lauantai 30. toukokuuta 2015

Dimmu Borgir - Death Cult Armageddon (2003)

Siinä missä Cradle of Filthin kiistanalainen Damnation and a Day kirvotti minulta varsin ylistävää tekstiä, samaa ei voi odottaa Dimmu Borgirin vähintäänkin yhtä kiistanalaiselta (tai jopa pahemmalta, riippuen lähteestä) Death Cult Armageddonilta. Olen jo puhunut tästäkin norjalaisporukasta, mutta kertauksen vuoksi sanottakoon, että en edes klassikoksi tituleeratun Enthrone Darkness Triumphantin kanssa ollut niin vakuuttunut levystä kokonaisuutena, että olisin puhjennut kirkonpolttoihin tai veriorgioihin hautausmaalla. Minulle Dimmu Borgir on parhaillaan yksittäisissä kappaleissa, ja missään muualla se ei tule yhtä hyvin selväksi kuin paisuttelevassa, jättimäisillä orkestraatioilla täytetyssä ja joillakin erinomaisilla koukuilla vuoratussa Death Cult Armageddonissa.

Ensin: pahoittelen jatkuvaa vertailua Cradle of Filthin levyyn, joka ilmaantuu blogiin samaan aikaan tämän tekstin kanssa. Olen pitkähköllä junamatkalla ja kirjoitan tekstit saman matkan aikana, mikä osaltaan selittää jatkuvat rinnastukset, mutta oikeitakin perusteita on: molemmat yhtyeet ovat saaneet erittäin kyseenalaisen tittelin black metalin pahimpina sellouttina, eräänlaisena undergroundin antikristuksena, jos sallitte piruilevan ja irvailevan kielikuvani. Lisäksi molempia levyjä leimaa orkestraatiot, melodisuuden ja rankkuuden taitepisteen etsintä ja ylipituus. Kuten lienee jo avausvirkkeestä selvää, olen auttamatta Cradle of Filthin kannalla, sillä olen ensinnäkin kasvanut Damnation and a Day’n kanssa, mutta myös koska edelleen, kymmenkunta vuotta ensikuuntelun jälkeen tuo levy kuulostaa edelleen hyvältä korvissani. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa Death Cult Armageddonista, joka ei ole kuulostanut korviini kovin hyvältä koskaan, ja suorassa rinnastuksessa paremman levyn kanssa, sen heikkoudet ovat vieläkin ilmiselvemmät.

Death Cult Armageddonin sävellykset hukkuvat kaikkien orkesterisovitusten ja kuorolaulujen alle. Kyllä, ne hyvät koukut ovat siellä edelleen, mutta levyä kuunnellessa tulee olo, että Dimmu Borgir häpeää, että se on black metalia, ja että yhtye pyrkii häivyttämään tosiseikan kalliiden sinfoniaorkesterien alle. Otetaan esimerkiksi kappale Eradication Instincts Defined: ensinnäkin veisu on vaisu (joo, lopetan joskus näiden ontuvien sanaleikkien kanssa, but it is not today), ylipitkä seitsemän minuutin kestollaan ja heikoilla sovituksillaan ja ahdettu niin täyteen informaatiota, että alkuperäiset ongelmat kuin katoaisivat kapellimestarin taikasauvan heilautuksella. Näiden puutteitten lisäksi kappale sisältää todella pitkän yksinomaa orkesterin soittaman intron, joka sinänsä ei ole huono ollenkaan (jopa päinvastoin, sanoisin), mutta alleviivaa entisestään selkeää todellisuuspakoa, mitä Dimmu Borgirin jässikät suorittavat: kappale on heikko. Vastaavia kappaleita on paljon levyllä – jos kiekko kestää reilusti yli tunnin, filleriä on väkisinkin mukana.

Death Cult Armageddonin orkestraatioiden suurin ongelma on se, että ne eivät korreloi musiikin kanssa riittävästi: ne ovat siellä, koska yhtyeellä on ollut mahdollisuus käyttää orkesteria, ei sen takia, että sovitukset palvelisivat levyä syvemmällä tasolla. Katsotaan, taas, Damnation and a Day’n suuntaan: sekin on ahdettu täyteen ”ylimääräistä” paisuttelua, kappaleita on liikaa ja niin edelleen, mutta koska levyn tarkoituksena on kertoa suuri ja monimutkainen tarina, suuri soundi palvelee oikeaakin tarkoitusta. Kun sävelletään kappaleita valtakuntien tuhosta, Luciferin sodasta Jumalaa vastaan ja syntiinlankeemuksesta, kappaleiden pitää kuvastaa teemojaan ja sanoituksiaan. Dimmu Borgirilla ei ole vastaavaa kantavaa teemaa tai tarinaa levyllään, vaan Death Cult Armageddon on ”vain” kokoelma kappaleita, joista toiset ovat parempia kuin toiset. Sävellykset toimivat yhtä hyvin soittolistana kuin levynä, koska ne eivät ole kokonaisuus sisällöltään – ne eivät pelaa yhteen.

That said, Death Cult Armageddon sisältää joitakin Dimmu Borgirin parhaita sävellyksiä, vaikka se sisältää myös turhimpia. Minua levyn/yhtyeen ”kaupallisuus” ei häiritse, joten en pysty samaistumaan verisiä kyyneliä itkevien tr00 bläkkendekkereiden tuskalle, kun he kuuntelevat Progenies of the Great Apocalypsen – minulle se on vain pirun kova ralli, koukuttava ja yksi levyn ainoita, jossa paisuttelevat orkestraatiot eivät häiritse, vaan sopivat. Ja onhan siellä Abbath, se herra on aina plussaa. Ilmiselvän hittibiisin lisäksi pidän Blood Hunger Doctrinesta ja For the World to Dictate Our Deathista, joissa molemmissa sävellykset ja sovitukset lyövät kättä yhteen, synnyttäen hyvät kokonaisuudet. Toisaalta, siinäpä ne sitten olivatkin: muut kappaleet ovat harvemmin susipaskoja ja ne kyllä kärsii läpi, mutta ne jättävät vain vähän jätöksiään alitajunnan vessapaperille.

P.S. Ei tätä lukiessa uskoisi, mutta minä todella pidän sinfoniaorkesterin käytöstä metallissa, mutta vain jos se on tehty riittävän hyvin. Halvat ja helpot ratkaisut suurten äänimassojen kanssa polkevat kuuntelijoita kantapäille niin kovaa, että jalkaterät irtoavat – onnistuessaan orkesterit palvelevat tarkoitusta ja kasvattavat aidosti sävellyksiä uusiin sfääreihin, epäonnistuessaan latistavat sävellyksiä ja saavat yhtyeen vaikuttamaan teennäisemmältä kuin se kenties oikeasti onkaan.

Cradle of Filth - Damnation and a Day (2003)

Olen kuullut sanottavan, että Damnation and a Day ei ole Cradle of Filthin paras levy, mutta en usko väitettä. Hyvä on, se tuskin on absoluuttisilla musiikillisilla arvoillaan (mitä lienevätkään) yhtyeen oivaltavin tai terävin tuotos, mutta täysin subjektiivisella skaalallani – jota olen tähän asti käyttänyt kohta kolmeasataa levyä käsittelevien tekstien kanssa – se on paras. Se ei ole ensimmäinen kuuntelemani Cradle of Filthin levy, mutta se on pisimpään kuuntelemani yhtyeen tuotos, joka edelleen kuulostaa hyvältä.

Tärkeät faktat: kyllä, Damnation and a Day on aivan käsittämättömän pitkä levy, ja siltä voisi leikata pahimpia fillereitä pois (kaikki levyt, joilla on neljä introa ja outro, ovat Occamin partaveitsen tarpeessa). Seitsemäntoista kappaletta, jos kaikki ylimääräiset väli-, alku- ja loppusoitot lasketaan mukaan, on yksinkertaisesti liikaa. Mutta, ristiriidankin uhalla, sanon, että ne toimivat levyn kontekstissa, tai ainakin ovat tarpeellisia. Damnation and a Day kertoo tarinan, varsin pitkän, rönsyilevän ja lukuisten viittausten ja vaikean sanastonsa ansiosta haastavan tarinan, mutta tarinan kuitenkin: sikäli olen mitään käsittänyt, tarina kertoo Luciferista, eräänlaisen Raamatun luomiskertomuksen kääntöpuolen – Miltonia ja apokryfikirjoja yhdistellen ja vapaasti assosioiden (miksi, esimerkiksi, mukana on viittauksia Edgar Allen Poen runoihin?). Vaikean tarinan ei saa antaa häiritä liiaksi – vaikka tokihan siihen paneutuminen auttaa levyn arvostamista – sillä minulle Damnation and a Day on aina kukoistanut musiikissaan.

Sinänsä yllättävää, mutta seitsemästätoista kappaleesta en löydä kuin yhden tai kaksi filleriä, vaikka introt ja outrot lasketaan mukaan. Koska introt rytmittävät levyä, luovat tunnelmaa näytelmästä väliaikoineen ja saavat kokonaisuuden tuntumaan isommalta ja toisaalta helpommin käsitettävältä, ne ovat kaikessa juustoisuudessaan (”there was war in Heaven…” kuinka ihastuttavaa B-luokan fantasialeffan dramatiikkaa!) erinomaisia lisiä. Ne ”varsinaiset” biisit ovat kuitenkin todellisia levyn tähtiä: The Promise of Fever, Better to Reign in Hell, Mannequin, Babylon A.D. (So Glad for the Madness), Thank God for the Suffering… timanttia settiä alusta loppuun. Sävellyksissä on suuruutta tarinan tarpeisiin, monimutkaisuutta kymmeniin (jopa satoihin) kuunteluihin ja tarttuvuutta välittömään koukutukseen; ne ovat raskaita, mutta melodisia – asia, mitä yllättävän harva yhtye tai levy onnistuu saavuttamaan. Kun kaikki kuorrutetaan Dani Filthin moneen taipuvalla ja päräyttävän komealla tulkinnalla, eihän tästä oikein mihinkään muuhun johtopäätökseen voi tulla kuin että saatanallisen (pun intended) hyvä levy on kyseessä.

