Insomniumissa minua on aina kiinnostanut kaksi asiaa ylitse muiden: A) lyriikat, jotka ovat parhaillaan joitakin onnistuneimpia metallisanoituksia koskaan ja B) Niilo Seväsen monipuolinen örinä, joka tuo ilmettä jo itsessään varsin värikkäisiin sävellyksiin. Tokihan se musiikkikin on hyvä - ei sitä käy kieltäminen - mutta monesti kappaleet tuntuvat turhan saman kaavan ja elementin pyörittelyltä, samalta sävellykseltä hieman eri soinnuilla ja sovituksilla. Tämä on tietenkin karrikointi (ja uskon kaikkien tajuavan sen), mutta pointti, että Insomniumin kappaleet ovat liikaa samasta puusta veistettyjä, on mielestäni validi huomio.
In the Halls of Awaiting ei ole kuitenkaan "tyypillinen" Insomnium-kiekko, sillä mielestäni yhtye löysi oman tyylinsä kunnolla vasta kolmoslevy Above the Weeping Worldin myötä: tokihan esikoiskiekko Insomniumilta kuulostaa, ei pääse mihinkään, mutta silti ei kuitenkaan. Olen kuunnellut levyn viimepäivien aikana noin kymmenkunta kertaa, ja aina olen miettinyt miltä se tarkalleen kuulostaa ja jokaisella kerralla olen keksinyt uuden vertauksen; tällä hetkellä mielestäni paras on seuraavanlainen: "In the Halls of Awaiting kuulostaa kuin Amorphis yrittäisi veivata Insomniumia." Erityisesti Amorphis-fibaa tulee avausraita Ill-Starred Sonista, mutta myös siellä täällä muuallakin (esim. Medeian melodia n. 3min kohdalla, Dying Chantin alku...), aina kulman takaa kurkistellen.
En jaksa uskoa, että Amorphis-vaikutteet ovat millään muotoa sattumaa, koska mikäpä suomalainen death metalin melodisemmalla laidalla operoiva yhtye ei olisi Tales from the Thousand Lakesia kuunnellut? Ei tästä saisi - tai pidä - rokottaa, sinänsä, koska on Tales from the Thousand Lakes niin A) kova ja B) itseoikeutetusti vaikutusvaltainen. Jopa Seväsen örinä tuo mieleen Tomi Koivusaaren mannermaisen tulkinnan.
Mutta se siitä vertailusta ja Amorphis'in perään huokailusta, koska In the Halls of Awaitingistakin on sanottavaa. Pääasiassa hyvää, mutta myös huonompaakin - mutta niinhän se yleensä menee.
Minusta In the Halls of Awaiting on kiinnostava levy, kiinnostavampi kuin jotkin Insomniumin myöhemmistä tuotoksista tai valtaosa muiden yhtyeiden diskografioista; se on kiinnostava, koska se kuulostaa ja ei kuulosta Insomniumilta. Tätä pohtiessa kuuntelukerta jos toinenkin kuluu, ja voisi huonomminkin kulua, sillä periaatteessa levy on hyvä.
Mutta en tykkää siitä. En tiedä miksi, koska mitään varsinaista syytä ei tunnu olevan: ei vain lähde, ei niin millään. Yksikään tietty kappale ei jää koukuttamaan, vaatimaan lisäkuuntelua, kokonaisuus ei ota muodostuakseen, homma haiskahtaa ajoittain liiaksi Amorphis-apinoinnilta... Syitä, tekosyitä, syitä kuitenkin. Lyriikatkaan eivät ole sillä tasolla, jolla ne myöhemmin tulevat olemaan - tiedän, tällainen ennakointi on turhaa hevonpaskaa ja yritän välttää sitä viimeiseen asti, mutta kun tutustun jälkijättöisesti (eli ensin tuoreemmat tuotokset, sitten vanhemmat) esikoislevyyn, vertaan yhtyeen musiikillista lähtöpistettä maaliin, vaikka se on A) epäreilua ja B) turhaa. Mutta tästä tavasta en pääse eroon, ja olen pilannut monta levyä itse itseltäni tämänkaltaisilla tarpeettomilla rinnastuksilla.
Älkää siis tehkö kuten tein, vaan kuunnelkaa In the Halls of Awaiting sinä minä se on, ei minä se ei ole. Koska mitä se on, on hyvä levy - ja jopa minä näen/kuulen sen. Ei nerokas, mutta hyvä, keskitason yläpuolella.
torstai 30. huhtikuuta 2015
maanantai 27. huhtikuuta 2015
In Flames - Reroute to Remain (2002)
Kyllä, tämä on sellout, täydellinen, koko olemassaolon kyseenalaistava sellout. Oivaltavat melodiat, monitahoiset sävellykset, syvyyttä tuovat örinät - bah, suoria nu metalisia pomppuriffejä, pop-kertsejä puhtaalla laululla ja mitä on mahdollista kutsua vain orastavaksi meltacoreksi. Monesti kuulee valitettavan siitä, että Reroute to Remain tappoi In Flamesin, tuli täysin puskista ja lasautti kuulan kalloon, mutta väite on epätosi, sillä jo Claymanilla oli viitteitä tulevasta, vaikka lopullinen sellout tapahtuikin vasta Reroute to Remainin myötä. Mutta, ja tässä tulee näkökulmani koukku, tiedättekö mitä? Minusta Reroute to Remain ei ole ollenkaan pöllömpi kiekko.
Ei, se ei kuulosta samalta kuin The Jester Race tai edes Clayman, mutta jos sen ottaa sellaisena kuin se on, Reroute to Remain ei ole ollenkaan paskempi: sen sävellyksillä on pointti, suunta mihin ne ovat menossa, ja koukut ovat, kaikessa poppiudessaan, toimivia. Anders Fridén laulaa hyvin läpi levyn - ainakin jos vertaa myöhempiin levyihin - ja kappalemateriaali on riittävän monitahoista kestämään kuuntelua. Toki se on levynä liian pitkä ja joukossa on jokunen filleri, mutta kaikesta huolimatta Reroute to Remainia kuuntelee mielellään vielä kolmetoista vuotta (onko siitä jo niin pitkä aika...?) julkaisunsa jälkeen.
Tärkeä syy siihen, miksi pidän levystä edelleen, on se, että kun Reroute to Remain oli In Flamesin uusin levy, kuuntelin sitä paljon, yksin ja kaverieni kanssa. Nykyään, vanhempana ja viisaampana, siinä missä kyyninen aikuisminä saattaisi kuulla ontuvia riffejä ja väärällä tavalla kireää kärinää (kuten Triggerissä), teiniminä ei kuullut näitä asioita, vaan pystyi antautumaan musiikille vilpittömästi, toisinaan kritiikittömästikin. Kuulen levyn edelleen jossakin määrin teiniminän korvilla, ja erityisen vahvasti assosioin levyn erääseen Unkarin matkaan, jolla kuuntelin sitä varsin ahkerasti. Olen, jälleen kerran (ja blogin kannalta erityisesti tästä eteenpäin, koska monia tulevista levyistä kuuntelin teininä, kun ne olivat uusia) nostalgisesti jäävi arvioimaan levyä.
Kaikesta huolimatta sanoisin Reroute to Remainin kestävän kuuntelua yllättävän hyvin - ainakin pirusti paremmin kuin about mikään, mitä Fridén ja kumppanit ovat tehneet sittemmin. Mutta se ei vie sellouttia pois, millään muotoa, vaikka tekeekin sen jossakin määrin ymmärrettäväksi. Ei käy kieltäminen, että jos The Jester Racen ja Reroute to Remainin kuuntelee peräjälkeen, ei yhtyettä tunnista samaksi; jälkimmäisellä ei ole yksi vaan peräti kaksi balladia. Kaksi.
Hauska nostalgiahuuruinen tarina: kuuntelimme ensimmäisen tyttöystäväni kanssa radiota (ikää siis noin neljä- tai viisitoista), jossa oli meneillään kuulijatoivetunti. Joku toivoi In Flamesia, ja DJ (vittuillen?) soitti Dawn of a New Day'n. Ei hassumpi veisu, mutta vittu sentään, melodeathin parhaita bändejä taantuneena powerballadeihin.
Ei, se ei kuulosta samalta kuin The Jester Race tai edes Clayman, mutta jos sen ottaa sellaisena kuin se on, Reroute to Remain ei ole ollenkaan paskempi: sen sävellyksillä on pointti, suunta mihin ne ovat menossa, ja koukut ovat, kaikessa poppiudessaan, toimivia. Anders Fridén laulaa hyvin läpi levyn - ainakin jos vertaa myöhempiin levyihin - ja kappalemateriaali on riittävän monitahoista kestämään kuuntelua. Toki se on levynä liian pitkä ja joukossa on jokunen filleri, mutta kaikesta huolimatta Reroute to Remainia kuuntelee mielellään vielä kolmetoista vuotta (onko siitä jo niin pitkä aika...?) julkaisunsa jälkeen.
Tärkeä syy siihen, miksi pidän levystä edelleen, on se, että kun Reroute to Remain oli In Flamesin uusin levy, kuuntelin sitä paljon, yksin ja kaverieni kanssa. Nykyään, vanhempana ja viisaampana, siinä missä kyyninen aikuisminä saattaisi kuulla ontuvia riffejä ja väärällä tavalla kireää kärinää (kuten Triggerissä), teiniminä ei kuullut näitä asioita, vaan pystyi antautumaan musiikille vilpittömästi, toisinaan kritiikittömästikin. Kuulen levyn edelleen jossakin määrin teiniminän korvilla, ja erityisen vahvasti assosioin levyn erääseen Unkarin matkaan, jolla kuuntelin sitä varsin ahkerasti. Olen, jälleen kerran (ja blogin kannalta erityisesti tästä eteenpäin, koska monia tulevista levyistä kuuntelin teininä, kun ne olivat uusia) nostalgisesti jäävi arvioimaan levyä.
Kaikesta huolimatta sanoisin Reroute to Remainin kestävän kuuntelua yllättävän hyvin - ainakin pirusti paremmin kuin about mikään, mitä Fridén ja kumppanit ovat tehneet sittemmin. Mutta se ei vie sellouttia pois, millään muotoa, vaikka tekeekin sen jossakin määrin ymmärrettäväksi. Ei käy kieltäminen, että jos The Jester Racen ja Reroute to Remainin kuuntelee peräjälkeen, ei yhtyettä tunnista samaksi; jälkimmäisellä ei ole yksi vaan peräti kaksi balladia. Kaksi.
Hauska nostalgiahuuruinen tarina: kuuntelimme ensimmäisen tyttöystäväni kanssa radiota (ikää siis noin neljä- tai viisitoista), jossa oli meneillään kuulijatoivetunti. Joku toivoi In Flamesia, ja DJ (vittuillen?) soitti Dawn of a New Day'n. Ei hassumpi veisu, mutta vittu sentään, melodeathin parhaita bändejä taantuneena powerballadeihin.
lauantai 25. huhtikuuta 2015
Halford - Crucible (2002)
Rob Halford -setä vei parhaan säveltäjän pois Judas Priestistä, näemmä: vaikka herran sooloprojektit (Fight, 2wo ja Halford) jättivät paljon toivomisen varaan sävellysten laadussa, niissä oli aitoa yritystä, rehellistä tunteen paloa musiikin tekemiseen, mitä ei hyvällä tahdollakaan Judas Priestin kahdesta Ripper-levystä sanoa. Fanien keskuudessa erityisesti Fightin War of Words ja Halfordin Resurrection ovat olleet kovassa tai ainakin melko kovassa maineessa; valitettavan usein kuulee sivuutettavan Cruciblen, Halford-yhtyeen kakkoslevyn, olkapäiden kohautuksella.
Crucible ei ole täydellinen levy, sanotaan se ensimmäiseksi pois jaloista kuleksimasta: se on liian pitkä, toisinaan sävellysten taso putoaa rajusti ja lyriikat nyt ovat mitä ovat. Se voisi olla todella paljon parempi - mutta, toisin kuin vaikkapa Demolitionin tapauksessa, se on ihan oikea levy, joka ei kuulosta siltä kuin se olisi tehty pakosta vaan halusta. Tähän samaan argumenttiin olen kompuroinut viime aikoina useastikin, esimerkiksi Dion Killing the Dragonin kanssa, joten yritän välttää liikaa toistoa aiheen kanssa.
Cruciblen maine on huonompi kuin minkä se todellisuudessa ansaitsee: etenkin levyn alkupuolella Rob-setä uransa laulaa parhaita sävellyksiä sitten Painkillerin. Crucible, One Will, Betrayal ja Handing out Bullets ovat varsin tiukka putki mallikkaasti modernisoitua perusheviä - vasta seitsemäs kappale Crystal on filleri, ja kaiken kaikkiaan levyllä on korkeintaan kolme biisiä, jotka voisi suosiolla leikata pois, mikä kuulostaa paljolta, mutta kun vertaa... No, kyllähän sinä tiedät. Minulle levyn parhaaksi biisiksi on kohonnut Golgatha, joka osoittaa ERÄÄLLE TOISELLE BÄNDILLE miten hitaat ja raskaat, musertavan suuret riffit tehdään kunnolla ja kiinnostavasti, ja vielä päälle läimäistään kappalerakenne, joka yllättää napakalla alakoukulla.
Rob-setä on itse suuri tekijä miksi Crucible on niin hyvä levy kuin se on: läpi koko levyn läpi hänen tulkintansa on erinomaisessa terässä, vaikka seiskytlukulaisia kiekaisuja ei enää yhtä usein tulekaan. Ylärekisteri on kuitenkin tallella, yhä, mistä parhaana esimerkkinä musavideoveisu Betrayal. Olen pitkään ihaillut hänen äänenväriään, joka on alituisesti tunnistettavissa ja ilmeikkäämpi kuin vaikkapa Tim "Ripper" Owensin tai melkeinpä kenen tahansa muun... paitsi King Diamondin, Kinkku on jumala Metallijumalan yläpuolella.
