Vuonna 2015 Battle Beast oli kovassa paikassa. Yhtyeen nimeä kantanut kakkoslevy vuosimallia 2013 oli tehnyt Anton Kabasen kipparoimasta poppoosta ison nimen, ainakin Suomessa, ja luonnollisesti odotukset kolmoslevylle olivat korkealla. Ostin itsekin Unholy Saviorin välittömästi ilmestymispäivänä ja iskin sen kotona soittimeen ja...
Petyin. Ei siitä mihinkään pääse, että Unholy Savior on selvästi Battle Beastia tai jopa Steeliä heikompi kokonaisuus. Levyn ongelma on siinä, että se on turhan hit-and-miss ja monesti pikemminkin miss kuin hit. Alkupuoli levystä on selvästi parempi, myöskin: Lionheart on enemmän kuin hieman -90-luvun lopun Stratovariukselta haiskahtava ralli, Unholy Savior ja Madness ja Speed and Danger erittäin tuttua ja turvallista (pun intended) Battle Beastia, Sea of Dreams ihan kelpo balladi, Touch in the Night diskoiluineen menevä radio- ja keikkahitti (vaikka biisin viihdearvo on ropissut pois tehokkaasti sittemmin) ja onpa levyn paras biisikin kolmantena, I Want the World... And Everything in It. Edellisessä virkkeessä antamani kuvaukset ovat monissa kohdin erittäin armeliaita, sillä esimerkiksi Unholy Savior tai Madness olisivat olleet fillereitä edellislevyllä, vaikka ovatkin ihan peruspäteviä. Samaten esimerkiksi Sea of Dreamsiin suhteeni on ollut vaihtelevainen, mutta tällä hetkellä pidän sitä riittävän hyvänä balladina ollakseni skippaamatta sitä. Levyn loppupuolisko jäisi kokonaan kuuntelematta, mutta kun satuin hankkimaan jonkun digipäk-/mikälieversion, jossa tulee mukana levyn toiseksi paras biisi, Push It to the Limit, joka on tietenkin kasarihitti Battle Beastin versioimana. Bonusbiisit harvoin ovat vaivan arvoisia, mutta kerrankin biisivalinta ja toteutus osuvat kohdilleen - jos Noora Louhimo vain vetäisi vielä hieman överimmin koko touhun, se olisi top 10 of all time covereita.
Ei siitä vieläkään pääse ohi saati ympäri, mutta erinomaisen Battle Beastin jälkeen Unholy Savior on huti. Taso on kova, sitä tuskin kukaan kieltää, mutta jos Battle Beast on sellainen ysiplussan levy, seiskaplussan Unholy Savior tuntuu pettymykseltä. Kenties bändin huono sisäinen kemia vaikutti tulokseen, mene ja tiedä, mutta kun pian levyn ilmestymisen jälkeen Kabanen sai kenkää, muutama palanen loksahti kohdilleen. Lisäksi, Kabasen lähtö oli lopulta vain hyvä asia, koska näin saimme Beast in Blackin, joka pyyhkii pöytää nykyisellä tai aiemmalla Battle Beastilla.
lauantai 28. heinäkuuta 2018
sunnuntai 15. heinäkuuta 2018
Barren Earth - On Lonely Towers (2015)
Aloittaessaan, Barren Earth jäi osaltani vähälle huomiolle. Onhan näitä superbändejä ja ne ovat harvoin kovin erikoisia, ajattelin ja ajattelin niin pitkään; Barren Earthin kohdalla päässäni oli vain tyhjä kohta, jota koristi otsake "yksi ylimääräinen superbändi". Kun Mikko Kotamäki lähti bändistä ja poppoo värväsi solistin Fär-saarilta, pienestä Hamfred-nimisestä bändistä, kiinnostukseni heräsi ensimmäistä kertaa tosissaan. Kun kuuntelin levyn sinkkulohkaisun, jouduin keräilemään leukaani tovin, koska A) biisi oli aivan säädyttömän kova ja B) Jón Aldará julmetun hyvä solisti, jolta niin puhtaat kuin örinät lähtevät tunnistettavalla soundilla. On Lonely Towers oli ostettava lähes heti ja, kuinka ollakaan, helvetin hyvä levyhän se on.
