Dio - Killing the Dragon (2002)

Vaikka Magica ei ollut erityisen hyvä levy - puhumattakaan muutamasta sitä edeltävästä Dio-kiekosta - mutta ainakin se tarjosi jotakin uutta, jotakin uniikkia: konseptin, levyn mittaisen tarinan. Okei, tarina ei ollut hyvä (tai ainakaan kovin selkeä), mutta Magicalla oli myös sävellyksiä, jotka eivät kuullostaneet taas uusilta kierrätetyiltä Dio-ralleilta. Enter Killing the Dragon, the same old same old.

Minulle Killing the Dragon on jäänyt aina turhan turvalliseksi levyksi, eräänlaiseksi fanikannan tyynnyttelyksi fantasiakonseptilevyn jälkeen. Levystä tietää tasan mitä se tulee pitämään sisällään: kolme varttia ja kymmenen biisiä keskitempoista hevirokkia a'la Holy Diver ja vaikkapa We Rock. Ei uutta, ei vauhtia (tai sen puutetta, vastaavasti) ja vaarallisia tilanteita. Kyllähän esimerkiksi Killing the Dragon on ihan menevä ralli, ja sama pätee moniin muihinkin kappaleisiin, mutta se ei yksinkertaisesti tarjoa mitään, mitä Dio ei olisi jo tehnyt paljon paremmin -80-luvulla.

Ehkä se juuri on sitä, mitä RJD itse ja erityisesti fanit halusivat, mene ja tiedä. Mutta kuuntelukokemus jättää onton olon: vanhat jässikät rokkailevat ja rollailevat kuin vuosi olisi 1986 ja musiikissa ei olisi tapahtunut mitään sitten pitsihuivien ja kokaiinin. Tässä mielessä Killing the Dragon on Dion uran pohjakosketus, sillä vaikka Angry Machines (jota en omista, mutta johon olen pintapuolisesti tutustunut) on musiikillisesti huonompi tuotos tai Magican tarina ei yksinkertaisesti vedä mukanaan, ne molemmat olivat jotain uutta, edes pintapuolisesti. Angry Machines yritti olla superraskas juntta (kuten erään toisen perinteisen heavyn äänenkantajan Jugulator), mutta kappalemateriaali suhahti reippaalla marginaalilla riman ali; Magicalla oli hetkensä, muutama yllättävän koukuttava veisu, vaikka kokonaisuus jäikin mailikaupalla paremmista konseptilevyistä.

Killing the Dragon on turha levy, mielestäni. Jos Dio ei olisi tehnyt sitä, kukaan olisi tuskin menettänyt mitään, ainakaan musiikillisessa mielessä. Minusta olisi ollut paljon kiinnostavampaa kuulla vaikka sitten Magican jatko-osa, monipuolisemmilla sävellyksillä ja koherentimmalla kertomuksella, kuin yksi jämäriffien kaatopaikka. Kyllä, RJD laulaa upeasti (koskapa ei?) ja muutkin muusikot hoitavat osansa kunnialla, mutta minkäs sille tekee, että pelkäksi soitteluksihan tämä jää, väkisinkin. Mieluummin olisin kuullut rohkeasti epäonnistuneen levyn kuin intohimottoman veivailun.