Cradle of Filthin levyt Damnation and a Dayn (ja joidenkin mielestä Midianin) jälkeen olivat kukin huonompia. Vaikka Nymphetamine oli kenties mielikuvituksen puutteen takia vähemmän kiinnostava levy, absoluuttisilta musiikillisilta ominaisuuksiiltaan Thronography on ansainnut paikan virallisessa metallihelvetissä: perkeleen sellout, black metalin pilaajat! Minusta Thornography ei ole niin huono, kuin sen maine antaa yleensä ymmärtää, ja levyltä löytyy heikkouksistaan huolimatta hyviä juttuja. Yleinen reaktio oli kuitenkin toinen, ja levyä pidetään yleisesti yhtyeen pohjanoteerauksena, epämetallisena sellouttina, joten yhtye päätti ottaa askeleen taakse, takaisin metallisempaan (ja, oletettavasti, epäkaupallisempaan) suuntaan. Tuloksena oli konseptilevy 1400-luvulla eläneestä sarjamurhaajasta, pedofiilistä ja noidasta (sekä muutenkin lupsakasta kaverista) Gilles de Rais'sta, sekä varsin pirtsakkaa musiikkia.
Godspeed on the Devil's Thunder ei ole uusi Dusk... and Her Embrace, vaan lähinnä mieleen tulee juurikin Midian, johon on ajoittain sekoitettu Thornographya. Uudemmat sävyt ovat kuitenkin mukana vain mausteena - lähinnä The Death of Loven muodossa - mikä käy selväksi jo avausralli Shat out of Hellistä, joka on rivakointa Cradle of Filthiä melkin vuosikymmeneen. Laskematta The Hittibiisiä (tm) tempo ja kiivaus on jatkuvasti parikymmentä pykälää kahta edeltävää levyä kovemmalla tasolla: esimerkiksi Sweetest Malefician tai ensimmäisenä maistiaisena levyltä tarjotun Tragic Kingdomin tyylisiä ralleja ei juuri Nymphetaminelta löydä. Silti bändin tunnistaa samaksi, älä ymmärrä väärin, mutta erona on juurikin intentisiteetti, kiivaus ja päällekäyvä väkivaltaisuus - jopa tarttuvimmillaan yhtyeen soundissa on pahantahtoisempi, kauhuleffamaisempi ja ilkeämpi taustavire kuin parilla edellisellä levyllä. Myös Dani Filth kiljuu ja rääkyy äkäisemmin kuin Thornographylla, jolla koirapillikiljaisuja ei ollut. Kappalemateriaali on sanalla sanoen parempaa ja kiinnostavampaa kuin kahdella edeltävällä tekeleellä, ja se kai tässä kaikkein tärkein juttu; sanoisinkin sitä yhdeksi yhtyeen parhaista tuotoksista.
Ei niin paljon hyvää, etteikö jotakin (merkittävää) huonoakin: levyllä on aivan liikaa materiaalia, josta voisi/pitäisi leikata välittömästi ainakin käsittömän ylipitkän (melkein yhdeksän minuuttia!) Darkness Incarnaten lisäksi toisen (yhtä pitkän!) Midnight Shadows Crawl to Darken Counsel with Lifen ja sekä pari muutakin rallia, etenkin turhan välisoiton Tiffaugesin. Näin levyn yli 70 minuutin mitasta saataisiin 20 minuuttia pois, eikä kukaan muu kuin bändin kollektiivinen ego kärsisi. Tämä on toisaalta Cradle of Filthille tyypillinen ongelma (bändi ei ole onnistunut tekemään napakkaa levyä sitten Midianin), mutta toisaalta myös konseptilevyjen: jos levyä ei ole mietitty etukäteen, vaan tarina on läimäisty myöhemmin päälle, taiteilijat sokeutuvat helposti omalle työlleen (mikä on normaalia jo itsessään) eivätkä kykene karsimaan musiikillisesti tarpeettomia pätkiä, koska kaikki vaikuttaa merkittävältä tarinan kannalta. Tämä on varmasti yksi syy, miksi (esimerkiksi) Cradle of Filthin tarinalevyt Damnation and a Day, Godspeed on the Devil's Thunder sekä myöhempi Darkly, Darkly, Venus Aversa ovat niin säädyttömän pitkiä lättyjä (vaikka onkin mainittava, että viimeisin noista on hitusen lyhyempi, mutta silti liian pitkä). Lisäksi Godspeed on the Devil's Thunderilla on sekava ja ruma cgi-kansi.
Godspeed on the Devil's Thunder on levy, jota Cradle of Filth on yrittänyt tehdä uudelleen: sillä levyllä yhtye löysi tyylinsä uudestaan, palaten toisaalta uran kulminaationa katsotun levyn suuntaan, mutta unohtamatta myöhempiä kehityskaaria. Jos aina välillä olen tarponut syvässä suossa yrittäessäni muistaa, miksi oikein koskaan pidinkään Cradle of Filthistä, Godspeed on the Devil's Thunder osoittaa minua oikeaan suuntaan. Kyllä, kyseessä on hyvä levy, mutta missään nimessä ei mestariteos tai edes yhtyeensä paras, vaikka selvästi paremmalla puoliskolla ollaankin.
perjantai 29. huhtikuuta 2016
maanantai 25. huhtikuuta 2016
Children of Bodom - Blooddrunk (2008)
Olen odottanut ja pelännyt tätä hetkeä: kirjoittaa levystä, joka oli niin suuri pettymys, että en edes ostanut sitä vuosiin. Kuten olen aiemmin tehnyt selväksi, Children of Bodom oli minulle pitkään kaikista tärkein metallibändi, joka ei voinut tehdä väärin. Vuoden 2007 paikkeilla kuitenkin kyllästyin yhtyeeseen: pidin edelleen sen varhaisista levyistä, mutta koska metallimediassa paukutettiin kuinka surkeaa metalcore - ja sen ohella Are You Dead Yet? - oli, ajauduin uskomaan mielipidettä omakseni. En vieläkään pidä metalcoresta, koska se on usein laiskaa, mukarankkaa perseilyä, mutta pidän kiinni mieltymyksestäni Are You Dead Yet?:iin.
Blooddrunk ilmestyi siinä vaiheessa henkistä kasvuani, jossa olin kyrpiintynyt Bodomin lasten uudempaan suuntaukseen. En ole sitttemmin ollut kovin kiinnostunut Alexi Laihon ja kumppanien tekemisestä, mutta ennen Blooddrunkin ilmestymistä, kuuntelin nimikkobiisin musavideota. En saanut säväreitä, en saanut mitään. Ihan kiva kiipparimelodia, video ja biisikin, mutta ei mitään. Sen kuunteleminen ei synnyttänyt sitä kutkutusta, että mitäköhän muu levy mahtaa pitää sisällään - sitä fiilistä, joka leimasi Are You Dead Yet?:in odotusta. Olin tietenkin vanhempi ja kyynisempi ja mukaälykkäämpi lukiolainen, en yläastelainen, jonka ainoat bändipaidat olivat kaksi Children of Bodomin paitaa. Myönnän siis ihan reilusti, että Blooddrunk on saattanut saada minulta epäreilun vastaanoton aikoinaan - en edes ostanut sitä uutena, koska halusin ostaa jotain muuta vähillä rahoillani - ja olen nyt valmis oikaisemaan erheeni, sikäli se on mahdollista.
Olen kuunnellut Blooddrunkin mahdollisimman neutraalisti: olen yrittänyt ottaa levyn vastaan sellaisena, kun se on, odottamatta mitään erityisemmin tai pyrkimättä pakottamaan sitä mihinkään tiettyyn muottiin. En tietenkään ole päässyt irti aiemmista kuuntelukokemuksistani, mutta aion silti sanoa, että minusta Blooddrunk on paska levy. Ikimuistettavinta siinä on bonusbiisi, Ghostriders in the Sky -coveri; siedettäviä raitoja coverin lisäksi ovat Blooddrunk ja hitaasti räimivä Banned from Heaven. Alle kolmesta vartista noin kuusi minuuttia on säästämisen arvoista, sillä jopa ne siedettävät biisit tarvitsisivat karsimista tai hiomista.