Juuri tässä on Cradle of Filthin viehätys, minulle: tarttuvuus rankkuudessa, tunnelma runnoessa. Mikään yhtyeen muista tuotoksista, edes aiemmin hehkuttamani Cruelty and the Beast tai muiden ylistämä Midian eivät ole yhtä tarkasti mieltymysteni origossa… tai orgiassa (ha-ha). Huomaan palaavani Damnation and a Day’n luo vuosi toisensa jälkeen, aina valmiina kuuntelemaan koko kiekon tai vähintäänkin selkeimmät kohokohdat uudelleen, aina valmiina soittamaan ilmablastbeatia (yes, it’s a thing!) The Promise of Feverin myötä. Tahtoisin sanoa, että levy olisi suosikkini yhtyeen diskografiassa, vaikka en olisikaan nostalginen kiekkoa kohtaan, mutta en voi olla varma – tietenkin olisi houkuttelevaa kehua lättyä sen omien ansioiden mukaisesti, absoluuttisilla saavutuksilla, mutta, kuten olen tuonut esiin monta kertaa blogin aikana, mielestäni absoluuttisia saavutuksia ei musiikissa ole. Minulle musiikki on tunnetta, emotionaalisia yllykkeitä joihin kuulija vastaa tai ei.  Kaikki levyt, jotka synnyttävän jonkin vastauksen kuulijassa, ovat onnistuneet tehtävässään – ja, minulle, Damnation and a Day on tarjonnut pitkään, toistuvia kertoja eri elämänvaiheissani, vahvan emotionaalisen yllykkeen, johon olen reagoinut samansuuntaisella joskin erilaisella tavalla. Sen enempää en levyltä – miltään levyltä – uskalla toivoa.

torstai 28. toukokuuta 2015

Children of Bodom - Hate Crew Deathroll (2003)

Children of Bodomin ura on tähän mennessä blogissa ollut nousujohteinen: esikoislevy Something Wild jätti paljon toivomisen varaa, vaikka antoikin lupauksia; Hatebreeder hipoi jo mestariteosta ja monien mielestä sitä onkin; Follow the Reaper käynnisti metallidiggailuni vuosia sitten, ja omaa täten täysin privaatin paikkansa sydämessäni. Hate Crew Deathroll, ilman epäilystä, katkaisee nousukiidon (mikäpä levy voisi vastata odotuksia elämäni tärkeimmän levyn seuraajana?), mutta se ei ole järisyttävä tasonotkahdus, vaan pelkkä suunnanmuutos. Kolme ensimmäistä levyä ovat neoklassista powermetalia yhdistettynä melodiseen black metaliin ja ties mihin, joten mikä onkaan uusi suunta, kun suorastaan pioneerimäisestä tyylivalinnasta siirrytään pois?

Taitaa kaikille olla selvää, että Bodomin lapset lähtivät metalcoren ja junttametallin suuntaan - Ynkkä (dear heavens, ei kai taas...) vaihtui Panteraan. Hate Crew Deathroll on siinä mielessä merkittävä levy, että se on näiden kahden päätyylin (aikaisemman kikkailun ja myöhemän runtan) rajalla, jalka molemmissa maaperissä. Se on selvästi erilainen kuin aiemmat - ei käy kieltäminen - mutta se ei silti kuulosta tyystin toiselta poppoolta. Minulle Hate Crew Deathroll oli ensimmäinen uunituoreena kuuntelemani Bodomin levy, joten olen hyvin jäävi sanomaan mitään (toisaalta sitähän olen aina, mikä on koko blogin teesi nro 1), mutta minusta Hate Crew Deathroll on kiinteä osa Bodomin kehityskaarta ja diskografiaa, ei missään nimessä riitasointu harmoniassa, vaan yllättävä mutta harmoninen sointuvalinta (jos surkea analogiani sallitaan).

Omat suosikkini levyltä ovat, kenties yllättävästi, hitaampaa osastoa: Angels Don't Kill on päräyttävän komea, suorastaan riipivä tunnepläjäys uhrin kuuloelimille; Sixpounderin riffi parhaita tällä vuosituhannella; nimikkoraita Hate Crew Deathroll me vs. muut -asenteella vedetty huudatusanthem, joka sellaisenaan toimii hyvin, vaikka sen tyylisten kappaleiden maine raiskattiin myöhemmillä levyillä tyystin. Ennen eilisiltaa en ollut kuunnellut Hate Crew Deathrollia pitkään toviin - kenties puoleentoista vuoteen - ja yllätyin kuinka hyvältä se edelleen kuulosti: kuinka vakuuttavia sen koukut ovatkaan, kuinka murhaavan hienoja riffejä sävellykset pursuavat ja kuinka hyvin Alexi Laiho soittaa ja laulaa.

Mutta, kuten olen mielestäni tehnyt selväksi niin monenmonituista kertaa, kaikki Bodomin levyt ennen Blooddrunkia ovat minulle tärkeitä, toisinaan samasta syystä, toisinaan eri syistä. Hate Crew Deathroll ei ole poikkeus; sen kuuntelu toi mukanaan tusinoittain väkeviä muistoja (esi)teini-ikään. Muistan elävästi kuinka ystäväni Roni näytti rummuilla seiskaluokalla miten soitetaan Bodom Beach Terrorin intro - enhän sitä oppinut (en osaa vieläkään), mutta vaikuttava kokemus tajuta, että levyllä kuultavan kompin takana on oikea ihminen. Muistan kuinka ostin into (ei persaukko) pinkeänä You're Better Off Dead! -singlen tulevan levyn odotustäpinöissä. Muistan kuinka Hännikäisten veljesten kanssa kuuntelimme uunituoreen levyn ensikertaa ahtaassa makuuhuoneessa. Muistan kuinka radion listaohjelmassa kerrottiin Children of Bodomin pompanneen niin-ja-niin korkealle, ja kuinka väittelimme siskoni kanssa mitä "kaupallinen" musiikki oli.

Ei, en edes yritä arvostella analyyttisesti levyä, joka on ollut näin tärkeä palanen kasvamistani.  Se ei olisi oikein - minulle, levylle tai lukijalle.

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Yngwie Malmsteen's Rising Force - Attack!! (2002)

Attack!! on paska levy. Se ei ole musiikillisesti sietämättömintä kuraa, mitä olen esimerkiksi tänään kuunnellut, mutta vihaan levyn ja "bändin" ongelmia enemmän kuin pystyn musiikkia sietämään... sikäli tässä virkkeessä on mitään tolkkua. Anna kun selitän: vaikka levyn kannessa lukee Yngwie Malmsteen's Rising Force, se on illuusio, koska kaikki mitä sanaa Malmsteen seuraa, on sumutusta, epätoivoinen yritys saada levy vaikuttamaan joltakin muulta kuin Ynkän egon hivelöinniltä. Kappaleet eivät ole kappaleita, vaan sointu- ja rytmipohjia Ynkän tilutukselle. Kyllä, hän on käsittämättömän taitava kitaristi, mutta se ei anna oikeutta suorittaa reilua tuntia (!) egomastrubaatiota, kun oikeaakin musiikkia voisi kuunnella.

Olen melko vakuuttunut, että jossakin vaiheessa (varsin varhaisessa vaiheessa miekkosen uraa, mind you) Ynkän ego sai tietoisuuden. Tämän jälkeen herran säveltämät levyt ovat menettäneet merkityksen korvissani tyystin - vaikka musiikki itsessään ei olisi susipaskaa, jokainen kappale pitää pilata tarpeettomalla määrällä tilutusta. Musiikki ei ole sitä kuinka monta nuottia pystyy sekunnissa soittamaan, vaan se on kappaleita, sävellyksiä ja tunnetilan välittämistä kuulijalle. Ynkän ego ei tätä käsitä, vaan hänelle more is more.

Satunnaisia faktoja Ynkästä, jotka ovat pienen mieleni käsityskyvyn ulkopuolella:

1. Hän on onnistunut raiskaamaan Michael Jacksonin Beat Itin täysin tunnistamattomaksi tilutuksellaan. Jos ei tietäisi kuuntelevansa em. kappaletta, sitä ei ikipäivinä tunnistaisi.

2. Attack!!in kansilehtisessä ei ole bändikuvaa, vaikka ihan oikeita muusikoita muiden soitinten takaa löytyy. Sen sijaan keskiaukeemalta löytyy kolmisenkymmentä kuvaa Ynkästä ja/tahi kermanvärisestä Stratocasterista.

3. Attack!!illa käytännössä studiomuusikkoina toimii oikeasti taitavia jässiköitä, joiden merkitys levylle on pyöreä nolla. Doogie White laulaa hienosti, mitä nyt saa laulaa; Derek Sherinian tiluttaa kiipparilla muutaman kerran, sikäli Ynkkä ei ole kokenut egonsa loukkaantuneen ja soittanut päälle omia soolojaan ja niin edelleen.

4. Livenä Ynkän kitara on miksattu niin kovalle, että eturivissä ei kuule rumpuja. Jokaisessa riffissä oli tilaa soololle; keikalla oli yksi kiipparisoolo, jonka päälle Ynkkä tilutti. Ei, en ole itse todistanut tätä hirveyttä, vaan kuulopuheilla mennään.

5. Attack!!illa on kappale, jonka Ynkkä itse laulaa - Freedom Isn't Free. Hänen laulunsa on pahemmin täynnä maneereja kuin levy täynnä turhaa tilutusta, ja Ynkkä tekee parhaansa imitoidakseen kaikkia blues-solisteja sitten vuoden 1950.

6. Levyn nimessä on kaksi huutomerkkiä. Taattu typeryyden merkki (lainatakseni edesmennyttä Terry Pratchettiä).

Paskaa, syöpää ja paskaista syöpää koko levy, kuten koko mieskin. Kyllä, en puhunut juuri levystä, mutta kun ei ole mitään puhuttavaa: Ynkkä tiluttaa ja that's about it. Ei, en pura mitään tämän päivän (27.5.2015) poliittisesta uutispommista, vaan ihan aidosti halveksun muusikkoa, joka asettaa oman henkilökohtaisen asemansa pönkittämisen sen musiikin (tm) edelle.

tiistai 26. toukokuuta 2015

W.A.S.P. - Dying for the World (2002)

Syyskuun yhdestoista päivä anno domini MMI lentokoneet törmäsivät World Trade Center -nimisiin pilvenpiirtäjiin Manhattanin sydämessä. Koko maailma näki kuinka tornit tulivat alas, kylväen mukanaan kuolemaa, tuhoa ja kadut tukehduttavaa pölyä. Sitä ennen tv-kamerat olivat tallentaneet ja lähettäneet livenä pää edellä alas syöksyviä ihmisiä, jotka mieluummin iskeytyivät katuun omine ehtoineen kuin paloivat liekki-infernossa taivaan rajalla. Pian Yhdysvaltojen presidentti, George Bush Tyhmempi, piti puhetta romukeon päällä - keon, joka oli ollut maailman talouskeskus, varsin kirjaimellisesti.