Crucible on rikollisen aliarvostettu levy. Ei, se ei ole lähelläkään täydellistä tai edes erinomaista levyä, mutta ainakin itse kuuntelen sen mieluummin kuin Resurrectionin. Parhaina hetkinään se vetää vertoja Judas Priestin klassikoille. Kyllä, olen tosissani, vaikka et sitä uskoisikaan saati olisi samaa mieltä kanssani. Don't worry, I still like you.
Crucible ei ole täydellinen levy, sanotaan se ensimmäiseksi pois jaloista kuleksimasta: se on liian pitkä, toisinaan sävellysten taso putoaa rajusti ja lyriikat nyt ovat mitä ovat. Se voisi olla todella paljon parempi - mutta, toisin kuin vaikkapa Demolitionin tapauksessa, se on ihan oikea levy, joka ei kuulosta siltä kuin se olisi tehty pakosta vaan halusta. Tähän samaan argumenttiin olen kompuroinut viime aikoina useastikin, esimerkiksi Dion Killing the Dragonin kanssa, joten yritän välttää liikaa toistoa aiheen kanssa.
Cruciblen maine on huonompi kuin minkä se todellisuudessa ansaitsee: etenkin levyn alkupuolella Rob-setä uransa laulaa parhaita sävellyksiä sitten Painkillerin. Crucible, One Will, Betrayal ja Handing out Bullets ovat varsin tiukka putki mallikkaasti modernisoitua perusheviä - vasta seitsemäs kappale Crystal on filleri, ja kaiken kaikkiaan levyllä on korkeintaan kolme biisiä, jotka voisi suosiolla leikata pois, mikä kuulostaa paljolta, mutta kun vertaa... No, kyllähän sinä tiedät. Minulle levyn parhaaksi biisiksi on kohonnut Golgatha, joka osoittaa ERÄÄLLE TOISELLE BÄNDILLE miten hitaat ja raskaat, musertavan suuret riffit tehdään kunnolla ja kiinnostavasti, ja vielä päälle läimäistään kappalerakenne, joka yllättää napakalla alakoukulla.
Rob-setä on itse suuri tekijä miksi Crucible on niin hyvä levy kuin se on: läpi koko levyn läpi hänen tulkintansa on erinomaisessa terässä, vaikka seiskytlukulaisia kiekaisuja ei enää yhtä usein tulekaan. Ylärekisteri on kuitenkin tallella, yhä, mistä parhaana esimerkkinä musavideoveisu Betrayal. Olen pitkään ihaillut hänen äänenväriään, joka on alituisesti tunnistettavissa ja ilmeikkäämpi kuin vaikkapa Tim "Ripper" Owensin tai melkeinpä kenen tahansa muun... paitsi King Diamondin, Kinkku on jumala Metallijumalan yläpuolella.
Crucible on rikollisen aliarvostettu levy. Ei, se ei ole lähelläkään täydellistä tai edes erinomaista levyä, mutta ainakin itse kuuntelen sen mieluummin kuin Resurrectionin. Parhaina hetkinään se vetää vertoja Judas Priestin klassikoille. Kyllä, olen tosissani, vaikka et sitä uskoisikaan saati olisi samaa mieltä kanssani. Don't worry, I still like you.
torstai 23. huhtikuuta 2015
Dio - Killing the Dragon (2002)
Vaikka Magica ei ollut erityisen hyvä levy - puhumattakaan muutamasta sitä edeltävästä Dio-kiekosta - mutta ainakin se tarjosi jotakin uutta, jotakin uniikkia: konseptin, levyn mittaisen tarinan. Okei, tarina ei ollut hyvä (tai ainakaan kovin selkeä), mutta Magicalla oli myös sävellyksiä, jotka eivät kuullostaneet taas uusilta kierrätetyiltä Dio-ralleilta. Enter Killing the Dragon, the same old same old.
Minulle Killing the Dragon on jäänyt aina turhan turvalliseksi levyksi, eräänlaiseksi fanikannan tyynnyttelyksi fantasiakonseptilevyn jälkeen. Levystä tietää tasan mitä se tulee pitämään sisällään: kolme varttia ja kymmenen biisiä keskitempoista hevirokkia a'la Holy Diver ja vaikkapa We Rock. Ei uutta, ei vauhtia (tai sen puutetta, vastaavasti) ja vaarallisia tilanteita. Kyllähän esimerkiksi Killing the Dragon on ihan menevä ralli, ja sama pätee moniin muihinkin kappaleisiin, mutta se ei yksinkertaisesti tarjoa mitään, mitä Dio ei olisi jo tehnyt paljon paremmin -80-luvulla.
Ehkä se juuri on sitä, mitä RJD itse ja erityisesti fanit halusivat, mene ja tiedä. Mutta kuuntelukokemus jättää onton olon: vanhat jässikät rokkailevat ja rollailevat kuin vuosi olisi 1986 ja musiikissa ei olisi tapahtunut mitään sitten pitsihuivien ja kokaiinin. Tässä mielessä Killing the Dragon on Dion uran pohjakosketus, sillä vaikka Angry Machines (jota en omista, mutta johon olen pintapuolisesti tutustunut) on musiikillisesti huonompi tuotos tai Magican tarina ei yksinkertaisesti vedä mukanaan, ne molemmat olivat jotain uutta, edes pintapuolisesti. Angry Machines yritti olla superraskas juntta (kuten erään toisen perinteisen heavyn äänenkantajan Jugulator), mutta kappalemateriaali suhahti reippaalla marginaalilla riman ali; Magicalla oli hetkensä, muutama yllättävän koukuttava veisu, vaikka kokonaisuus jäikin mailikaupalla paremmista konseptilevyistä.
Killing the Dragon on turha levy, mielestäni. Jos Dio ei olisi tehnyt sitä, kukaan olisi tuskin menettänyt mitään, ainakaan musiikillisessa mielessä. Minusta olisi ollut paljon kiinnostavampaa kuulla vaikka sitten Magican jatko-osa, monipuolisemmilla sävellyksillä ja koherentimmalla kertomuksella, kuin yksi jämäriffien kaatopaikka. Kyllä, RJD laulaa upeasti (koskapa ei?) ja muutkin muusikot hoitavat osansa kunnialla, mutta minkäs sille tekee, että pelkäksi soitteluksihan tämä jää, väkisinkin. Mieluummin olisin kuullut rohkeasti epäonnistuneen levyn kuin intohimottoman veivailun.
Minulle Killing the Dragon on jäänyt aina turhan turvalliseksi levyksi, eräänlaiseksi fanikannan tyynnyttelyksi fantasiakonseptilevyn jälkeen. Levystä tietää tasan mitä se tulee pitämään sisällään: kolme varttia ja kymmenen biisiä keskitempoista hevirokkia a'la Holy Diver ja vaikkapa We Rock. Ei uutta, ei vauhtia (tai sen puutetta, vastaavasti) ja vaarallisia tilanteita. Kyllähän esimerkiksi Killing the Dragon on ihan menevä ralli, ja sama pätee moniin muihinkin kappaleisiin, mutta se ei yksinkertaisesti tarjoa mitään, mitä Dio ei olisi jo tehnyt paljon paremmin -80-luvulla.
Ehkä se juuri on sitä, mitä RJD itse ja erityisesti fanit halusivat, mene ja tiedä. Mutta kuuntelukokemus jättää onton olon: vanhat jässikät rokkailevat ja rollailevat kuin vuosi olisi 1986 ja musiikissa ei olisi tapahtunut mitään sitten pitsihuivien ja kokaiinin. Tässä mielessä Killing the Dragon on Dion uran pohjakosketus, sillä vaikka Angry Machines (jota en omista, mutta johon olen pintapuolisesti tutustunut) on musiikillisesti huonompi tuotos tai Magican tarina ei yksinkertaisesti vedä mukanaan, ne molemmat olivat jotain uutta, edes pintapuolisesti. Angry Machines yritti olla superraskas juntta (kuten erään toisen perinteisen heavyn äänenkantajan Jugulator), mutta kappalemateriaali suhahti reippaalla marginaalilla riman ali; Magicalla oli hetkensä, muutama yllättävän koukuttava veisu, vaikka kokonaisuus jäikin mailikaupalla paremmista konseptilevyistä.
Killing the Dragon on turha levy, mielestäni. Jos Dio ei olisi tehnyt sitä, kukaan olisi tuskin menettänyt mitään, ainakaan musiikillisessa mielessä. Minusta olisi ollut paljon kiinnostavampaa kuulla vaikka sitten Magican jatko-osa, monipuolisemmilla sävellyksillä ja koherentimmalla kertomuksella, kuin yksi jämäriffien kaatopaikka. Kyllä, RJD laulaa upeasti (koskapa ei?) ja muutkin muusikot hoitavat osansa kunnialla, mutta minkäs sille tekee, että pelkäksi soitteluksihan tämä jää, väkisinkin. Mieluummin olisin kuullut rohkeasti epäonnistuneen levyn kuin intohimottoman veivailun.
keskiviikko 22. huhtikuuta 2015
Diablo - Renaissance (2002)
Suomalainen Diablo on jonkinsortin outo lammas äärimetallikentässä: heidän musiikkiaan on vaikea laittaa mihinkään lokeroon, vaikka elementtejä löytyy suunnalta ja toiseltakin. Paras, mitä olen kuullut kuvaamaan Diablon musiikkia, lienee "proge groove metal", mutta sekään ei tee täyttä oikeutta. Progea se on, melodista deathia se on, groovea se on... ja silti se ei ole mitään näistä. Se vain on oma eminenssinsä, ja onnistuessaan levyt ovat erinomaisia. Ja juuri kakkoslevy Renaissancella yhtye löysi tuon soundin, jota seuraavat neljä (ja pian toivottavasti viideskin) kiekkoa ovat hienosäätäneet.
Tästä johtuen Renaissance ei ole yhtyeen paras tai edes parhaita levyjä, vaan selvä askel vasta kohti lopullista tyyliä. Parhaat kappaleet löytyvät väistämättä muilta levyiltä, vaikka missään nimessä kakkoslevy ei heikko ole. Avausraita Angel taitaa olla tyypillisintä ja toisaalta myös toimivinta Diabloa levyllä - loppulätty jatkaa pitkälti samaa, kyllä, mutta ei yhtä napakasti, tunnistettavasti ja kenties hyvin. Raskasta poljetoa, koukeroista groovea ja Rainer Nygårdin tunnistettavat huutovokaalit hallitsevat levyä kyllä, ihan niin kuin myöhemminkin, mutta Angel, josta tehtiin myös musavideo, on minulle ainakin parasta mitä levyllä on tarjota.
Kymmenestä kappaleesta yhdeksän on "vain sitä samaa Diabloa", enemmän tai vähemmän hyvin toimien. Mutta se yksi merkittävä poikkeus on saatu joukkoon, ja jos levy on Sinulle, armas lukijani, tuttu, tiedät varmasti mitä tarkoitan. Kyllä, Intomesee on vallan... öh, päräyttävä rykäisy siellä puolivälin paikkeilla: varomaton ensikuulija ei osaa odottaa Palefacea räppäämässä välittömästi Diablolle ominaisen runttariffin perään. Mutta minä pidän siitä, totta puhuakseni, koska A) se on erilainen, tärkeästi variaatiota tuova yksilö muuten turhan homogeenisessä kiekossa ja, tärkeämmin, B) se on hyvin tehty, ei gimmickiltä vaikuttava kikka, vaan ihan legitiimi veisu.
Renaissance ei ole huono levy, mutta se voisi olla paljon parempi - vaikka palikat ovat paikoillaan, kokonaisuus ei ole riittävän monitahoinen kestääkseen kuuntelua pitemmälti. Siinä myöhemmät Diablon levyt onnistuvat paremmin, erityisesti Eternium ja Icaros, mutta kun nämä ovat tutut, Renaissance saattaa toimia villinä korttina.
Tästä johtuen Renaissance ei ole yhtyeen paras tai edes parhaita levyjä, vaan selvä askel vasta kohti lopullista tyyliä. Parhaat kappaleet löytyvät väistämättä muilta levyiltä, vaikka missään nimessä kakkoslevy ei heikko ole. Avausraita Angel taitaa olla tyypillisintä ja toisaalta myös toimivinta Diabloa levyllä - loppulätty jatkaa pitkälti samaa, kyllä, mutta ei yhtä napakasti, tunnistettavasti ja kenties hyvin. Raskasta poljetoa, koukeroista groovea ja Rainer Nygårdin tunnistettavat huutovokaalit hallitsevat levyä kyllä, ihan niin kuin myöhemminkin, mutta Angel, josta tehtiin myös musavideo, on minulle ainakin parasta mitä levyllä on tarjota.
Kymmenestä kappaleesta yhdeksän on "vain sitä samaa Diabloa", enemmän tai vähemmän hyvin toimien. Mutta se yksi merkittävä poikkeus on saatu joukkoon, ja jos levy on Sinulle, armas lukijani, tuttu, tiedät varmasti mitä tarkoitan. Kyllä, Intomesee on vallan... öh, päräyttävä rykäisy siellä puolivälin paikkeilla: varomaton ensikuulija ei osaa odottaa Palefacea räppäämässä välittömästi Diablolle ominaisen runttariffin perään. Mutta minä pidän siitä, totta puhuakseni, koska A) se on erilainen, tärkeästi variaatiota tuova yksilö muuten turhan homogeenisessä kiekossa ja, tärkeämmin, B) se on hyvin tehty, ei gimmickiltä vaikuttava kikka, vaan ihan legitiimi veisu.