Suurin ongelma levyllä on se, että se kuulostaa Are You Dead Yet?:in epäonnistuneelta hiilikuitukopiolta. Ei, edeltäjä ei ollut mikään mestariteos, mutta viihdyttävä ja Bodomin repertuaaria laajentava tuotos. Blooddrunk ei yritä mitään uutta, vaan monet kappaleista ovat suoraan verrattavissa edeltävien lättyjen ralleihin: kehumani Banned from Heaven on jossakin Angels Don't Killin ja Punch Me I Bleedin välillä, Tie My Rope köykäisempi In Your Face (kyllä, se on mahdollista), ja niin edelleen. Jos Are You Dead Yet? on tuttu, miksi vaivautua Blooddrunkin kanssa, kun kaikki, mitä sillä on tarjota, on vanhan uudelleenlämmittelyä - ja mitä me tiedämme uudelleenlämmitetystä ateriasta? Paskaltahan se maistuu, vaikka alkuperäinen annos olisi ollut kuinka mehevän herkullinen. Ja mitä Bodom teki seuraavalla levyllään? No, uudelleenuudelleenlämmitti saman alunperinkin paskalta haiskahtavan aterian. Puhutaan siitä myöhemmin uudelleen.
P.S. Jopa kansi on ruma ja fokusoimaton; pelkkää Photoshop-sotkua.
Blooddrunk ilmestyi siinä vaiheessa henkistä kasvuani, jossa olin kyrpiintynyt Bodomin lasten uudempaan suuntaukseen. En ole sitttemmin ollut kovin kiinnostunut Alexi Laihon ja kumppanien tekemisestä, mutta ennen Blooddrunkin ilmestymistä, kuuntelin nimikkobiisin musavideota. En saanut säväreitä, en saanut mitään. Ihan kiva kiipparimelodia, video ja biisikin, mutta ei mitään. Sen kuunteleminen ei synnyttänyt sitä kutkutusta, että mitäköhän muu levy mahtaa pitää sisällään - sitä fiilistä, joka leimasi Are You Dead Yet?:in odotusta. Olin tietenkin vanhempi ja kyynisempi ja mukaälykkäämpi lukiolainen, en yläastelainen, jonka ainoat bändipaidat olivat kaksi Children of Bodomin paitaa. Myönnän siis ihan reilusti, että Blooddrunk on saattanut saada minulta epäreilun vastaanoton aikoinaan - en edes ostanut sitä uutena, koska halusin ostaa jotain muuta vähillä rahoillani - ja olen nyt valmis oikaisemaan erheeni, sikäli se on mahdollista.
Olen kuunnellut Blooddrunkin mahdollisimman neutraalisti: olen yrittänyt ottaa levyn vastaan sellaisena, kun se on, odottamatta mitään erityisemmin tai pyrkimättä pakottamaan sitä mihinkään tiettyyn muottiin. En tietenkään ole päässyt irti aiemmista kuuntelukokemuksistani, mutta aion silti sanoa, että minusta Blooddrunk on paska levy. Ikimuistettavinta siinä on bonusbiisi, Ghostriders in the Sky -coveri; siedettäviä raitoja coverin lisäksi ovat Blooddrunk ja hitaasti räimivä Banned from Heaven. Alle kolmesta vartista noin kuusi minuuttia on säästämisen arvoista, sillä jopa ne siedettävät biisit tarvitsisivat karsimista tai hiomista.
Suurin ongelma levyllä on se, että se kuulostaa Are You Dead Yet?:in epäonnistuneelta hiilikuitukopiolta. Ei, edeltäjä ei ollut mikään mestariteos, mutta viihdyttävä ja Bodomin repertuaaria laajentava tuotos. Blooddrunk ei yritä mitään uutta, vaan monet kappaleista ovat suoraan verrattavissa edeltävien lättyjen ralleihin: kehumani Banned from Heaven on jossakin Angels Don't Killin ja Punch Me I Bleedin välillä, Tie My Rope köykäisempi In Your Face (kyllä, se on mahdollista), ja niin edelleen. Jos Are You Dead Yet? on tuttu, miksi vaivautua Blooddrunkin kanssa, kun kaikki, mitä sillä on tarjota, on vanhan uudelleenlämmittelyä - ja mitä me tiedämme uudelleenlämmitetystä ateriasta? Paskaltahan se maistuu, vaikka alkuperäinen annos olisi ollut kuinka mehevän herkullinen. Ja mitä Bodom teki seuraavalla levyllään? No, uudelleenuudelleenlämmitti saman alunperinkin paskalta haiskahtavan aterian. Puhutaan siitä myöhemmin uudelleen.
P.S. Jopa kansi on ruma ja fokusoimaton; pelkkää Photoshop-sotkua.
lauantai 23. huhtikuuta 2016
Amon Amarth - Twilight of the Thunder God (2008)
Pitäydyn edelleen siinä kannassa, jonka olen tuonut jo aiemminkin esiin, että Amon Amarth ei ole kovin kiinnostava bändi: sen tyypillinen, viikinkisävytteisillä lyriikoilla "uniikiksi" tekemä melodinen death metal on liian suosittua verrattuna sen tavanomaisuuteen. Ei, Amon Amarth ei ole huono bändi, mutta miksi se on niin paljon suositumpi kuin vaikkapa Hypocrisy? Musiikki, tuotanto ja laatu on hyvin samanlainen molemmilla bändeillä, eikä kumpikaan anna mitään, mitä jo monet bändit ennen niitä pystyisivät tarjoamaan. Hieman julmasti sanottuna Amon Amarthin jännittävin puoli on sen suosio.
Twilight of the Thunder God, etenkin sen nimikkoraita, on minulle kiinnostavinta Amon Amarthia, koska se on parasta kuulemaani Amon Amarthia. Levyltä löytyy voimaa, koukkuja ja riittävästi vaihtelua pysyäkseen kiinnostavana - jos antaisin kouluarvosanan levylle, se olisi jossakin kasin paikkeilla. Ei erinomainen, mutta hyvä kuitenkin; oppikirjaesimerkki perushyvästä tuotoksesta. Twilight of the Thunder God, Free Will Sacrifice ja vaikka ikuisuuksiin renkutettu Guardians of Asgaard ovat toimivia melodöödisralleja. Johan Heggin örinä on edelleen huippulaatua. Mikään näistä mainitsemistani faktoista, edes yhteen laskettuna, ei tee Twilight of the Thunder Godista MetalStorm.netin 8.7:n keskiarvon arvoista levyä, ei edes lähelle. Levyltä puuttuu paremman sanan puutteessa dynamiikka, soundit ovat tukkoiset ja levyn biisit toimivat paremmin ilman levyä ympärillään.