On Lonely Towers on, kiistämättömästä laadustaan huolimatta, melkoinen suupala pureksittavaksi. Kahdeksasta biisistä yksi on alle kaksi minuuttia pitkä intro, joten 55 minuutin kesto jakautuu seitsemälle biisille. Tämä on todella, todella paljon - etenkin, kun biiseissä ei informaatio lopu kesken. Kaksi biisiä yltää yli kymmenen minuutin rajapyykin. Minulla ei ole mitään pitkiä kappaleita vastaan - jos jotain, päinvastoin - mutta kenties hommaa olisi voinut jostain kohdin tiivistää. Ei mitenkään radikaalisti, mutta sen verran, että levyn läpikuuntelu ei tuntuisi kolmen vuoden kuuntelun jälkeenkin työltä. Biisit ovat, kuten sanottua, hyviä ja albumikokonaisuus monipuolinen olematta sekava, mutta silti jokin hankaa vastaan. En vieläkään tiedä mikä se jokin tarkalleen on, jos levyn massiivisuus ei riitä perusteeksi (ja eihän se riitä, koska kyllä tässä on tullut pitkiä levyjä tykiteltyä vuodesta toiseen).
Tavallaan inhoan ja pidän, että en osaa päättää tai argumentoida kantaani levystä. Koko blogi lähti aikoinaan liikkeelle erittäin vapaamuotoisena jorinana, mutta viime aikoina (kiireiden ja muiden kirjoitusjuttujen takia) homma on jäänyt retuperälle ja tekstit ovat muuttuneet enemmän ja enemmän arvostelunkaltaisiksi. Mutta tämä blogi ei ole levyarvioblogi, tämä on vain levyblogi, jossa voin olla niin päämäärätön ja päättämätön kuin haluan. Täällä minun ei tarvitse olla muka kaiken kaikesta tietävä jääräpää, joka alleviivaa omaa argumentointiaa mukanasevilla huomioilla, vaan täällä voin vain jaaritella turhaa paskaa.
Bottomline: Aldará on erinomainen solisti, On Lonely Towers hyvä muttei kuitenkaan niin hyvä syystä jota en osaa sanoa, päätön paskanjauhanta on katoava luonnonvara.
On Lonely Towers on, kiistämättömästä laadustaan huolimatta, melkoinen suupala pureksittavaksi. Kahdeksasta biisistä yksi on alle kaksi minuuttia pitkä intro, joten 55 minuutin kesto jakautuu seitsemälle biisille. Tämä on todella, todella paljon - etenkin, kun biiseissä ei informaatio lopu kesken. Kaksi biisiä yltää yli kymmenen minuutin rajapyykin. Minulla ei ole mitään pitkiä kappaleita vastaan - jos jotain, päinvastoin - mutta kenties hommaa olisi voinut jostain kohdin tiivistää. Ei mitenkään radikaalisti, mutta sen verran, että levyn läpikuuntelu ei tuntuisi kolmen vuoden kuuntelun jälkeenkin työltä. Biisit ovat, kuten sanottua, hyviä ja albumikokonaisuus monipuolinen olematta sekava, mutta silti jokin hankaa vastaan. En vieläkään tiedä mikä se jokin tarkalleen on, jos levyn massiivisuus ei riitä perusteeksi (ja eihän se riitä, koska kyllä tässä on tullut pitkiä levyjä tykiteltyä vuodesta toiseen).
