Minulle ns. keskiaikatrilogian keskimmäinen teos on Grave Diggerin uran merkkiteos, johon tiivistyy yhtyeen nerous. Ensikuulemalta se saattaa vaikuttaa suoraviivaiselta, yksinkertaiselta ja suoranaisesti tylsältä ("vain poweria ja perinteistä heavy metalia, whateva"), ja sinänsähän se on totta, mutta kun se toimii, paljon paremmin kuin yksikään junanvessa, jossa olen käynyt. Tai lentokoneen.
Knights of the Cross on teemalevy samalla periaatteella kuin Tunes of War on teemalevy: kaikki levyn sanoitukset käsittelevät löyhästi samaa aihepiiriä, milloin mistäkin näkökulmasta. Siinä missä edeltävän levyn teema oli liian suuri hallittavaksi järkevällä tavalla (Skotlannin historia kattaa kuitenkin yli vuosituhannen ja noin neljäminuuttiset sävellykset eivät voi tehdä oikeutta mm. Jaakko VI:n monimutkaiselle persoonalle jne.), Knights of the Crossin aihe on rajatumpi, vaikka silti erittäin laaja (usealle vuosisadalle ulottuva sosiaalinen, uskonnollinen, aatteellinen ja poliittinen tapahtumaketju), eli ristiretket ja erityisesti temppeliritarit. Vaikka lyriikat ovatkin varsin huonoa historiaa (yksinkertaistuksia ja spekulaatioita, joita ei voi todistaa edes aikakoneella) ja varsin halvalla tavalla tehtyjä (paljon hokemia, suoraviivaisia kielikuvia jne.), ne eivät ole syy, miksi Grave Diggeria kuunnellaan, vaikka kyllähän ne oman pikantin lisänsä tuovat soppaan.
Knights of the Cross on varmaankin Grave Diggerin uran väkevin tuotos, sillä sen nopeat biisit ovat todella nopeita ja kulkevat eteenpäin häikälemättömän rivakalla tahdilla (mainittakoon vaikkapa tempohirviö Monks of War), joukossa on rauhallisempia, anthem-maisia sävellyksiä (Heroes of This Time, Keeper of the Holy Grail), rehellisen rokkaavia jyriä (Baphomet, Fanatic Assassins joka taitaa olla levyn uniikein kappale, ainakin näin Grave Digger -asteikolla) ja lävähtääpä loppuun yhtyeen paras biisikin, The Battle of Bannockburn, vaikka taidan olla melko yksin tämän mielipiteen kanssa. Knights of the Cross saattaa vaikuttaa tasapaksulta levyltä, mutta vaikka tämä on tavallaan totta, se on tasavahva levy, jossa on sopivasti vaihtelua ilman että kokonaisuus alkaa maistua sillisalaatille fetajuuston kera - mielestäni yksikään levyn kappaleista ei heilahda huti maalitaulusta tai edes tikkataulun ulkokehille.
Jos Grave Diggerin hienoutta ei tajua, Knights of the Cross kuulostaa kolmetoista-tusinassa-levyltä. Ymmärrän sen. Tahtoisin kuitenkin kuvitella - tai ainakin elää harhauskossa, mene ja tiedä - että ymmärrän miksi yhtye on niinkin (yllättävän) tärkeä minulle ja minulle Knights of the Cross on Cris Bothendahlin luotsaaman poppoon kruununjalokivi. Vaikka Deus Lo Vult onkin juustoraasteen hukuttama intro... tai ehkä juuri sen takia.
Onpahan taas ehtinyt vierähtää tovi. Taivas varjele, ihan hävettää, mutta elämä on kiireistä ja en kuitenkaan halua aivan täysin vasurilla kirjoitella, joten pahoitteluni, että taas on kestänyt.
Minulle Dimmu Borgir on tehnyt yhden hyvän levyn, nipun loistavia biisejä ja siinpä se; en voi sanoa tuntevani yhtyeen tuontoa riittävästi, jotta voisin puhua hienovaraisemmista tyylimuutoksista tai yksittäisten tuotosten välisistä laatueroista. Ensimmäinen asia, kuitenkin, mikä Godless Savage Gardenista kiinnittää huomioni on se, että se on ep - neljä varsinaisesti uutta biisiä, sikäli olen perillä mistään (mistä puolestaan ei juuri ole takeita), Accept-koveri ja kolme liveä Enthrone Darkness Triumphantin ja Stormblåstin biiseistä. Eli kovin paljoa kuunneltavaa ei ole. Neljä uutta biisiä ovat perushyviä sävellyksiä - ei missään nimessä samalla viivalla yhtyeen klassikoiden kanssa, mutta ei myöskään pahinta filleripaskaa, mitä yhtye on suoltanut - ja Moonchild Domain etenkin on varsin jees. Silti ne eivät herätä suuria ajatuksia tai tunteita suuntaan tai toiseen. Koveri on hauskan toimiva, mutta kaukana parhaista kovereista koskaan ja lähinnä se maistuu filleriltä.
Minulla on vahva antipatia livelevyjä ja etenkin livebonusbiisejä (hyi saatana mikä termi!) kohtaan. Toisinaan - kuten esimerkiksi jos yhtyeen solisti/muu merkittävä jäsen on vaihtunut tai yhtye on esittänyt jonkun levyn kokonaisuudessaan livenä (mieleeni tulevat esimerkkeinä Nightwishin Storytime, Showtime ja Devin Townsend Projectin By a Thread -paketti) - niillä on jopa pointti, mutta ei tässä tapauksessa: ne ovat samoja biisejä kuin levyllä, mutta huonommilla soundeilla ja ilman immersiota, että kuulija todella olisi keikalla. Pahin esimerkki, jonka pystyn keksimään, löytyy Iced Earthin Night of the Stormrider -uudelleenjulkaisulta, jossa Travel in Stygianin jälkeen alkaa Stormrider-biisistä liveveto - tämä on rike kahdella tasolla, joista toinen on se, että se rikkoo konseptilevyn tarinankaaren ja toinen on se, että jos joku sävellys Iced Earthin diskografiassa ei tarvitse livelevyjulkaisua, on se nimenomaan Stormrider.
Eniveis, mentiin sitten ihan heittämällä sivuraiteille. Godless Savage Garden ei herätä minussa suuria tunteita suuntaan saati toiseen - se vain on, ihan kiva ep, mutta ei mitään muuta. Ei sen kuunteleminen vailla nautintoa ole, mutta pahinta siinä on se, että se ei ärsytä tai ihastuta. Olen tästä varmasti kirjoittanut jo aiemminkin, koska näkemykseni tästä on hyvin selkeä ja vankkumaton, mutta minusta musiikki (ja kaikki taide, jos totta puhutaan) epäonnistuu, jos se jää mauttomaksi, hajuttomaksi ja steriiliksi - taideteoksen vihaaminen on parempaa kuin sen unohtaminen, koska silloin taiteilija on onnistunut synnyttämään jonkinlaisen vastareaktion, jonkinlaisen emotionaalisen vastauksen vastaanottajassa, kuinka negatiivisen tahansa. Harmaa mitäänsanomattomuus on pahasta. Se siitä jorinasta ja saarnaamisesta, tällä kertaa.