Nyt, kirjoittaessani tuota edellistä lausetta, tajusin sen: Amon Amarth on death metallin Dimmu Borgir. Bändejä yhdistää yltiöpäinen suosio, paisuteltu soundi ja (etenkin) uran keskittyminen tiettyjen avainbiisien, ei -levyjen, ympärille. Dimmu Borgir on ollut hiljaisempi ja täten vähemmän suosittu viime vuosina, mutta kelataan aikaa vuoden 2008 paikkeille, ja avot, helppotajuista äärimetallia hittimäisillä koukuilla varustettuina. Siinä, kenties, on Amon Amarthin (ja samalla Dimmu Borgirin) suosion salaisuus: ne ovat kasvattaneet fanikunnan itselleen niistä, jotka eivät muuten ole ennen välittäneet yhtyeiden edustamien äärimetallin muodoista. Kuinka monelle aiemmin keveämpään metalliin vihkiytyneelle Dimmu Borgir oli ensimmäinen black metal -bändi, josta he pitivät ja josta he innostuivat? Minulle, ainakin, enkä usko olevani ainoa. Sama lienee totta myös Amon Amarthin kohdalla, sillä Twilight of the Thunder God sekä muutkin onnistuneemmat bändin levyt ovat death metalia niille, joille death metal on yhtä kuin koukuttomat ja pelottavatkin Cannibal Corpse tai Suffocation; Amon Amarth avaa oven, jos pakollinen porttiteorian väärinkäyttö sallitaan, ja kenties päästää kuulijansa syvemmälle "oikeamman" äärimetallin pariin.
Get them while they're young, amiright?
Ymmärrän toki, että monille Amon Amarth on tärkeä bändi (yllä kuvaamastani syystä tai jostakin muusta), samalla tavalla kuin Metallica tai Iron Maiden tai Children of Bodom on tärkeä bändi, väylä metallin suuntaan. Yritän vain sanoa sitä, että minulle Amon Amarth ei ole koskaan ollut mitään muuta, kuin yksi monista melodisista death metal -bändeistä, joka on luonut koko imagonsa viikinkitematiikan varaan ja onnistunut tekemään sillä melkoisen tilin itselleen. Minä tulin death metaliin sisälle Deathin, Nilen ja Bolt Throwerin kautta. Twilight of the Thunder Godin ostin aikanaan, jotta saisin edes hitusen kiinni siitä syystä, miksi Amon Amarth on niin suuri bändi, ja nyt, melkoisen monta vuotta myöhemmin, käsitin sen - mitenkääs muuten kuin Twilight of the Thunder Godia kuunnellessa. On sekin jotain, vaikka fani tai edes diggarin en vieläkään ole.
Twilight of the Thunder God, etenkin sen nimikkoraita, on minulle kiinnostavinta Amon Amarthia, koska se on parasta kuulemaani Amon Amarthia. Levyltä löytyy voimaa, koukkuja ja riittävästi vaihtelua pysyäkseen kiinnostavana - jos antaisin kouluarvosanan levylle, se olisi jossakin kasin paikkeilla. Ei erinomainen, mutta hyvä kuitenkin; oppikirjaesimerkki perushyvästä tuotoksesta. Twilight of the Thunder God, Free Will Sacrifice ja vaikka ikuisuuksiin renkutettu Guardians of Asgaard ovat toimivia melodöödisralleja. Johan Heggin örinä on edelleen huippulaatua. Mikään näistä mainitsemistani faktoista, edes yhteen laskettuna, ei tee Twilight of the Thunder Godista MetalStorm.netin 8.7:n keskiarvon arvoista levyä, ei edes lähelle. Levyltä puuttuu paremman sanan puutteessa dynamiikka, soundit ovat tukkoiset ja levyn biisit toimivat paremmin ilman levyä ympärillään.
Nyt, kirjoittaessani tuota edellistä lausetta, tajusin sen: Amon Amarth on death metallin Dimmu Borgir. Bändejä yhdistää yltiöpäinen suosio, paisuteltu soundi ja (etenkin) uran keskittyminen tiettyjen avainbiisien, ei -levyjen, ympärille. Dimmu Borgir on ollut hiljaisempi ja täten vähemmän suosittu viime vuosina, mutta kelataan aikaa vuoden 2008 paikkeille, ja avot, helppotajuista äärimetallia hittimäisillä koukuilla varustettuina. Siinä, kenties, on Amon Amarthin (ja samalla Dimmu Borgirin) suosion salaisuus: ne ovat kasvattaneet fanikunnan itselleen niistä, jotka eivät muuten ole ennen välittäneet yhtyeiden edustamien äärimetallin muodoista. Kuinka monelle aiemmin keveämpään metalliin vihkiytyneelle Dimmu Borgir oli ensimmäinen black metal -bändi, josta he pitivät ja josta he innostuivat? Minulle, ainakin, enkä usko olevani ainoa. Sama lienee totta myös Amon Amarthin kohdalla, sillä Twilight of the Thunder God sekä muutkin onnistuneemmat bändin levyt ovat death metalia niille, joille death metal on yhtä kuin koukuttomat ja pelottavatkin Cannibal Corpse tai Suffocation; Amon Amarth avaa oven, jos pakollinen porttiteorian väärinkäyttö sallitaan, ja kenties päästää kuulijansa syvemmälle "oikeamman" äärimetallin pariin.
Get them while they're young, amiright?
Ymmärrän toki, että monille Amon Amarth on tärkeä bändi (yllä kuvaamastani syystä tai jostakin muusta), samalla tavalla kuin Metallica tai Iron Maiden tai Children of Bodom on tärkeä bändi, väylä metallin suuntaan. Yritän vain sanoa sitä, että minulle Amon Amarth ei ole koskaan ollut mitään muuta, kuin yksi monista melodisista death metal -bändeistä, joka on luonut koko imagonsa viikinkitematiikan varaan ja onnistunut tekemään sillä melkoisen tilin itselleen. Minä tulin death metaliin sisälle Deathin, Nilen ja Bolt Throwerin kautta. Twilight of the Thunder Godin ostin aikanaan, jotta saisin edes hitusen kiinni siitä syystä, miksi Amon Amarth on niin suuri bändi, ja nyt, melkoisen monta vuotta myöhemmin, käsitin sen - mitenkääs muuten kuin Twilight of the Thunder Godia kuunnellessa. On sekin jotain, vaikka fani tai edes diggarin en vieläkään ole.
torstai 21. huhtikuuta 2016
Vital Remains - Icons of Evil (2007)
Juu, tiedän: olen jättänyt blogin heittiölle viime aikoina. Sanoisin, että olen ollut kiireinen ja niin edelleen, mutta en tiedä kuinka totta se olisi. Olen kyllä tehnyt kaikkea - juossut työhaastatteluissa, ollut polttareissa, tehnyt sanoituksia - mutta ei mitään erityisen aikaavievää tai totaalista. Suurin syy blogin viivästymiseen on itsessäni sekä muuton jälkeisessä kaaoksessa, missä levyt ovat jääneet laatikoihin lojumaan, hyllyjä odottamaan. Avautumisen puolelle menee, mutta kun ei ole levyhyllyjä ja lätyt pakattu laatikoihin "muuttoa varten", ei niihin juuri pääse käsiksi sekoittamatta koko järjestelmää. Huoh...
Vital Remains on döödisbändi, joka on tehnyt vaikeaselkoisia ja koukeroisia levyjä jo 1990-luvun alusta. Pääjehu Tony Lazaron rinnalla on ollut monenmoista jässikkää vuosien varrella, ja monesti muistetaan mainita sittemmin bändistä potkitun Dace Suzukin panos. Kahdella levyllä 2000-luvulla - Dechristinaizella sekä käsiteltävässä Icons of Evilillä - bändi toimi triona: Lazaro kitarassa, Suzuki about kaikessa muussa ja Deiciden Glenn Benton vokaaleissa. Kova on kolmikko, ei siitä mitään, mutta Icons of Evil ei levynä anna sitä, mitä näin kovilta tekijämiekkosilta sopii odottaa. Osin tähän vaikuttaa toki Bentonin alaspäin mennyt örinä sekä luokaton artikulaatio, mutta se on vain yksi hiekanjyvänen tässä ongelmien Saharassa.