Renaissance ei ole huono levy, mutta se voisi olla paljon parempi - vaikka palikat ovat paikoillaan, kokonaisuus ei ole riittävän monitahoinen kestääkseen kuuntelua pitemmälti. Siinä myöhemmät Diablon levyt onnistuvat paremmin, erityisesti Eternium ja Icaros, mutta kun nämä ovat tutut, Renaissance saattaa toimia villinä korttina.
maanantai 20. huhtikuuta 2015
Dark Tranquillity - Damage Done (2002)
Damage Done oli ensimmäinen ostamani Dark Tranquillity'n levy, ja hankin sen pian In Flames -fanitukseni vanavedessä. Kaikkialla, missä luin In Flamesista, hehkutettiin Dark Tranquillity'ä, erityisesti The Galleryä ja myös silloin tuoretta Damage Donea, "Jöötteburi metallin" toisena suurena (myös At the Gates mainittiin, mutta silloin en vielä kiinnittänyt asiaan sen kummemmin huomiota). Olin viidentoista, kun ostin Damage Donen, suoraan Claymanin ja Reroute to Remainin jälkeisessä pöhinässä - vasta vuosia myöhemmin tajusin miten hävyttömän hieno levy Damage Done on.
En pitänyt, kuten implisiittisesti on pääteltävissä, Dark Tranquillity'n kenties parhaasta levystä aluksi - se ei yksinkertaisesti kuulostanut tippakaan siltä In Flamesilta, josta niin kovin pidin. Monochromatic Stains vaikutti jo ensikuunteluilla, mutta muu levy jäi herkästi kuuntelutta, kun siellä ei ollutkaan samanlaisia pop-koukkuja ja tarttuvia melodioita, joita laulaa mukana. Mutta kun niitä on, vaikka millä mitoin - tiedän sen nyt vallan mainiosti - mutta pyydän, että asetut viisitoistavuotiaan minun lenkkareihin ja yrität nähdä tilanteen kuten koin sen: Reroute to Remain oli yksi sen vuoden kuunnelluimpiani levyjä, ja In Flamesin muusta tuotannosta omistin Whoraclen, mutta en juuri pitänyt siitä (poislukien sietämättömän helpostilähestyttävä/tarttuva Episode 666). Siihen perään proge, monitahoinen, ei kliiniä laulua sisältävä melodinen death metal rypistys, mikä Damage Done on, ei uponnut hedelmälliseen maaperään, kuten sanotaan. Olin nuori, olin typerä ja valmis sivuuttamaan kaiken erilaisen - siinä mielessä olin varsin tyypillinen metallifani, haha. (Vitsi. Älkää lähettäkö kirjepommeja, olkaa kiltteä).
Kun lopulta, liian paljon myöhemmin, annoin Dark Tranquillity'lle ja Damage Donelle uuden mahdollisuuden, tajusin virheeni mittakaavan. Siihen mennessä olin kuunnellut jo paljon muutakin metallia kuin kapealla ja helposti sisäistettävällä janalla majailevat in flamesit ja manowarit (em. yhtyeitä sen suuremmin vähättelemättä), ja kykenin näkemään esimerkiksi The Treason Wallin huikean koukun vetovoiman ja levyn kokonaisuuden monipuolisuuden ja syvyyden. Sen jälkeen levy olikin viikon verran yksinoikeuskuuntelussa, erityisesti The Treason Wall piti kuunnella parikin kertaa peräkkäin, ennen kuin maltoin siirtyä loppulevyn kimppuun.
Mikael Stanne on sävellystyön ohella levyn toinen hohtavimmista tähdistä: miehen örinä, kärinä ja lausunta ovat sen verran dramaattista, että jokaisen, joka koskaan edes harkitsee örinän aloittamista, pitäisi perehtyä hänen työskentelyynsä. Hän ei laula puhtaasti (vaikka osaakin - ilmeisesti herra oli Hammerfallin alkuperäinen solisti ennen Joacim Cansia), mutta missään välissä se ei tunnu tarpeelliselta levyn kannlta, sillä tunneskaala ja draamankaari, johon Stanne pelkällä örinällä (ja kaikilla sen variaatioilla) kykenee, riittää enemmän kuin tarpeeksi.
Damage Done ei ole yhtä mutkikas kiekko kuin esimerkiksi Charcter, mutta silti siinä riittää tahoja vuosikymmeneksi tai toiseksikin. Sen kappaleet jäävät kyllä helposti takaraivoon, mutta eivät samalla itsestään selvällä tavalla kuin In Flamesin popimmat levyt. Sitä ei voi suositella ensikosketukseski melodiseen death metaliin, mutta kun modernimpi In Flames väistämättä kuluttaa itsensä puhki tai At the Gatesin varhaismateriaali kieroilee itsensä solmuun, Dark Tranquillityn paras levy pelastaa tilanteen, läimii kumppaneitaan naamataluun kakkosnelosen voimalla ja jää seisomaan kaupallistuneiden ja hajonneiden yhtyeiden tuhkiin, voitokkaana kuin Conan barbaari.
Man, that's just too dramatic. Kuunnelkaa Damage Done, jos ette ole jo sitä tehneet, ja se ei nappaa ensikuuntelulla, pyöräyttäkää uudelleen ja kyllä se sieltä joskus tulee, siitä olen varma.
En pitänyt, kuten implisiittisesti on pääteltävissä, Dark Tranquillity'n kenties parhaasta levystä aluksi - se ei yksinkertaisesti kuulostanut tippakaan siltä In Flamesilta, josta niin kovin pidin. Monochromatic Stains vaikutti jo ensikuunteluilla, mutta muu levy jäi herkästi kuuntelutta, kun siellä ei ollutkaan samanlaisia pop-koukkuja ja tarttuvia melodioita, joita laulaa mukana. Mutta kun niitä on, vaikka millä mitoin - tiedän sen nyt vallan mainiosti - mutta pyydän, että asetut viisitoistavuotiaan minun lenkkareihin ja yrität nähdä tilanteen kuten koin sen: Reroute to Remain oli yksi sen vuoden kuunnelluimpiani levyjä, ja In Flamesin muusta tuotannosta omistin Whoraclen, mutta en juuri pitänyt siitä (poislukien sietämättömän helpostilähestyttävä/tarttuva Episode 666). Siihen perään proge, monitahoinen, ei kliiniä laulua sisältävä melodinen death metal rypistys, mikä Damage Done on, ei uponnut hedelmälliseen maaperään, kuten sanotaan. Olin nuori, olin typerä ja valmis sivuuttamaan kaiken erilaisen - siinä mielessä olin varsin tyypillinen metallifani, haha. (Vitsi. Älkää lähettäkö kirjepommeja, olkaa kiltteä).
Kun lopulta, liian paljon myöhemmin, annoin Dark Tranquillity'lle ja Damage Donelle uuden mahdollisuuden, tajusin virheeni mittakaavan. Siihen mennessä olin kuunnellut jo paljon muutakin metallia kuin kapealla ja helposti sisäistettävällä janalla majailevat in flamesit ja manowarit (em. yhtyeitä sen suuremmin vähättelemättä), ja kykenin näkemään esimerkiksi The Treason Wallin huikean koukun vetovoiman ja levyn kokonaisuuden monipuolisuuden ja syvyyden. Sen jälkeen levy olikin viikon verran yksinoikeuskuuntelussa, erityisesti The Treason Wall piti kuunnella parikin kertaa peräkkäin, ennen kuin maltoin siirtyä loppulevyn kimppuun.
Mikael Stanne on sävellystyön ohella levyn toinen hohtavimmista tähdistä: miehen örinä, kärinä ja lausunta ovat sen verran dramaattista, että jokaisen, joka koskaan edes harkitsee örinän aloittamista, pitäisi perehtyä hänen työskentelyynsä. Hän ei laula puhtaasti (vaikka osaakin - ilmeisesti herra oli Hammerfallin alkuperäinen solisti ennen Joacim Cansia), mutta missään välissä se ei tunnu tarpeelliselta levyn kannlta, sillä tunneskaala ja draamankaari, johon Stanne pelkällä örinällä (ja kaikilla sen variaatioilla) kykenee, riittää enemmän kuin tarpeeksi.
Damage Done ei ole yhtä mutkikas kiekko kuin esimerkiksi Charcter, mutta silti siinä riittää tahoja vuosikymmeneksi tai toiseksikin. Sen kappaleet jäävät kyllä helposti takaraivoon, mutta eivät samalla itsestään selvällä tavalla kuin In Flamesin popimmat levyt. Sitä ei voi suositella ensikosketukseski melodiseen death metaliin, mutta kun modernimpi In Flames väistämättä kuluttaa itsensä puhki tai At the Gatesin varhaismateriaali kieroilee itsensä solmuun, Dark Tranquillityn paras levy pelastaa tilanteen, läimii kumppaneitaan naamataluun kakkosnelosen voimalla ja jää seisomaan kaupallistuneiden ja hajonneiden yhtyeiden tuhkiin, voitokkaana kuin Conan barbaari.
Man, that's just too dramatic. Kuunnelkaa Damage Done, jos ette ole jo sitä tehneet, ja se ei nappaa ensikuuntelulla, pyöräyttäkää uudelleen ja kyllä se sieltä joskus tulee, siitä olen varma.
sunnuntai 19. huhtikuuta 2015
Blind Guardian - A Night at the Opera (2002)
Olen maininnut jo vähintään pariin otteeseen blogissa, että And The There Was Silence saattaa hyvinkin olla kaikkien aikojen paras kappale. Neljätoista minuuttia musiikkia ilman turhaa tahtia, ilman turhaa ajatusta ja kuunteluakin se kestää - olen kuunnellut tuon eepoksen niin monesti, että osaan sen ulkoa. En liioittele, trust me. Erikoista kuitenkin on, että en aluksi pitänyt siitä sen erityisemmin - taisin jopa sanoa ystävälleni Pimulle, että onhan se hyvä biisi, mutta kun levy on muutenkin niin hyvä ja pitkä, jätän päätösraidan suosiolla kuuntelematta. Hah, nuoruuden typeryys, eikö niin?
A Night at the Opera on mainettaan parempi levy: toki sen soundimaailma on hieman täyteenahdetun tukkoinen ja jokunen fillerikin on mukaan ehtinyt, mutta vaikka levyllä heikot hetkensä onkin, ytimessä oleva kappalemateriaali on hyvää, suorastaan erinomaista. Koukkuja on enemmän Vantaanjoella ja Hansi Kürsch laulaa paremmin kuin kenties koskaan - kuunnelkaapa vaikka Under the Icen "I'm afraid to say but you won't play a part"-kohta ja miten hän sen vetää, puhumattakaan Age of False Innocencen korkeimmista nuoteista ja siitä ja siitä ja siitä ja...
Monesti kuulee parjattavan levyä juuri siitä, että kappalemateriaali ei riitä ja vaikka riittäisikin, se on tukehdutettu bassotomiin soundeihin ja ylipäiseen paisutteluun. No en tiedä Sinusta, mutta jos levyn nimessä on sana "ooppera", jonkinlainen suurieleisyys on kenties odotettavissa - ja kun mukaan liitetään ilmiselvä Queen-viittaus, stemmalaulut lienevät to do -listalla. Joo, eihän sitä fanilasit päässä pysty oikeuttamaan kahtasataa päällekäistä lauluraitaa pelkkää Hansia, mutta musiikki on hyvää, ja se on tärkeää.
Suoralta kädeltä neljä ensimmäistä veisua ovat timanttia. En aluksi lämmennyt avausraita Precious Jerusalemin konemaiselle soinnille, mutta vuosien saatossa se on kasvanut erinomaiseksi kipaleeksi. Battlefield oli alunperin se syy, miksi juuri A Night at the Operan ostin enkä esimerkiksi Somewhere Far Beyondin; Under the Ice ja Sadly Sings Destiny eivät ole ilmiselviä hittejä, mutta paljastavat sellaisia koukkuja, että vuosiakin myöhemmin huomaa löytävänsä uutta syvältä pintatason alta. The Maiden and the Minstrel Knight ja erityisesti Wait for an Answer ovat valitettevaa filleriä (vielä varsin pitkiä biisejä; Wait for an Answer on 6:30 pitkä), mitä reilusti yli tunnin mittainen levy ei kaipaisi, vaikka kuinka pitää väkisin saada mukaan balladi. The Soulforged (joka muuten kertoo Raistlinista, kaikkien fantasianörttien, larppaajien ja muiden ikineitsyiden suosikkihahmosta) petraa, mutta vasta Age of False Innocence räväyttää tiskiin sellaisen suorituksen erityisesti Hansin suunnalta, että bändi ei ole ilmeisesti koskaan edes kokeillut biisiä livenä (kuuntele korkea, vaivattoman oloisesti laulettu nuotti noin 1:25 kohdalla). Punishment Divine on levyn rankin kipale ja selvin "keikkabiisi", kohtuullisen maltillisilla orkestraatioilla.
Vihaan tuon tyylisiä biisi-biisiltä listauksia, koska siinä ei ole varsinaista argumenttiä, vaan lauseen/virkkeen mittaisia näkemyksiä yksittäisistä kappaleista. Miksi siis sorruin siihen? Koska kaiken sen kakan jälkeen, jota olen nähnyt/kuullut (et halua tietää mitä kaikkea olen elämässäni nähnyt...) suuntaan heitetyn, tahdoin pala palalta purkaa miksi levyn maine on mitä on. Okei, puolivälissä on turhaa semipaskaa, mutta kun A Night at the Opera onnistuu, se todella onnistuu. Case in point: And Then There Was Silence, jota parempaa tuskin kukaan on tehnyt ikinä. Mutta siinä missä häikäisevä päätösraita osoittautui Iced Earthin Burnt Offeringsin kohtaloksi, A Night at the Operan muu kappalemateriaali on riittävän vahvaa toimiakseen ilmankin And Then There Was Silencea.
Jatkanko levyn toimivien/toimimattomien elementtien erottelua, kontekstista irrottelua lisää? En, sillä kaikesta jättimäisyydestään ja muutamasta filleristä huolimatta A Night at the Opera on hyvä levy - ei Blind Guardianin paras, mutta ei kaukana kirkkaimmasta kärjestä myöskään. Kenties sen turmiona oli nähdä päivänvalo suorassa mestariteosjatkumossa alkaen Tales from the Twilight Worldistä ja Somewhere Far Beyondista, ja kenties osa fanikuntaa odotti jotakin aivan muuta (kenties uutta Imaginations from the Other Sidea, mene ja tiedä), mutta me, jotka kykenemme arvostamaan sitä, saamme nauttia oopperasta Blind Guardianin tapaan vielä vuosia. Anteeksi, nyt menen jälleen kuuntelemaan And Then There Was Silencen.