Monien mielestä Deathin jatkuvasti kehittynyt ja monimutkistunut soundi saavutti huippunsa erinomaisella Symbolicilla - olen samaa mieltä, mutta pidän The Sound of Perseverancea edeltäjäänsä parempana levynä. Symbolic on luonnollinen päätepiste kehityskaarelle, jonka varhaisimmat muodot voi Deathin diskografiassa jäljittää aina vuoteen 1990 ja Spiritual Healingiin; Symbolic yhdistää kaikki ne elementit, mitkä toimivat edeltävillä "progeajan" Death-tuotoksilla ja loi liki-täydellisen mikstuuran niistä, joka oli sekä uskollinen edeltäville tuotoksille, että toimi omana kokonaisuutenaan.
Symbolicin piti olla Deathin viimeinen levy, ja on vain oikein ajatella sitä viimeisenä "oikeana" Death-levynä. The Sound of Perseverance oli pitkään kehitteillä - projektinimen Control Denied alla, ja levyllä piti olla ei-örinä/-rääkynä vokaalit. Sopimusteknisistä syistä Death-nimellä piti vielä julkaista yksi levy, jotta soppari saataisiin täytetyksi ja Chuck Schuldiner saisi siirtyä pois mikrofonin luota. Tuloksena oli väliaskel Deathista Control Deniediin: levy, joka on molempia, mutta ei kunnolla kumpaakaan.
Musiikillisena suorituksena levy on aivan häkellyttävää kuultavaa: intstrumentaation taso on vielä korkeampi kuin aiemmin, nopeudet tuntuvat kasvaneet entisestään ja vokaalit, ah, ne vokaalit. Kaikki, joille levy on tuttu, tietävät tasantarkkaan mistä puhun, eikö niin? Aiemmin örinässä tiiviisti pysynyt Schuldiner repii äänihuulistaan sellaista tulkintaa, että ei voi kuin ihmetellä: hänen ilmaisunsa taitaa olla yksi parhaita rääkynöitä, joita olen koskaan kuullut, koska siinä on moniuloitteisuutta, yllätyksellisyyttä ja tiettyä melodisuutta (kuuntele Bite the Pain, jos epäilet). Pelkästään vokaalityöskentelyllä The Sound of Perseverance on täysin uniikki tuotos Deathin ja samalla koko death metal -kentän piirissä, mutta kun sekaan isketään sellaiset sävellykset, että paska osuu tuulettimeen täysin käsittämättömällä intensiteetillä.
Ystäväni Pimu teki varsin... eh, havainnollisen kuvauksen miltä musiikkivideo Scavenger of Human Sorrowlle (tai melkein mille tahansa biisille, oikeastaan) voisi näyttää: kuva vaihtuu alle sekunnin välein, täyttä absurdismia, symbolismia jota kukaan ei käsitä, ja kokonaisuus, jota vain pilvenhattaralla leijailevat saksalaiset progehomot voivat ymmärtää. Tämän näkemyksen hän esitti kuultuaan em. kappaleen ensimmäisen kerran. Kyllä, sellaisen fiiliksen löytäminen levyltä on kaikkea muuta kuin vaikeaa, mutta häkellyttävintä kaikessa on: homma vain yksinkertaisesti toimii. Kuuntele Spirit Chrusher: ei mitään tolkkua, mutta kyllä se punainen lanka siellä jossakin on, ja se on löydettävissä heti ensikuulemalla, kunhan sitä ei analysoi liikaa. Ehkä tässä on jotakin yhtäläisyyksiä James Joycen kirjalliseen tuotantoon, siis, haha.
Tunnustan rehellisesti: The Sound of Perseverance on mielestäni yksi parhaita äärimetallituotoksia koskaan. Se on täysin uniikki, vain oma itsensä, ja kaikki askpektit siitä ovat virtuoosimaisia - jopa/etenkin Judas Priest -koveri. Tunnustan myös: kun kuuntelin levyn ensimmäisen kerran, makasin hotellihuoneessa saarella keskellä Karibian merta, pitkän matkustuspäivän jälkeen, ja koin ns. "eargasmin", jonka kokeneet tietävät tasan tarkkaan mitä tarkoitan. Se voima levyllä on, minuun ainakin.
Hetkinen, olenko nyt siis progehomo? Kai sekin on parempi kuin puistohomo, oletan?
Ja kohta pöytään isketään poser-kortit, joihin on piirretty irvistelevän, tukkansa leikanneen Dani Filthin kuva. Bring it on, bitches.
Dark Funeral on sitä, mitä pidän black metalia tyypillisimmillään: nopeita, korkealta sahaavia riffejä, ei varsinaisia kappalerakenteita (tai ainakaan draamankaaria), tarttuvuuden vieroksuntaa, kärinää muistuttavaa rääkynää ja Saatana. Kyllä, kaikki tämä löytyy Vobiscum Satanasilta, ja jonkin verran muuta, mutta ei paljon.
Sain Vobiscum Satanasin kauan sitten, mutta en tahdo vieläkään saada mitään otetta levystä. Siinä ei ole koukkua, johon tarttua; siitä puuttuu juurikin se narratiivi (että biisi menee jostakin jonkin kautta jonnekin muualle), joka minulle tavallisesti on musiikissa tärkeintä; lyriikallinen ilmaisu on vähintäänkin yksiuloitteista, Saatanan synonyymien keksimistä. Mutta sitä pitääkin odottaa black metalilta, eikö niin? Kyllä, olette ihan oikeassa, sitähän se black metal on, ja arvostan genreä omasta selkeästä esteettisestä ilmeestä ja (monesti) periksiantamattomasta asenteesta. Tietyssä mielessä ymmärränkin tämän erittäin hyvin ja lyhyinä annoksina saatan nauttia siitä suurestikin.
