... So What! (tästä eteenpäin pelkästään So Far) on heikko levy - vaikka kappaleet toimivat, kokonaisuus on hakusessa. Levyn avavaa kaksikko Into the Lungs of Hell ja Set the World On Fire on levyn paras osuus, ja kolmas kappale, Sex Pistols -koveri Anarchy in the U.K. aloittaa levyn sekavan osuuden.

Suurin ongelma levyssä on se, että siinä on liikaa kaikkea mahdollista, joten kokonaisuudesta muodostuu sillisalaatti vailla päätä saati häntää. Siinä missä Peace Sellsillä kappaleiden monimuotoisuus tuntui kokonaisuutta tukevana asiana, So Farilla monimuotoisuus tekee levystä etäisen ja liian vaikeasti ymmärrettävän kokonaisuuden. Ehkä joku tai jotkut pitävät levystä - en yllättyisi - mutta omaan makuuni paletti ei pysy Dave Mustainen käsissä toivotulla tavalla, vaan pallot putoilevat nopeasti alas.

Esimerkiksi Mary Jane ja 502 eivät ole hassumpia sävellyksiä, mutta ne eivät tunnu millään sopivan kokonaisuuteen. Ne ovat kuin julkaisemattomalta (ja hypoteettiselta) epltä repäistyjä vetoja, jotka on laitettu levyntäytteeksi pitkäsoitolle. Pahin ajantuhlaaja on kuitenkin In My Darkest Hour, joka on yhdellä sanalla sanottuna monotoninen - biisissä taitaa olla kolme riffiä (hieman liioitellen, tietenkin). Vaikka kappaleessa on tempovaihdos, ollaan kaukana siitä huikesta flow'sta, joka teki The Conjuringista tai Peace Sellsista niin tarttuvia ja hienoja sävellyksiä. Yksinkertaisesti In My Darkest Hour on heikko sävellys, joka on venynyt aivan liian pitkäksi - onpa kyseessä jopa levyn pisin raita.

Ihmettelen myös Hook In Mouthin ratkaisua: ensimmäinen säkeistö mennään nopeatempoisen rumpukompin ja jyräävän basson taustoittaessa Mustainen puhemaista laulua. Enter guitars, mutta kasvamisen ja eskaloitumisen sijaan kitarat katkaisevat nousujohteisen flow ja hidastavat rummut seuraavaan säkeistöön. Miksi? Onko tarkoituksellista, että haetaan "uutta ja oivaltavaa" ratkaisua, vai onko kyseessä vain heikko sävellyksellinen ratkaisu. Mene ja tiedä - oma veikkaukseni on, että Mustaine on vetänyt sävellys-/äänityssessioissa liikaa kokaiinia tietääkseen mitä on tekemässä.

Tokihan levy on hyvin soitettu ja Mustainen erikoinen laulu sopii (edelleen) musiikkiin upeasti, mutta kyllähän tämä aikamoinen sillisalaatti on. So Far ei ole huono levy eivätkä sen kappaleet (paitsi ehkä In My Darkest Hour ja vielä vahvemmalla ehkällä Anarchy in the U.K.) ole sen huonompia, mutta kokonaisuus ei yksinkertaisesti toimi, vaan hankaa kuulijaa vastakarvaan. Jään kaipaamaan Peace Sellsin huikeaa flow'ta ja groovea - aina teknisemmät sävellykset eivät ole parempia sävellyksiä.

I'm looking at you Dream Theater.