Tavallaan inhoan ja pidän, että en osaa päättää tai argumentoida kantaani levystä. Koko blogi lähti aikoinaan liikkeelle erittäin vapaamuotoisena jorinana, mutta viime aikoina (kiireiden ja muiden kirjoitusjuttujen takia) homma on jäänyt retuperälle ja tekstit ovat muuttuneet enemmän ja enemmän arvostelunkaltaisiksi. Mutta tämä blogi ei ole levyarvioblogi, tämä on vain levyblogi, jossa voin olla niin päämäärätön ja päättämätön kuin haluan. Täällä minun ei tarvitse olla muka kaiken kaikesta tietävä jääräpää, joka alleviivaa omaa argumentointiaa mukanasevilla huomioilla, vaan täällä voin vain jaaritella turhaa paskaa.
Bottomline: Aldará on erinomainen solisti, On Lonely Towers hyvä muttei kuitenkaan niin hyvä syystä jota en osaa sanoa, päätön paskanjauhanta on katoava luonnonvara.
perjantai 6. heinäkuuta 2018
Avatarium - The Girl with the Raven Mask (2015)
Tykkään tehdä festareilla, mahdollisuuksien ja aikataulujen rajoissa, sitä, että menen katsomaan jotakin bändiä ilman mitään ennakkotietoja. Annan itseni yllättyä tai, usein, tylsistyä tällä tavalla. Tuskassa ollessani pidän rajana sitä, että bändin täytyy esiintyä telttalavalla, koska se kirottu Kattilahalli ei tee oikeutta millekään bändille... Vuonna 2017 juurikin Tuskan telttalavalla esiintyi yksi bändi, josta en tiennyt mitään ja koska minulla ei ollut mitään kiireellisempää samaan aikaan, päätin mennä katsomaan. Tuo bändi oli Avatarium, joka syystä tuntemattomasta oli lentänyt siihen saakka tutkani alitse, ja koska ensimmäinen biisi kuulosti mainiolta, kuuntelin toisen (mainion) rallin, sitten kolmannen, neljännen... Yhtyeen hardrokkaava doom-sävytteinen metalli kuulosti läpikotaisin oivalliselta ja yhtyeen nokkanainen Jennie-Ann Smith omasi soundin, joka sopi musiikkiin suurinpiirtein täydellisesti. Keikan jälkeen, lyhyellä googlailulla, huomasin bändin olevan Candlemassin pääjehuna parhaiten tunnettavan Leif Edlingin sivuprojekti (josta Leif näyttää lähteneen tätä nykyään) - ei mikään ihme, että sävellykset soundasivat keskivertobändin settiä paremmalta!
Ostin The Girl with the Raven Maskin varsin pian tuon keikan jälkeen ja, kuinka ollakaan, eivät biisit huonoksi siinä välillä muuttuneet, mutta kerrostalojen kokoiset riffit olivat typistyneet hiukan. Eivät paljoa, mutta hieman. Lisäksi, olen huomannut hitaampien metalligenrejen toimivan parhaiten livenä, kun katse ei voi alkaa harhailla eikä äänivallilta pääse pakoon ja on vain pakko tukehtua tai imeytyä osaksi kappaleita. Normaalioloissa, ruuhkametrossa musiikkia kuunnellen, hitaat riffit ovat vain hitaita riffejä, eivät alleen murskaavia Konstantinopolin muureja. (Vaatinee hieman selitystä, epäilen: Konstantinopolilla oli aikoinaan murtumattomina ja läpäisemättöminä pidetyt muurit, jotka olivat melkein 1000 vuotta Itä-Rooman - aka Bysantin - turva. Keskiaikaisissa kristikunnissa minkään toisen kaupunkin tai linnoituksen muurit eivät vetäneet vertojaan Konstantinopolille.) The Girl with the Raven Mask on hyvä levy, ei siitä mihinkään pääse, ja Smith laulaa upeasti, eikä Edlingin sävellyskynä osoita tällä(kään?) kertaa tylsistymisen merkkejä. Ilmeisesti levyä pidetään yhtyeen heikoimpana, mutta en osaa suhteuttaa sitä kahteen muuhun tuotokseen, koska en niitä (vielä) omista; mielestäni kiekko kuitenkin seisoo ihan riittävän hyvin omilla jaloillaan.