Kappaleet ovat tylsiä ja liian pitkiä. Ongelma on hyvin samankaltainen kuin Exoduksen Exhibit A: The Atrocity Exhibitionilla: brutaali ja päällekäyvä musiikki toimii parhaiten lyhyissä ja väkivaltaisissa pyrähdyksissä, ei maratonimittoihin venytetyissä eepoksissa. Toki pitkät death tai thrash metal -rallit ovat mahdollista saada kestämään kestonsa, mutta ne tarvitsevat variaatiota, kontrastia itsessään sekä muiden rallien kanssa. Näitä asioita juuri en Vital Remainsilta tai Exodukselta kuule, vaan kaikki kappaleet ovat kuin samasta puusta veistettyjä, eivätkä biisit mene mihinkään, kestävät liian pitkään ja eivät mene mihinkään ja kestävät liian pitkään ja... You get the idea. Yritän ilmoittaa sanomani hieman ytimekkäämmin, kerran sentään blogin aikana.
Ensinnäkin, 67 minuuttia pitkän death metal -tuotoksen on oltava todella hyvä kantaakseen kestonsa - tätä Icons of Evil ei ole.
Toiseksi, kappaleiden pitäisi olla monipuolisia mutta koherentteja, sillä muutoin ne jäävät blast beat -tulitukseksi sen itsensä takia. Icons of Evil on levy, jossa on niin monta niin pitkää kappaletta, että kuulijana on vaikea löytää mitään tulokulmaa levyyn. Death metalia tavallisestikin kuvaava kaoottisuus ei ainakaan hälvene, kun levy koostuu (intron ja Ynkkä-coverin (!!!) lisäksi) kahdeksasta yli kuusi minuuttisesta kappaleesta, joista pisin venyy yli yhdeksään minuuttiin.
Kolmanneksi, death metalissa sävellys- ja sovitustyöskentelyn tulee olla tiukempaa kuin monissa muissa genreissä; pelkkä neljän soinnun rokki tai blues-kaava ei riitä. Huono death metal on aivan sietämätöntä kuraa, pelkkää riffimölyä vailla tolkkua; onnistuessaan, vastaavasti, death metal voi olla murskaavinta, armottominta ja parastakin musiikkia, mitä maa päällään kantaa. Icons of Evil on rönsyilevästi ja laiskasti sävelletty levy - fakta, jota yritetään piilottaa loputtomien riffien ja huipputaitavan soiton taa.
Ei Icons of Evil ole huono levy, mutta se on turhanpäiväinen. Sen kuuntelee kerran läpi ja kohauttaa harteitaan ennen siirtymistä paremman ja mieleenpainuvamman tekeleen kimppuun. Vital Remainsin muuten kovatasoinen diskografia ei tarvitsisi näin keskinkertaista ja fokusoimatonta tuotosta, joka on tähän mennessä yhtyeen viimeisin levy. Yhdeksän vuotta on pitkä aika bändille kuin bändille, mutta - kuten Bolt Throwerille kävi - jos bändi itse tietää, että priimaa tavaraa ei ole luvassa, kuka voittaa? Bändi ehkä saa hieman kahisevaa - olettaen, että yhtye ei joudu itse maksamaan studiota tai julkaisemaan levyään - mutta sekin on karhunpalvelus faneille. Oli asianlaita mikä tahansa, Vital Remainsilta on lupa odottaa parempaa kuin tarpeeton Icons of Evil.
Vital Remains on döödisbändi, joka on tehnyt vaikeaselkoisia ja koukeroisia levyjä jo 1990-luvun alusta. Pääjehu Tony Lazaron rinnalla on ollut monenmoista jässikkää vuosien varrella, ja monesti muistetaan mainita sittemmin bändistä potkitun Dace Suzukin panos. Kahdella levyllä 2000-luvulla - Dechristinaizella sekä käsiteltävässä Icons of Evilillä - bändi toimi triona: Lazaro kitarassa, Suzuki about kaikessa muussa ja Deiciden Glenn Benton vokaaleissa. Kova on kolmikko, ei siitä mitään, mutta Icons of Evil ei levynä anna sitä, mitä näin kovilta tekijämiekkosilta sopii odottaa. Osin tähän vaikuttaa toki Bentonin alaspäin mennyt örinä sekä luokaton artikulaatio, mutta se on vain yksi hiekanjyvänen tässä ongelmien Saharassa.
Kappaleet ovat tylsiä ja liian pitkiä. Ongelma on hyvin samankaltainen kuin Exoduksen Exhibit A: The Atrocity Exhibitionilla: brutaali ja päällekäyvä musiikki toimii parhaiten lyhyissä ja väkivaltaisissa pyrähdyksissä, ei maratonimittoihin venytetyissä eepoksissa. Toki pitkät death tai thrash metal -rallit ovat mahdollista saada kestämään kestonsa, mutta ne tarvitsevat variaatiota, kontrastia itsessään sekä muiden rallien kanssa. Näitä asioita juuri en Vital Remainsilta tai Exodukselta kuule, vaan kaikki kappaleet ovat kuin samasta puusta veistettyjä, eivätkä biisit mene mihinkään, kestävät liian pitkään ja eivät mene mihinkään ja kestävät liian pitkään ja... You get the idea. Yritän ilmoittaa sanomani hieman ytimekkäämmin, kerran sentään blogin aikana.
Ensinnäkin, 67 minuuttia pitkän death metal -tuotoksen on oltava todella hyvä kantaakseen kestonsa - tätä Icons of Evil ei ole.
Toiseksi, kappaleiden pitäisi olla monipuolisia mutta koherentteja, sillä muutoin ne jäävät blast beat -tulitukseksi sen itsensä takia. Icons of Evil on levy, jossa on niin monta niin pitkää kappaletta, että kuulijana on vaikea löytää mitään tulokulmaa levyyn. Death metalia tavallisestikin kuvaava kaoottisuus ei ainakaan hälvene, kun levy koostuu (intron ja Ynkkä-coverin (!!!) lisäksi) kahdeksasta yli kuusi minuuttisesta kappaleesta, joista pisin venyy yli yhdeksään minuuttiin.
Kolmanneksi, death metalissa sävellys- ja sovitustyöskentelyn tulee olla tiukempaa kuin monissa muissa genreissä; pelkkä neljän soinnun rokki tai blues-kaava ei riitä. Huono death metal on aivan sietämätöntä kuraa, pelkkää riffimölyä vailla tolkkua; onnistuessaan, vastaavasti, death metal voi olla murskaavinta, armottominta ja parastakin musiikkia, mitä maa päällään kantaa. Icons of Evil on rönsyilevästi ja laiskasti sävelletty levy - fakta, jota yritetään piilottaa loputtomien riffien ja huipputaitavan soiton taa.
Ei Icons of Evil ole huono levy, mutta se on turhanpäiväinen. Sen kuuntelee kerran läpi ja kohauttaa harteitaan ennen siirtymistä paremman ja mieleenpainuvamman tekeleen kimppuun. Vital Remainsin muuten kovatasoinen diskografia ei tarvitsisi näin keskinkertaista ja fokusoimatonta tuotosta, joka on tähän mennessä yhtyeen viimeisin levy. Yhdeksän vuotta on pitkä aika bändille kuin bändille, mutta - kuten Bolt Throwerille kävi - jos bändi itse tietää, että priimaa tavaraa ei ole luvassa, kuka voittaa? Bändi ehkä saa hieman kahisevaa - olettaen, että yhtye ei joudu itse maksamaan studiota tai julkaisemaan levyään - mutta sekin on karhunpalvelus faneille. Oli asianlaita mikä tahansa, Vital Remainsilta on lupa odottaa parempaa kuin tarpeeton Icons of Evil.