A Night at the Opera on mainettaan parempi levy: toki sen soundimaailma on hieman täyteenahdetun tukkoinen ja jokunen fillerikin on mukaan ehtinyt, mutta vaikka levyllä heikot hetkensä onkin, ytimessä oleva kappalemateriaali on hyvää, suorastaan erinomaista. Koukkuja on enemmän Vantaanjoella ja Hansi Kürsch laulaa paremmin kuin kenties koskaan - kuunnelkaapa vaikka Under the Icen "I'm afraid to say but you won't play a part"-kohta ja miten hän sen vetää, puhumattakaan Age of False Innocencen korkeimmista nuoteista ja siitä ja siitä ja siitä ja...
Monesti kuulee parjattavan levyä juuri siitä, että kappalemateriaali ei riitä ja vaikka riittäisikin, se on tukehdutettu bassotomiin soundeihin ja ylipäiseen paisutteluun. No en tiedä Sinusta, mutta jos levyn nimessä on sana "ooppera", jonkinlainen suurieleisyys on kenties odotettavissa - ja kun mukaan liitetään ilmiselvä Queen-viittaus, stemmalaulut lienevät to do -listalla. Joo, eihän sitä fanilasit päässä pysty oikeuttamaan kahtasataa päällekäistä lauluraitaa pelkkää Hansia, mutta musiikki on hyvää, ja se on tärkeää.
Suoralta kädeltä neljä ensimmäistä veisua ovat timanttia. En aluksi lämmennyt avausraita Precious Jerusalemin konemaiselle soinnille, mutta vuosien saatossa se on kasvanut erinomaiseksi kipaleeksi. Battlefield oli alunperin se syy, miksi juuri A Night at the Operan ostin enkä esimerkiksi Somewhere Far Beyondin; Under the Ice ja Sadly Sings Destiny eivät ole ilmiselviä hittejä, mutta paljastavat sellaisia koukkuja, että vuosiakin myöhemmin huomaa löytävänsä uutta syvältä pintatason alta. The Maiden and the Minstrel Knight ja erityisesti Wait for an Answer ovat valitettevaa filleriä (vielä varsin pitkiä biisejä; Wait for an Answer on 6:30 pitkä), mitä reilusti yli tunnin mittainen levy ei kaipaisi, vaikka kuinka pitää väkisin saada mukaan balladi. The Soulforged (joka muuten kertoo Raistlinista, kaikkien fantasianörttien, larppaajien ja muiden ikineitsyiden suosikkihahmosta) petraa, mutta vasta Age of False Innocence räväyttää tiskiin sellaisen suorituksen erityisesti Hansin suunnalta, että bändi ei ole ilmeisesti koskaan edes kokeillut biisiä livenä (kuuntele korkea, vaivattoman oloisesti laulettu nuotti noin 1:25 kohdalla). Punishment Divine on levyn rankin kipale ja selvin "keikkabiisi", kohtuullisen maltillisilla orkestraatioilla.
Vihaan tuon tyylisiä biisi-biisiltä listauksia, koska siinä ei ole varsinaista argumenttiä, vaan lauseen/virkkeen mittaisia näkemyksiä yksittäisistä kappaleista. Miksi siis sorruin siihen? Koska kaiken sen kakan jälkeen, jota olen nähnyt/kuullut (et halua tietää mitä kaikkea olen elämässäni nähnyt...) suuntaan heitetyn, tahdoin pala palalta purkaa miksi levyn maine on mitä on. Okei, puolivälissä on turhaa semipaskaa, mutta kun A Night at the Opera onnistuu, se todella onnistuu. Case in point: And Then There Was Silence, jota parempaa tuskin kukaan on tehnyt ikinä. Mutta siinä missä häikäisevä päätösraita osoittautui Iced Earthin Burnt Offeringsin kohtaloksi, A Night at the Operan muu kappalemateriaali on riittävän vahvaa toimiakseen ilmankin And Then There Was Silencea.
Jatkanko levyn toimivien/toimimattomien elementtien erottelua, kontekstista irrottelua lisää? En, sillä kaikesta jättimäisyydestään ja muutamasta filleristä huolimatta A Night at the Opera on hyvä levy - ei Blind Guardianin paras, mutta ei kaukana kirkkaimmasta kärjestä myöskään. Kenties sen turmiona oli nähdä päivänvalo suorassa mestariteosjatkumossa alkaen Tales from the Twilight Worldistä ja Somewhere Far Beyondista, ja kenties osa fanikuntaa odotti jotakin aivan muuta (kenties uutta Imaginations from the Other Sidea, mene ja tiedä), mutta me, jotka kykenemme arvostamaan sitä, saamme nauttia oopperasta Blind Guardianin tapaan vielä vuosia. Anteeksi, nyt menen jälleen kuuntelemaan And Then There Was Silencen.
lauantai 18. huhtikuuta 2015
Behemoth - Zos Kia Cultus (Here and Beyond) (2002)
Behemothin tyylillinen kehitys Satanicasta eteenpäin on todella kiinnostava: yhtye aloitti alunperin (siis ennen em. kiekkoa) puhtaasti black metalissa, mutta Satanican myötä soundiin tuotiin selvemmin death metallisempaa sointia, vaikka perusvire pysyi black metalissa; Thelema.6 hilasi soundia pikkuisen lähemmäs deathia, mutta edelleen pohja oli blackissa; Zos Kia Cultus on kolmas levy tyylimuutoksen jälkeen ja se on ensimmäinen Behemoth-kiekko joka on selvästi pohjaltaan deathia, joskin vahvoilla black-elementeillä. Yhtye jatkoi death metalinsa jalostamista, vähitellen riisuen enemmän ja enemmän blackia, mutta siitä koskaan täysin luopumatta.
Levynä Zos Kia Cultus on hyvä, mutta se ei ole yhtä kiinnostava kuin Thelema.6 tai Satanica, sillä sitä kuunnellessa en yritä alitajuisesti tai tietoisesti lokeroida kiekkoa jompaan kumpaan kategoriaan, ikuisesti epäonnistuen - Zos Kia Cultus kuulostaa korvaani selvästi death metalilta, aina avausraita Horns ov Baphometista alkaen. Se on hyvää death metalia, ei siitä mitään - kenties parasta, mitä tämän blogin tiimoilta olen kuunnellut. Eikun unohda; ei ole Deiciden voittanutta.. vielä. Historia elää myös Zos Kia Cultusilla, mutta lähinnä sanoituksissa ja kuvituksissa, ei itse musiikissa, mikä on sekä hyvä että huono asia, kuten tuli sanottuakin jo.
Zos Kia Cultus oli minulle aikoinaan ensimmäinen levymittainen tutustuminen Behemothin tuotantoon, ja olin vähällä olla hankkimatta sitä, koska minua oli tietyssä mielessä peloteltu. Olin lukenut joukon arvosteluja, joissa puhuttiin siitä kuinka äärimmäistä Behemoth, ja nimenomaan Zos Kia Cultus, oli, ja varoiteltiin Nilen fanienkin kulttuurishokkia. Siinä vaiheessa kuuntelin jo Nileä, mutta silti epäröin, koska (anti?)mainospuheet olivat melkoisia. Kun lopulta rohkaistuin ja hankin kiekon, se ei ollut läheskään niin paha kuin pelkäsin/odotin, vaan ihan oikeasti lähestyttävissä olevaa modernia death metalia, jossa on jopa aika-ajoin koukkuja.
Minulle Behemoth on parhaimmillaan rokkaavimmillaan, eeppisimmillään ja hitaimmillaan, joten suosikkiveisukseni on muodostunut No Sympathy for Fools. Samanlaista raskasta, hitaasti rouhivaa palasta neroutta - a'la myöhemmän tuotannon helmet Ov Fire and Void ja At the Left Hand ov God - ei ole, joten onnistuneimpia yksittäisiä kappaleita ei levyllä ole, vaikka yleisilme onkin vahva.
Kaikesta huolimatta Zos Kia Cultus on välityö, ainakin omissa kirjoissani: siinä yhtye ei ole vielä hionut death metal -soundiaan täydellisyyteen eikä toisaalta enää soita armotonta, toisinaan tunnelmoivaakin blackia, johon varhaisempi tuotanto kulminoitui. Myöhemmin death metal rouhii paremmin, aiemmin black riipii paremmin, vaikka silkkaa paskaa ei Nergal kumppaneineen ole kertaakaan tehnyt.
P.S. Olen saattanut aiemminkin mainita, mutta eikö tuo "of"-sanan kirjoittaminen "ov" ole aikas väsynyt gimmick? Nergalin tuntien sillä suuri symbolinen arvo, jolla ylistetään Saatanaa ja vihataan Jahwea, mutta mielestäni se tuntuu vain halvalta, mitättömältä yritykseltä vaikuttaa persoonallisemmalta kuin oikeasti onkaan. Mitä jos joskus annettaisiin sen musiikin puhua puolestaan, eikä suotta kikkailtaisi, jookosta?
Levynä Zos Kia Cultus on hyvä, mutta se ei ole yhtä kiinnostava kuin Thelema.6 tai Satanica, sillä sitä kuunnellessa en yritä alitajuisesti tai tietoisesti lokeroida kiekkoa jompaan kumpaan kategoriaan, ikuisesti epäonnistuen - Zos Kia Cultus kuulostaa korvaani selvästi death metalilta, aina avausraita Horns ov Baphometista alkaen. Se on hyvää death metalia, ei siitä mitään - kenties parasta, mitä tämän blogin tiimoilta olen kuunnellut. Eikun unohda; ei ole Deiciden voittanutta.. vielä. Historia elää myös Zos Kia Cultusilla, mutta lähinnä sanoituksissa ja kuvituksissa, ei itse musiikissa, mikä on sekä hyvä että huono asia, kuten tuli sanottuakin jo.
Zos Kia Cultus oli minulle aikoinaan ensimmäinen levymittainen tutustuminen Behemothin tuotantoon, ja olin vähällä olla hankkimatta sitä, koska minua oli tietyssä mielessä peloteltu. Olin lukenut joukon arvosteluja, joissa puhuttiin siitä kuinka äärimmäistä Behemoth, ja nimenomaan Zos Kia Cultus, oli, ja varoiteltiin Nilen fanienkin kulttuurishokkia. Siinä vaiheessa kuuntelin jo Nileä, mutta silti epäröin, koska (anti?)mainospuheet olivat melkoisia. Kun lopulta rohkaistuin ja hankin kiekon, se ei ollut läheskään niin paha kuin pelkäsin/odotin, vaan ihan oikeasti lähestyttävissä olevaa modernia death metalia, jossa on jopa aika-ajoin koukkuja.
Minulle Behemoth on parhaimmillaan rokkaavimmillaan, eeppisimmillään ja hitaimmillaan, joten suosikkiveisukseni on muodostunut No Sympathy for Fools. Samanlaista raskasta, hitaasti rouhivaa palasta neroutta - a'la myöhemmän tuotannon helmet Ov Fire and Void ja At the Left Hand ov God - ei ole, joten onnistuneimpia yksittäisiä kappaleita ei levyllä ole, vaikka yleisilme onkin vahva.
Kaikesta huolimatta Zos Kia Cultus on välityö, ainakin omissa kirjoissani: siinä yhtye ei ole vielä hionut death metal -soundiaan täydellisyyteen eikä toisaalta enää soita armotonta, toisinaan tunnelmoivaakin blackia, johon varhaisempi tuotanto kulminoitui. Myöhemmin death metal rouhii paremmin, aiemmin black riipii paremmin, vaikka silkkaa paskaa ei Nergal kumppaneineen ole kertaakaan tehnyt.
P.S. Olen saattanut aiemminkin mainita, mutta eikö tuo "of"-sanan kirjoittaminen "ov" ole aikas väsynyt gimmick? Nergalin tuntien sillä suuri symbolinen arvo, jolla ylistetään Saatanaa ja vihataan Jahwea, mutta mielestäni se tuntuu vain halvalta, mitättömältä yritykseltä vaikuttaa persoonallisemmalta kuin oikeasti onkaan. Mitä jos joskus annettaisiin sen musiikin puhua puolestaan, eikä suotta kikkailtaisi, jookosta?
torstai 16. huhtikuuta 2015
Amon Amarth - Versus the World (2002)
Kuten on tainnut tulla selväksi jo aiemmin, en ole erityisesti ihastunut Amon Amarthiin. Suurin syy lienee se, että heillä on liian laaja kannatus läpi hevikentän, ja siihen nähden heidän musiikkinsa on aina tuntunut minusta kelvolliselta joskin riittämättömältä. Olen todella yrittänyt pitää heistä ja tällä hetkellä omistan neljä levyä, kaksi joita kaikki tuntuvat pitävän top 3 -levyinä yhtyeen diskografiassa, ja kaksi villiä korttia, joista toinen, The Crusher, jätti paljon toivomisen varaan.
Versus the World teki Amon Amarthin. Ilman sitä ruotsalaiset viikinki-intoilijat olisivat jääneet pienten piirien huviksi ja ilmeisesti myös nautinnoksi, lunastamattomaksi lupaukseksi, jonka demot ja esikoislevy Once Sent from Golden Hall loivat. Versus the Worldin piti olla Amon Amarthin loppu, viimeinen levy, jonka myötä he heiluttelisivat keskisormiaan ylväästi kaikille kriitikoille ja levy-yhtiöille. Levy sattuikin osoittautumaan menestykseksi, myynnilliseksi ja kriittiseksi, ja sillä puhdilla yhtye on suoltanut samaan sapluunaan ahdettua melodista death metaliaan nyt kolmetoista vuotta.