Mutta kun en kuuntele musiikkia esteettisenä argumenttina ylikiillotettua, loppuunsa hiottua neljä/neljä rockpoppia vastaan, vaan kuuntelen sitä musiikkina. Juuri siinä Dark Funeral ja valtaosa black metalista epäonnistuu säväyttämään minua: se ei pääse esteettisen kehikkonsa ulkopuolelle, vaan jää - tietyssä, hyvin erilaisessa mielessä - kikkailuksi. Esimerkkinä: yli puolet levyn biiseistä alkavat lähes identtisellä tavalla - ilman introa, tyypillisellä black metal -sahauksella ja blast beatilla. Mihin sävellys voi mennä siitä? Ei mihinkään. Selitän, odota hetki. Sävellys, kuten kaikki narratiivit, on kuvattavissa käyränä, joka nousee ja laskee kertomansa mukana: tyypillisimmillään säkeistöstä noustaan prechoruksen kautta kertosäkeeseen, josta palataan takaisin säkeeseen, toistetaan nousu kertosäkeeseen, C-osassa saavutetaan uusi huippu tai vastaavasti uusi alataso, ja viimeisessä kertosäkeessä (joka monesti moduloi) kurotetaan vieläkin korkeammalle. Dark Funeral, toisaalta, läimäyttää kuulijan kasvoille suoraan blastia ja riffittelyä, jonka yhdistän nimenomaan ns. korkeisiin kohtiin - tällaisen alun jälkee loppubiisi, kertosäettä (joojoo, menkööt) lukuun ottamatta, tuntuu intron jälkisoitolta.
Onko tässä järkeä? En tiedä, minusta on.
Niin tai näin, Vobiscum Satanas ei ole minun levy. Kuuntelen sen aina silloin tällöin, toivoen epätoivoisesti, että ymmärtäisin sen vihdoin, mutta - kuten Immortalin Battles in the Northin kanssa - petyn minun tai levyn riittämättömyyteen. Sanokaa mitä sanotte Cradle of Filthin musiikista, mutta minulle heidän tuotoksensa antavat paljon enemmän, koska heillä on selkeä narratiivi kappaleiden ja levyjen sisällä, joka ei missään nimessä aina kulje perinteisiä ratoja, eikä heidän musiikkiaan voi kuin ajoittain kutsua kaupallishakuiseksi.
Minulle Cruelty and the Beast on puhtaasti musiikillisilta ansioiltaan yksi brittiläisen (kehtaanko sanoa... taidan kehdata) black metalin (joo, pistäkään vihapostit tulemaan, suckers, jos siltä tuntuu) päätekijöihin kuuluvan yhtyeen parhaita levyjä. Ei se täydellinen ole, musiikillis-lyriikallisesti ajateltuna: se on ensinnäkin liian pitkä ja Venus in Fear on ärsyttävä (levyä ei kehtaa kuunnella varomattomien ohikulkijoiden läheisyydessä), mutta nämä pienet muotoseikat sivuuttaen voisin sanoa, että kyseessä on tasapainoisen laadukas levy täynnä erinomaisia sävellyksiä, jotka on kuorrutettu Dani Filthin uran ehkäpä parhailla vokaaleilla.
Mutta yksi suuri, heti havaittavissa ja läpi levyn häiritsevä ominaisuus on pilata tai pilaa kokonaan kuunteluelämyksen. Te, jotka olette levyn kuulleet, tiedätte luultavasti jo mikä se on. Kyllä, puhun rumpusoundeista.
Levyn yleisessä soundimaailmassa ei sinänsä ole mitään vikaa - soittimet ovat hyvässä balanssissa ja esim. kitarasoundi on erittäin selkeä ja riipivä - mutta rummut on äänitetty ties millä kannettavalla kasettinauhurilla. Basarit ovat pahinta mahdollista triggeri napsumista, snare ihan ok mutta silti ohut ja haikka/ride kuuluvat tuskin ollenkaan. Paras esimerkki tästä on Beneath the Howling Stars ja myös Cruelty Brought Thee Orchids:in "tomikomppi", vaikka tomit kuulostavatkin turhan äänekkäiltä basareilta. Vaikka en yleensä ole soundiesta nipottava kultakorva - näin ainakin haluaisin ajatella, totuus voi olla toinen - tällä kertaa rumpusoundi on kyllä minulle (ainakin osaltaan) kuuntelukokemuksen vaikuttava pilaava elementti.
Mutta ne biisit, jotka surkeat soundit raiskaavat, ovat tosiaankin erinomaisia; etenkin levyn alkupuoli on todella vahva, aina Twisted Nails of Faithiin asti joukossa ei ole kuin yksi heikompi veto, jo mainittu Venus in Fear. Niissä ei ole sitä samaa goottilais-romanttista ilmapiiriä, mitä Dusk... And Her Embracessa oli (ainakaan ei minulle, jokaisella olkoon oma näkemyksensä), mutta ne toimivat yksinkertaisesti paremmin. Cruelty and the Beast kertoo tarinan Elizabeth Bathorysta - tai ainakin joitakin osia siitä - ja Dani Filthin sanatulvan alta paljastuu hyvin tai suorastaan erittäin hyvin kerrottu kokonaisuus, joka kulkee luonnollisesti sävellyksestä toiseen. Sen varoitan kuitenkin, että tarina ei ole herkkähermoisille tai huonosti (tai edes välttävästi) englantia taitaville, sillä sanavalinnat ja assosiaatiot ovat varsin monimutkaisia ja vaikeita - mutta ne, joille tekstit aukeavat, uusi ulottuvuus musiikkiin on hyppysissä.
Laitan tähän esimerkin lyriikoista, varoituksena ja toisaalta myös haasteena. Tällä säkeistöllä koko levy alkaa (tai siis levyn tarina):
Spawned wanton like blight on an auspicious night
Her eyes betrayed spells of the moon's eerie light
A disquieting gaze forever ghosting far seas
Bled white and dead, Her true mother was fed
To the ravenous wolves that the elements led
From crag-jagged mountains that seemingly grew in unease
-Thirteen Autumns and a Widow
Ei mahdotonta ymmärtää, ei missään nimessä, mutta on tämä jotakin aivan muuta kuin mihin metallipiireissä usein on totuttu.
22 biisiä! Mitä vittua! Puolet on max. puoli minuuttisia (intro poislukien) välisoittoja, joo, mutta silti. Mutta ne on helppo skipata, jos siltä tuntuu - itse sivuutan ne tätä tekstiä varten tyystin, koska Lammothin kaltaiset palat eivät juuri aukene.
Nightfall in the Middle-Earth jatkaa musiikillisesti siitä, mihin Imaginations from the Other Side jäi: melodisuus saa entistä tärkeämmän osan, kuorojen ja stemmojen käyttö kasvoi ja soundi on kautta laidan suurempi. Kultakurkku Hansi Kürsch aloitti levyn äänitysten aikoihin laulutunnit (kyllä, hänen äänensä oli vielä Imaginations from the Other Siden aikoihin kouluttamaton) ja lopetti bassonsoiton, ja parantunut laulutekniikka kuuluu kautta linjan; harvassa ovat hetket jolloin vain yksi Hansi laulaa lyriikoita.
Jos levyn nimessä on jo Tolkienin luoma fantasiamaailman nimi, lätyn sanoitusten ymmärtäminen vaatii Silmarillionin tuntemusta. Minulle, em. teosta lukemattomalle, sanoitukset jäävä obskureiksi kohtauksiksi tarinoista, joita en tunne ja joita ei sinänsä avata mitenkään - ne ketkä tuntevat, tuntevat tarinat. Mutta tarinat eivät ole tarpeellisia levyn musiikillisen annin käsittämiseksi, mutta eihän se sitä helpommaksi tee.
Blind Guardian teki joitakin parhaita sävellyksiään Nightfall in the Middle-Earthille. Kuka tahansa power metalinsa tunteva mainitsee samat biisit: Nightfall ja Mirror, Mirror mutta lisäsin näihin vielä When Sorrow Sang ja miksei myös maalailevamman Noldor (Dead Winter Reigns) - viimeisessä mainituista Hansi laskeutuu todella matalaan rekisteriin, osoittaen, että hänen äänialansa ääripäät ovat paljon kauempana toisistaan kuin odottaa saattaisi. Rankimmat (eli nopeimmat) biisit - The Curse of Feanor ja When Sorrow Sang - pitävät yllä yhtyeen alkuaikojen soundia; vastaavasti Thornin, Blood Tearsin ja Noldor (Dead Winter Reigns) tuovat uudenlaisia soundeja repertuaariin. Pääosin levy kuulostaa oikealla tavalla eteenpäin viedyltä Imaginations from the Other Sidelta.
Ja juuri tästä syystä pidän Blind Guardianista: se ei jää paikoilleen, vaan vie tyyliään eteenpäin levy levyltä (toisinaan harha-askelin, mutta siitä myöhemmin lisää). Moni yhtye - ja Thomen Stauch, Blindin alkuperäinen rumpali, joka perusti eronsa jälkeen Savage Circuksen - olisi jäänyt lypsämään Imaginations from the Other Siden soundia, koska se oli vaikutusvaltainen ja kaupallisesti onnistunut levy. Vaikka minulle Nightfall in the Middle-Earth ei ole koskaan ollut Blind Guardian levyjen top 3:ssa, se ei ole huono levy, vaan kokonaisuus on yksinkertaisesti liian pitkä - välisoittoineen tai ei - jotta sen jaksaisi kuunnella aina loppuun. Valitettavasti näin, minun kohdallani, mutta ymmärrän kyllä hyvin ihmisiä, jotka pitävät sitä Blind Guardianin parhaana tuotoksena - minulle Imaginations from the Other Side (ja Tales from the Twilight World, mainittakoon näin ohimennen) menevät yhtyeen sisäisessä järjestyksessä ohi... puhumattakaan muutamasta 2000-luvun tuotoksesta.
Joojoo, on taas mennyt pari päivää ilman ainuttakaan tekstiä. Get on with it.
Olen aina - tai ainakin pitkään - pitänyt rockoopperan ideasta, joka kaikessa suurieleisyydessään on: joukko muusikoita soittamassa pitkällä konsepti(tupla?)levyllä, solistit laulavat omia roolejaan ja kaikkea hallitsee vahva tarina, selkeä narratiivinen määränpää. Mutta rockoopperoita ei ollut tarjolla - okei, -70-luvun progebändit tekivät jättimäisiä konseptilevyjä (Tommy, The Wall jne.), mutta ne eivät olleet (tai ole) minun musiikkiani. Ayreon tuntuikin vastaukselta tähän, taivaista tulleelta vastaukselta.
Sanon suoraan, että omistan neljä Ayreon-levyä, ja kolmen päivän intensiivikuuntelun jälkeenkin Into the Electric Castle on niistä vähiten kuuntelemani, joten en voi sanoa ymmärtäväni leyvä läheskään niin hyvin kuin pitäisi. Tämä on sääli ja häpeä, tiedän kyllä, mutta se ei kiinnosta minua yhtä paljon kuin toiset Arjen Anthony Lucassenin tuotokset. Vaikka se saattaa tuntua pinnalliselta ja lapselliselta syyltä, yksi tärkeä vaikutin on, että levyn ollessa täynnä hienoja solisteja, yksikään heistä ei ole minusta entuudestaan kunnolla tuttu: joo, okei, Anneke van Giersbergen ja Sharon den Adel ovat niminä tuttuina, mutta yhtyeet joista he ovat tunnettuja (The Gathering ja Within Temptation) eivät ole; muut laulajat ovatkin sitten minulle entuudestaan tuntemattomia. Minulle Ayreonin hienon puoli on huikea solistikatras: Hansi Krüsch, Jorn Lande, James LaBrie, Timo Kotipelto, Andi Deris, Floor Jansen, Russel Allen, Marco Hietala, Bruce vitun Dickinson ovat kaikki vierailleet jollakin myöhemmistä levyistä! Jos rinnalle laitetaan vertailua vasten (minulle) Into the Electric Castlen tunnetuin, Lucassenin Star One -prokkiksessa lauleskellut Damien Wilson... Mutta ei nimi miestä pahenna jos ei mies nimeä. Ja tottahan se on, että levyllä ei heikkoa tulkitsijaa ole.
Tässä tulemme siihen kohtaan, jossa te, arvon lukijani, viskotte päälleni mätiä vihanneksia ja sisuskaluja. Suojaudun näyttöpäätteeni taakse, antaakaa siis hetki vielä.
Loistavista tulkinnoista huolimatta Into the Electric Castle ei lähde mielestäni kunnolla lentoon. Ehkä olen kuunnellut levyä liian vähän (totta), ehkä odotin liikoja (Into the Electric Castlea pidetään Lucassenin parhaana, muuten), ehkä ensivaikutelmani oli huono (totta, mutta se on mahdollista kumota). Mutta silti mielipiteeni pysyy samana: ei se levy vain ole niin hyvä kuin toivoisin. Toki erinomaisia hetkiä levyllä on paljon - enemmän kuin keskinkertaisten bändien koko diskografiassa - mutta Into the Electric Castle tuntuu silti hapuilevalta, ei ihan vielä siellä. Suosikkibiisini (tiedän, ei saisi, kokonaisuus merkitsee, mutta silti) on muuten Cosmic Fusion, jos ketään kiinnostaa.
Mutta todennäköisin selitys näkemykseeni on poikkeuksellisen helppo: olen vain tyhmä hevari, joka ei halua levyille huiluja ja tiesmitä cembaloita. Bullshit: eivät minua oudot ja kokeelliset soittimet sopivat musiikkiin kuin musiikkiin - helvetti, King Diamondin yksi onnistuneimpia biisejä on juurikin cembaloilla säestetty Behind These Walls. Vastalauseryöpyn jälkeen sanon tämän: olen tätä mieltä, vaikka olen yrittänyt olla toista mieltä - näkemykseni saattaa joskus muuttua, mutta nyt, 12.9.2014 kello 18.36, olen tällä kannalla. Sori vaan.