tiistai 12. huhtikuuta 2016
Various Artists - Guitar Heroes (2007)
Mielestäni minulla on varsin helppo ja selkeä levyhyllyjärjestelmä: kaikki levyt ovat aakkoskronologisesti tekijän nimen mukaan. Tarkoittaa sitä, että kaikki omistamani Acceptin levyt ovat peräkkäin, vanhimmasta (Breaker) uusimpaan (Stalingrad). Järjestelmä on selkeä, helppo omaksua ja ennen kaikkea yksinkertainen - juuri sellainen, kun sen pitääkin olla. Myönnän toki, että joillekin ihmisille levy- tai kirjahyllyjen järjestyksillä ei ole mitään merkitystä (oma kirjahyllyni on, ohimennen mainittakoon, Dewey-järjestelmän mukaan jaettu), mutta minä haluan tietää millaisessa tilassa kokoelmani ovat. Haluan kerralla katsoa kaikkia omistamiani levyjä/kirjoja ja valikoida, mitä haluan seuraavaksi nautiskella. On tietenkin olemassa levyjä tai bändejä, jotka eivät sovi luokitusjärjestelmään: artistin mukaan nimetyt bändit (King Diamond, Ari Koivunen jne.) ovat tapaus erikseen, ja vaikka kenties virallinen tapa järjestää olisi laittaa levyt sukunimen mukaan aakkosellisesti, minä laitan etunimen mukaan, koska niinhän se nimi siinä kannessa ilmoitetaan. Koska en harrasta kokoelmia, Guitar Heroes, jolla esiintyy joukko suomalaisia huippukitaristeja, aiheutti päänvaivaa: laittaako G:n mukaan hyllyyn, entä E:n (as in "Eri Esittäjiä"), mutta tyydyyin V:hen ("Various Artists"). Eli, jos joku ikinä kokee kutkuttavaa hämmennystä, miksi käsittelen Guitar Heroesin Turisaksen ja Vital Remainsin välissä, siinä selitys.
Kuten sanottua, Guitar Heroes on suomalaisten huippukitaristien yhteislevy, jossa avausraitaa/sinkkulohkaisua 12 Donkeys lukuun ottamatta jokaisella rallilla on vain yksi säveltäjä ja kuusikielisenkurittaja. Joukkoon mahtuu muun muassa Alexi Laiho, Timo Tolkki, Emppu Vuorinen, Esa Holopainen ja Zachary Hietala. Biisit ovat myös instrumentaaleja, jotta soitinrunkkausta voi arvostaa paremmin. Sitähän tämä levy on, tai ainakin pitäisi olla: "kattokaa kuinka kova jäbä mä oon, kun soitan näin nopeesti ja näin vaikeita biisejä" -tyylistä egomasturbaatiota. Eikä käy kieltäminen, että hetkittäin biisit menevät siihen suuntaan, mutta valtaosaltaan musa koostuu ihan oikeista kappaleista, joilla on alku, keskikohta sekä myös loppu.
Olen aina ollut itse enemmän vokaalien perään ja olen oppinut arvostamaan parhaiten huikeita laulusuorituksia, vaikka kovia riffejä ja huiketa soolojakin kuunnellessa alkaa puntti tutisemaan. Molemmat näistä puolista ovat kuitenkin pelkkiä mausteita, osatekijöitä musiikin toimivuudessa tai toimimattomuudessa - kaikkein tärkeintä on, ilman etäisintä epäilystäkään, se kuuluisa Biisi, sävellyksen punainen lanka ja draamankaari. Kaikkein kovimmat taiteilijat - oli taiteen ala mikä tahansa - unohtavat, että taide ei tarkoita taiteilijan sorminäppäryyttä tai erinomaisuutta, vaan taiteen tulee kyetä seisomaan omilla jaloillaan, irrallaan taiteilijasta. Joskus uusi kokija löytää taideteoksen, jonka tekijästä ei tiedä mitään, ja vain "ottaa sen sellaisenaan" eli olettamatta ja tietämättä mitään. Tämän pitäisi olla kaiken taiteen lähtökohta, vaikka se on sitä vain harvoin.
Mitä siis yritän sanoa tällä dadaistisella jorinallani? Että Guitar Heroes-levyn tulisi toimia henkilölle, joka ei A) ymmärrä biisien vaikeutta ja B) tiedä ketä ne jätkät on vinguttelemassa kitaroitaan. Kenties levy saavuttaa tämän joillekin kuulijoille, mutta vain harvoille, sillä minä (joka en siis soita kitaraa enkä ole käytännössä koskaan soittanutkaan*) en saanut levystä irti kuin joitakin kelvollisia riffejä ja taustamusiikkia. Yritin syventymällä syventyä ja kuunnella levyä ajatuksella, mutta kyllästyin totaalisesti. Kitarat eivät puhuneet minulle, ne vain soittivat. Taustamusana sen sijaa levy toimii paremmin, joskaan se tuskin on yhdenkään muusikon suuri ambitio: "joo, jäbät, nyt me tehään sellainen levy, mikä toimii vaan, jos sen kuunteluun ei keskity täysillä."
Minulle Guitar Heroes ei lähtenyt, mutta en olekaan kuin osittain kohdeyleisöä. Kenties joku kitaristi diggailee enemmänkin, sillä muutenhan tämä on tehty vain muusikkojen egojen hoivailuksi.
*Pitkä tarina. Ei jaksaisi.
P.S. Suosikki-lehden pilapiirtäjä tekee kannen. Eihän se voi vain kuin toimia, vai mitä? Kyllä, jos jotain mietin ajatellessani Suomen (ja jopa maailman) johtavia metallikitaristeja, mietin Suosikkia ja sen "nasevia" ja "hauskoja" pilapiirroksia.
Kuten sanottua, Guitar Heroes on suomalaisten huippukitaristien yhteislevy, jossa avausraitaa/sinkkulohkaisua 12 Donkeys lukuun ottamatta jokaisella rallilla on vain yksi säveltäjä ja kuusikielisenkurittaja. Joukkoon mahtuu muun muassa Alexi Laiho, Timo Tolkki, Emppu Vuorinen, Esa Holopainen ja Zachary Hietala. Biisit ovat myös instrumentaaleja, jotta soitinrunkkausta voi arvostaa paremmin. Sitähän tämä levy on, tai ainakin pitäisi olla: "kattokaa kuinka kova jäbä mä oon, kun soitan näin nopeesti ja näin vaikeita biisejä" -tyylistä egomasturbaatiota. Eikä käy kieltäminen, että hetkittäin biisit menevät siihen suuntaan, mutta valtaosaltaan musa koostuu ihan oikeista kappaleista, joilla on alku, keskikohta sekä myös loppu.
Olen aina ollut itse enemmän vokaalien perään ja olen oppinut arvostamaan parhaiten huikeita laulusuorituksia, vaikka kovia riffejä ja huiketa soolojakin kuunnellessa alkaa puntti tutisemaan. Molemmat näistä puolista ovat kuitenkin pelkkiä mausteita, osatekijöitä musiikin toimivuudessa tai toimimattomuudessa - kaikkein tärkeintä on, ilman etäisintä epäilystäkään, se kuuluisa Biisi, sävellyksen punainen lanka ja draamankaari. Kaikkein kovimmat taiteilijat - oli taiteen ala mikä tahansa - unohtavat, että taide ei tarkoita taiteilijan sorminäppäryyttä tai erinomaisuutta, vaan taiteen tulee kyetä seisomaan omilla jaloillaan, irrallaan taiteilijasta. Joskus uusi kokija löytää taideteoksen, jonka tekijästä ei tiedä mitään, ja vain "ottaa sen sellaisenaan" eli olettamatta ja tietämättä mitään. Tämän pitäisi olla kaiken taiteen lähtökohta, vaikka se on sitä vain harvoin.