Versus the World ei ole huono levy, mutta kun ottaa kaiken ympärillä pyörivän hypen huomioon, ei se ole niin erikoinen myöskään. Sillä on hyviä biisejä, jotka tarttuvat takaraivoon jääpiikin lailla, mutta kokonaisuus on turhan yksiuloitteinen, paremman sanan puutteessa monotoninen. Amon Amarth tekee hyvin melodisen death metalin viikinkilyriikoilla, mutta se itsessään jää valitettavan ohueksi, vaikka koukut olisivat miten huikeita tahansa. Death in Fire on hyvä biisi, mutta kun vastaavia veisuja on koko levyllinen... meh. AC/DC pystyy tekemään sen - täyttämään kokonaisen levyn (ja uran, sanottakoon se) yhdellä biisillä - mutta AC/DCn biisi on riittävän hyvä siihen; Amon Amarthilla se ei kanna loppuun asti, ei sitten millään.
Olin valmis heittämään toivoni siitä, että löytäisin koskaan hyvää Amon Amarthin levyä, syvimpään helvetin kaivoon, kunnes kuuntelin ajatuksella, utuisena iltana kävellessäni ... And Soon the World Will Cease to Ben. Siinä, minusta, Amon Amarth pääsee Amon Amarthin Formaatin (tm) ulkopuolelle, ja lopputulos on tunnelmallinen ja raskas, rouhiva ja melodinen eepos. Se taitaa olla yksi parhaita Amon Amarthin kappaleita, jonka olen koskaan kuullut - niiden itsestään selvien hittien ulkopuolelta, vähintäänkin.
Mutta kun koko levy ei silti auennut, vaikka päätösraita antoikin mahdollisen reitin kokonaisuuden hahmottamiseen. Versus the World on monille tärkeä levy - eikä vähiten Amon Amarthille itselleen - ja kuka minä olen kiistämään sen neroutta? En kukaan, se on sinänsä ihan totta, mutta sen sanon, että olen edelleen hieman ihmeissäni yhtyeen suosiosta. Eikö maailmassa todella ole tämän parempaa, tämän paremmin tehtyä melodista death metalia? On, on vastaukseni, vaikka (jos ottaa enemmistön näkemykset huomioon) se taitaakin olla väärä.
Versus the World teki Amon Amarthin. Ilman sitä ruotsalaiset viikinki-intoilijat olisivat jääneet pienten piirien huviksi ja ilmeisesti myös nautinnoksi, lunastamattomaksi lupaukseksi, jonka demot ja esikoislevy Once Sent from Golden Hall loivat. Versus the Worldin piti olla Amon Amarthin loppu, viimeinen levy, jonka myötä he heiluttelisivat keskisormiaan ylväästi kaikille kriitikoille ja levy-yhtiöille. Levy sattuikin osoittautumaan menestykseksi, myynnilliseksi ja kriittiseksi, ja sillä puhdilla yhtye on suoltanut samaan sapluunaan ahdettua melodista death metaliaan nyt kolmetoista vuotta.
Versus the World ei ole huono levy, mutta kun ottaa kaiken ympärillä pyörivän hypen huomioon, ei se ole niin erikoinen myöskään. Sillä on hyviä biisejä, jotka tarttuvat takaraivoon jääpiikin lailla, mutta kokonaisuus on turhan yksiuloitteinen, paremman sanan puutteessa monotoninen. Amon Amarth tekee hyvin melodisen death metalin viikinkilyriikoilla, mutta se itsessään jää valitettavan ohueksi, vaikka koukut olisivat miten huikeita tahansa. Death in Fire on hyvä biisi, mutta kun vastaavia veisuja on koko levyllinen... meh. AC/DC pystyy tekemään sen - täyttämään kokonaisen levyn (ja uran, sanottakoon se) yhdellä biisillä - mutta AC/DCn biisi on riittävän hyvä siihen; Amon Amarthilla se ei kanna loppuun asti, ei sitten millään.
Olin valmis heittämään toivoni siitä, että löytäisin koskaan hyvää Amon Amarthin levyä, syvimpään helvetin kaivoon, kunnes kuuntelin ajatuksella, utuisena iltana kävellessäni ... And Soon the World Will Cease to Ben. Siinä, minusta, Amon Amarth pääsee Amon Amarthin Formaatin (tm) ulkopuolelle, ja lopputulos on tunnelmallinen ja raskas, rouhiva ja melodinen eepos. Se taitaa olla yksi parhaita Amon Amarthin kappaleita, jonka olen koskaan kuullut - niiden itsestään selvien hittien ulkopuolelta, vähintäänkin.
Mutta kun koko levy ei silti auennut, vaikka päätösraita antoikin mahdollisen reitin kokonaisuuden hahmottamiseen. Versus the World on monille tärkeä levy - eikä vähiten Amon Amarthille itselleen - ja kuka minä olen kiistämään sen neroutta? En kukaan, se on sinänsä ihan totta, mutta sen sanon, että olen edelleen hieman ihmeissäni yhtyeen suosiosta. Eikö maailmassa todella ole tämän parempaa, tämän paremmin tehtyä melodista death metalia? On, on vastaukseni, vaikka (jos ottaa enemmistön näkemykset huomioon) se taitaakin olla väärä.
tiistai 14. huhtikuuta 2015
Wizard - Head of the Deceiver (2001)
Wizard, ah tätä tusinapowerin määrää! Juuri äsken, alle viikko sitten, kirjoitin Imperiumiin arvostelun kahdesta Wizardin levystä ja asiaa sen paremmin käsittämättä poimin eilen hyllystäni Head of the Deceiverin. Tuntuu, että olen saanut geneerisestä powerista vuosiannoksen muutamaan viikkoon ja nyt olo on kuin Mr. Creosotella (se lihava kaveri Monty Pythonin Elämän tarkoituksessa, sivistymättömät!). En ole katsonut mikä on seuraava levy blogiani varten, mutta jos se on samassa linjassa Wizardin kanssa, pelkään poksahtavani.
Wizard, vuodesta 1995 asti keskinkertaista, täysin innovaatioita kaihtavaa power metalia veivannut poppoo, on eräänlainen guilty pleasureni. Yhtyeen musiikki ja erityisesti sanoitukset ovat juuri niin korneja kuin liikaa Manowaria kuunnelleilta, suunnilleen englannin kielen handlaavilta saksalaisilta voi odottaa. Suoraviivaista power metalia vähintäänkin huvittavilla lyriikoilla maustettuna, jos nyt jäi jollekin epäselväksi.
Head of the Deceiver on kuitenkin sitä parempaa Wizardia: sen kappalemateriaali on riittävän laadukasta kestämään muutaman päivän tehokuuntelua; variaatiota on juuri riittävästi, että sävellyksiä ei voi sanoa olevan samasta puusta, joskin samasta pusikosta; ja yhtye tuntuu suorastaan välittävän miltä lopputulos vaikuttaa, mikä ei eräiden muiden yhtyeen kiekkojen kanssa ole aivan niin varmaa. Magic Potion, Head of the Deceiver, Demon Witches... kelvollisia, mutta kaukana nerokkaasta olevia veisuja.
Ei tästä oikeasti voi keksiä mitään tämän järkevämpää sanottavaa. Jos Manowar-johdannainen voimametalli on juttusi ja et vain saa riittävästi tyhjää uhoa ja helposti mukanahyräiltävää kielipoliisin painajaista, Wizardin toinen parhaista levyistä on tarkastamisen arvoinen. Muille ei niinkään, vaikka kuinka itse pyöräyttäisin kiekon tasaisin väliajoin soittimessa, samalla tavalla kuin aina välillä on pakko kuunnella "niin paska että nerokasta" -levyjä ja -bändejä. Kuten Katy Per- Dimmu Borgiria, joo, niin mä olin sanomassa. Kyllä. Dimmu Borgir. Tai Wizard. Ei ainakaan mikään pop-diiva isoine kumitisseineen.
Wizard, vuodesta 1995 asti keskinkertaista, täysin innovaatioita kaihtavaa power metalia veivannut poppoo, on eräänlainen guilty pleasureni. Yhtyeen musiikki ja erityisesti sanoitukset ovat juuri niin korneja kuin liikaa Manowaria kuunnelleilta, suunnilleen englannin kielen handlaavilta saksalaisilta voi odottaa. Suoraviivaista power metalia vähintäänkin huvittavilla lyriikoilla maustettuna, jos nyt jäi jollekin epäselväksi.
Head of the Deceiver on kuitenkin sitä parempaa Wizardia: sen kappalemateriaali on riittävän laadukasta kestämään muutaman päivän tehokuuntelua; variaatiota on juuri riittävästi, että sävellyksiä ei voi sanoa olevan samasta puusta, joskin samasta pusikosta; ja yhtye tuntuu suorastaan välittävän miltä lopputulos vaikuttaa, mikä ei eräiden muiden yhtyeen kiekkojen kanssa ole aivan niin varmaa. Magic Potion, Head of the Deceiver, Demon Witches... kelvollisia, mutta kaukana nerokkaasta olevia veisuja.
Ei tästä oikeasti voi keksiä mitään tämän järkevämpää sanottavaa. Jos Manowar-johdannainen voimametalli on juttusi ja et vain saa riittävästi tyhjää uhoa ja helposti mukanahyräiltävää kielipoliisin painajaista, Wizardin toinen parhaista levyistä on tarkastamisen arvoinen. Muille ei niinkään, vaikka kuinka itse pyöräyttäisin kiekon tasaisin väliajoin soittimessa, samalla tavalla kuin aina välillä on pakko kuunnella "niin paska että nerokasta" -levyjä ja -bändejä. Kuten Katy Per- Dimmu Borgiria, joo, niin mä olin sanomassa. Kyllä. Dimmu Borgir. Tai Wizard. Ei ainakaan mikään pop-diiva isoine kumitisseineen.
maanantai 13. huhtikuuta 2015
System of a Down - Toxicity (2001)
Niihin aikoihin, jolloin todella aloin integroitua yksiuloitteisesta Children of Bodom -fanipojasta, System of a Down oli yksi suurimpia metallibändejä maailmassa. Heillä oli muutaman vuoden takainen hittilevy sekä tulossa olevalta levyltä lohkaistu jättihitti B.Y.O.B. (Bring Your Own Bombs). Kaikkialla puhuttiin armenailais-yhdysvaltalaisesta nelikosta, ja pakkohan siitä oli olla pitämättä. Olin kuullut typerältä kuulostavan termin, jota metallimedioissa syljeskeltiin kuin rabbit (onko tuo oikea taivutusmuoto juutalaisten oppineiden monikolle? rabbiet?) Hitlerin nimeä - SoaD edusti minulle, vähän tietävälle teinille, kaikkea tuota kaupallista "nu metalia", mikä oli kaikkea mistä en metallissa pitänyt (eli ei- Children of Bodomia tai Iron Maidenia tai Judas Priestiä).
Asenteeni pysyi pitkään mukanani, ja karistin sen vasta aikuisiällä, jolloin lopulta hankin Mesmerize/Hypnotize -levykaksikon sekä sen alkuperäisen "hittilevyn", käsiteltävän Toxicityn. Mielipiteeni ei ole täysin kääntynyt päälaelleen, mutta pidän silti näistä kolmesta levystä, joskaan ne eivät edusta minulle nerokkainta koskaan tehtyä musiikkia, kuten eräissä yhteyksissä olen kuullut sanottavan.
Jos jotain, Toxicity edustaa minulle happotrippiä, yliaktiivista kiusanhenkeä ja suoraa hulluutta. Mitään tavallisia ratkaisuja levyltä ei pidä odottaa - vain kaksi kappaletta on mielestäni jossakin määrin "hittihakuisia", sillä niissä on selkeät koukut, joiden varaan kyseiset kappaleet rakentuvat, ja rakenteet, jotka eivät yhdistä kaikkea mitä LSD-päissä nähdyssä unessa on koettu. Levyn suurin hitti, Chop Suey! on toinen näistä, kuten olettaa saattaa; vaikka siinäkin on omia erikoisuuksiaan, se on kuitenkin jotakuin käsitettävissä oleva veisu. Levyn päättävä Aerials taitaa olla yhtyeensä paras kappale, koska minulle se kuulostaa dramaattiselta ja hyvin rakenneltulta sävellykseltä, joka hengittää jotakuin ymmärrettävällä tavalla, mitä ei todellakaan voi sanoa esimerksiksi Jet Pilotista tai Deer Dancesta. Minulle SoaD on aina ollut arvuuttelua siitä, mihin kappaleen ei uskoisi menevän, mutta minne se luultavasti menee. Chop Suey!ta seuraa, näin esimerkiksi, joka on nimensä mukaisesti erittäin pomppuisa Bounce, jossa luodaan mahdollisimman paljon mahdollisiman ilmiselviä innuendoja pogokepistä.
Mutta kun homma toimii. Toxicity ei ole helppo levy kuunnella, mutta jos sen järjettömyydelle antautuu, sen poukkoilevaa tajunnanvirtaa on mahdollista seurata ja jopa pitää. Paketin sitoo yhteen vahva melodiataju, jota Serj Tankianin omalaatuinen ääni kuljettaa, ja aina kun homma meinaa hajota tyystin käsiin, päälle vyöryy koukku, joka pitää kuulijan arvailemassa vielä hetken lisää. Chop Suey! on tästä erinomainen esimerkki: säkeistöt mennään ties missä tahtilajissa, blastbeatin tahdittamana, mutta kertosäkeet ovat mitä melodisimpia, ja kappaleen kruununa on C-osa, joka nivoo täysin erilliset osiot yhteen. Levy ei ole nerokas palanen täydellisyyttä, mutta se on hyvä, virkistävä tauko tavanomaisesta.
Jos sinulla, armas Lukija, on tapana kuunnella konventioihin taipuvaa kolmen soinnun rokkia, Toxicity ei luultavasti ole sinun levysi. Se kannattaa kuunnella kerran tai kaksi, jotta tietää mistä puhutaan ja miksi puhutaan, ja, kukaties, innostut. Moni innostui, joten se kannattaa ottaa huomioon, kun arvuuttelet tutustuako vaiko ei. Jos vielä tarvitset syyn, SoaD on nykypopulaarikulttuurin merkkipaalu, jonka tunteminen kuuluu 2000-luvun yleissivistykseen.
Toistaalta, kukapa ei olisi SoaDia joskus radiosta kuullut, edes kammottavaa Lonely Dayta?