Miksi kerron tämän? Koska arvokonservatiivien ja järkevienkin ihmisten toimesta Yhdysvalloissa (ja, voivotellen sanon, muuallakin maailmassa), massat kerääntyivät lippujen luo oikeutetusti tihrustamaan vainajille ja ei-oikeutetusti vannomaan ristiretkeä ääri-islamisteille. Näiden joukossa oli uskoon pamahtanut Blackie Lawless, W.A.S.P.in nokkamies ja primus motor. Herra kirjoitti jo 11.9.2001 kappaleen, joka päätyi lopulta levyllekin, ja kappaleennimi ei ole aivan niin suora lipunheilutus kuin Iced Earthin vastaava veisu, mutta paljon se ei jää; loput sävellykset kiekolla ovat, pääasiassa ainakin, Lawlessin sanojen mukaan "biisejä, joiden tahdissa Meidän Pojat voivat ampua vääräuskoisia" ja joukko muita rasistisia kommentteja (jopa niinkin, että hän suoraan sanoo poliittisen korrektiuden lentäneen ikkunasta kun koneet osuivat kaksoistorneihin).

On sääli, että naurettava patrioottinen paatos on läpensä mädättänyt Dying for the Worldin, koska puhtaasti musiikillisilta ansioiltaan kyseessä saattaa olla The Crimson Idolin jälkeen paras kuulemani W.A.S.P.-levytys. Shadow Man, My Wicked Heart, Hell for Eternity... timanttista, suoraviivaista heavy metalia parhaalla tavalla kasarisävytteisesti. Lawlessin ääni sirkkelöi vielä juuri kuten pitääkin ja soitto rullaa hyvin. Jopa paatoksessaan pahamaineinen Hallowed Ground toimii, ja onkin levyn kohokohtia... kunhan sen pakollisen "meiän maa on parempi kuin teiän maa" -alavireen sivuuttaa.

Jos W.A.S.P.in tuotanto on tuttua, niin on myös Dying for the World, ja ollakseen niinkin myöhäistä tuotantoa kuin liki kaksivuosikymmentä esikoisen jälkeen ja tasan kymmenen vuotta kiistattoman laadullisen zeniitin jälkeen, se on jopa todella hyvä. Tuttu ja turvallinen, toki; konservatiivinen ja raivostuttavan patrioottinen/jingoistinen, valitettavasti. Jos lyriikoiden ei-niin-hienovaraisen taustan voi sivuuttaa (mihin itse en pystynyt kuin ajoittain), Dying for the World tarjoilee kelvollista kuultavaa, jota pyörittelee vaikkapa kävelylenkin tai kaljoittelun taustalla.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Total Eclipse - Ashes of Eden (2002)

Suunnilleen vuosina 2008 - 2010 Myyrmäen Anttila Top Tenissä oli levyosaston äärimmäisessä nurkassa mitätön pikku hylly, joka oli täytetty lähemmäs sadalla täysin geneerisellä melometallilevyllä. Levyjä yhdisti hyllyn lisäksi sama levy-yhtiö (Limb), julkaisu vuosien 2002 ja 2004 välillä ja neljän euron hinta. Ostin puolen tusinaa "neljän euron poweria" (kuten levyjä ystäväni Hipin kanssa kutsumme), ja Total Eclipsen esikoislevy Ashes of Eden on tässä blogissa ensimmäinen näistä.

Kuten sanoin, kaikkia neljän euron powereita leimaa vahva geneerisyyden löyhkä ja Total Eclipse ei ole poikkeus. Musiikki on modernia power metalia, hennolla hieman särmikkäämmällä "yhdysvaltalaisella" tatsilla, mutta ei missään nimessä mitään, mitä Iced Earth, Gamma Ray ja kumppanit eivät olisi jo tehneet vuosikymmeniä. Solisti Andy Dracons Giardinalla on tunnistettava - samaan aikaan erikoinen ja tusina - ääni, mutta se sopii, joten mitäpä tässä valittamaan. Kappaleet ovat yllättävänkin hyviä; olin odottanut, että huokailisin partaani koko levyn kuuntelun ajan, mutta pelko oli turhaa, sillä joko A) olen kuunnellut levyä vuosien saatossa riittävästi tunteakseni kappaleet riittävän hyvin tai B) sävellykset ovat kelvollisia. Kallistuisin jälkimmäisen suuntaan, sillä tykkäsin levystä jo ensikuuntelulla seitsemän vuotta sitten. Esimerkiksi Frozen in Timen keinuva pianointro on hauskaa kuultavaa kerta toisensa jälkeen.

Sanon kuitenkin kaksi pääongelmaa levyllä, molemmat ulkomusiikillisia (koska musiikillinen ongelma on niin selvä, täydellinen identiteetin puute), jotka saattavat karkottaa monet pois levyn luota. Molemmat ovat asioita, joihin en tavallisesti puuttuisi, mutta syistä X, Y ja Z nostan ne tällä kertaa esiin. Virittäkää huumorintajunne oikealle aaltopituudelle.

Kansikuva on karmea! Millään metallilevyllä ei pitäisi olla pinkkiä päävärinään, mutta siinä se on, kaikessa silmäverivuodon synnyttävässä loistossaan. Vaikka väri olisi toinen, kansi olisi ruma: mitä ovat nuo Helsingin rautatieaseman kivimiespatsaita muistuttavat patsaat, joista toinen seisoo ilmassa epämäärisen kaupungin yllä? Miksi ne ovat siinä, mitä ne kuvastavat (tuskin mitään, mutta siinä ne ovat, eivät edes keskellä kantta). Kirjaa ei saisi arvostella kannen perusteella, mutta tämä kansi ansaitsee oman arvostelunsa, niin ruma se on.

Speaking of ruma. Minusta muusikoiden - tai kenenkään muunkaan - ulkonäöllä ei ole yhtikäs mitään merkitystä, sanotaan se tähän alle. Ihmisiähän me kaikki olemme, enkä aio ikinä arvottaa ketään toista paremman näköiseksi tai rumemmaksi. Eräässä illanistujaisessa joitakin vuosia sitten kävimme läpi levykokoelmaani ja pällistelimme kaikkia mahdollisia kiekkoja, selailimme niiden vihkoja ja niin edelleen. Joku tarrasi Total Eclipseen, nauroi räkäisesti susirumalle kannelle ja käänsi kotelon ympäri. Sen jälkeen naurusta ei ollut loppua: bändikuva on yksi naurettavimpia, mitä on tällä vuosituhannella otettu (se kilpailee Grave Diggerin War Gamesin kanssa naurettavimman bändipotretin tittelistä), mutta syiden selittäminen on... vaikeaa. Se vain naurattaa; jotakin tekemistä sillä on tavalla jolla jäsenet katsovat kameraan hyvin jäykästi ja yhdellä on aurinkolasit päässä ja... You just have to see it to believe it.

Ashes of Eden on parempia neljän euron powereita, mutta siitä kirjoittaminen on siitä huolimatta/johtuen vaikeaa: kaikki mitä musiikista voi sanoa on "kelvollista geneeristä jenkkimäistä poweria". Kaikki muu tässä tekstissä on irrelevanttia (etenkin toiseksi viimeinen kappale, tulipahan vain mieleen). Jos näet umpiruman levyn neljällä eurolla jossakin laarissa, ota talteen - et pety, jos tiedät mitä odotat.

P.S. En ole paha ihminen. Minulla on vain sellainen huumorintaju.

Symphony X - The Odyssey (2002)

Juuri pääsin hehkuttamasta Russel Allenia... No, ei siinä mitään, kyllähän herra kaikki kehut on ansainnutkin, niin kova solisti on kyseessä. Hän on pääsyy miksi olen tutustunut Symphony X:ään neljän levyn verran, vaikka eihän yhtyeen musiikissa ole mitään vikaa.

Ymmärrykseni on, että The Odyssey on fanien keskuudessa hieman ristiriitaisesti vastaanotettu tuotos, koska levyn myötä yhtyeen soundia on hilattu hitaasti raskaampaan suuntaan. En väitä ymmärtäväni mitään Symphony X:n diskografiasta tai siitä, mihin suosio perustuu, sillä minulta puuttuvat yhtyeen suurimmat klassikot ( erityisesti The Divine Wings of Tragedy ja V: A New Mythology Suite) kokonaan, ja myönnänkin samantien, että minulle Symphony X on sen parempi mitä raskaampi se on. Joo, hyvää progeiluahan he saavat aikaan, mutta en ole kuullut ainuttakaan yhtyeen progeilua, joka oli ollut yhtä hyvä biisi kuin Set the World on Fire tai The End of Innocence tai vaikka sitten Inferno (Unleash the Fire), vaikka viimeinen onkin rajatapaus. Suhteessa kahteen myöhempään levyyn, jotka omistan/tunnen, The Odyssey on hyvinkin proge, toisinaan häiritsevästi niin.

Ongelma ei ole niinkään se, että kappaleet olisivat huonoja, mutta ne eivät ole läheskään yhtä hyviä kuin myöhempi tuotanto; Wicked, Kings of Terror ja jo mainittu Inferno (Unleash the Fire) ovat kyllä kovia veisuja, mutta eivät vangitse minua samalla tavalla kuin eräät muut yhtyeen sävellykset. Russel Allenkaan ei pysty pelastamaan minua kyllästymiseltä, kun kappaleet rönsyilevät minne sattuu ja tolkkua ei tahdo ottaa parinkymmenenkään kuuntelun jälkeen. Tiedän, että tämä kaikki kuulostaa lapselliselta jalan tamppaamiselta aidoista Symphony X -faneista, ja pitkälti se varmasti sitä onkin, mutta minä kuuntelen musiikkia omalla tavallani, ja valitettavasti The Odyssey ei osu makuhermooni kuin ajoittain, pääasiassa Allenin käsittämättömän tulkinnan ansiosta. Monesti proge on levyllä vain ollakseen progea.

Kun tiedetään kuinka paljon pidän pitkistä ja polveilevista sävellyksistä, odotat varmaankin ylistysvirttä kaksikymmentäneljä minuuttia kellottavasta The Odysseysta. Kyllä, se on levyn paras, kiinnostavin ja koukuttavin sävellys, en kiellä sitä. Mutta se on myös äärettömän vaikea kappale, paljon vaikeampi kuin vaikkapa Nightwishin yhtä pitkä The Greatest Show on Earth. Osaltaan vaikeus tulee siitä, että kappale on erittäin proge, se ei toista osioitaan kuin harvoin ja sävellyksenä progeutensa lisäksi vielä käsittämättömän monitahoinen - nämä ominaisuudet kuvaavat parhaita kappaleita, joita tiedä, mutta myös The Odysseyta, mutta siinä missä parhaat kappaleet onnistuvat pitämään langat käsissään sietämättömästä informaatiomäärästä ja kestostaan huolimatta, The Odyssey hapuilee minuutista toiseen. Se on hieno kappale, mutta se voisi olla vielä parempi. (62 sanaa, pahoitteluni.)