Mielenkiintoisinta Avatariumissa tätä nykyään on se, että Edling ei tosiaan enää ole mukana siinä. Kolmoslevy Hurricanes and Halos on tehty ilman häntä, ilmeisesti, ja se on saanut kahta ensimmäistä paremman keskiarvon ainakin Metal-Archivesissa. En vain oikein tahdo uskoa saati ymmärtää, kuinka Edlingin kaltaisen ikonisen säveltäjän (joka on tehnyt kaikki kakkoslevyn biisit) voi riisua yhtälöstä ja tehdä parempaa musiikkia - onhan se toki mahdollista, kuten vaikkapa Stratovarius on osoittanut, mutta epätodennäköistä. Pitänee ottaa tuo levy haltuun joskus, kunhan tulee midpricena vastaan.
Mistä tulikin mieleeni: tonni lähestyy. Vauhti on ollut viime vuosina melkoinen. Vähän kauhistuttaa. Missä välissä mun 500 levyn kokoelma on tuplaantunut?
Ostin The Girl with the Raven Maskin varsin pian tuon keikan jälkeen ja, kuinka ollakaan, eivät biisit huonoksi siinä välillä muuttuneet, mutta kerrostalojen kokoiset riffit olivat typistyneet hiukan. Eivät paljoa, mutta hieman. Lisäksi, olen huomannut hitaampien metalligenrejen toimivan parhaiten livenä, kun katse ei voi alkaa harhailla eikä äänivallilta pääse pakoon ja on vain pakko tukehtua tai imeytyä osaksi kappaleita. Normaalioloissa, ruuhkametrossa musiikkia kuunnellen, hitaat riffit ovat vain hitaita riffejä, eivät alleen murskaavia Konstantinopolin muureja. (Vaatinee hieman selitystä, epäilen: Konstantinopolilla oli aikoinaan murtumattomina ja läpäisemättöminä pidetyt muurit, jotka olivat melkein 1000 vuotta Itä-Rooman - aka Bysantin - turva. Keskiaikaisissa kristikunnissa minkään toisen kaupunkin tai linnoituksen muurit eivät vetäneet vertojaan Konstantinopolille.) The Girl with the Raven Mask on hyvä levy, ei siitä mihinkään pääse, ja Smith laulaa upeasti, eikä Edlingin sävellyskynä osoita tällä(kään?) kertaa tylsistymisen merkkejä. Ilmeisesti levyä pidetään yhtyeen heikoimpana, mutta en osaa suhteuttaa sitä kahteen muuhun tuotokseen, koska en niitä (vielä) omista; mielestäni kiekko kuitenkin seisoo ihan riittävän hyvin omilla jaloillaan.
Mielenkiintoisinta Avatariumissa tätä nykyään on se, että Edling ei tosiaan enää ole mukana siinä. Kolmoslevy Hurricanes and Halos on tehty ilman häntä, ilmeisesti, ja se on saanut kahta ensimmäistä paremman keskiarvon ainakin Metal-Archivesissa. En vain oikein tahdo uskoa saati ymmärtää, kuinka Edlingin kaltaisen ikonisen säveltäjän (joka on tehnyt kaikki kakkoslevyn biisit) voi riisua yhtälöstä ja tehdä parempaa musiikkia - onhan se toki mahdollista, kuten vaikkapa Stratovarius on osoittanut, mutta epätodennäköistä. Pitänee ottaa tuo levy haltuun joskus, kunhan tulee midpricena vastaan.
Mistä tulikin mieleeni: tonni lähestyy. Vauhti on ollut viime vuosina melkoinen. Vähän kauhistuttaa. Missä välissä mun 500 levyn kokoelma on tuplaantunut?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)