Asenteeni pysyi pitkään mukanani, ja karistin sen vasta aikuisiällä, jolloin lopulta hankin Mesmerize/Hypnotize -levykaksikon sekä sen alkuperäisen "hittilevyn", käsiteltävän Toxicityn. Mielipiteeni ei ole täysin kääntynyt päälaelleen, mutta pidän silti näistä kolmesta levystä, joskaan ne eivät edusta minulle nerokkainta koskaan tehtyä musiikkia, kuten eräissä yhteyksissä olen kuullut sanottavan.
Jos jotain, Toxicity edustaa minulle happotrippiä, yliaktiivista kiusanhenkeä ja suoraa hulluutta. Mitään tavallisia ratkaisuja levyltä ei pidä odottaa - vain kaksi kappaletta on mielestäni jossakin määrin "hittihakuisia", sillä niissä on selkeät koukut, joiden varaan kyseiset kappaleet rakentuvat, ja rakenteet, jotka eivät yhdistä kaikkea mitä LSD-päissä nähdyssä unessa on koettu. Levyn suurin hitti, Chop Suey! on toinen näistä, kuten olettaa saattaa; vaikka siinäkin on omia erikoisuuksiaan, se on kuitenkin jotakuin käsitettävissä oleva veisu. Levyn päättävä Aerials taitaa olla yhtyeensä paras kappale, koska minulle se kuulostaa dramaattiselta ja hyvin rakenneltulta sävellykseltä, joka hengittää jotakuin ymmärrettävällä tavalla, mitä ei todellakaan voi sanoa esimerksiksi Jet Pilotista tai Deer Dancesta. Minulle SoaD on aina ollut arvuuttelua siitä, mihin kappaleen ei uskoisi menevän, mutta minne se luultavasti menee. Chop Suey!ta seuraa, näin esimerkiksi, joka on nimensä mukaisesti erittäin pomppuisa Bounce, jossa luodaan mahdollisimman paljon mahdollisiman ilmiselviä innuendoja pogokepistä.
Mutta kun homma toimii. Toxicity ei ole helppo levy kuunnella, mutta jos sen järjettömyydelle antautuu, sen poukkoilevaa tajunnanvirtaa on mahdollista seurata ja jopa pitää. Paketin sitoo yhteen vahva melodiataju, jota Serj Tankianin omalaatuinen ääni kuljettaa, ja aina kun homma meinaa hajota tyystin käsiin, päälle vyöryy koukku, joka pitää kuulijan arvailemassa vielä hetken lisää. Chop Suey! on tästä erinomainen esimerkki: säkeistöt mennään ties missä tahtilajissa, blastbeatin tahdittamana, mutta kertosäkeet ovat mitä melodisimpia, ja kappaleen kruununa on C-osa, joka nivoo täysin erilliset osiot yhteen. Levy ei ole nerokas palanen täydellisyyttä, mutta se on hyvä, virkistävä tauko tavanomaisesta.
Jos sinulla, armas Lukija, on tapana kuunnella konventioihin taipuvaa kolmen soinnun rokkia, Toxicity ei luultavasti ole sinun levysi. Se kannattaa kuunnella kerran tai kaksi, jotta tietää mistä puhutaan ja miksi puhutaan, ja, kukaties, innostut. Moni innostui, joten se kannattaa ottaa huomioon, kun arvuuttelet tutustuako vaiko ei. Jos vielä tarvitset syyn, SoaD on nykypopulaarikulttuurin merkkipaalu, jonka tunteminen kuuluu 2000-luvun yleissivistykseen.
Toistaalta, kukapa ei olisi SoaDia joskus radiosta kuullut, edes kammottavaa Lonely Dayta?
lauantai 11. huhtikuuta 2015
Summoning - Let Mortal Heroes Sing Your Fame (2001)
On olemassa vain yksi Summoning. Lisäksi on olemassa Summoning-kovereilla täytetty levy. Näissä kahdessa virkkeessä on ristiriita, väistämätön ongelma siitä, että täysin uniikin yhtyeen kappaleita voisi tai saisi koveroida. Ei saa, jos ei tee jotakin aivan uutta - sillä kokoelmalla harva teki.
Miksi jorisen jonninjoutavia kokoelmasta, jota en edes omista? Koska olen jo kahdesti puhunut Summoningista enkä yksinkertaisesti keksi mitään muutakaan sanottavaa - Summoning on Summoning, toisinaan paremmin kuin toisinaan. Let Mortal Heroes Sing Your Fame (tästedes LMHSYF) on minulle tärkein ja paras Summoning-levy, joskaan ei yksinomaan sen puhtailla musiikillisilla ansioilla. LMHSYF oli ensimmäinen ostamani Summoning-levy, jota ennen olin kuullut vain alle viiteen minuuttiin typistetyn version Land of the Deadista, joka ei edes ole LMHSYFilla. Ensikuulemalla minusta tuli fani, koska yhtyeen musiikki oli jotakin täysin muuta, mihin olin tottunut, mutta silti riittävän dramaattista pitämään teini-ikäisen mieleni kiinnostuneena.
Ostin levyn maailman parhaasta levykaupasta, Hyvinkäällä sijainneesta Isabelista, joka lopetti valitettavasti toimintansa vuoden 2010 paikkeilla. Tuosta pikkiriikkisestä ja ah niin sympaattisesta puodista ostin lähes kaikki levyni 2005 ja 2010:n välillä - lukuun ottamatta muutamia CDON.com-tilauksia sekä heräteostoksia Anttilasta. Kun sain kuukausirahani, menin Isabelin nettisivuille, kävin mittavan heavy-osion läpi, pohtien miten käyttäisin rahani. Sitten käytin ne - en ostamalla limua, karkkia, röökiä tai viinaa, vaan levyihin. Kolmekymmentä euroa kuukaudessa kuluivat yleensä yhdellä Isabel-reissulla, millä jaksoi mainiosti taas kuukauden, uusia levyjä taukoamatta pyöritellen. Tuosta maagisesta kaupasta ostin LMHSYFin kahdeksan euron hintaan (perushinta käytetylle levylle, siksi muistan) ja samalla reissulla otin mukaani ainakin Nilen In Their Darkend Shrinesin - toinen levy, jonka esittäjän tunsin vain maineelta tuolloin. Molemmista bändeistä tuli lähivuosieni tehokuuntelua kestäneitä poppoita, joista toisen uusia levyjä odotin kuin nousevia kuita.
Summoning on parhaillaan yksittäisinä hetkinä, musiikillisina tuokioina, jotka vievät kuulijansa pois arkitodellisuudesta ja pakottavat ottamaan kaiken kuullun yhtenä könttinä vastaan. Minulle LMHSYF on juuri sellainen levy, erityisesti massiivinen päätösraita Farewell, jota edelleen pidän kenties yhtyeen parhaana kappaleena (kilpailijoina vain Land of the Dead ja Long Lost Where No Pathway Goes). Tuossa kappaleessa on hetki, joka on jotakin niin huikeaa, että vaikka kuvailen sen pian sanoin, mikään kuvaukseni ei tule tekemään sille oikeutta: audiosample sanoo "And at the gates the trumpets... rang" ja sitä seuraa torvimelodia vailla vertaa.
LMHSYF on kiipparivetoisempaa Summoningia kuin Stronghold tai Dol Guldur, mutta minua se ei ole koskaan haitannut, sillä tällaiseen Summoningiin minä olen tottunut. Ymmärrän toki toisetkin mielipiteet, joskaan ei allekirjoita niitä - eihän heviä nyt voi ilman kitaroita tehdä, eihän? No, voi, mutta kenties "hevi" ei ole edes alkuunkaan pätevä termi kuvaamaan Summoningia. Se on elämää, se on kuolemaa, se on kaikkeus - ja, mikä tärkeintä, se on tunnelma.
Miksi jorisen jonninjoutavia kokoelmasta, jota en edes omista? Koska olen jo kahdesti puhunut Summoningista enkä yksinkertaisesti keksi mitään muutakaan sanottavaa - Summoning on Summoning, toisinaan paremmin kuin toisinaan. Let Mortal Heroes Sing Your Fame (tästedes LMHSYF) on minulle tärkein ja paras Summoning-levy, joskaan ei yksinomaan sen puhtailla musiikillisilla ansioilla. LMHSYF oli ensimmäinen ostamani Summoning-levy, jota ennen olin kuullut vain alle viiteen minuuttiin typistetyn version Land of the Deadista, joka ei edes ole LMHSYFilla. Ensikuulemalla minusta tuli fani, koska yhtyeen musiikki oli jotakin täysin muuta, mihin olin tottunut, mutta silti riittävän dramaattista pitämään teini-ikäisen mieleni kiinnostuneena.
Ostin levyn maailman parhaasta levykaupasta, Hyvinkäällä sijainneesta Isabelista, joka lopetti valitettavasti toimintansa vuoden 2010 paikkeilla. Tuosta pikkiriikkisestä ja ah niin sympaattisesta puodista ostin lähes kaikki levyni 2005 ja 2010:n välillä - lukuun ottamatta muutamia CDON.com-tilauksia sekä heräteostoksia Anttilasta. Kun sain kuukausirahani, menin Isabelin nettisivuille, kävin mittavan heavy-osion läpi, pohtien miten käyttäisin rahani. Sitten käytin ne - en ostamalla limua, karkkia, röökiä tai viinaa, vaan levyihin. Kolmekymmentä euroa kuukaudessa kuluivat yleensä yhdellä Isabel-reissulla, millä jaksoi mainiosti taas kuukauden, uusia levyjä taukoamatta pyöritellen. Tuosta maagisesta kaupasta ostin LMHSYFin kahdeksan euron hintaan (perushinta käytetylle levylle, siksi muistan) ja samalla reissulla otin mukaani ainakin Nilen In Their Darkend Shrinesin - toinen levy, jonka esittäjän tunsin vain maineelta tuolloin. Molemmista bändeistä tuli lähivuosieni tehokuuntelua kestäneitä poppoita, joista toisen uusia levyjä odotin kuin nousevia kuita.
Summoning on parhaillaan yksittäisinä hetkinä, musiikillisina tuokioina, jotka vievät kuulijansa pois arkitodellisuudesta ja pakottavat ottamaan kaiken kuullun yhtenä könttinä vastaan. Minulle LMHSYF on juuri sellainen levy, erityisesti massiivinen päätösraita Farewell, jota edelleen pidän kenties yhtyeen parhaana kappaleena (kilpailijoina vain Land of the Dead ja Long Lost Where No Pathway Goes). Tuossa kappaleessa on hetki, joka on jotakin niin huikeaa, että vaikka kuvailen sen pian sanoin, mikään kuvaukseni ei tule tekemään sille oikeutta: audiosample sanoo "And at the gates the trumpets... rang" ja sitä seuraa torvimelodia vailla vertaa.
LMHSYF on kiipparivetoisempaa Summoningia kuin Stronghold tai Dol Guldur, mutta minua se ei ole koskaan haitannut, sillä tällaiseen Summoningiin minä olen tottunut. Ymmärrän toki toisetkin mielipiteet, joskaan ei allekirjoita niitä - eihän heviä nyt voi ilman kitaroita tehdä, eihän? No, voi, mutta kenties "hevi" ei ole edes alkuunkaan pätevä termi kuvaamaan Summoningia. Se on elämää, se on kuolemaa, se on kaikkeus - ja, mikä tärkeintä, se on tunnelma.
perjantai 10. huhtikuuta 2015
Sodom - M-16 (2001)
Sodom, tuo teutonirässin suurnimi, onnistui yllättämään minut hitaasti Agent Orangen kanssa - aluksi en tykännyt levystä, hetken jälkeenkään en oikein tahtonut lämmetä, mutta lopulta se poltti kuin napalmi. Mitä enemmän kuuntelen tuota levyä, sitä paremmalta se kuulostaa. Samaa ei, valitettavasti, sanoa M-16:sta: olen venyttänyt tämän tekstin kirjoittamista juuri siitä syystä, että toivoin M-16:sta yllättäen aukeavan, läväyttävän kasvoilleni lastinsa (napalmia, huom.huom.), mutta vajaan viikon intensiivikuuntelulla korventuminen ei ole tapahtunut. Otin lisäksi hieman "ylimääräistä" aikaa, koska olen vastikää hankkinut M-16:sta ja täten perehtynyt siihen väkisinkin heikommin kuin Agent Orangeen.
Mutta ei niin ei, minkäs sille voi? Ei M-16:sta huono levy ole, mutta kun väistämättä vertaan sitä aiempaan "Vietnam-levyyn", tuoreempi tuotos tuntuu menevältä joskin intohimottomalta soittelulta. Se on hieman liian pitkä omaksi parhaakseen - minulle rässi toimii parhaiten, kun kiekon kokonaismitta pyörii alle kolmessa vartissa - ja joukkoon on ängetty fillerinkaltaisia kipaleita, jotka vain korostavat traagisesti levyn yksiuloitteisuutta.
Esittelen tämän pointtinikaltaisen lyriikoiden kautta: katsotaan ensin hyvää levyä, joka tässä vertailussa on Agent Orange, ja mietitään mikä siitä tekee niin hyvän. Jokaisella on tuolta levyltä omat suosikkibiisinsä omista syistään, mutta se, mistä olemme kaikki yhtä mieltä, on se, että kyseinen kiekko on pahuksen monimuotoinen, joka suuntaan flirttaileva tai rönsyilevä, mutta se silti pysyy kasassa. Aina sanoitukset tai kappaleet eivät osu maaliinsa, mutta ainakin ne tuovat jotakin uutta, luovat oman identiteettinsä levyn, ja samalla yhtyeen koko diskografian, sisällä - kukapa voisi unohtaa Remember the Fallenin ontuvat puhtaat laulut ja hädintuskin kielioppia seurailevat sanat? Entä Ausgebombt, tuon hävyttömän tarttuvan hokemansa kanssa?