Tämän tekstin kirjoittaminen on kestänyt, koska se on ollut vaikeaa: minä pidän Symphony X:stä, ihan oikeasti, ja tavallaan näen miksi The Odyssey on pidetty kiekko, mutta en vain itse pidä siitä riittävästi. Haluaisin pitää siitä, haluaisin liputtaa sen puolesta toreilla ja markkinoilla, mutta kun ei. Olen yrittänyt tämän tekstin aikana analysoida ja esitellä näkemyksiäni, ja olen valmis pyörtämään sanani jonakin päivänä, kun käsittämisen valo laskeutuu taivaista ja osoittaa erheeni laajuuden. Vielä niin ei ole käynyt, mutta olen toiveikas.

torstai 21. toukokuuta 2015

Star One - Space Metal (2002)

Jos Sinergy oli jotakin superryhmän suuntaan, Star One on sellainen. Kyseessä on Ayreon-velhon, Arjen Anthony Lucassenin, heviprojekti - siinä missä Ayreon on progea ja heviä sekaisin, Star One on selkeämmin scifiheviä ja vielä erittäin hyvää sellaista. Laulut hoitaa "vaatimaton" nelikko jumalatar Floor Jansen (ex-After Forever, Revamp, Nightwish), jumala Russel Allen (Symphony X), tulkitsija Damian Wilson (Ayreonin Inside the Electric Castlella mukana, muistaakseni ritari) ja Dan Swanö (about kaikki bändit ikinä, mm. Edge of Sanity ja varhainen Bloodbath). Kun sävellykset ovat Lucassenin parhaita ja lyriikat käsittelevät klassisia scifi-leffoja, ei Space Metal voi olla olematta mitään muuta kuin aito klassikko.

Eikä se olekaan. Huikeiden sävellysten ohella juurikin solistikatras nostaa Space Metalin raketin lailla valtaosan yläpuolelle. Solistien tehtävänä ei ole revitellä mahdollisuuksien rajoissa niin paljon kuin vain ikinä kykenevät, vaan jokaisella on oma roolinsa, joka heidän on täytettävänä, ja juuri sen he tekevät. Otetaan esimerkki selittämään: maailmankaikkeuden parhaan biisinnimen omaava Intergalactic Space Crusaders on säkeistöissään Allenin ja Wilsonin hahmojen keskustelua, Allen revitellen raspilla, Wilson tyynnytellen puhtaammin. Äänet ovat hyvinkin erilaiset, helposti tunnistettavissa ja jyrkässä kontrastissa keskenään, mutta paketti pysyy kasassa, koska kyseessä on hahmojen välinen keskustelu, painottelu mielipiteiden välillä. Samanlainen tasapainoilu neljän solistin välillä leimaa koko levyä, mutta ei muualla yhtä selkeästi.

Tasapainoilun lisäksi solistit saavat riittävästi omaa tilaansa tulkitakseen osuutensa erinomaisesti. Esimerkkinä olkoon Sandrider, joka on niin selvästi Swanön äänelle rakennettu kappale, että oksat helvettihin; toki, muukin katras vetää komeasti, mutta matalla äänellään (basso? baritoni?) Swanö is the man. Perfect Survivor on Wilsonin, High Moon Allenin ja The Eye of Ra Floorin - kaikki solistit ovat samalla viivalla, kukin omalla tavallaan ja suunnallaan.

Minulla on vaikeuksia keksiä riittävästi sanottavaa, koska totuus on se, että Space Metal on mestariteos kaikilla mahdollisilla (ja muutamilla mahdottomillakin) mittareilla. Sillä ei ole yhtään heikompaa kappaletta, sävellyksissä on syvyyttä vuosien kuunteluun ja koukut narraavat pintaan kuuronkin. Kehuminen on vaikeampaa kuin nillittäminen, sillä nillittäessä voi esitellä ongelmia ja analysoida niitä, mutta kun käsillä on likitäydellinen kiekko ja jokainen yksityiskohta huomionarvoinen, naamalle lävähtää informaatiotulva (eikä mitään muuta - hyi teitä, aina etsimässä kaksimielisyyksiä). Päätän tämän teksin siihen, että kehotan hankkimaan Space Metalin ensitilassa, koska se on sen arvoinen - jo pelkästään biisillä Star Trek IV -leffasta, tai Intergalactic Space Crusadersilla.

tiistai 19. toukokuuta 2015

Sinergy - Suicide by My Side (2002)

Määrittelisin Sinergyn jonkinasteiseksi superbändiksi: kokoonpano oli rakennettu (mennyt aikamuoto, koska yhtye lopetti melko pian kolmannen levynsä, Suicide by My Siden jälkeen) Children of Bodom -nokkamiehen Alexi Laihon ja hänen silloisen tyttöystävänsä/vaimonsa (en muista kumpi) Kimberly Gossin ympärille, mutta muut jässikät ovat myös varsin nimekästä porukkaa - mitä nyt basistina Marco Hietala, rummuissa Tonmi Lillman ja toisessa kitarassa Roope Latvala, joka liittyi Laihon pääbändiin vasta myöhemmin. Vaikka saattaisi vaikuttaa siltä, että kun muut muusikot ovat noinkin kovia taitureita, solisti Goss olisi heikko lenkki, lätkäisty mikrofonin taa, kun nyt sattuu olemaan Laihon vaimo. Mutta ei - Goss on todella kova solisti, siis todella kova.

Kuuntelin Suicide by My Sidea teini-ikäisenä - aikana jolloin pidin Nightwishiä raskaimpana musiikkina, mitä naissolisti voi laulaa (kuten lienee selvää, en tuntenut Arch Enemyä vielä tuolloin). Sinergy osoitti erheeni laajuuden: Goss revittelee, hänen äänessään on voimaa josta Tarja Turunen voi vain haaveilla ja hänen ei tarvitse hävetä, vaikka bändissä taustavokaaleja hoitelee Hietalan tasoinen jässikkä. Paljoa liioittelematta voin sanoa, että vaikka lineup on melkoinen, Goss on sen kovin tekijä.

Kappalemateriaali on toisaalta juuri sitä, mitä odottaa, mutta toisaalta ei: progehtavaa poweria, tuoden mieleen puhtaasti lauletun Children of Bodomin. Kenties olisi voinut toivoa/odottaa, että Laiho pääsäveltäjänä olisi revitellyt hieman, lähtenyt selkeämmin mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta ei häntä siitä voi kovin syyttää. Ja kun musiikki on hyvää, suorastaan erinomaista, mussuttaminen on merkityksetöntä. Heti avausraita I Spit on Your Gravesta vajaan nelikymmenminuuttisen kiekon päättävään instrumentaali Remembraceen asti kaikki toimii - ei nerokasta, mutta selvästi keskitason yläpuolella kuitenkin. Omat suosikkini ovat juurikin pelin käyntiin rehvakkaalla räkäisyllä laittava I Spit on Your Grave sekä Laihon kanssa duetoitu Shadow Island.

On sääli, että Sinergy ei jatkanut enää Suicide by My Siden jälkeen (koska primus motor -duo erosi), monestakin syystä. Yksi on se, että jos yhtye olisi jatkanut, Laiholle olisi jäänyt joku kanava, jonka kautta kehittää itseään kitaristina ja säveltää ynkkämausteista poweria (Bodomille kävi miten kävi, niin Laihon soitollekin). Toinen on se, että Goss on kadonnut tyystin tutkasta. Ehkä se oli hänen tarkoituksensa - palata tavallisempaa elämään rokkarina/sellaisen vaimona koetun kauden jälkeen - mutta meille hänen laulunsa ystäville menetys on suuri. Lyhyellä googlettelulla sain selville, että Gossin viimeinen musiikillinen välähdys oli vuodelta 2005 Kylähullujen (Laihon toinen sivuprojekti) ainoalla levyllä; tätä ennen hän toimi aktiivisena kosketinsoittajana ja sessiolaulajana monessakin pohjoismaisessa yhtyeessä, jopa Dimmu Borgirissa ja Therionissa. Kolmas syy on se, että vaikka Suicide by My Side ei ole nerokas (jos varsin hyvä) levy, voin vain kuvitella millaisen kiekon tällainen superprojekti olisi saattanut pieraista neljännellä tai viidennellä yrittämällään.

Kenties, kuten Terry Pratchettin kirjassa Elävä musiikki (Soul Music) opitaan, parhaita levyjä ovat ne, jotka jäävät tekemättä, koska niiden kanssa vain kuulijoiden mielikuvitus on rajana. Silti olisin halunnut kuulla mihin Sinergy menee tämän jälkeen.

maanantai 18. toukokuuta 2015

Running Wild - The Brotherhood (2002)

Jokainen bändi kokee jossakin välissä sävellyskynän tylsymisen - toiset bändit hoitavat väistämättömän paremmin, toiset yrittävät jatkaa kuin uudet levyt olisivat aivan yhtä hyviä kuin vanhatkin, ja toiset bändit kokevat renessanssin myöhemmällä iällä. Ensimmäiseen ryhmään laittaisin saksalaisista power metal -yhtyeistä Helloweenin (The Dark Riden jälkeinen Helloween ei ole huonoa, mutta suorastaan byrokraattisen tavanomaista), kolmanteen Blind Guardianin (At the Edge of Time ja Beyond the Red Door ovat yhtyeen parhaita kiekkoja heikon A Twist in the Mythin jälkeen) ja keskimmäiseen sijoittaisin Running Wildin. Kun mielipiteeni Running Wildin parhaistakin levyistä on jotakin välinpitämättömän ja päätäraapivan ihmetyksen ("miksi tämä on niin iso yhtye?") väliltä, mitä luulisit minun olevan mieltä heikommista levyistä?

Ei ole salaisuus, että jopa kovimmatkin Running Wild -fanit myöntävät Rock 'n Rolfin haukanneen aimo annoksen paskaa -90-luvun puolivälin (Black Hand Innin jälkeen, ollakseni tarkempi, vaikka jotkut taitavat vielä nauttia Masqueradesta), ja vaikka myöhemmiltä kiekoilta löytyy hyviä kappaleita, niistä ei sovi puhua samana päivänä kuin aiemmista tuotoksista. Ostin The Brotherhoodin tiedostaen, että kyseessä tuskin olisi yhtyeen paras tai edes keskivertoa vahvempi levy, mutta silti keskinkertaisilla riffeillä ryyditettyjen keskinkertaisten biisien määrä yllätti: muutamaa veisua lukuun ottamatta koko levyn voisi ohittaa fillerinä. Tämä kuulostaa tylyltä, mutta niin on levyn kuunteleminenkin: turhanpäiviäsiä biisejä turhanpäiväisten biisien perään. Tokihan ne on hyvin soitettu ja jonkinsorttisia koukkuja on siellä sun täällä, mutta kun kuuntelun jälkeen ei jää juuri mitään käteen, ei levy mitään palkintoja voita.