P.S. Olen kirjoittanut tänään varmaankin kymmenen kertaa "Inside The Electric Circus". Älkää vetäkö johtopäätöksiä.
Tiedän, tiedän kyllä, että en omista Black Metalia tai At War with Satania, anna olla jo. Ei ole vain koskaan tullut eteen, hyvään hintaan, tiedätkö?
Eniveis, kun tapasimme Venomin edellisen kerran blogiprojektini varrella, oli vuosi 1981 ja yhtye oli pelotellut paskat ja kuset ulos kaikista kuulijoistaan esikoislevyllään Welcome to Hell. -80-luvun alussa yhtye teki kolme kehuttua levyä ja yhden huonon, minkä jälkeen Mantas, yhtyeen kitaristi, lähti bändistä, ja Venom-nimellä julkaistiin vielä yksi levy, Calm Before the Storm, mikä oli rankkaa anaalijätöstä. Vuonna -86 yhtye veti töpselin seinästä: thrash metal -yhtyeet vetivät ohi molemmilta puolilta laadussa ja raivossa. -89 yhtyeen nimi kaivettiin naftaliinista, ilman basistisolisti Cronosta, ja bändi teki kolme levyä, jotka olivat kokeellisempia ja - sanoisinko - rohkeampia kuin mikään muu materiaali (kolmea ensimmäistä levyä lukuun ottamatta) bändin historiassa. Mutta aika ei ollut oikea, ja keikkalavojen kutistuttua entisestään, Venomin pudotessa Sacred Reichin lämppäriksi (ynnä muuta), töpseli vedettiin jälleen seinästä. -96 alkumuotoinen Venom palasi, repi rikki kymmeninen tuhansien fanien edessä Dynamo-festarin päälavan ja vuotta myöhemmin kauppohin ilmestyi Cast in Stone.
On nostettava hattua siitä, että Venom yritti kaikkensa Cast in Stonen kanssa: se kuulostaa samaan aikaan alkuaikojen Venomilta, mutta nykyaikaisemmilla soundeilla, mietitymmillä sävellyksillä, laadukkaammalla soitolla ja yleisesti ottaen paremmin tehtynä. Jos totta puhutaan, mitä muuta sitä yhtyeen fanit ovat voineet odottaakaan, hmm? Mutta kun taika on kateissa, ja sitä ei käy kieltäminen, vaikka miten asioita kaunistelisi: Cast in Stone on perushyvä levy, mutta intohimoton; sitä kuuntelee mielellään, mutta se ei jää elämään mielikuvituksessa.
Ensinnäkin levy on liian pitkä. 14 biisiä pääosin keskitempoista, trio-kokoonpanolla soitettua likaista Motörhead-metallia on liikaa kerralla. Variaatiota on, mutta Kings of Evilin intron ja Flight of the Hydran blastbeatin kaltaiset elementit katovat liian nopeasti, jotta olisivat varsinaisesti uusia elementtejä yksittäisten kokeilujen sijaan. Hyviä biisejä on, ainakin Venomin omalla mittakaavalla, jokaisen kulman takana - olen aina pitänyt God's Forsakenista ja The Evil Onesta - mutta materiaali on liian yksiuloitteista seitsemänkymmenen minuutin kestolleen.
Suurin ongelma, selvästi, suurella marginaalilla, on se, että Cast in Stone ei tunnu vaaralliselta, kuten vaikkapa Welcome to Hell. Se on perustaitava bändi veivaamassa peruspätevää heviään - ilman maineikasta nimeä kannessa, levy olisi jäänyt unohduksiin yhtenä keskinkertaisena tuotoksena. Jos totta puhutaan, myös, olisi ollut mahdotonta loihtia sitä samaa taikaa, mikä Venomin alkutuotannon levyillä oli, sillä maailma ja bändin jätkät eivät olleet enää samoja: vaikka he olisivat tehneet samalla tavalla samankaltaisia levyjä (joille olisivat antaneet saman nimen, mutta vaihtaneet sanojen paikkoja - haha, nyt menee hieman ennakoinnin puolelle, mutta siitä myöhemmin lisää), se ei olisi tuntunut vaaralliselta, koska -90-luvun puoliväliin mennessä Varg Vikernes istui vankilassa, kirkkoja oli poltettu ja Marilyn Manson pelotteli massoja imagollaan ja lyriikoillaan. Yksinkertainen satanistinen imago ja kuvasto ei ollut enää mitään, pelkkää teatteria (jota se alunperin olikin).
Summoning on minulle tärkeä bändi, mutta mitä luultavasti toisesta syystä kuin yleensä: minulle yhtyeen musiikki on vain veruke, kanava ja keino, Summoningin sävellysten arvioiminen perinteisin keinoin on irrelevanttia, koska yhtye ei hae tarttuvuutta, oivaltavuutta tai narratiivisuutta, mitä tavallisesti pidän hyvän musiikin elementteinä. Summoning on tunnetila, äänimaailma johon pyrin uppoamaan; lieneekin siis osuvampaa puhua kuinka hyvin Dol Guldur onnistuu kuljettamaan minut tuohon paikkaan ja tilaan, sen sijaan että puhuisimme kuinka se-ja-se kappale hyödyntää rumpukomppia rytmin tuomiseen jne. Mikä tuo abstraktio, tunnetila, siis on? En tiedä - pahoittelen, mutta en todella tiedä. Se on se paikka, jonka kuulija näkee (jossa hän on), kun Summoningin soidessa hän sulkee silmänsä, irtautuu tästä olemuksesta.
Nyt on syvällistä settiä, wau. Runoanalyysin lukeminen ennen blogitekstin kirjoittamista ei kannata, näemmä - tai ehkä juuri nimenomaan kannattaa, mene ja tiedä, taas kerran. Tarkoitukseni ei ollut antaa kuva siitä, että Summoning on verukkeeni huumetripille, vaan pikemminkin sama aistimus kuin hyvää (fantasia?)kirjallisuutta lukiessa.
Dol Guldur on Summoning kolmas levy ja toinen "varsinainen" tuotos, sillä yleensä yhtyeen esikoislevystä, Lugburzista puhutaan lähinnä viitteellisesti; Minas Morgulista alkanut kehityskaari onkin se, mikä on johtanut ambient- ja black metal -mestarien tyylin täydellistymiseen. Kappaleet ovat pitkiä, kitaramelodioilla höystettyjä, vain etäisesti metallisia (ainoa selkeä viittaus black metal -menneisyyteen onkin poikkeuksellisen laadukas rääkynävokalisointi, mikä eittämättä karkottaa about 90%:ia potentiaalisista kuulijoista helvettiin, mutta sehän passaa, meille jotka ymmärrämme touhun jujun) ja sävellykset rakentuvat yksinkertaisille melodioille, joita toistetaan toisinaan liiaksikin - kymmenminuuttisessa kappaleessa saattaa olla vain puolitusinaa melodiaa, jotka soivat monesti päällekkäin. Luulisi käyvän tylsäksi, eikö niin?