Mitä, sitten, M-16 tarjoilee? Vietnamin sotaa, hieman lisää samaa konfliktia ja vielä hiukan lisää, jottei jää teema yhtään epäselväksi. Agent Orangella on kaksi suoraan Vietnamiin liittyvä kappaletta, Magic Dragon ja Agent Orange, ja kansikuva taivaalta kuolemaa sylkevästä konetuliaseesta; M-16 rakentuu pelkästään noiden kahden kappaleen ja yhden kansikuvan teeman ympärille. Kaikelle on oma biisinsä, mariineille, lapsisotilaille ja - helvetti vieköön - Ilmestyskirja.Nytillekin löytyy oma veisu. Ei siinä mitään, hieno leffahan se, mutta kun Vietnamin sodasta pitää lypsää kaikki irti, ihan leffahistoriaa myöten, eikö voisi esimerkiksi keksiä muitakin juttuja?
Annan turhan yksioikoisen kuvan M-16:sta ja tiedän sen, mutta teen sen korostaakseni pointtiani, en saattaakseni levyä lokaan. Totuus on se, että M-16 on hyvä levy ja sen kuuntelu ei tuntunut kuin kerran tai kaksi suossa tarpomiselta (mikä, näin jälkikäteen mietittynä, lienee ollut tarkoituskin, haha). Sillä on ongelmansa, joista auttamatta suurin on se, että kappaleet ovat liian samanlaisia, sävellyksellisesti ja sanoituksellisesti, mutta ongelma taitaa olla minun, jos odotan mitään muuta rässibändin Vietnam-teemalevyltä. Jos Agent Orange ei olisi minulle tuttu, saattaisin fiilistellä M-16:sta täysillä, mutta tilanne on mikä on, joten tyydyn varhaisempaan Sodomiin jatkossakin.
P.S. The Bird is the Word! Kaikista maailman biiseistä, miksi Surfin' Birdistä on pitänyt tehdä metallikoveri? Eikö Vietnamin sodasta ole tehty riittävästi koveroitavaksi kelpaavia biisejä?
Mutta ei niin ei, minkäs sille voi? Ei M-16:sta huono levy ole, mutta kun väistämättä vertaan sitä aiempaan "Vietnam-levyyn", tuoreempi tuotos tuntuu menevältä joskin intohimottomalta soittelulta. Se on hieman liian pitkä omaksi parhaakseen - minulle rässi toimii parhaiten, kun kiekon kokonaismitta pyörii alle kolmessa vartissa - ja joukkoon on ängetty fillerinkaltaisia kipaleita, jotka vain korostavat traagisesti levyn yksiuloitteisuutta.
Esittelen tämän pointtinikaltaisen lyriikoiden kautta: katsotaan ensin hyvää levyä, joka tässä vertailussa on Agent Orange, ja mietitään mikä siitä tekee niin hyvän. Jokaisella on tuolta levyltä omat suosikkibiisinsä omista syistään, mutta se, mistä olemme kaikki yhtä mieltä, on se, että kyseinen kiekko on pahuksen monimuotoinen, joka suuntaan flirttaileva tai rönsyilevä, mutta se silti pysyy kasassa. Aina sanoitukset tai kappaleet eivät osu maaliinsa, mutta ainakin ne tuovat jotakin uutta, luovat oman identiteettinsä levyn, ja samalla yhtyeen koko diskografian, sisällä - kukapa voisi unohtaa Remember the Fallenin ontuvat puhtaat laulut ja hädintuskin kielioppia seurailevat sanat? Entä Ausgebombt, tuon hävyttömän tarttuvan hokemansa kanssa?
Mitä, sitten, M-16 tarjoilee? Vietnamin sotaa, hieman lisää samaa konfliktia ja vielä hiukan lisää, jottei jää teema yhtään epäselväksi. Agent Orangella on kaksi suoraan Vietnamiin liittyvä kappaletta, Magic Dragon ja Agent Orange, ja kansikuva taivaalta kuolemaa sylkevästä konetuliaseesta; M-16 rakentuu pelkästään noiden kahden kappaleen ja yhden kansikuvan teeman ympärille. Kaikelle on oma biisinsä, mariineille, lapsisotilaille ja - helvetti vieköön - Ilmestyskirja.Nytillekin löytyy oma veisu. Ei siinä mitään, hieno leffahan se, mutta kun Vietnamin sodasta pitää lypsää kaikki irti, ihan leffahistoriaa myöten, eikö voisi esimerkiksi keksiä muitakin juttuja?
Annan turhan yksioikoisen kuvan M-16:sta ja tiedän sen, mutta teen sen korostaakseni pointtiani, en saattaakseni levyä lokaan. Totuus on se, että M-16 on hyvä levy ja sen kuuntelu ei tuntunut kuin kerran tai kaksi suossa tarpomiselta (mikä, näin jälkikäteen mietittynä, lienee ollut tarkoituskin, haha). Sillä on ongelmansa, joista auttamatta suurin on se, että kappaleet ovat liian samanlaisia, sävellyksellisesti ja sanoituksellisesti, mutta ongelma taitaa olla minun, jos odotan mitään muuta rässibändin Vietnam-teemalevyltä. Jos Agent Orange ei olisi minulle tuttu, saattaisin fiilistellä M-16:sta täysillä, mutta tilanne on mikä on, joten tyydyn varhaisempaan Sodomiin jatkossakin.
P.S. The Bird is the Word! Kaikista maailman biiseistä, miksi Surfin' Birdistä on pitänyt tehdä metallikoveri? Eikö Vietnamin sodasta ole tehty riittävästi koveroitavaksi kelpaavia biisejä?
maanantai 6. huhtikuuta 2015
Slipknot - Iowa (2001)
Slipknotin esikoislevy jätti paljon toivomisen varaa - vaikka kappaleet olivat hyviä, ylipitkä paketti ei aina mukiin meneviä veisuja tökki pahasti. Mutta se myi, voi Luoja kuinka se myikään. Paineiden Iowalle on täytynyt olla massiiviset, koska tismalleen samanlaista levyä ei kannattaisi tehdä, mutta liikaakaan ei saisi erota edeltäjästä. Se, mitä maskijässikät tekivät, ylitti odotukseni.
Muistin, että Iowa on edeltäjäänsä kiinnostavampi paketti, mutta että ero olisi näinkin selkeä, häkellyin. Tärkein elementti yllätyksessä oli se kuinka suoraan se iskee kurkkuun kiinni: jo intro maalailee väkivallan välitöntä uhkaa ja kun turpaanveto alkaa, People = Shitin myötä, peli on menetetty, maskihirviöt ovat voittaneet. Viisi biisiä silkkaa murhaa, ei hetkeäkään aikaa tointua - jopa parasta Slipknotia koskaan. Seitsemäs biisi, Gently, ei ole huono, vaan pikemminkin välttämätön tunnelmapala raajojen repimisen välissä.
Mutta se, mikä oli esikoislevyn suurin helmasynti, eli liiallinen kesto, on edelleen läsnä: neljätoista biisiä ja reilusti yli tunti (en luntannut, mutta veikkaisin seitsemääkymmentäviittä minuuttia) ovat yksinkertaisesti liikaa. Kuten on tullut aiemminkin sanottua, toisinaan vähemmän on enemmän, sillä järkyttävä määrä filleriä (mitä valitettavasti Iowan loppupuoli väistämättä on) tukahduttaa ne hyvät kipaleet alleen ja tekee uudelleenkuuntelusta vastenmielisen. Minulle tämä on iso asia, sillä jos levyä ei koskaan saa kuunneltua loppuun - fakta, johon liki vartin mittainen, mihinkään menemätön Iowa-veisu, ei auta, vaikka kymmenen minuutin paikkeilla hieman räimitään kovemmin menemäänkin - en halua kuunnella sitä uudelleen, vaan tyydyn pelkästään kuuden ensimmäisen rykäisyn pyöräyttämiseen, sillä siellähän ne parhaat palat muutenkin ovat.
Ehkä olen epäreilu Iowaa ja Slipknotia kohtaan, mutta minkäs sille tekee, että ylipitkä levy, joka on ahdettu täyteen turhaa ääniulostetta, ei saa minua pogoamaan riemusta? Lisäksi, kun lyriikat ovat mitä ovat, angstista teinipaskaa, mistä menin juuri Slayeriä syyttämään - vaikka tuskinpa kukaan suurta sanallista neroutta Slipknotilta odottaakaan. Everything Ends saavuttaa kuitenkin lapsellisen möykkäämisen uuden tason; otetaan tähän esimerkki, niin käsität vielä paremmin pointtiani:
You are wrong, fucked, and overrated
I think I'm gonna be sick and it's your fault
This is the end of everything
You are the end of everything
I haven't slept since I woke up
And found my whole life was a lie, motherfucker
This is the end of everything
You are the end of everything
Että niin, saatana. Olen vitun vihainen, olen puutarhurin painajainen ja niin edelleen. Sä oot kaiken loppu, vittu. Ihan tyhmäkin oot. Ja väärässä.
Muistin, että Iowa on edeltäjäänsä kiinnostavampi paketti, mutta että ero olisi näinkin selkeä, häkellyin. Tärkein elementti yllätyksessä oli se kuinka suoraan se iskee kurkkuun kiinni: jo intro maalailee väkivallan välitöntä uhkaa ja kun turpaanveto alkaa, People = Shitin myötä, peli on menetetty, maskihirviöt ovat voittaneet. Viisi biisiä silkkaa murhaa, ei hetkeäkään aikaa tointua - jopa parasta Slipknotia koskaan. Seitsemäs biisi, Gently, ei ole huono, vaan pikemminkin välttämätön tunnelmapala raajojen repimisen välissä.
Mutta se, mikä oli esikoislevyn suurin helmasynti, eli liiallinen kesto, on edelleen läsnä: neljätoista biisiä ja reilusti yli tunti (en luntannut, mutta veikkaisin seitsemääkymmentäviittä minuuttia) ovat yksinkertaisesti liikaa. Kuten on tullut aiemminkin sanottua, toisinaan vähemmän on enemmän, sillä järkyttävä määrä filleriä (mitä valitettavasti Iowan loppupuoli väistämättä on) tukahduttaa ne hyvät kipaleet alleen ja tekee uudelleenkuuntelusta vastenmielisen. Minulle tämä on iso asia, sillä jos levyä ei koskaan saa kuunneltua loppuun - fakta, johon liki vartin mittainen, mihinkään menemätön Iowa-veisu, ei auta, vaikka kymmenen minuutin paikkeilla hieman räimitään kovemmin menemäänkin - en halua kuunnella sitä uudelleen, vaan tyydyn pelkästään kuuden ensimmäisen rykäisyn pyöräyttämiseen, sillä siellähän ne parhaat palat muutenkin ovat.
Ehkä olen epäreilu Iowaa ja Slipknotia kohtaan, mutta minkäs sille tekee, että ylipitkä levy, joka on ahdettu täyteen turhaa ääniulostetta, ei saa minua pogoamaan riemusta? Lisäksi, kun lyriikat ovat mitä ovat, angstista teinipaskaa, mistä menin juuri Slayeriä syyttämään - vaikka tuskinpa kukaan suurta sanallista neroutta Slipknotilta odottaakaan. Everything Ends saavuttaa kuitenkin lapsellisen möykkäämisen uuden tason; otetaan tähän esimerkki, niin käsität vielä paremmin pointtiani:
You are wrong, fucked, and overrated
I think I'm gonna be sick and it's your fault
This is the end of everything
You are the end of everything
I haven't slept since I woke up
And found my whole life was a lie, motherfucker
This is the end of everything
You are the end of everything
Että niin, saatana. Olen vitun vihainen, olen puutarhurin painajainen ja niin edelleen. Sä oot kaiken loppu, vittu. Ihan tyhmäkin oot. Ja väärässä.
lauantai 4. huhtikuuta 2015
Slayer - God Hates Us All (2001)
Tiedän, että en ole osoittanut suurinta ymmärrystä Slayeria kohtaan tämän blogin aikana, vaikka pidänkin kahdesta levystä varsin paljon. Slayer on parhaillaan kun Kerry King ja Jeff Hanneman tajuavat (tai tajusivat, RIP Hanneman) rauhoittaa turpaanvetoa melodisimmilla "tunnelmapaloilla", a'la Season in the Abyss - kun levyllä on enemmän kui yksi ulottuvuus, ääripäät, vaikka ne olisivat kuinka lähellä toisiaan, tuntuvat olevan kauempana toisistaan ja täten musiikki pysyy kiinnostavana. God Hates Us All ei ole tälläinen levy: siinä on vain yksi ulottuvuus, samanlaisia kappaleita, jotka toimivat toisinaan paremmin kuin toisinaan.
Aloitusraita Disciple on levyn parempaa puoliskoa. God Sent Death ei ole hassumpi, myöskään. Sitten mennäänkin alamäkeen, eikä ylös kavuta kurkistelemaan kuin silmäyksen ajaksi; ja pohjalla köllötellessä on aikaa vaikka kuinka, sillä God Hates Us Allilla on kolmetoista kappaletta paitsi jos ostit special editionin, niin silloin niitä on viisitoista. Aina enemmän ei ole enemmän, muusikot, sillä harvapa jaksaa kolmeatoista tuttua ja metallisydämmelle turvallistakin Slayer-veisua kuunnella antaumuksella putkeen, kun laatu on tämä.
Kappalemateriaalin lisäksi yksiuloitteista on Tom Arayan ulosanti. Aiemmin, eli -80- ja -90-lukujen taitteessa, hänen ääntelynsä oli riittävää, ei erikoista, mutta siedettävää - hän ainakin osasi käyttää ääntään. Vuodet ovat vierineet ja Araya vuosimallai 2001 on ärsyttävä mölisijä. Hänen äänensä - onko se laulua? onko se huutoa? ei, se on paskaa! - kaipaa syvyyttä, vaihtelua ja (kuten musiikkikin) kohtia, joissa ei mennä päätä pahkaa kohti lähintä puunrunkoa. Erityisesti New Faith määytään (määkyä, niinkuin lampaat, you know?) läpi täysin sietämättömällä tavalla; vastaavasti Cast Downin alussa hän hieman rauhoittaa, kunnes palaa taas samaan tympeään vauhkoamiseensa ("no-one hears you..." - kunpa, kunpa).