Juuri kun olen skeptisenä kuulijana heittämässä kirvestä kaivoon neljän täysin merkityksettömän veisun jälkeen, The Brotherhood räväyttää naamalleni kaksi kenties parasta (hyvin suhteellinen käsite, mutta menkööt) Running Wild -kipaletta! Siberian Winter on todella pitkä instrumentaali, mutta toisin kuin esimerkiksi Ragen Unity, se pysyy kasassa ja onnistuu koukuttamaan heti ensisekunneillaan päräyttävän komealla pääriffillä. Muistan kuunnelleeni Siberian Winteriä jo lukioikäisenä ja pidin siitä silloinkin - se olikin pääsyyni ostaa The Brotherhood eikä samaan hintaan vieressä ollut Victory. Kun Siberian Winteriä seuraa vielä messevällä takapotkuriffillä perseelle potkiva Detonator, The Brotherhood on vähällä pelastua.

Loput kappaleet ovat kuitenkin juuri sitä samaa harmaata saagaa, jota neljä ensimmäistäkin olivat; lopun kymmenminuuttinen eepos The Ghost on sitä samaa hieman pitemmällä kappalerakenteella. Levyä on vaikea suositella kenellekään, vaikka kaksi kappaletta ovatkin vähällä pelastaa kuuntelukokemuksen täydelliseltä mitäänsanomattomuudelta. Suositukseni onkin, että pyöräytä Siberian Winter ja Detonator muutaman kerran Spotifysta ja osta joku varhaisempi Running Wild -kiekko - et menetä mitään, mutta saatat saada hyvän tai ainakin siedettävän lisän kokoelmaasi.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Rage - Unity (2002)

Ragen suurin ongelma on se, että se ei ole osunut napakymppiin yhdelläkään levyllä. Kyllä, yhtye on tehnyt joukon hyviä ja joitakin erinomaisia levyjä, mutta Peavy Wagnerin luotsaamalla poppoolla ei ole ainuttakaan Imaginations from the Other Sidea tai Land of the Freetä tai (tämän viimeisen kohdalla seuraan vain yleistä mielipidettä, omani voit lukea tästä blogista) Keeper of the Seven Keyesiä. Lähimmäs mestariteosta yhtye pääsi 1990-luvun alun kiekkojen lisäksi Unitylla.

Unity on napakka, hyvin rakennettu ja taitavasti soitettu levy, jossa on joukko hyviä ja muutama suorastaan erinomainen kappale. Mutta, kuten Ragen koko uran kanssa, siltä puuttuu häikäisevän nerokas helmi, joka pakottaa kuuntelemaan levyn/biisin uudestaan kerta toisensa jälkeen. Kyllä, Unity on hyvä levy - jos kaikesta smolskimaisuudesta pääsee yli, mistä kohta lisää - ja hetkittäin se on erittäin hyvä, mutta kun se ei ole loistava; sen kuuntelee mielellään kerran tai kaksi, mutta se ei herätä suuria intohimoja suuntaan tai toiseen.

Tyyliltään Unity on hyvin erilainen levy kuin edellinen Rage-levy, joka blogissa on vilahtanut, Ghosts. Siinä missä aiempi kiekko oli äärettömän melodinen, toisinaan suorastaan epämetallisella tavalla koukkuinen, Unity tarjoilee melodista ja progea speed ja power metalia. Riffit ovat raskaita, tuplabasarit mätkivät menemään ja kaikki kuorutetaan tarttuvilla laulumelodioilla, joita sellaiset pikkunimet kuin Hansi Kürsch taustahoilailevat (miksi mikään bändi milloinkaan käyttäisi Hansia taustasolistina, en tiedä). Yhdestätoista biisistä ei löydy kuin muutama keskinkertaisempi veisu - erityisesti ylipitkä päätösinstrumentaali Unity tuntuu turhalta - ja voisikin sanoa, että levy on kautta linjan hyvä.

Mutta kun se on niin läpensä smolskia, että ärsyttää aivan sietämättömästi. Victor Smolski on taitava kitaristi ja lahjakas säveltäjä, mutta hänen tatsinsa on erittäin tunnistettava ja riffit, vaikka ovatkin keskenään erilaisia, ovat monesti ärsyttävästi... no, hänen riffejään. Tätä on erittäin vaikea selittää, mutta kaikki jotka ovat kuunnelleet useita levyllisiä 2000-luvun Ragea, tietävät täsmälleen mikä tämä smolskimaisuus on. Monesti se ei häiritse kuuntelua, mutta kun se särähtää korvaan, se särähtää pahasti - minulle nimenomaan Unity on smolskistelua pahimmillaan.

Smolskia tai ei, All I Want, Set the World on Fire ja miksei Seven Deadly Sins ovat hyviä biisejä, ja, kuten on tullut jo pariin otteeseen mainittua, taso ei notkahda kertaakaan liiaksi. Unity on parasta modernia (Smolski-ajan?) Ragea mitä olen kuullut ja se on riittävä syy tutustua kiekkoon, jos power metal nappaa yhtään. Minulle, kuitenkin, Ghosts on parempi levy, kiinnostavampi ainakin, koska se ei kuulosta Smolski-generaattorin tuotokselta.

lauantai 16. toukokuuta 2015

Opeth - Deliverance (2002)

Olen tuonut oman mieltymättömyyteni (on se sana, nyt) Opethin muusiikkiin selväksi jo pariin otteeseen, joten en mene siihen enää sen tarkemmin. Koska olen tällainen stereotypinen metallijäärä, joka haluaa kaiken musiikin sisältävän mahdollisimman paljon tuplabasareita, rouhivia kitarariffejä ja ylimaallista (taivaallista tai demonista, make yer pick) tulkintaa, Opethin death metallisempi puoli on vedonnut minuun aina sitä progefellaatiota paremmin. That said, Opethin deathissa on ongelmana se, että se ei ole ns. kunnon deathia, vaan -70-luvun progea soitettuna rankempien rumpujen ja örinän kera. Ehkä siinä on juuri joku nerous, jota en tajua tai josta en välitä, mutta minulle edes se rankempi Opeth ei lähde kuin ajoittain.

Deliverance muodostaakin täten välttämättömän osan yritystäni käsittää Opethia: se on yhtyeen rankin levy, jossa pahimmat progefiilistelyt on jätetty pois, ja läpi levyn läimitään menemään tuplabasareiden tahdissa. Deliverancen vastaparina on vuotta myöhemmin julkaistu Damnation, missä asetelma on käännetty päälaelle. Tämä ratkaisu on yleisesti ottaen huono tismalleen samasta syystä kuin Ayreonin The Universal Migrator -kaksikon kanssa: Opethin ja Ayreonin musiikki ei ole kiinnostavaa pelkästään metallin/progen takia, vaan koska niissä on molempia. Tällöin, kun toinen puoli kiinteästä soundillisesta kokonaisuudesta leikataan pois, jäljelle jää vain puolet yhtyeen musiikillisesta reseptistä. Toisen analogian kautta: munasolu ja siittiö eivät kohtaa, ja lapsi jää kehittymättä.

Ei sillä, että Deliverance olisi täysin ilman hempeilyä: esimerkiksi Deliverancessa on pitkiä pätkiä akustista musisointia ja Mikael Åkerfeldtin puhdasta tulkintaa. Levyn yleisilme on kyllä raskas, ei käy kieltäminen ja (jos pari minuuttinen väli-instrumentaali sivuutetaa) jokainen kappale kellottaa yli kymmenen minuuttia. Pitkät biisit ovat kirjoissani hyvä asia, mutta vain jos ne tehdään hyvin, ilman että kappaleet tuntuvat niin pitkiltä kuin ne ovatkaan - hyvänä esimerkkinä Blind Guardianin And The There Was Silence ja Iced Earthin Dante's Inferno. Opethin pitkät kappaleet, kuitenkin, tuntuvat pitkiltä. Kun levykokonaisuus muodostuu yksinomaan näin pitkistä veisuista, se muodostuu helposti luotaantyötävän vaikeasti lähestyttäväksi, ja juuri niin minulle on Deliverancen kanssa käynyt. Koska kappaleet ovat niin massiivisia, niistä ei ota yksistään tolkkua, ja kun levyllä on mittaa päälle tunti ja informaatiovyöry taukoaa vain ajoittain, By the Pain I See in Othersin päättyessä olen puhki enkä tahdo ajatella koko levyä muutamaan tuntiin ollenkaan.

Kaikesta huolimatta tein parhaani levyn kanssa ja nyt voin, ilman epäilystä sanoa, että Deliverance ei ole minulle paras lähestymiskanava Opethiin, kuten The Universal Migrator pt.2 ei ollut paras lähestymiskanava Ayreoniin. Kaikkien näiden vuosien ja yritysten jälkeen Opeth karttelee minua. 

torstai 14. toukokuuta 2015

Norther - Dreams of Endless War (2002)

Norther ei ole huono bändi, mutta minulle sen identiteetti on - ainakin aikana, jolloin he/minä jaksoi välittää yhtyeen musiikista - yksioikoisesti B-luokan Children of Bodom -klooni. Onko tämä reilua, tuskin, mutta katsotaanpa koko Northerin diskografiaa kerralla, niin yhtäläisyydet musiikin lisäksi uran kaaressa on huomattavissa: alun sinänsä oivaltava black metalin ja power metalin yhdistäminen, jossa jokainen levy parantaa edellisestä (CoB: Something Wild - Follow the Reaper; Norther: Dreams of Endless War & Mirror of Madness); ensikosketus rässimmän ilmaisun kanssa (Hate Crew Deathroll; Death Unlimited); siedettävä mutta turha sellout (Are You Dead Yet?; 'Till Death Unites Us); turhanpäiväisyys, ideaköyhyys massojen kosiskelu (Blooddrunk & Relentless Reckless Forever; N & Circle Regenerated). Kun otetaan vielä huomioon, että jokaisen askeleen Bodomin lapset ottivat ensin, vaikuttaa minusta valitettavan selvältä, että Northerin jässikät ovat katsoneet mihin Alexi Laiho kumppaneineen on musiikillisesti menossa, ja seuranneet samoja ajo-ohjeita samaan väistämättömään tarpeettomuuteen.