Mitä siis yritän sanoa tällä dadaistisella jorinallani? Että Guitar Heroes-levyn tulisi toimia henkilölle, joka ei A) ymmärrä biisien vaikeutta ja B) tiedä ketä ne jätkät on vinguttelemassa kitaroitaan. Kenties levy saavuttaa tämän joillekin kuulijoille, mutta vain harvoille, sillä minä (joka en siis soita kitaraa enkä ole käytännössä koskaan soittanutkaan*) en saanut levystä irti kuin joitakin kelvollisia riffejä ja taustamusiikkia. Yritin syventymällä syventyä ja kuunnella levyä ajatuksella, mutta kyllästyin totaalisesti. Kitarat eivät puhuneet minulle, ne vain soittivat. Taustamusana sen sijaa levy toimii paremmin, joskaan se tuskin on yhdenkään muusikon suuri ambitio: "joo, jäbät, nyt me tehään sellainen levy, mikä toimii vaan, jos sen kuunteluun ei keskity täysillä."
Minulle Guitar Heroes ei lähtenyt, mutta en olekaan kuin osittain kohdeyleisöä. Kenties joku kitaristi diggailee enemmänkin, sillä muutenhan tämä on tehty vain muusikkojen egojen hoivailuksi.
*Pitkä tarina. Ei jaksaisi.
P.S. Suosikki-lehden pilapiirtäjä tekee kannen. Eihän se voi vain kuin toimia, vai mitä? Kyllä, jos jotain mietin ajatellessani Suomen (ja jopa maailman) johtavia metallikitaristeja, mietin Suosikkia ja sen "nasevia" ja "hauskoja" pilapiirroksia.
keskiviikko 6. huhtikuuta 2016
Turisas - The Varangian Way (2007)
Turisaksen esikoislevy Battle Metal on monien silmissä mestariteos, mutta minulle se ei sitä ole oikeastaan koskaan ollut: muutamia aivan timanttisia ralleja lukuun ottamatta, kyseessä on varsin hajanainen ja tilkkutäkkimäinen levy, joka ei oikein tunnu tietävän mitä se yrittää saavuttaa ja miten se saavuttaisi sen, vaan sen sijaan versoilee kaikkialle, kokeillen jäätä kepillä jokaisessa ilmansuunnassa. Mutta monille se on lähes erehtymätön nappisuoritus, ja julkaisunsa aikoihin kyseessä oli hitti, eikä vähiten Turisaksen erinomaisen liveshow'n ja Battle Metal -huudatuksen voimalla, joten panoksen ja paineet kakkoslevylle olivat varmasti kovat Turisaksen päässä. Jos ensimmäinen levy oli vahinko-onnistuminen, toisen tehtävänä oli osoittaa, että bändistä oli muuhunkin kuin yhteen kesähittiin ja monipuoliseen levyyn.
The Varangian Way on paras mahdollinen kakkoslevy, sillä se säilyttää esikoisen parhaat ideat, jatkojalostaa niitä ja lisää vielä joukkoon isolla roppakauhalla uuttakin. Se on aikuismaisempi, tiukemmin sävelletty ja sovitettu, paremmin soitettu ja laulettu, ja muutenkin enemmän kuin pelkkä Battle Metal 2.0. Se on oma itsensä, rehellisesti ja autuaasti, enkä jaksa uskoa, että kovin monelle fanille/kuulijalle tuli ikävä Battle Metalia sitä ensi kertaa kuullessaan. Levy kuulostaa samaan aikaan Turisakselta, viedessään soundia kuitenkin eteenpäin. Lienee helppo uskoa ja sanoa, että kyseessä on yksi suosikkilevyjäni folk metalin saralta, sekä samalla myös 2000-luvun suomalaisesta metallista ylipäänsä - ja ei, en sano tätä kevein perustein. Sen sijaan, että hehkuttaisin The Varangian Wayn maasta taivaisiin tässä tekstissä, aion etsiä syitä, miksi kyseessä ei olisi täyden kympin levy.
Levyltä löytyy filleriä, joskin vain yhden - tai kahden, kuulijasta riippuen - kappaleen verran. Vaikka Fields of Gold ei ole huono kappale, se ei tunnu tarjoavan mitään uutta levylle, ei vie musiikillista ilmaisua eteenpäin. Kun verrataan sitä edeltäviin kappaleisiin (To Holmgard and Beyond, A Portage to Unknown, Cursed Be Iron) tai loppupuolen napakymppeihin (blogilleni nimen antanut Five Hundered and One, The Dnieper Raids, Miklagard Overture) Fields of Gold jää väliinputoajaksi, filleriksi. Siinä missä levyn alkupuolella musiikillista antia kasvatetaan radiohitiksi soveltuvasta To Holmgard and Beyondista Cursed Be Ironin örinäkertosäkeisiin, loppupuolella rankkuus korvataan mahtipontisuudella, kunnes kaikki kappaleen koskaan kuulleet ihmiset ulvovat mukana "KONSTANTINOPOLIS!". Kuinka monesti muistat keikoilla/foorumeilla/somessa ihmisten vaatimalla vaatineen bändiä soittamaan Fields of Goldin, eikä vaikkapa Miklagard Overturen? Fields of Gold vain on - kenties sen roolina on olla siirtymä rankkuudesta mahtipontisuuteen, mutta mielestäni In The Court of Jarsileif (Crimson King?) hoitaa sen paljon tehokkaammin. En ole koskaan pitänyt erityisemmin In the Court of Jarisleifistä, mutta ainakin se vie levyä eteenpäin, eikä sitä voi pitää fillerinä kuin synkimpinä heikkouden hetkinä.
Toinen miinus, minkä pystyn tähän hätään keksimään, on Mathias Nygårdin keskinkertainen örinä/kärinä. Ei, hän ei ole huono solisti, mutta kärinään toivoisi lisää syvyyttä ja sävyeroja - tällaisenaan hänen tulkintansa on kelvollista, mutta ohutta. Ja jos jotain örinä ei saisi olla, niin ohutta. Puhtaasti laulaessaan Nygård on enemmän kuin riittävä - menenpä jopa niin pitkälle, että sanon hänen kantavan muutenkin erinomaisen Five Hundered and Onen vielä peninkulman maaliviivan tuolle puolelle.
Kuinka paljon mainitsemani asiat korjaamalla levy olisi parantunut? Ei merkittävästi, sillä kuten sanottua, Fields of Gold on hyvä biisi ja Nygårdin kärinä on kuitenkin riittävää (joskaan ei ylimaallista). Kenties nämä minuukset huomioiden arvosana jäisi vain karvan alle täyden kympin, mutta mikä tahansa levy, jonka kauneus- (tai rujous-)erheet ovat näin minimaalisia, tulisi olla tyytyväinen ja ansaita kehunsa mestariteoksena. On toki jossakin määrin totta, että The Varangian Way osui minulle aikanaan kovaa, koska olin juuri oikeassa iässä ja mielentilassa sen kuuntelulle ja yhtyeen fanitukselle - ihailin Ensiferumia, mutta halusin enemmän syvyyttä Victory Songsiini - joten ikuinen jääviysvaroitus lienee jälleen aiheen. Niin tai näin, The Varangian Way on mielestäni mestariteos, straight and simple as that. Jos et ole samaa mieltä, fine, mutta muista, että olet silloin väärässä.
The Varangian Way on paras mahdollinen kakkoslevy, sillä se säilyttää esikoisen parhaat ideat, jatkojalostaa niitä ja lisää vielä joukkoon isolla roppakauhalla uuttakin. Se on aikuismaisempi, tiukemmin sävelletty ja sovitettu, paremmin soitettu ja laulettu, ja muutenkin enemmän kuin pelkkä Battle Metal 2.0. Se on oma itsensä, rehellisesti ja autuaasti, enkä jaksa uskoa, että kovin monelle fanille/kuulijalle tuli ikävä Battle Metalia sitä ensi kertaa kuullessaan. Levy kuulostaa samaan aikaan Turisakselta, viedessään soundia kuitenkin eteenpäin. Lienee helppo uskoa ja sanoa, että kyseessä on yksi suosikkilevyjäni folk metalin saralta, sekä samalla myös 2000-luvun suomalaisesta metallista ylipäänsä - ja ei, en sano tätä kevein perustein. Sen sijaan, että hehkuttaisin The Varangian Wayn maasta taivaisiin tässä tekstissä, aion etsiä syitä, miksi kyseessä ei olisi täyden kympin levy.
Levyltä löytyy filleriä, joskin vain yhden - tai kahden, kuulijasta riippuen - kappaleen verran. Vaikka Fields of Gold ei ole huono kappale, se ei tunnu tarjoavan mitään uutta levylle, ei vie musiikillista ilmaisua eteenpäin. Kun verrataan sitä edeltäviin kappaleisiin (To Holmgard and Beyond, A Portage to Unknown, Cursed Be Iron) tai loppupuolen napakymppeihin (blogilleni nimen antanut Five Hundered and One, The Dnieper Raids, Miklagard Overture) Fields of Gold jää väliinputoajaksi, filleriksi. Siinä missä levyn alkupuolella musiikillista antia kasvatetaan radiohitiksi soveltuvasta To Holmgard and Beyondista Cursed Be Ironin örinäkertosäkeisiin, loppupuolella rankkuus korvataan mahtipontisuudella, kunnes kaikki kappaleen koskaan kuulleet ihmiset ulvovat mukana "KONSTANTINOPOLIS!". Kuinka monesti muistat keikoilla/foorumeilla/somessa ihmisten vaatimalla vaatineen bändiä soittamaan Fields of Goldin, eikä vaikkapa Miklagard Overturen? Fields of Gold vain on - kenties sen roolina on olla siirtymä rankkuudesta mahtipontisuuteen, mutta mielestäni In The Court of Jarsileif (Crimson King?) hoitaa sen paljon tehokkaammin. En ole koskaan pitänyt erityisemmin In the Court of Jarisleifistä, mutta ainakin se vie levyä eteenpäin, eikä sitä voi pitää fillerinä kuin synkimpinä heikkouden hetkinä.
Toinen miinus, minkä pystyn tähän hätään keksimään, on Mathias Nygårdin keskinkertainen örinä/kärinä. Ei, hän ei ole huono solisti, mutta kärinään toivoisi lisää syvyyttä ja sävyeroja - tällaisenaan hänen tulkintansa on kelvollista, mutta ohutta. Ja jos jotain örinä ei saisi olla, niin ohutta. Puhtaasti laulaessaan Nygård on enemmän kuin riittävä - menenpä jopa niin pitkälle, että sanon hänen kantavan muutenkin erinomaisen Five Hundered and Onen vielä peninkulman maaliviivan tuolle puolelle.
Kuinka paljon mainitsemani asiat korjaamalla levy olisi parantunut? Ei merkittävästi, sillä kuten sanottua, Fields of Gold on hyvä biisi ja Nygårdin kärinä on kuitenkin riittävää (joskaan ei ylimaallista). Kenties nämä minuukset huomioiden arvosana jäisi vain karvan alle täyden kympin, mutta mikä tahansa levy, jonka kauneus- (tai rujous-)erheet ovat näin minimaalisia, tulisi olla tyytyväinen ja ansaita kehunsa mestariteoksena. On toki jossakin määrin totta, että The Varangian Way osui minulle aikanaan kovaa, koska olin juuri oikeassa iässä ja mielentilassa sen kuuntelulle ja yhtyeen fanitukselle - ihailin Ensiferumia, mutta halusin enemmän syvyyttä Victory Songsiini - joten ikuinen jääviysvaroitus lienee jälleen aiheen. Niin tai näin, The Varangian Way on mielestäni mestariteos, straight and simple as that. Jos et ole samaa mieltä, fine, mutta muista, että olet silloin väärässä.
Symphony X - Paradise Lost (2007)
Symphony X:llä ei ole ollut tapana julkaista puolivillaisia tekeleitä, eikä Paradise Lost, kenties yhtyeen paras levy, tee tähän poikkeusta. Pikemminkin päinvastoin, sillä viisi vuotta kypsytelty tekele on aikuismaisempi, synkempi ja yksinkertaisesti paremmin rakennettu kuin aiemmat - kenties The Divine Wings of Tragedy sivuutettaen. Muistan ennen kuin perehdyin tai tutustuin Symphony X:ään kunnolla, kuinka paljon Paradise Lostia hehkutettiin: kaikkialla tuntui olevan juttua siitä, kuinka erinomainen napakymppi uusi levy on. Harvassa hehkutustekstissä korostettiin, kuinka erilainen levy on edeltäjiinsä nähden.
Paradise Lost on progemetallia, sitä ei käy kenenkään kieltäminen, mutta se on toisenlaista progea kuin vaikkapa edellislevy The Odyssey. Jos vilkaiset tekstini em. levystä, huomaat, kuinka kehun etenkin levyn avausraita Inferno (Unleash the Fire):a, koska se on levyn rankin ja metallisin rykäisy. Tämä johtuu osaltaan siitä, että olin tutustunut bändiin Paradise Lostin sekä vielä myöhemmän Iconoclastin kautta. Oikeastaan Paradise Lostia voisikin parhaiten kuvata juurin Inferno-tyylisten kappaleiden kautta: levy on kuin aiempien levyjen kaikki rankemmat elementit pantuna yksiin kansiin ja hiottuna, hempeilevämpää ja monipuolisuutta tuovaa progea tietenkään unohtamatta tai sivuuttamatta. On tietenkin itsestään selvää, että staattisuuteen (eli tyylilliseen muuttumattomuuteen) tykästyneet kuuntelijat eivät olleet niin innoissaan tyylillisestä vaihdoksesta, mutta tuskin hekään kehtasivat väittää kappalemateriaalin tason pudonneen.
Sillä se ei ole, päinvastoin. Paradise Lost on parasta Symphony X:ää, koska se ei progeile progeilun tarpeesta, vaan biisien ehdoilla. Set the World on Fire on hävyttömän tarttuva biisi, joka rakentuu näennäisen yksinkertaisen koukun varaan, mutta mitä enemmän taustalla kulkevaan riffiin ja sovitusratkaisuihin kiinnittää huomiota, sitä progemmalta musavideobiisi näyttäytyy. Sama pätee kaikkiin levyn rankempiin kappaleisiin, mutta aivan etenkin Dominationiin, joka saattaa olla edelleenkin yhtyeensä raskain ja päällekäyvin biisi. Iso lohko rankkuuden mielikuvasta tulee aiempaa enemmän raspilla laulavasta "Sir" Russel Allenista, joka oikeastaan osoitti minulle vasta tällä levyllä, miksi häntä pidetään yhtenä parhaista metallisolisteista koskaan - en ole koskaan oikeastaan epäillyt sitä ja olen myöhemmin oppinut arvostamaan hänen vähemmän raspista ilmaisua samoissa määrin, mutta valaistumisen hetki tapahtui jossakin The Walls of Babylonin aikana.
Rankkuus tuo paremmin esiin myös hempeämpien ja kepeämmin progeilevien kappaleiden arvon: kontrastin kautta syntyy selkeämpi mielikuva elementtien erilaisuudesta ja myös samanlaisuudesta. En usko, että Sacrifice tai Paradise Lost olisivat yhtä hyviä kappaleita, jos ne olisi sijoitettu vaikkapa The Odysseyn puolivälin paikkeille. Koska nämä biisit ovat Paradise Lostilla murhaavan raskaiden sävellysten keskellä, ne tuntuvat raikkailta tuulahduksilta ja saavat rankemmat biisit tuntumaan entistäkin rankemmilta. Kontrasti on avainsana, hyvät naiset ja herrat.
