Death - The Sound of Perseverance (1998)

Monien mielestä Deathin jatkuvasti kehittynyt ja monimutkistunut soundi saavutti huippunsa erinomaisella Symbolicilla - olen samaa mieltä, mutta pidän The Sound of Perseverancea edeltäjäänsä parempana levynä. Symbolic on luonnollinen päätepiste kehityskaarelle, jonka varhaisimmat muodot voi Deathin diskografiassa jäljittää aina vuoteen 1990 ja Spiritual Healingiin; Symbolic yhdistää kaikki ne elementit, mitkä toimivat edeltävillä "progeajan" Death-tuotoksilla ja loi liki-täydellisen mikstuuran niistä, joka oli sekä uskollinen edeltäville tuotoksille, että toimi omana kokonaisuutenaan.

Symbolicin piti olla Deathin viimeinen levy, ja on vain oikein ajatella sitä viimeisenä "oikeana" Death-levynä. The Sound of Perseverance oli pitkään kehitteillä - projektinimen Control Denied alla, ja levyllä piti olla ei-örinä/-rääkynä vokaalit. Sopimusteknisistä syistä Death-nimellä piti vielä julkaista yksi levy, jotta soppari saataisiin täytetyksi ja Chuck Schuldiner saisi siirtyä pois mikrofonin luota. Tuloksena oli väliaskel Deathista Control Deniediin: levy, joka on molempia, mutta ei kunnolla kumpaakaan.

Musiikillisena suorituksena levy on aivan häkellyttävää kuultavaa: intstrumentaation taso on vielä korkeampi kuin aiemmin, nopeudet tuntuvat kasvaneet entisestään ja vokaalit, ah, ne vokaalit. Kaikki, joille levy on tuttu, tietävät tasantarkkaan mistä puhun, eikö niin? Aiemmin örinässä tiiviisti pysynyt Schuldiner repii äänihuulistaan sellaista tulkintaa, että ei voi kuin ihmetellä: hänen ilmaisunsa taitaa olla yksi parhaita rääkynöitä, joita olen koskaan kuullut, koska siinä on moniuloitteisuutta, yllätyksellisyyttä ja tiettyä melodisuutta (kuuntele Bite the Pain, jos epäilet). Pelkästään vokaalityöskentelyllä The Sound of Perseverance on täysin uniikki tuotos Deathin ja samalla koko death metal -kentän piirissä, mutta kun sekaan isketään sellaiset sävellykset, että paska osuu tuulettimeen täysin käsittämättömällä intensiteetillä.

Ystäväni Pimu teki varsin... eh, havainnollisen kuvauksen miltä musiikkivideo Scavenger of Human Sorrowlle (tai melkein mille tahansa biisille, oikeastaan) voisi näyttää: kuva vaihtuu alle sekunnin välein, täyttä absurdismia, symbolismia jota kukaan ei käsitä, ja kokonaisuus, jota vain pilvenhattaralla leijailevat saksalaiset progehomot voivat ymmärtää. Tämän näkemyksen hän esitti kuultuaan em. kappaleen ensimmäisen kerran. Kyllä, sellaisen fiiliksen löytäminen levyltä on kaikkea muuta kuin vaikeaa, mutta häkellyttävintä kaikessa on: homma vain yksinkertaisesti toimii. Kuuntele Spirit Chrusher: ei mitään tolkkua, mutta kyllä se punainen lanka siellä jossakin on, ja se on löydettävissä heti ensikuulemalla, kunhan sitä ei analysoi liikaa. Ehkä tässä on jotakin yhtäläisyyksiä James Joycen kirjalliseen tuotantoon, siis, haha.

Tunnustan rehellisesti: The Sound of Perseverance on mielestäni yksi parhaita äärimetallituotoksia koskaan. Se on täysin uniikki, vain oma itsensä, ja kaikki askpektit siitä ovat virtuoosimaisia - jopa/etenkin Judas Priest -koveri. Tunnustan myös: kun kuuntelin levyn ensimmäisen kerran, makasin hotellihuoneessa saarella keskellä Karibian merta, pitkän matkustuspäivän jälkeen, ja koin ns. "eargasmin", jonka kokeneet tietävät tasan tarkkaan mitä tarkoitan. Se voima levyllä on, minuun ainakin.

Hetkinen, olenko nyt siis progehomo? Kai sekin on parempi kuin puistohomo, oletan?