Eniveis, Dreams of Endless War ei ole huono levy, mutta samalla tavalla kuin Something Wild, siitä kuulee, että se on debyyttilevy. Dreams of Endless War - ja samalla koko Northerin diskografia - ei ole yhtä idearikas kuin esikuvansa, mutta se ei tee levystä kuuntelukelvotonta. Petri Lindroos aloitti varsin hyvänä solistina ja hänen kärinänsä on riittävän raakaa tuntuakseen vaaralliselta; valitettavasti herran ääni ei kestänyt terässään kuin kolmen levyn ajan, mikä on jotakuin sama aika kuin Laihon äänen terävin kärki pysyi mukana. Lyriikat ovat turhan angstiset, täynnä "loputonta sotaa", "pimeimpiä aikoja" ja toivottomuutta. En yritä olla kaksinaismoralistinen valittaessani lyriikoista, jotka voisivat olla Children of Bodomin levyltä ihan yhtä lailla, vaan pointtini on se, että esimerkiksi Hatebreederiä kuunnellessa surkeat lyriikat unohtaa varsin pian, koska musiikki on sen verran kiinnostavaa, mutta Norther ei pääse samalle tasolle.

Mutta ei niin paljon Bodom-analogioita, että ei olisi Dreams of Endless Warilla jotain omaakin: vitun Europe-koveri. No, sir, I'm not shitting you. Kyllä, se soi sinullakin nyt päässä, rakas lukijani, vaikka en ole edes sanonut kappaleen nimeä. Enkä sano. Siinä on sen yhen biisin valitettava voima. Miksi, kaikista maailman biiseistä, juuri SE on pitänyt koveroida? Koska Norther tuo jotain omaa versioonsa? Koska kyseessä on hauska vitsi? Koska Bodomin lapsetkin äänittivät hassuttelukovereita, kokonaisen levyllisenkin? Totta puhuakseni Children of Bodom äänitti ne kaikkein käsittämättömimmät huumorikoverinsa pitkälti vuoden 2002 jälkeen, joten kenties tässä asiassa vaikutussuhde on kulkenut ns. vastavirtaan, pohjoisesta on virrannut idea Bodom-järveen.

Hulvatonta, eikö? Kuinka runollisen upeita kielikuvia; olet varmasti kateellinen tästä kiellisestä neroudesta, koska kukapa ei olisi, hmm? Ironiakin on mitä terävintä, huumori yhtä oivallista.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Nile - In Their Darkend Shrines (2002)

In Their Darkend Shrines oli minulle aikoinaan todellinen lähtölaukaus aidon, kiistelemättömän äärimetallin pariin. Sitä ennen olin toki kuunnellut paljonkin ääriheviltä haiskahtavaa, mutta monesti kyseenalaistettua metallia (Cradle of Filth, Children of Bodom ja Dimmu Borgir tulevat erityisesti mieleen). Nile, ja juuri nimenomaan In Their Darkend Shrines, ei ollut enää samassa sfäärissä em. yhtyeiden kanssa, vaan se repii, raastaa ja musertaa kaiken vastarinnan ilman pienintäkään armonhiventä; nykyäänkin, jos satun olemaan väsynyt tai muuten vain huonolla tuulella (kuten tänä aamuna, herättyäni siivoamaan koiranpennun paskaa makuuhuoneen lattialta klo 6.52 ja kykenemättä nukkua enää sen jälkeen), pistän levyn soimaan ja suonissani kuhisee miljoona vihaista soturia viipaloimassa adrenaliinia jäseniin.

In Their Darkend Shrinesin hienous ei ole pelkästään sen häikäisevän kovassa sävellystasossa - vaikka sekin on tietenkin olennainen tekijä - vaan siinä, että vaikka kappaleet ovat äärettömän raskaita, koukeroisia ja säädyttömän nopeita, ne pysyvät kasassa, ne on käsitettävissä ensimmäisellä kuuntelukerralla jotenkin ja kertaakaan (ainakaan minulle) ne eivät tunnu niin raskailta, koukeroisilta ja... no, nopeilta ne tuntuvat aina. (57 sanaa virkkeeessä, pahoittelen). Vaikka olin jonkinasteinen ummikko joka (kielikuvallisesti tai ei, se jääköön sinun, armas Lukijani, päätettäväksi) päästi hätäpisut ensikuuntelukerralla, kun Karl Sanders avasi täysin käsittämättömän viemärinsä. Oli siinä teiniminällä lyriikkavihossa pitelemistä, kun yritin lukea sanoja samaa vauhtia kun niitä möristiin mikrofoniin (aluksi, ainakin) täysin käsittämättömällä artikulaatiolla. Kun levy päättyi, olo oli kuin nyrkkeilysäkillä puukkotappelussa: sisälmyksiä valui jokaisesta reiästä, mutta pakko oli yrittää pitää tyyni ulkopinta kasassa seuraavia iskuja varten. Olin olevinani niin paljon "aidompi hevari" kuin kaverini, kun kuuntelin Cradle of Filthiä ynnä muita, mutta nyt, todella, olin ensimmäistä kertaa jossakin määrin peloissani, tietämättä miten suhtautua pienellä präntillä molemminpuolin kirjoitettuun kansivihkohaitariin ja musiikkiin, joka oikeasti oli todella suurta, todella äärimmäistä.

Yksi ajatus, kuitenkin, oli selvä: pakkohan se levy oli uudestaan kuunnella. Perkeleen kova kiekko se oli, se oli heti selvää, ja totta se on edelleen. Olen teini-iästä asti pitänyt Unas, Slayer of the Godsia kenties hienoimpana death metal -sävellyksenä koskaan juurikin sen monipolvisuuden ja syvyyden vuoksi; unohtamatta tietenkään The Blessed Deadin paisuttelua, Sarcophagusin painoa, I Whisper in the Ear of the Deadin tunnelmaa, Execration Textin silkkaa murhaa ja... Koko levy on timanttia, usko pois. Minulla meni pitkään päästä päätöseepksen sisään, mutta nyt se saattaa olla levyn kohokohtia Unasin ohella - ja juuri sen epädeathmetallisuuden takia, niiden hetkien, jolloin kappale maalaa tunnelmaa aavikon halki tarpovasta egyptiläisarmeijasta.

In Their Darkend Shrines on todella hyvä levy. Se on Nilen paras - ainakin tällä hetkellä se tuntuu minusta siltä, mutta en ole kuunnellut Annihilation of the Wickediä hetkeen, joten pieni varaus on tähän statementiin jätettävä. Tai olihan se Ithyphallickin erinomainen...

maanantai 11. toukokuuta 2015

Nightwish - Century Child (2002)

Kuten tuli selväksi jo Wishmaster-tekstissäni, en ole kovinkaan innoissani vanhasta Nightwishistä. Siksi juuri Century Child onkin kiinnostava: se on eräänlainen linkki kolmen ensimmäisen levyn ja myöhemmän tuotannon välillä, sisältäen elementtejä molemmista, mutta olematta kuitenkaan yksioikoisesti kumpaakaan. Muuan yläasteaikainen kaverini, joka oli niin tr00 bläkkäri, että hänen paskallaankin oli korpsepaintit, vannoi Nightwishin myyneen sielunsa kaupallisuudelle Century Childin myötä - väite, josta voi olla montaa mieltä, vaikka minusta tuskallisen selvää on, että Tuomas Holopainen on kirjoittanut parhaat levynsä "selloutin" jälkeen.

Holopaisen sävellykset ovat parempia Century Childilla kuin aiemmin, ja se on tärkeää. Tällä kertaa kappaleet muodostavat välittömästi selkeän kokonaisuuden yksistään ja yhdessä, toisin kuin Wishmasterin kohdalla, jonka kappaleet jäivät turhan samankaltaisiksi keskenään. Lisäksi koukut ovat paremmat, terävämmät - esimerkiksi avausraita Bless the Childin kosketinmelodia on huikea, ja samanlaisia oivalluksia levy on täynnä.

Mutta tuskin on levy alkanut, kun se suurin, ylittämätön dealbreaker esittelee itsensä tarttumalla mikrofoniin. Sori nyt vain kaikille Tarjan fanipojille, mutta Turunen ei ole kovin moniulotteinen solisti, vaan hänen tulkintansa pysyy tutussa ja turvallisessa hempeässä, ohuessa ja voimattomassa läpi levyn. Toisinaan - monestikin - se toimii, mutta on yksistään riittämätön: jälleen esimerkiksi otettakoon Bless the Child, jonka suuri kertosäe menettää suuruuttaan Turusen tulkinnan takia. Kenties solisti/bändi tajusi tämän itsekin, sillä Turusen äänen voimattomuutta paikataan tasan yhtä voimattomilla stemmalauluilla ikään kuin se saisi laulun iskemään kovemmin. Mutta kun se ei riitä: vaikka soundi olisikin suurempi, kymmenen päällekkäistä ohutta lauluraitaa eivät yhdessä vastaa kymmenenkertaa voimakkaampaa laulua.

Turusen äänen voimattomuutta paikataan myös toisella ratkaisulla, toisella solistilla. Century Child on ensimmäinen levy, jolla Marco Hietala on mukana basistina ja kakkossolistina, ja kylläpä onkin hänellä tärkeä rooli! Jokainen kappale, jossa hän raottaa lauluarkkuansa, on heti parempi. Case in point, Dead to the World, levyn paras biisi, ja juurikin Hietalan tulkinnan ansiosta ("Heaven queen, cover me!"). Se, missä Holopainen on mielestäni pudottanut pallon turhan monesti, on juurikin siinä, että hän ei käytä riittävästi kahden solistin välistä dynamiikkaa - helvetti, Hietala voisi laulaa läpi kaikki biisit, ja en valittaisi mistään, onhan herra kuitenkin Suomen ja hyvin mahdollisesti maailman parhaita metallisolisteja. Silti toivoisin parempaa, kenties dramaattisempaa äänten keskustelua/taistelua keskenään - kuten vaikkapa sitten The Phantom in the Operassa, mutta muuallakin päin levyä kuin yhdessä coverissa.