No kun ei. Yksinkertaisuus, näennäinen tylsyys ja monotonisuus kätkevät taakseen tiiviin paketin, johon ei voi "päästä sisälle", kuten tavalliseen levyyn, vaan johon on sulauduttava ymmärtäekseen sitä alkuunkaan. Yhtyeen luoma tunnelataus on samaan aikaan kaunis, melankolinen, ahdistava ja toiveikas - tämän paremmin sitä ei voi kuvata, se on pakko kuulla. Jos nyt kuitenkin yritän hieman tavallisempaa lähestymistapaa Dol Gulduriin, sanoisin, että Over Old Hills (levyn lyhyin ei-instrumentaali biisi, vain hieman vajaa yhdeksän minuuttia pitkä) taitaa olla levyn paras biisi, vaikka suoranaisesti heikkoa vetoa ei joukossa ole; myös rumpu(kone)työskentely on turhan yksinkertaista ja suoraviivaista, liian soitettavissa (mikä sotii yhtyeen "rumpuideologiaa" vastaan). Minulle Dol Guldur ei ole parasta Summoningia - ehkä olen kuunnellut sitä liian vähän, jaa-a - mutta yhtye ei ole tehnyt ainuttakaan edes keskinkertaista levyä (poislukien Lugburz), joten kovin pahasti ei hakoteille voi mennä, jos levyn nappaa kaupasta matkaan.
Jotain tässä pitäisi sanoa. En taida. Kuunnelkaa itse - ymmärrätte, jos ymmärrätte. Siinä on Summoningin hienous.
P.S. Mainitsin viime tekstissäni uuden blogi-ideani. Se on nyt todellisuutta: lifeofheavymetal.blogspot.fi -osoitteesta löytyy allekirjoittaneen uuden blogin ensimmäinen teksti; toisesta en lupaa, mutta mainostan täällä, koska Life of Heavy Metalin tekstien julkaisurytmi on paljon epäsäännöllisempi.
Kuten tuli jo sanottua, Stratovarius oli minulle tärkeä bändi: se oli yksi niistä, joiden kautta tutustuin heavy metalin ihmeelliseen maailmaan. Muutama kappale, jotka muistan tuolta ajalta erityisen kirkaasti, löytyy Visionsilta: The Kiss of Judas (jota tykitettiin aivan tolkuttomia määriä), legendaarinen Black Diamond sekä - hieman ehkä yllättävästi - Iron Maidenin klassikolta kuulostava Paradise. Voisi siis kuvitella, että minulla on täten poikkeuksellisen läheinen suhde Visionsiin - näin ei kuitenkaan ole, vaan ostin levyn paljon myöhemmin, vuodenvaihteen 2012-2013 paikkeilla, kun halvalla sain. Juuri tästä syystä - luulisin - pidä levystä sen edeltäjää enemmän.
Tokihan Visions on veistetty samasta puusta kuin Episode, mutta jälkimmäinen tuntuu eheämmältä kokonaisuudelta, asiaan paremmin pureutuvalta ja siinä paremmin pysyvältä paketilta kuin hieman haahuileva edeltäjä. Visionsin kappalemateriaali on yllättävän(kin?) nopeaa: lähes poikkeuksetta riffi- ja melodiamaton taustalla nakuttaa murhaavan tarkasti tuplabasarikomppi, mikä tuo levylle aiemmin kaipaamaani powermetalmaisuutta. En sano, että kaikki power metal on oltava nopeaa tuplabasaritykitystä, mutta kyllähän se auttaa; variaatio ja paketin kasassa pysyminen on kuitenkin avainsana tässäkin asiassa.
Tämä on kuitenkin aikas kapealla skaalalla oleva preferenssi; molemmat levyt ovat hyviä, mutta jos minun pitäisi valita, sanoisin Visionsia paremmaksi kokonaisuudeksi, vaikka parhaat kappaleet (Father Time ja Speed of Light) löytyvätkin Episodelta. Haluaisinkin nostaa tässä esiin teeman, jota aion toisessa yhteydessä* käsitellä enemmänkin, nimittäin nostalgian häiritsevä vaikutus. Episode on ainiaan silmissäni tylsä levy vailla power metalia, koska ostin sen nuorella iällä (neljäntoista vuoden kypsässä iässä) enkä kyennyt arvostamaan sitä sellaisena kuin se on; vuosiakin myöhemmin olen sitä mieltä, vaikka kuinka yritän irrottaa itseni teini-iän näkemyksistä, että kyseessä on heikko levy. Vastaavasti saman yhtyeen seuraavana vuonna julkaisema, hyvin samankaltainen levy, soundaa paljon paremmalta, koska minulla ei ole emotionaalista sidettä (= pettymystä, innostusta, hämmennystä...) ajalta, jolloin musiikki oli maailmankaikkeuden tärkein asia. Koska olen tutustunut Visionsiin kokonaisuutena vasta aikuisemmalla iällä, kykenen reilummin arvioimaan sen laatua (tai sen puutetta). Haluankin heittää pallon ilmaan: mitä jos se musiikki, johon joskus petyimme tai vastaavasti joskus rakastuimme, ei kestäkään alkuperäistä mielipidettä vuosien kuluttua - olemmeko valmiita irtautumaan vanhoista näkemyksistämme älyllisellä, mutta myös emotionaalisella tasolla? Menemättä sen tarkemmin Episoden (uudelleen)arviointiin, jatkan saman pallon viskomista: mitä jos se alunperin pettymyksen aiheuttanut levy todella on paska tai tylsä - onko meidän yritettävä käsittää miksi vuosienkin jälkeen levy tuntuu schaisselta?
Sivuraiteilla käytiin ja palattiin jos palattiin. Visions on merkkipaalu (suomalaisessa) power metalissa, koska se on hyvä levy, jolla musiikkia soitaa taitava ja tiivis yhtye, ja kappaleet on säveltänyt uransa huipussa ollut kitaristi täynnä taitoa ja intoa. Tämä kaikki kuuluu suoraan biiseistä, levystä itsestään.
*Olen suunnitellut uutta blogia, joka kulkisi tämän rinnalla. Aiheena olisi heavy metalin historia omasta näkökulmastani - painotus olisi vahvasti subjektiivisella näkemyksellä ja kontekstualisoinnin sivuuttamisella. Antaisin musiikin puhua puolestaan, analysoida sitä yllättävistä ja (toivottavasti) raikkaista näkökulmista. Blogi olisi englanniksi ja tarkoitettu kaikille metallisydämille. Koska blogin luonne olisi niin vahvasti subjektiivisessa näkemyksessä, toivoisin aktiivista keskustelua lukijoiden kanssa, koska kaikki olisivat enemmän tai vähemmän samalla viivalla. Eniveis, yksi ensimmäisistä teksteistä käsittelisi juurikin tätä nostalgian arvostelun hämärtävää voimaa. Ilmoittelen täällä, jos tämä projekti ottaa tuulta alleen.
