Eniveis, kun tapasimme Venomin edellisen kerran blogiprojektini varrella, oli vuosi 1981 ja yhtye oli pelotellut paskat ja kuset ulos kaikista kuulijoistaan esikoislevyllään Welcome to Hell. -80-luvun alussa yhtye teki kolme kehuttua levyä ja yhden huonon, minkä jälkeen Mantas, yhtyeen kitaristi, lähti bändistä, ja Venom-nimellä julkaistiin vielä yksi levy, Calm Before the Storm, mikä oli rankkaa anaalijätöstä. Vuonna -86 yhtye veti töpselin seinästä: thrash metal -yhtyeet vetivät ohi molemmilta puolilta laadussa ja raivossa. -89 yhtyeen nimi kaivettiin naftaliinista, ilman basistisolisti Cronosta, ja bändi teki kolme levyä, jotka olivat kokeellisempia ja - sanoisinko - rohkeampia kuin mikään muu materiaali (kolmea ensimmäistä levyä lukuun ottamatta) bändin historiassa. Mutta aika ei ollut oikea, ja keikkalavojen kutistuttua entisestään, Venomin pudotessa Sacred Reichin lämppäriksi (ynnä muuta), töpseli vedettiin jälleen seinästä. -96 alkumuotoinen Venom palasi, repi rikki kymmeninen tuhansien fanien edessä Dynamo-festarin päälavan ja vuotta myöhemmin kauppohin ilmestyi Cast in Stone.
On nostettava hattua siitä, että Venom yritti kaikkensa Cast in Stonen kanssa: se kuulostaa samaan aikaan alkuaikojen Venomilta, mutta nykyaikaisemmilla soundeilla, mietitymmillä sävellyksillä, laadukkaammalla soitolla ja yleisesti ottaen paremmin tehtynä. Jos totta puhutaan, mitä muuta sitä yhtyeen fanit ovat voineet odottaakaan, hmm? Mutta kun taika on kateissa, ja sitä ei käy kieltäminen, vaikka miten asioita kaunistelisi: Cast in Stone on perushyvä levy, mutta intohimoton; sitä kuuntelee mielellään, mutta se ei jää elämään mielikuvituksessa.
Ensinnäkin levy on liian pitkä. 14 biisiä pääosin keskitempoista, trio-kokoonpanolla soitettua likaista Motörhead-metallia on liikaa kerralla. Variaatiota on, mutta Kings of Evilin intron ja Flight of the Hydran blastbeatin kaltaiset elementit katovat liian nopeasti, jotta olisivat varsinaisesti uusia elementtejä yksittäisten kokeilujen sijaan. Hyviä biisejä on, ainakin Venomin omalla mittakaavalla, jokaisen kulman takana - olen aina pitänyt God's Forsakenista ja The Evil Onesta - mutta materiaali on liian yksiuloitteista seitsemänkymmenen minuutin kestolleen.
Suurin ongelma, selvästi, suurella marginaalilla, on se, että Cast in Stone ei tunnu vaaralliselta, kuten vaikkapa Welcome to Hell. Se on perustaitava bändi veivaamassa peruspätevää heviään - ilman maineikasta nimeä kannessa, levy olisi jäänyt unohduksiin yhtenä keskinkertaisena tuotoksena. Jos totta puhutaan, myös, olisi ollut mahdotonta loihtia sitä samaa taikaa, mikä Venomin alkutuotannon levyillä oli, sillä maailma ja bändin jätkät eivät olleet enää samoja: vaikka he olisivat tehneet samalla tavalla samankaltaisia levyjä (joille olisivat antaneet saman nimen, mutta vaihtaneet sanojen paikkoja - haha, nyt menee hieman ennakoinnin puolelle, mutta siitä myöhemmin lisää), se ei olisi tuntunut vaaralliselta, koska -90-luvun puoliväliin mennessä Varg Vikernes istui vankilassa, kirkkoja oli poltettu ja Marilyn Manson pelotteli massoja imagollaan ja lyriikoillaan. Yksinkertainen satanistinen imago ja kuvasto ei ollut enää mitään, pelkkää teatteria (jota se alunperin olikin).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti