Turisas - The Varangian Way (2007)

Turisaksen esikoislevy Battle Metal on monien silmissä mestariteos, mutta minulle se ei sitä ole oikeastaan koskaan ollut: muutamia aivan timanttisia ralleja lukuun ottamatta, kyseessä on varsin hajanainen ja tilkkutäkkimäinen levy, joka ei oikein tunnu tietävän mitä se yrittää saavuttaa ja miten se saavuttaisi sen, vaan sen sijaan versoilee kaikkialle, kokeillen jäätä kepillä jokaisessa ilmansuunnassa. Mutta monille se on lähes erehtymätön nappisuoritus, ja julkaisunsa aikoihin kyseessä oli hitti, eikä vähiten Turisaksen erinomaisen liveshow'n ja Battle Metal -huudatuksen voimalla, joten panoksen ja paineet kakkoslevylle olivat varmasti kovat Turisaksen päässä. Jos ensimmäinen levy oli vahinko-onnistuminen, toisen tehtävänä oli osoittaa, että bändistä oli muuhunkin kuin yhteen kesähittiin ja monipuoliseen levyyn.

The Varangian Way on paras mahdollinen kakkoslevy, sillä se säilyttää esikoisen parhaat ideat, jatkojalostaa niitä ja lisää vielä joukkoon isolla roppakauhalla uuttakin. Se on aikuismaisempi, tiukemmin sävelletty ja sovitettu, paremmin soitettu ja laulettu, ja muutenkin enemmän kuin pelkkä Battle Metal 2.0. Se on oma itsensä, rehellisesti ja autuaasti, enkä jaksa uskoa, että kovin monelle fanille/kuulijalle tuli ikävä Battle Metalia sitä ensi kertaa kuullessaan. Levy kuulostaa samaan aikaan Turisakselta, viedessään soundia kuitenkin eteenpäin. Lienee helppo uskoa ja sanoa, että kyseessä on yksi suosikkilevyjäni folk metalin saralta, sekä samalla myös 2000-luvun suomalaisesta metallista ylipäänsä - ja ei, en sano tätä kevein perustein. Sen sijaan, että hehkuttaisin The Varangian Wayn maasta taivaisiin tässä tekstissä, aion etsiä syitä, miksi kyseessä ei olisi täyden kympin levy.

Levyltä löytyy filleriä, joskin vain yhden - tai kahden, kuulijasta riippuen - kappaleen verran. Vaikka Fields of Gold ei ole huono kappale, se ei tunnu tarjoavan mitään uutta levylle, ei vie musiikillista ilmaisua eteenpäin. Kun verrataan sitä edeltäviin kappaleisiin (To Holmgard and Beyond, A Portage to Unknown, Cursed Be Iron) tai loppupuolen napakymppeihin (blogilleni nimen antanut Five Hundered and One, The Dnieper Raids, Miklagard Overture) Fields of Gold jää väliinputoajaksi, filleriksi. Siinä missä levyn alkupuolella musiikillista antia kasvatetaan radiohitiksi soveltuvasta To Holmgard and Beyondista Cursed Be Ironin örinäkertosäkeisiin, loppupuolella rankkuus korvataan mahtipontisuudella, kunnes kaikki kappaleen koskaan kuulleet ihmiset ulvovat mukana "KONSTANTINOPOLIS!". Kuinka monesti muistat keikoilla/foorumeilla/somessa ihmisten vaatimalla vaatineen bändiä soittamaan Fields of Goldin, eikä vaikkapa Miklagard Overturen? Fields of Gold vain on - kenties sen roolina on olla siirtymä rankkuudesta mahtipontisuuteen, mutta mielestäni In The Court of Jarsileif (Crimson King?) hoitaa sen paljon tehokkaammin. En ole koskaan pitänyt erityisemmin In the Court of Jarisleifistä, mutta ainakin se vie levyä eteenpäin, eikä sitä voi pitää fillerinä kuin synkimpinä heikkouden hetkinä.

Toinen miinus, minkä pystyn tähän hätään keksimään, on Mathias Nygårdin keskinkertainen örinä/kärinä. Ei, hän ei ole huono solisti, mutta kärinään toivoisi lisää syvyyttä ja sävyeroja - tällaisenaan hänen tulkintansa on kelvollista, mutta ohutta. Ja jos jotain örinä ei saisi olla, niin ohutta. Puhtaasti laulaessaan Nygård on enemmän kuin riittävä - menenpä jopa niin pitkälle, että sanon hänen kantavan muutenkin erinomaisen Five Hundered and Onen vielä peninkulman maaliviivan tuolle puolelle.

Kuinka paljon mainitsemani asiat korjaamalla levy olisi parantunut? Ei merkittävästi, sillä kuten sanottua, Fields of Gold on hyvä biisi ja Nygårdin kärinä on kuitenkin riittävää (joskaan ei ylimaallista). Kenties nämä minuukset huomioiden arvosana jäisi vain karvan alle täyden kympin, mutta mikä tahansa levy, jonka kauneus- (tai rujous-)erheet ovat näin minimaalisia, tulisi olla tyytyväinen ja ansaita kehunsa mestariteoksena. On toki jossakin määrin totta, että The Varangian Way osui minulle aikanaan kovaa, koska olin juuri oikeassa iässä ja mielentilassa sen kuuntelulle ja yhtyeen fanitukselle - ihailin Ensiferumia, mutta halusin enemmän syvyyttä Victory Songsiini - joten ikuinen jääviysvaroitus lienee jälleen aiheen. Niin tai näin, The Varangian Way on mielestäni mestariteos, straight and simple as that. Jos et ole samaa mieltä, fine, mutta muista, että olet silloin väärässä.