Century Child on selvä petraus Wishmasterista, minulle ainakin. Tiedän olevani tässä aikamoisessa oppositiossa, mutta väliäkö sillä. Toki toisinaan olisi kiva olla laumasielun lailla samaa mieltä muiden kanssa, mutta minkäs sille omille mielipiteilleen tekee?

lauantai 9. toukokuuta 2015

Manowar - Warriors of the World (2002)

Tunnustan pitäneeni joskus Manowarista; erityisesti Warriors of the World oli teini-iässä jatkuvassa kuuntelussa. Tunnustan tämän samalla tavalla kuin kasvissyöjä ilmoittaa joskus syöneensä pekonihampurilaisen: hieman häpeissään, mutta kuitenkin myöntäen, että aiemmin sitä oli toinen ihminen. Olen mielestäni tehnyt kantani selväksi tästä epämetallin arkkivihollisesta, mutta näin tiivistyksenä ilmoitettakoon, että Manowarin typerällä uhoamisella on tarkoituksensa ja paikkansa, mutta se ei silti tee yhtyeestä erityisen hyvää, vaan pelkästään lapsellisen, oli musiikki mitä vain. Joten sivuutetaan kaikki lyriikka-aspektit tällä kertaa täysin, sillä se, jos mikä, on tullut jauhettua puhki aiemmissa Manowar-teksteissäni, ja keskitytään musiikkiin, koska siitä onkin paljon sanottavaa.

Kun Warriors of the World onnistuu, se todella onnistuu: olen edelleen sitä mieltä, että A Call to Arms, Hand of Doom, House of Death ja Fight Until We Die ovat yhtyeen parhaiden sävellysten joukossa, siellä The Dawn of Battlen, Hail and Killin ja kumppanien keskuudessa. Juuri em. kaltaisten kappaleiden kanssa Joey DeMaio ja kumppanit ovat ehdottomasti parhaillaan: tarttuvia, yksinkertaisia ja voimakkaita voimaheviveisuja. Kyllä, näitä lisää, kiitos.

Mutta kun ei. Yllä listattujen lisäksi Warriors of the Worldilta löytyy yksi ei-balladi, nimikkoraita Warriors of the World (jonka komppia pilkkasimme teineinä: TUM. (pitkä tauko) TAH. (pitkä tauko) TUM. (pitkä tauko) jne.; vaikka eihän se nyt niin kovin hidas rykäisy ole, todellisuudessa). Avausraita A Call to Armsia seuraa ihan kelvollinen, joskin tuokin mieleen väärällä tavalla järjen antikristuksen, Mel Gibsonin, elokuvan Braveheart, balladi The Fight for Freedom. Sitä seuraa balladi Nessun Dorma (joka on, btw, koveri), minkä jälkeen tarjoillaan alle minuutin mittainen välisoitto Valhalla, mitä seuraa balladi Swords in the Wind, minkä jälkeen levy jatkuu kantriballadikoverilla (!) An American Trilogy, jonka jälkeen, ennen oikeita hevibiisejä, on vielä ylipitkä instrumentaali The March. En voi olla ainoa, joka pitää tätä levyn pilaavana ominaisuutena: kymmenstä biisistä tasan puolet on joko instrumentaaleja, kovereita tai balladeja.

Koska en jaksa enää kunnioittaa Joey DeMaioa (mies vaikuttaa, kaiken lukemani ja kuulemani jälkeen, suunnilleen yhtä pahalta mulkulta kuin Josef Fritzl), sanon, että Warriors of the World on Manowarin, eli DeMaion, epämetallilevy. 2000-luvun alussa DeMaio näyttää hypänneen musiikillisen haikalansa yli koveroimalla klassista musiikkia ja kantria - okei, molemmat voisivat olla hyviäkin versiointeja, mutta kun basisti joka haluaisi olla kitaristi jaksaa paukuttaa vuosi(kymmen) toisensa jälkeen sitä kuinka Manowar pysyy aitona, Manowar on niin makuliinia ja metallia, että ilman sitä kaikki muuttuu muoviksi ja muiksi epämetalliaineksiksi, ja tässä sitä ollaan, koveroimassa Nashville-kantria. Näinkö epämetallia vastaan taistelemalla, syleilemällä sitä ja täyttämällä puolet muutein oikein kelpo levystä juurikin Sillä Itsellään? Ehkä juuri tämän takia Manowar onkin viime vuodet käyttänyt aikansa tekemällä erilaisia fanipalveluksia, äänittämällä saman kappaleen kuudellatoista kielellä tekemättä kuitenkaan biisistä yhtään sen parempaa - mitä vain, kunhan Magic Circlelle virtaa fanien kukkaroista rahaa. Vaikka Dio-tribuuttia vain muutamaa viikkoa Dion kuoleman jälkeen.

Fuck Joey DeMaio! Hail Money and Kill Metal!

P.S. Meni aika kriittiseksi. Pahoittelen, jos joku otti tästä itseensä. Vituttaa vain koko jätkä, ihan huolella.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Lordi - Get Heavy (2002)

Minulle ja uskoakseni monelle muulle ikäpolveni jäsenelle Lordi on yhden hitin yhtye, joka sai toiselle sinkulleenkin melko kivasti soittoaikaa radiossa ja television musavideokanavilla 2000-luvun alkupuolella. Siitä jokunen vuosi myöhemmin yhtye lähti kilpailemaan paikasta Euroviisuissa Suomen edustajana... ja siellä kävi miten kävi. Minulle, siis, Lordi oli aluksi yhden hitin ihme, joka teki comebackin valtaisalla kolmannella (en laske Blood Red Sandmania hitiksi, kun ei sitä missään soitettu) hitillään, ja onnistui vielä ns. vanhoilla päivillään lyömään itsensä läpi kansallisen lisäksi kansainvälisesti. Monsterimies-dokkarissa kuvattiin Mr. Lordin tuskailuja "sen ison hitin" jälkeisen elämän, taloudellisen ja taiteellisen (?) kriisin aikana - sinänsä varsin pätevässä dokumentissa keskityttiin kuitenkin lähes tyystin "sen yhen biisin" vaikutukseen (oikeutettua sinänsä) bändin uralla, mutta se alkuperäinen hitti ja syy, miksi yhtye ylipäänsä pääsi Euroviisuihin, sivuutettiin liiaksi.

Kyllä, kyllä, Would You Love a Monsterman? on se hitti, josta puhun - ja sitä seurannut veisu on täten tietenkin Devil Is a Loser. Nämä molemmat kappaleet ovat peräisin yhtyeen esikoislevyltä, vuonna 2002 ostamaltani (ja alkuperäisen hintalapun yhä kannessaan omaavalta) Get Heavylta. Toisin kuin liian moni yhden tai kahden hitin esikoislevy, Get Heavy on oikeasti hyvä kiekko. On sääli, että yhtye on sittemmin saanut jossakin määrin vitsin maineen, sillä (toistoksi menee, mutta tämä on pakko saada ajettua joka lukijan kallokopan sisään) Get Heavy on vahva levy - ei täydellinen, mutta silti ehdottomasti kuuntelun arvoinen melodinen metallilätty.

Kolmetoista veisua, sisältäen intro ja outro, ovat yllättävänkin napakka paketti. Jokaisella sävellyksellä on oma ilmeensä, jokaisella oma häijy koukkunsa ja kaikki toimivat. Ja koukut nimenomaan rakentuvat vahvojen melodioiden ja näpsäköiden riffien varaan, ei niinkään yksittäisten huudatusten tai ulkoisten gimmickien päälle (tarkoittaen sitä, että koukut ovat osa musiikkia, eivät päälleliimattuja pakollisuuksia, kuten liian monessa metallissa). Lyriikat eivät ole yhtä typeriä kuin myöhemmin, mutta mitään syvällisiä merkityksiä ei kannata myöskään etsiä - ihan vain sitä itseään, hassuttelukauhua. Mr. Lordi ei ole hääppöinen solisti, mutta hän on riittävä ja ainakaan hänen kireä tulkintansa ei pilaa levyä kuin pahimmilta hifistelijöiltä (jotka eivät ansaitsekaan kuunnella musiikkia, nuo pahuksen näkemyksettömät nuottinatsit).

Koska eilen tuli ripuloitua varsin pitkästi, niin pidetään ilmaisu tällä kertaa tiiviimmässä muodossa: Get Heavy on hyvä levy. Älä anna sen häiritä, että Lordin maine on mitä on, Vanhasen Matin kamut ja koko kansan heviorkesteri, koska Lordi on oikeasti, pirun sarvet sydämellä, ihan kelpo bändi. Ainakin aluksi.

torstai 7. toukokuuta 2015

King Diamond - Abigail II: The Revenge (2002)

Kyllä, King Diamond meni sinne. Teki sen, mitä häneltä pyydettiin. Teki sen, mitä tosifanit pelkäsivät. Teki jatko-osan maailman parhaalle levylle. Oma fanitukseni käynnistyi vasta vuoden 2005 paikkeilla, joten minulle Abigail II on aina kuulunut osaksi King Diamondin diskografiaa, enkä ole koskaan todella ollut kovin pöyristynyt levyn olemassaolosta, vaikka en voi sanoa sitä millään muotoa tarpeelliseksi kiekoksikaan.

Ennen kuin menen repimään levyn merkityksen, osoittamaan sen turhuuden, sanottakoon muutama totuuden sana: Abigail II ei ole heikko levy, ei edes King Diamondin omalla mittarilla. Se ei ole yhtä käsittämätömän kova kuin Abigail (kukaan tuskin sitä edes odotti) tai edes yhtä hyvä kuin "välikauden" paremmat levyt House of God tai The Graveyard, mutta toisaalta se on Voodoota ja ehdottomasti The Spider's Lullabyeta parempi. Joukossa on joitakin erinomaisia kappaleita, joista likipitäen mistä tahansa jonkin toisen hypoteettisen bändin jäsenet olisivat valmiita myymään äitejänsä - erityisesti loppupuolelta löytyvät Spirits ja King Diamondin uran onnistuneimpia yksittäisiä veisuja, The Wheelchair, sekä alkupuolelta The Storm (ei ollenkaan pöllömpi aloitus levylle) toimivat loistavasti. Mutta alun ja lopun väliin jää kourallinen turhia, sävellyksellisesti tympeitä kappaleita - suoranaisia fillereitä ajoittain. Mutta, kuten sanottua, heikommat King Diamond -veisut ovat silti kilometrikaupalla melkein kaiken muun musiikin tuolla puolen, joten kritiikki kohdistuu vain suhteessa kaikkeen muuhun King Diamondin materiaaliin; ja edes vertailussa muuhun King Diamondin tuottamaan musiikkiin, kritiikki on varsin lempeää.

Tarinan kanssa en voi olla, kuitenkaan, yhtä armollinen. Voin rehellisesti myöntää, että olen todella yrittänyt pitää Abigail II:n tarinasta ja tyytymättömyyteni sitä kohtaan ei kumpua mahdottomista ennakko-odotuksista. Olen yksinkertaisesti pettynyt suunnasta, johon Kinkku Abigailin tarinan vei. Materiaalia olisi ollut hyvinkin toisenlaiseen, paljon yllättävämpään ja silti uskottavampaan lähestymistapaan. Pitkään en suoranaisesti inhonnut tarinaa - kuten en vieläkään, sillä eräät yksittäiset kohtaukset ovat erittäin onnistuneita - mutta tätä blogitekstiä varten päätin todella perehtyä siihen ja mitä löysin (tai en löytänyt, tarkemmin)...