God Hates Us All sai osansa sensuurista, mutta ei valitettavasti levy-yhtiön taholta. Levyllä on teinimäisellä tavalla "rankka" kansi, jossa Raamatun kanteen on tuherrettu Slayerin logo, päälle on heitetty verta ja tusina naulaa on isketty kannesta läpi. Kansi-idea tulee ilmeisesti levyn lyriikoista "I keep the Bible in the pool of blood so it's lies can't affect me" - rankkaa, eikö? Teinimäinen angsti ja kiukku kuvaavat levyä hyvin, samoin lapselliset lyriikat joita kaikki minkäänmuotoisen järjen omaavat yksilöt eivät kykene ottamaan tosissaan, joten miksi kansi, joka kuvastaa koko levyä näinkin osuvasti, on pitänyt sensuroida? Koska Yhdysvallat, Bible Belt ja niin edelleen. Sensuroitu kansi sisältää neljä ristiä, kukin osoittamassa eri ilmansuuntaan - ainakin, jos mitään, se ei ole yhtä absoluuttisen typerä kansi kuin alkuperäinen, joskaan ei myöskään hieno.
Tiedättekö minä päivänä God Hates Us All julkaistiin? Kyllä, syyskuun yhdestoista 2001 anno domini. Sattuneesta syystä levy kohtasi Jenkkilän ihmemaassa hieman kritiikkiä ja eräät levykaupat vetivät levyn myynnistä toviksi. Vähättelemättä 9/11:n traagisuutta levyjen poisvetäminen myynnistä ja monien kappaleiden radiosoittokielto (kuten What a Wonderful World) ovat ylilyöntejä... toisin kuin kahden valtion valloittaminen horjuvalla perustelulla. Mutta alle neljätuhatta ihmistä kuoli New Yorkissa, kyllähän se antaa oikeuden vallatessa surmata suoraan tai välillisesti kymmeniä-, jopa satojatuhansia ihmisiä, terroristeja tai ei.
Menin ohi aiheesta. Mutta aiheesta on varsin vähän sanottavaa, sillä God Hates Us All on tympeä levy, tylsä ja kuuntelua kestämätön.
Aloitusraita Disciple on levyn parempaa puoliskoa. God Sent Death ei ole hassumpi, myöskään. Sitten mennäänkin alamäkeen, eikä ylös kavuta kurkistelemaan kuin silmäyksen ajaksi; ja pohjalla köllötellessä on aikaa vaikka kuinka, sillä God Hates Us Allilla on kolmetoista kappaletta paitsi jos ostit special editionin, niin silloin niitä on viisitoista. Aina enemmän ei ole enemmän, muusikot, sillä harvapa jaksaa kolmeatoista tuttua ja metallisydämmelle turvallistakin Slayer-veisua kuunnella antaumuksella putkeen, kun laatu on tämä.
Kappalemateriaalin lisäksi yksiuloitteista on Tom Arayan ulosanti. Aiemmin, eli -80- ja -90-lukujen taitteessa, hänen ääntelynsä oli riittävää, ei erikoista, mutta siedettävää - hän ainakin osasi käyttää ääntään. Vuodet ovat vierineet ja Araya vuosimallai 2001 on ärsyttävä mölisijä. Hänen äänensä - onko se laulua? onko se huutoa? ei, se on paskaa! - kaipaa syvyyttä, vaihtelua ja (kuten musiikkikin) kohtia, joissa ei mennä päätä pahkaa kohti lähintä puunrunkoa. Erityisesti New Faith määytään (määkyä, niinkuin lampaat, you know?) läpi täysin sietämättömällä tavalla; vastaavasti Cast Downin alussa hän hieman rauhoittaa, kunnes palaa taas samaan tympeään vauhkoamiseensa ("no-one hears you..." - kunpa, kunpa).
God Hates Us All sai osansa sensuurista, mutta ei valitettavasti levy-yhtiön taholta. Levyllä on teinimäisellä tavalla "rankka" kansi, jossa Raamatun kanteen on tuherrettu Slayerin logo, päälle on heitetty verta ja tusina naulaa on isketty kannesta läpi. Kansi-idea tulee ilmeisesti levyn lyriikoista "I keep the Bible in the pool of blood so it's lies can't affect me" - rankkaa, eikö? Teinimäinen angsti ja kiukku kuvaavat levyä hyvin, samoin lapselliset lyriikat joita kaikki minkäänmuotoisen järjen omaavat yksilöt eivät kykene ottamaan tosissaan, joten miksi kansi, joka kuvastaa koko levyä näinkin osuvasti, on pitänyt sensuroida? Koska Yhdysvallat, Bible Belt ja niin edelleen. Sensuroitu kansi sisältää neljä ristiä, kukin osoittamassa eri ilmansuuntaan - ainakin, jos mitään, se ei ole yhtä absoluuttisen typerä kansi kuin alkuperäinen, joskaan ei myöskään hieno.
Tiedättekö minä päivänä God Hates Us All julkaistiin? Kyllä, syyskuun yhdestoista 2001 anno domini. Sattuneesta syystä levy kohtasi Jenkkilän ihmemaassa hieman kritiikkiä ja eräät levykaupat vetivät levyn myynnistä toviksi. Vähättelemättä 9/11:n traagisuutta levyjen poisvetäminen myynnistä ja monien kappaleiden radiosoittokielto (kuten What a Wonderful World) ovat ylilyöntejä... toisin kuin kahden valtion valloittaminen horjuvalla perustelulla. Mutta alle neljätuhatta ihmistä kuoli New Yorkissa, kyllähän se antaa oikeuden vallatessa surmata suoraan tai välillisesti kymmeniä-, jopa satojatuhansia ihmisiä, terroristeja tai ei.
Menin ohi aiheesta. Mutta aiheesta on varsin vähän sanottavaa, sillä God Hates Us All on tympeä levy, tylsä ja kuuntelua kestämätön.
keskiviikko 1. huhtikuuta 2015
Six Feet Under - True Carnage (2001)
Chris Barnesin ja Allen Westin sivuprojektina, mutta pian Barnesin päätoimiseksi poppooksi muuttunut Six Feet Under saavutti yleisesti ottaen laadullisen ja kaupallisen huippunsa edellisen vuosituhannen lopulla, Maxium Violence -kiekon myötä. Sen jälkeen yhtye on about vuoroin tehnyt oman mediaanitasonsa alle ja ylle osuvaa materiaalia. Tästä voidaan toki olla montaa mieltä, mutta minulle True Carnage on edeltänyttä Maxium Violencea ja seurannutta Bringer of Bloodia (tästä en ole aivan varma, en ole kuunnellut Bringer of Bloodia toviin, mutta muistikuvani on tämä) heikompi. Tosin on sanottava, että se rokkaava örinä, mikä minulle ainakin on Six Feet Underin "omin" soundi, muodostui vasta epätasalaatuisten tuotosten aikakaudella huippuunsa... niin hyvässä kuin pahassa, kuten monet ovat halunneet osoittaa.
Suurimmat syyt ovat tuhnuiset soundit, Barnesin liki täydellinen välipitämättömyys sanoituksistaan ja ulosannistaan sekä kappalemateriaali alle yhtyeen omien standardienkin. Käsittelen seuraavissa kappaleissa jokaista ongelmaa kuin mikäkin toimittaja.
Barnesin sanoitukset olivat Cannibal Corpse -aikoina puhtaasti graafisia yksityiskohtia kertaavia litanioita, mutta Six Feet Underin myötä neitsyitten sukuelinten kautta revityt sisuskalut vaihtuivat "sisäsiistimpiin" ja samalla täysin munattomiin kauhu- ja väkivaltakuvaston irvikuvamaiseen kierrätykseen. Esimerkkinä True Carnagelta otettakoon vaikkapa kappaleet The Day the Dead Walked (Rising from the grave / Writhing in pain / I want to eat your brain / We're rising from the grave) ja tympeydessään häikäisevä Snakes, jonka kertosäe on vain ja ainoastaan em. sanan hokemista. Okei, uskotaan vähemmälläkin, käärmeitä, käärmeitä kaikkialla, lentokoneissakin. Kun nämä lyriikat vielä tulkitaan Barnesin uran huonoimmilla ja epäselvimmillä örinöillä (mitä helvettiä tuo rastapeikko yrittää sanoa Waiting for Decay'ssa, en tiedä), levy epäonnistuu täysin rinnoin vokaaliosastolla.
Soundien puolesta ei ole kovin paljon sanottavaa: kitarat ovat tuhnuiset, miksauskin on päin honkia (rummut hukuttavat kitarat) ja kaikkinensa levy kuulostaa suuren lafkan julkaiseman suuren bändin tällä vuosituhannella ilmestyneen levyn sijasta demotason räpellykseltä. Vielä melko huonolta demolta.
Kappalemateriaalia vaivaa sama aneemisuus kuin sanoituksiakin: ei vain millään meinaa lähteä toimimaan. Yhdentekeviä kappaleita, joita on yhdestätoista ainakin seitsemän, kenties niinkin paljon kuin yhdeksän, yritetään maustaa gimmickeillä, irrallisilla kikoilla, erityisesti vierailevilla solisteilla. Vaikka kuinka käytettäisiin mitäkin hienoa kikkaa sumentamaan faktaa, että kappalemateriaali on heikkoa, laiskasti sävellettyä ja päin persettä tuotettua, tottunut kuulija huomaa kyllä hämäysyrityksen epätoivoisuuden. Siitä huolimatta räppäri Ice-T:n fiittaama One Bullet Left taitaa olla levyn paras biisi, juurikin Ice-T:n intensiivisen tulkinnan ansiosta. Crisis'in Karyn Crisis vierailee Sick & Twistedissä, jälleen gimmickin kaltaisena mausteena, jonka on tarkoitus hämätä, että biisi on paska - kyllä, kyllä, Crisis hoitaa hommansa kunnialla, vaikka Barnesin aneeminen ilmaisu mädättää perustuksia.
True Carnagea on vaikea suositella kuin kovimmille Six Feet Under -faneille, jotka haluavat ehdottomasti omistaa kaiken, mitä Barnes kavereineen on saanut aikaan. Levyllä on muutama kelvollinen biisi sekä pitkä lista kelvottomia, mutta nippanappa puolituntisena sen pyöräyttää kyllä läpi, vaikka kokemuksesta ei nauttisikaan. Lyhyestä kestosta huolimatta päätösbiisi Necrosociety jää monesti kuulematta, koska ei vaan jaksa.
Suurimmat syyt ovat tuhnuiset soundit, Barnesin liki täydellinen välipitämättömyys sanoituksistaan ja ulosannistaan sekä kappalemateriaali alle yhtyeen omien standardienkin. Käsittelen seuraavissa kappaleissa jokaista ongelmaa kuin mikäkin toimittaja.
Barnesin sanoitukset olivat Cannibal Corpse -aikoina puhtaasti graafisia yksityiskohtia kertaavia litanioita, mutta Six Feet Underin myötä neitsyitten sukuelinten kautta revityt sisuskalut vaihtuivat "sisäsiistimpiin" ja samalla täysin munattomiin kauhu- ja väkivaltakuvaston irvikuvamaiseen kierrätykseen. Esimerkkinä True Carnagelta otettakoon vaikkapa kappaleet The Day the Dead Walked (Rising from the grave / Writhing in pain / I want to eat your brain / We're rising from the grave) ja tympeydessään häikäisevä Snakes, jonka kertosäe on vain ja ainoastaan em. sanan hokemista. Okei, uskotaan vähemmälläkin, käärmeitä, käärmeitä kaikkialla, lentokoneissakin. Kun nämä lyriikat vielä tulkitaan Barnesin uran huonoimmilla ja epäselvimmillä örinöillä (mitä helvettiä tuo rastapeikko yrittää sanoa Waiting for Decay'ssa, en tiedä), levy epäonnistuu täysin rinnoin vokaaliosastolla.
Soundien puolesta ei ole kovin paljon sanottavaa: kitarat ovat tuhnuiset, miksauskin on päin honkia (rummut hukuttavat kitarat) ja kaikkinensa levy kuulostaa suuren lafkan julkaiseman suuren bändin tällä vuosituhannella ilmestyneen levyn sijasta demotason räpellykseltä. Vielä melko huonolta demolta.
Kappalemateriaalia vaivaa sama aneemisuus kuin sanoituksiakin: ei vain millään meinaa lähteä toimimaan. Yhdentekeviä kappaleita, joita on yhdestätoista ainakin seitsemän, kenties niinkin paljon kuin yhdeksän, yritetään maustaa gimmickeillä, irrallisilla kikoilla, erityisesti vierailevilla solisteilla. Vaikka kuinka käytettäisiin mitäkin hienoa kikkaa sumentamaan faktaa, että kappalemateriaali on heikkoa, laiskasti sävellettyä ja päin persettä tuotettua, tottunut kuulija huomaa kyllä hämäysyrityksen epätoivoisuuden. Siitä huolimatta räppäri Ice-T:n fiittaama One Bullet Left taitaa olla levyn paras biisi, juurikin Ice-T:n intensiivisen tulkinnan ansiosta. Crisis'in Karyn Crisis vierailee Sick & Twistedissä, jälleen gimmickin kaltaisena mausteena, jonka on tarkoitus hämätä, että biisi on paska - kyllä, kyllä, Crisis hoitaa hommansa kunnialla, vaikka Barnesin aneeminen ilmaisu mädättää perustuksia.
True Carnagea on vaikea suositella kuin kovimmille Six Feet Under -faneille, jotka haluavat ehdottomasti omistaa kaiken, mitä Barnes kavereineen on saanut aikaan. Levyllä on muutama kelvollinen biisi sekä pitkä lista kelvottomia, mutta nippanappa puolituntisena sen pyöräyttää kyllä läpi, vaikka kokemuksesta ei nauttisikaan. Lyhyestä kestosta huolimatta päätösbiisi Necrosociety jää monesti kuulematta, koska ei vaan jaksa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)