Tutustuin, kuten monet muutkin, Devin Townsendin mielipuoliseen nerouteen Strapping Young Ladin myötä - SYLiin puolestaan tutustuin 2006, The New Black -levyn julkaisun aikoihin. Olin ystäväni kanssa Tampereella Sauna Open Airissa ja virallisessa festarilehtisessä oli mainos Strapping Young Ladiin liittyen (olisikohan bändi ollut jollakin toisella festarilla pääesiintyjien joukossa, en muista) ja kysyin "oppaaltamme" (ystäväni siskon silloiselta poikaystävältä ja nykyiseltä aviomieheltä; Panulle terkkuja) bändistä. Hän esitteli yhtyeen tähän tapaan: "Joo, emmä oikein tiedä mitä se on, mutta jotain grindiä." Yhtyeeseen tutustuttuani jouduin toteamaan (sori nyt vain), että grindiä Strapping Young Lad ei ole, vaan jotakin todella nopeaa industrial metalia.
No, se siitä muistelosta. Näitä turhia tarinoita riittää.
City on Strapping Young Ladin toinen levy, siinä missä ensimmäinen on (vielä enemmän) huumorimetalli pläjäys täynnä kappaleita a'la Satan's Ice Cream Truck ja Cod Metal King. City ei ollut ensimmäinen yhtyeen levy, jonka hankin, joten minulla oli jokin (selkeä?) esitieto ja oletus siitä, mitä olin ostamassa - yllätyin silti, koska City ei kuulosta The New Blackiltä kuin ajoittain. Ensimmäinen kuuntelukerta ei ollut helppo kokemus, vaan en tahtonut saada mitään tolkkua näennäisestä hypernopeasta melusaasteesta, mutta kun kuuntelin levyä uudelleen, aloin vähitellän päästä sisään sen vähintäänkin erikoiseen mutta silti (hämmentävästi) selkeään olemukseen.
On tainnut jo tullakin sanonutta useaan kertaan, mutta sanotaan vielä kerran: City on nopea levy, kaoottisella tavalla nopea levy, paljon kiivaampi kuin esimerkiksi Alien tai The New Black. Etenkin levyn alussa ovat kappaleet All Hail the New Flesh ja Oh My Fucking God (jälkimmäisen vokaalitulkinta on... uniikki) potkivat kyllä päähän sellaisella tahdilla, että heikommille aivovaurio iskee sekunnin (= viidentoista iskun, haha) sisällä. Toki levy hidasteleekin, eikä vain kaahaa turbovauhdilla eteenpäin, mutta ensivaikutelma tulee ultranopeista biiseistä.
Ensikuulemalta nopeus on erittäin hämmentävää, täydellisen kaoottista mölyä, mutta kun levyyn perehtyy, huomaa, että yhtye soittaa häkellyttävän tarkasti ja äänimaailma on tietoisesti valittu. Gene Hoglanin atomikellon (tiedän, tiedän, kulunut ilmaus Hoglanin yhteydessä, anna olla jo) tarkka soitto pitää paketin kasassa, mutta levyn todellinen tähti on - itseoikeutetusti - säveltäjä/sanoittaja/kitaristi/solisti Devin "Tukka Lähtee Mutta Menkööt" Townsend. Kanadalaisherrasmies repii äänihuulistaan sellaisia äänteitä, että en ymmärrä kuinka hän pystyy puhumaan äänityssessioiden jälkeen mitään; puhtaan laulun ja epäinhimillisiin korkeuksiin kurottavan rääynnän yhdistelmä ei ehkä ole uniikki, mutta Townsend vie sen täysin uudelle tyylitajun tasolle.
City on mielestäni ehdottomasti modernin metallin kuulijalle tärkeä kokemus. Se antaa perspektiiviä - haastaa ajattelemaan mitkä ovat "äärimetallin" eri ulottuvuuksia, sillä levyltä puuttuvat traditionaaliset elementit (gore-lyriikat, Saatana, demotason soundit jne.), mutta ei levyä (pääosin) nopeutensa puolesta voi kutsua miksikään muuksi kuin äärimmäiseksi metallilevyksi. En voi kuvitella, että yksikään ei-metallisydän tajuaisi levyä; vain metallisydämet saattavat kyetä arvostamaan puhdasta luovaa hulluutta, joka on City.
P.S. Kuunnelkaapa Oh My Fucking God ja ottakaapa lyriikoista selvää. Tajuatte vitsin, kun kuulette biisin. Ja kyllä, kappaleelle on olemassa viralliset lyriikat.
Rhapsody (of Fire, vaikka kutsunkin yhtyettä ilmeisesti ikuisesti sen alkuperäisellä nimellä, vaikka "uusi nimi" on tainnut olla jo lähes yhtä pitkään käytössä) edustaa minulle power metalia... eh, juustoisimmillaan (pahoittelen anglisimia): sen musiikki on hävyttömän melodista, tarttuvaa ja helpostilähestyttävää, tuplabasareita ja sahausriffejä unohtamatta, ja lyriikka-aiheet ovat tasolla "lohikäärmeitä, kääpiöitä, yksisarvisia, haltioita ja lisää lohikäärmeitä". Yhtye on antanut ymmärtää, että levyt muodostavat tarinakokonaisuuden (neljä ensimmäistä muodostavat ensimmäisen, seuraavat neljä toisen; uusimman, Luca Turillin lähdön jälkeisen levyn sidoksesta en tiedä), mutta minusta väite tuntuu erittäin trviaalilta: lohikäärmeet ja haltiat ovat lohikäärmeitä ja haltioita eikä keksittyjen nimien viskominen lyriikoiden sekaan muuta asiaa. Sir Christopher Lee auttaa, mutta hänenkään äänensä ei tee irrallisen tuntuisista levy- ja kappalekokonaisuuksista monien levyjen mittaista kaanoninomaista eeposta.
Mutta Rhapsodyn lyriikkaominaisuuksien tutkiminen on turhaa (ja naamahan siinä kipeytyy, kun joutuu niin paljon facepalmaamaan (päivän sana), koska lyriikka on hirveätä paskaa), sillä Legendary Tales, joka edustaa tänään koko yhtyeen tuotantoa, elää ja hengittää tarttuvuudellaan ja valtaisalla tarttumapinnallaan. Yhtye viljelee melodioita kaikkialla ja jokaisen tarkoitus on jäädä takaraivoon kummittelemaan - toisinaan se onnistuukin hienosti, mutta toisinaan kornit ja suorastaan lapsenomaiset sävellykset... no, korneiksi ja lapsenomaisiksi.