Paradise Lost on mestariteos, joka paranee jokaisella kuuntelulla. Kaikki sen saamat kehut ja ylistykset ovat aiheesta, täysin. Tahdon kiinnittää huomion siihen, että tässä tekstissä en edes maininnut levyn mahtipontista päätösraitaa, Mike Romeron kitaratyöskentelyä tai edes, että kyseessä on konseptilevy. Jätän ne sinulle, rakas Lukijani, koska kehoitan - ei, vaadin - sinua hankkimaan kiekon käsiisi hetimiten.
Paradise Lost on progemetallia, sitä ei käy kenenkään kieltäminen, mutta se on toisenlaista progea kuin vaikkapa edellislevy The Odyssey. Jos vilkaiset tekstini em. levystä, huomaat, kuinka kehun etenkin levyn avausraita Inferno (Unleash the Fire):a, koska se on levyn rankin ja metallisin rykäisy. Tämä johtuu osaltaan siitä, että olin tutustunut bändiin Paradise Lostin sekä vielä myöhemmän Iconoclastin kautta. Oikeastaan Paradise Lostia voisikin parhaiten kuvata juurin Inferno-tyylisten kappaleiden kautta: levy on kuin aiempien levyjen kaikki rankemmat elementit pantuna yksiin kansiin ja hiottuna, hempeilevämpää ja monipuolisuutta tuovaa progea tietenkään unohtamatta tai sivuuttamatta. On tietenkin itsestään selvää, että staattisuuteen (eli tyylilliseen muuttumattomuuteen) tykästyneet kuuntelijat eivät olleet niin innoissaan tyylillisestä vaihdoksesta, mutta tuskin hekään kehtasivat väittää kappalemateriaalin tason pudonneen.
Sillä se ei ole, päinvastoin. Paradise Lost on parasta Symphony X:ää, koska se ei progeile progeilun tarpeesta, vaan biisien ehdoilla. Set the World on Fire on hävyttömän tarttuva biisi, joka rakentuu näennäisen yksinkertaisen koukun varaan, mutta mitä enemmän taustalla kulkevaan riffiin ja sovitusratkaisuihin kiinnittää huomiota, sitä progemmalta musavideobiisi näyttäytyy. Sama pätee kaikkiin levyn rankempiin kappaleisiin, mutta aivan etenkin Dominationiin, joka saattaa olla edelleenkin yhtyeensä raskain ja päällekäyvin biisi. Iso lohko rankkuuden mielikuvasta tulee aiempaa enemmän raspilla laulavasta "Sir" Russel Allenista, joka oikeastaan osoitti minulle vasta tällä levyllä, miksi häntä pidetään yhtenä parhaista metallisolisteista koskaan - en ole koskaan oikeastaan epäillyt sitä ja olen myöhemmin oppinut arvostamaan hänen vähemmän raspista ilmaisua samoissa määrin, mutta valaistumisen hetki tapahtui jossakin The Walls of Babylonin aikana.
Rankkuus tuo paremmin esiin myös hempeämpien ja kepeämmin progeilevien kappaleiden arvon: kontrastin kautta syntyy selkeämpi mielikuva elementtien erilaisuudesta ja myös samanlaisuudesta. En usko, että Sacrifice tai Paradise Lost olisivat yhtä hyviä kappaleita, jos ne olisi sijoitettu vaikkapa The Odysseyn puolivälin paikkeille. Koska nämä biisit ovat Paradise Lostilla murhaavan raskaiden sävellysten keskellä, ne tuntuvat raikkailta tuulahduksilta ja saavat rankemmat biisit tuntumaan entistäkin rankemmilta. Kontrasti on avainsana, hyvät naiset ja herrat.
Paradise Lost on mestariteos, joka paranee jokaisella kuuntelulla. Kaikki sen saamat kehut ja ylistykset ovat aiheesta, täysin. Tahdon kiinnittää huomion siihen, että tässä tekstissä en edes maininnut levyn mahtipontista päätösraitaa, Mike Romeron kitaratyöskentelyä tai edes, että kyseessä on konseptilevy. Jätän ne sinulle, rakas Lukijani, koska kehoitan - ei, vaadin - sinua hankkimaan kiekon käsiisi hetimiten.
lauantai 2. huhtikuuta 2016
Six Feet Under - Commandment (2007)
Näin ainakin ennen Commandmentia. Muistan ostaneeni monta Six Feet Underin levyä lyhyen ajan sisään joskus vuoden 2009 tai 2010 paikkeilla. Ostin Maxium Violencen, Bringer of Bloodin ja True Carnagen. En usko, että oli kulunut kovin pitkään edellisestä SFU-hankinnastani ennen kuin ostin Commandmentin, ja odotukseni olivat (suhteellisen) korkealla edeltäjiään (suhteellisesti) enemmän kehutulle tuotokselle. Tämä on hyvä pitää mielessä, sillä saattaa hyvinkin olla, hankin levyn jonkinlaisen Six Feet Under -ähkyn aikaan.
Kuinka ollakaan, kuraahan Commandment on. Se on ensimmäinen kuulemani Six Feet Under -levy, jolla se hellyyttävä surkeus ei ole enää hellyyttävää tai hauskaa - ensimmäistä kertaa se on vain tylsää kuultavaa. Biisit alkavat, junnaavat ja loppuvat; joskus tempo on kovempi, joskus hitaampi, mutta yksikään biisi ei A) kestä neljää minuuttia tai B) tarjoa mitään edes etäisesti uutta. Heikko sävellystyö, Barnesin heikko tulkinta ja heikko tuotantokin eivät yhdessä saa aikaan kuin heikon levyn.
Kuten sanoin, suurin uhri Commandmentilla on hauskuus: vanhemmilla Six Feet Under -levyillä saattoi kuulla, että Barnes ja kumppanit vain halusivat tehdä rokkaavaa death metalia, halusivat vain luoda musiikkia, tykkäsi kuka tykkäsi jos tykkäsi. Siinä oli omaa huolettomuutta, vaaratonta vaarallisuutta - bändi saattoi äänittää koko AC/DC:n Back in Blackin tai tehdä uransa parhaan levyn, eikä sinun mielipiteelläsi ollut asialle mitään väliä. Jos pidit siitä, hyvä; jos et, maailmassa on muitakin (rokkaavia) death metal -bändejä. Nyt, kuitenkin, bändi tuntuu vain tekemällä tehneen laiskan levyn, koska sitä heiltä odotetaan. Missä ovat levyn ikimuistettavat hetket, missä ovat Amerika The Brutalin kaltainen typeryys/nerous? Entä räväkkä pariminuuttinen The Day the Dead Walked, mikä on sen vastine? Käsi ylös kaikki ne, jotka voivat nimetä kaksi biisiä Commandmentilta ilman lunttaamista? Aivan: kaikki muistavat musavideobiisi Ghost of the Undeadin, koska se on ihan ok, mutta entä ne muut 30 minuuttia musiikkia? Vastaavasti, käsi ylös ne, jotka voivat nimetä ainakin kaksi biisiä aiemmilta Six Feet Under -levyiltä? Voitte laskea retoriset kätenne alas, pointti tuli läpi.
Commandment on vain tylsä levy, joka sävelletty, soitettu ja tuotettu laiskasti. Se ei ole kiinnostavaa kuultavaa, niin yksinkertaista se on. Sitä kuunnellessa ei arvuuttele, mitä uusia pohjamutia bändi voikaan urallaan kaluta läpi. Se ei anna mielikuvaa hälläväliä-meiningillä toimivasta kaveriporukasta, vaan innottomien ammattilaisten väkisin väännetystä levystä. Musiikillisesti se ei ole huonointa Six Feet Underia - se titteli menee edelleen True Carnagen jälkipuoliskolle - mutta se on levy, jota en usko poimivani levyhyllystäni vuosiin, koska siinä vieressä on huomattavasti parempi ja nautinnollisempi 13.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)