Abigail II alkaa, kuten Abigail alkoi, O'Brianin monologilla, ja ensimmäiset säkeet ovat hyviä, siitä ei käy kieltäminen.

"I, O'Brian, of the Black Horseman, forbid this sacrilege,
You all know that this demon child has Abigail's spirit inside
But what you don't know is
That she is the reincarnation of my stillborn half-sister"

Mitä! Mistä tämä tuli! Miksi? Okei, no, jatketaan...

"Her spirit is not evil nor is it good
All it want is to make things right again
So spare this life, through which revenge can be mine
And Abigail can find her final peace
I, O'Brian, have spoken
Let it be done."

Siis what. Mitä, tai ketä, O'Brian haluaa kostaa? Miksi? Haluaako hän kostaa demoneille, jotka ovat vanginneet Abigailin hengen ruumiiseen? Haluaako hän kostaa vuoden 1777 tapahtumat alkuperäiselle kreivil La Feylle? Kuinka? Miten Abigailin säästäminen vuonna 1845 auttaa kostamisessa kartanon aiemmille isännälle, joka on jo kuollut? Vai haluaako hän kostaa Jonathanille, jota hän, O'Brian, yritti estää menemästä kartanoon alunperinkin? Miksi - koska tämä ei totellut?

Huokaus. Intro, ja jo olen sekaisin, tyytymätön. Kun varsinainen tarina alkaa, Abigail on juuri täyttänyt 18 vuotta (sikäli kun otan tolkkua mistään) ja hän haahuilee myrskyssä O'Brianin kappelista. Tietenkin hän eksyy kartanolle, jossa Jonathan, vanha ja katkera mies pyörätuolissa, luulee Abigailia Miriamiksi (koska nämä näyttävät samalta ja taitavat olla saman ikäisiäkin, sillä Miriam oli 18 ensimmäisen levyn aikoihin), ja vanha likainen mies tahtoo siittää perillisen itselleen. Kellarissa on sarkofagi, joka pitää sisällään Abigailin "henkikaksosta" (mitä vittua onkaan), Pikkuista (Little One). Löytäessään Pikkuisen, Abigail surmaa palvelijan ja kehittelee "suuren suunnitelmansa" Jonathanin surmaamiseksi: hän särkee lasia sokerin sekaan ja tarjoilee sitä ruuan yhteydessä isälleen/raiskaajalleen. Jonathan kuolee, talo palaa ja Pikkuinen jää yksin, etsimään äitiään, joka hän (levyn viimeisten sanojen mukaan) on itse.

What. The. Shit. In. My. Ears.

Puretaan ongelmat osiin ja käsitellään yksi kerrallaan. Siten tässä touhussa on edes joku tolkku.

1. Mikä Pikkuinen? Mistä koko idea on tullut ja miksi se on tarpeellinen? Ymmärrän kyllä, että uuden tuominen jatko-osaan on hyvä ja tarpeellinen ratkaisu, mutta koko "henkikaksoset"-hässäkkä ei toimi, ei alkuunkaan, etenkään kun otetaan huomioon Pikkuisen jatkuva äidin etsintä. Hän etsii Miriamia, tietenkin, joten onko Pikkuinen todella lapsi, josta ensimmäinen levy käsitteli? Jos näin, kuka tämän tarinan Abigail on? Jos ei, onko Pikkuinen todellisuudessa Miriam - mutta miksi Miriam olisi muuttunut lapsikummitukseksi? Minusta tarina olisi ollut kiinnostavampi ilman koko Pikkuista - jos se todella olisi keskittynyt (nimensä mukaisesti) kostoon, joka olisi turhan nulikan mukaan ymppäämisen sijaan voitu kehittää loppuun.

2. Miksi Abigail haluaa kostaa Jonathanille? Raiskauksen (jonka jälkeinen itku on muuten levyn karmivin/koskettavin/paras kohta) kostamisen ymmärrän, mutta se ei vaikuta olevan todellinen motiivi, vaan pikemminkin jonkin suuren universaalin epäreiluuden oikaiseminen. Mikä se on? Demonit, jotka ovat vallanneet Abigailin? Eikö Jonathan, kaikista tarinan hahmoista, ole juurikin uhri, pikemminkin kuin syyllinen? Okei, se insestinen raiskaus on varsin dick move (to put it mildly), mutta koko riivaus-tsydeemiin hän vaikuttaa varsin viattomalta.

3-100. Miksi sarkofagia säilytetään kellarissa? Miksi palvelija Brandon Henry suhtautuu Pikkuisen läsnäoloon niin tyynesti ("ai, tarkoitko meidän aavetta?")? Mitä toistuvat maininnat hiuksista merkitsevät? Miksi Henry oli surmattava? Mitä toistuvat viittaukset muihin King Diamond -tarinoihin (riipus Pikkuisen kaulassa on hyvin samankaltainen kuin Noidansilmä "The Eye"lla; Lucyn maininta; introssa O'Brian toistaa päähahmon kuolemantuomion sanat "let it be done" Conspiracylta; veri Jonathanin suussa tuo mieleen teen "THEM"issä...) merkitsevät? Miksi käyttää ääninäyttelijöitä?

Jne, jne, jne...

Sotku. Sekasotku. Liikaa kysymyksiä, liian vähän koherenssia. Tuntuu kuin King olisi yrittänyt ympätä kaiken mahdollisen edes hitusen idearahtusen mukaan levylle sen suuremmin kokonaisuudesta välittämättä. Toki, viisitoista vuotta alkuperäisen jälkeen tehty jatko-osa usein kärsii kanonin raiskauksesta, mutta ehkä juuri siinä on pointtini: Abigail II olisi parempi levy, jos se ei olisi jatko-osa, vaan tarina olisi ihan oma tarinansa, jos se olisi kertonut jostakin aivan muusta, ihan vain jostain kostoretkestä. Jostain muusta. Se ei tuo mitään selventävää lisää Abigailin tarinaan, se ei tuo uusia merkittäviä näkökulmia ensimmäiseen levyyn eikä se toimi omana kokonaisuutenaan. Onneksi seuraavana vuonna julkaistiin levy, joka ei ollut trilogian päätösosa (mitä se edes voisi pitää sisällään, Pikkuisen hortoiluja metsässä?), vaan ihan oma tarinansa.

Mutta siitä sitten lisää myöhemmin.

P.S. Pahoittelen sanaripulia. Oli paljon sanottavaa.

maanantai 4. toukokuuta 2015

Kalmah - They Will Return (2002)

Sanon sen suoraan: ainoa asia, joka minulle jäi Kalmahin esikoislevystä, Swamplordista mieleen, oli sietämätön ärtymys, kun periaatteessa, analyyttisesti, näen miksi siitä pidetään, mutta en vain yksinkertaisesti jaksanut sitä. En kyennyt sijoittamaan itseäni emotionaalisesti/henkisesti/mitälie em. levyyn, ja kuuntelukokemus jäi poikkeuksetta ärsyttäväksi. Kuten tuli Swamplordin kohdalla mainittua, ostin Kalmahin kaksi ensimmäistä levyä kätevässä yhteispäkissä, koska hinta oli hyvä ja olin kuullut paljon hyvää levyistä, mutta - shame on me - minun olisi pitänyt tietää paremmin, että kahden saman yhtyeen peräkkäisen levyn ostaminen päkissä on huono ratkaisu, koska toinen jää väistämättä vähemmälle kuuntelulle. Ja usein se on juuri aiempi levy, koska (pääasiassa, ei tietenkään aina) myöhemmälle tuotokselle yhtyeet yrittävät saada ympätyksi jotakin uutta, lisää, enemmän ja tietenkin paremmin.

They Will Return ei ole yhtä toivoton tapaus kohdallani kuin Swamplord on. Tätä minä siedän kuunnella, täältä minä löydän jotakin tarttumapintaa, mutta silti en saa itseäni innostumaan, en sitten millään, vaikka Hollow Heart ja They Will Return ihan kelvollisilta veisuilta vaikuttavatkin. Kill the Idealistin bassointro tuo mieleeni At the Heart of Winter -aikaisen Immortalin, mikä on vain hyvä asia. Vastaavia yksittäisiä toteamuksia voisin heitellä paljonkin, mutta antaisiko se kokonaiskuvaa levystä - onko kolmevarttisen musiikillisen kokonaisuuden tiivistäminen sanalliseen muotoon ylipäänsä mahdollista? Ei, mutta tokihan sitä yksittäisiä huomiota on mahdollista esittää, ja koettaa sitoa jonkinlaiseksi koherentiksi narratiiviksi.

Hups. Jouduin sivuraiteille. Sitä sattuu, Kalmahia kuunnellessa minulle valitettavan usein. Olen viimepäivät tehnyt parhaani analysoidakseni mikä minua tarkalleen hiertää Kalmahin varhaistuotannossa, etenkin Swamplordissa, mutta myös They Will Returnissa. Ehkä se on solisti Pekka Kokon kireä kärinä, joka ei sitten tahdo toimia kuin ajoittain, ja on liian kapea-alaista kantamaan koko levyä. Ehkä syy on sävellyksissä, jotka kärsivät "optehtaudista", eli aina kun ne ovat kunnolla lähdössä liikkeeseen, kunnon jytään, ne siirtyvät johonkin aivan muualle - kaava, jota esimerkiksi Hollow Heartin black-osio rikkoo, mutta se ei riitä koko levylle. Ehkä taustalla on se, että minulle Kalmahin soundi muodostuu negaatioiden kautta, mitä se ei ole, eikä päinvastoin.

Tai sitten en vain pidä. Ei voi mitään. Analyysi vie vain tiettyyn rajaan asti, kun puhutaan subjektiivisista makutottumuksista. Mutta, kuten on tullut sanottua, kuuntelen They Will Returnin mieluummin kuin Swamplordin, ja toisinaan jopa nautin kakkoskiekon kuuntelusta, enkä joutunut puremaan hammasta kuin vain seitsemännestä kuuntelukerrasta alkaen.

P.S. Miksi Skin o´My Teeth koveroituna? Siinä nyt ei ainakaan ole mitään tolkkua, eihän? Ai, olenko ainoa joka ei tajua neroutta tässä kappalevalinnassa? Fine. Pitäkää tunkkinne, saatana.