Legendary Tales alkaa ihan hyvin - kaksi ensimmäistä varsinaista kappaletta, Warrior of Ice ja Rage of the Winter (kuinka näitä pitäisi ottaa tosissaan?) - ovat juuri sitä juustoraastimella kaavittua power metal höystettä. Valitettavasti joko vitsi käy vanhaksi tai seuraavat kappaleet eivät pidä mielenkiintoa yllä, ja levy uhkaakin jäädä unholaan, vain yhdeksi power-levyksi muiden joukoon. Minulle levyn paras ja tarttuvin biisi on hieman puolivälin jälkeen esiin pulahtava Land of Immortals, jossa kaikki ne rhapsodymaiset elementit loksahtavat paikoilleen; tätä seuraa myös kolme selvästi paremman puolella olevaa biisiä, joten levyn loppua voisi pitää vahvana.
Mainittakoon, että levyllä päävokaalivastuun hoitaa Fabio Lione, jonka rallienglanti on varsin karmaisevaa kuultavaa, jos sanoja haluaa kuunnella (mitä en voi suositella kuin juomapelinä), mutta erityisesti kertosäkeitä laulaa yhtyeen jäsenistä pääosin muodostuva kuoro. Myöhemmin kuorolaulanta muodostuu yhä selkäemmäksi osaksi yhtyeen ja koko genren ilmettä, mutta vielä 1997 se ei ollut paisuttelevan melometallin merkki (olihan sitä kokeiltu, kyllä, mutta suuren "oopperakuoron" käyttö oli jäänyt lähinnä viitteeksi), ja olisikin kiinnostavaa tietää, että onko stemmalaulanta säväyttänyt aikanaan enemmän. Nyt se kuulostaa lähinnä sympaattiselta, kun lauletaan about yhteen.
Mutta se toimii, ja juuri siinä on Legendary Talesin viehätys: se on samaan aikaan todella naurettava mutta myös todella hyvä siinä mitä se tekee. Tekisi mieli naureskella levyn lyriikoille ("Cold is the winter snow falls down / mystical lights dance in the sky to the winds of night" jne., jne.), mutta totuus on, että en kadu hetkeäkään, että ostin levyn (tämän vuoden keväällä, lisättäköön se), koska kappaleet ovat hyviä ja toisinaan erinomaisia. Jokainen meistä ansaitsee nipun levyjä, jotka ovat samaan aikaan hieman "guilty pleasure" mutta myös ihan oikeita suosikkejakin. Rhapsody on (onnistuessaan) minulle juurikin sitä.
Nämä kaksi ovat samassa tekstissä syystä: ostin ne samassa päkissä, ne on julkaistu samana vuonna ja kaikki, mitä sanon toisesta, pätee myös toiseen. Näiden kahden lisäksi ostin yhteispaketissa (häikäisevään kuuden euron hintaan - tämä oli myös ostoperusteeni, mainittakoon sekin) Words from the Exit Wounds -levyn, mutta kun on sen vuoro päästä syyniini, yritän löytää jotakin uuta sanottavaa. Oikeastaan nämä kolme levyä esittelevät täydellisesti miksi yritän välttää suurien levypakettien hankkimista: joku niistä jää helposti paitsioon tai kaikista levyistä tulee yhtenäinen blokki, mitä ei tule sitten koskaan kuunneltua, kun mitään tarttumapintaa ei ole. Vaikka se monesti onkin kalliimpaa ja epäkäytännölisempää, pidän siitä, että voin ostaa levyt yksi kerrallaan, fiiliksen mukaan, kuin hamstrata esimerkiksi Nightwishin tuotannon Lokikirja-muodossa.
Inside the Torn Apart osuu Napalm Deathin tuotannossa ns. välikauteen, jolloin yhtye ei ole oikein enää grindiä, mutta ei toisaalta myöskään death metalia. Mieleeni tulee pikemminkin hyvin metallinen hc-punk: kappaleet eivät ole lyhyitä rykäisyjä (kuten grindissä), tempo nousee harvoin kovin korkeaksi (kuten grindissä) ja muutenkin yleinen äänimaailma ei tunnu death metalilta. Hc-punk-näkemystä tukee myös kokeellinen, käytännössä puhdasta laulua sisältävä nimikkokappale, Inside the Torn Apart.
Myönnänkin tässä suoraan: operoin nyt todella kartoittamattomilla vesillä. Tunnen jonkin verran grindiä, mutta sitäkin hyvin pääpiirteisesti; ymmärrykseni alan klassikoihin ja jättiläisiin (tämä termi tuntuu hyvin väärältä, kun puhutaan grindistä, haha) jää kuulopuheisiin, ei omiin näkemyksiini. Olen aina pitänyt genreä vieraana, koska suoranaisten musiikillisten ansioiden sijaan se painottaa nopeutta nopeuden sijaan - mitä siis jää, jos nopeus otetaan pois ja korvataan pidemmillä sävellyksillä? Inside the Torn Apart / Breed to Breathe eivät tunnu grindiltä, eivät sitten alkuunkaan. Kyllähän Barney Greenwayn örinä on todella ilahduttavaa kuultavaa, mutta kun hän ei tylytyä konetulinopeudella yhteiskuntakritiikkiä (vaan jopa yrittää laulaa sitä, tätä pyhäinhäväistystä!), en oikein osaa suhtautua kuulemaani. Elementtejä death metalista on, kyllä, mutta lähinnä samalla tavalla kuin grindistä - kuten sanoin, homma kuulostaa enemmänkin metallista vaikutteita ottaneelta hardcore punkilta. Estetiikaltaan levy on kyllä ehtaa grindiä, joten onhan sekin jotain.
Mutta levy ei ole huono: sitä kyllä kuuntelee mielellään ja jokaiselle kappaleelle muodostuu oma identiteetti (mitä ei voi sanoa aina, kun puhutaan grindistä). Jos siihen ei keskity täysillä, nyanssit saattavat mennä ohi, joten helppoa lenkkimusaa Napalm Death ei ole - vaikka tuskinpa sitä kukaan odottikaan. Breed to Breathe -ep on pitkälti lisää samaa, joten jos ei saanut riittävästi Inside the Torn Apartista, voi kuunnella/ostaa senkin, mutta sinänsä mitään erikoista ja uutta se ei pöydälle tuo. Kyllähän tätä ihan mielellään kuuntelee, mutta jotekin vain (ehkä se johtuu asennoitumisestani, ehkä levystä, ehkä tavasta jolla ostin sen) en muodosta mitään erityistä suhdetta kuulemaani: se vain lipuu ohi, jättämättä erityisen syvää muistijälkeä.
