Opeth - Deliverance (2002)

Olen tuonut oman mieltymättömyyteni (on se sana, nyt) Opethin muusiikkiin selväksi jo pariin otteeseen, joten en mene siihen enää sen tarkemmin. Koska olen tällainen stereotypinen metallijäärä, joka haluaa kaiken musiikin sisältävän mahdollisimman paljon tuplabasareita, rouhivia kitarariffejä ja ylimaallista (taivaallista tai demonista, make yer pick) tulkintaa, Opethin death metallisempi puoli on vedonnut minuun aina sitä progefellaatiota paremmin. That said, Opethin deathissa on ongelmana se, että se ei ole ns. kunnon deathia, vaan -70-luvun progea soitettuna rankempien rumpujen ja örinän kera. Ehkä siinä on juuri joku nerous, jota en tajua tai josta en välitä, mutta minulle edes se rankempi Opeth ei lähde kuin ajoittain.

Deliverance muodostaakin täten välttämättömän osan yritystäni käsittää Opethia: se on yhtyeen rankin levy, jossa pahimmat progefiilistelyt on jätetty pois, ja läpi levyn läimitään menemään tuplabasareiden tahdissa. Deliverancen vastaparina on vuotta myöhemmin julkaistu Damnation, missä asetelma on käännetty päälaelle. Tämä ratkaisu on yleisesti ottaen huono tismalleen samasta syystä kuin Ayreonin The Universal Migrator -kaksikon kanssa: Opethin ja Ayreonin musiikki ei ole kiinnostavaa pelkästään metallin/progen takia, vaan koska niissä on molempia. Tällöin, kun toinen puoli kiinteästä soundillisesta kokonaisuudesta leikataan pois, jäljelle jää vain puolet yhtyeen musiikillisesta reseptistä. Toisen analogian kautta: munasolu ja siittiö eivät kohtaa, ja lapsi jää kehittymättä.

Ei sillä, että Deliverance olisi täysin ilman hempeilyä: esimerkiksi Deliverancessa on pitkiä pätkiä akustista musisointia ja Mikael Åkerfeldtin puhdasta tulkintaa. Levyn yleisilme on kyllä raskas, ei käy kieltäminen ja (jos pari minuuttinen väli-instrumentaali sivuutetaa) jokainen kappale kellottaa yli kymmenen minuuttia. Pitkät biisit ovat kirjoissani hyvä asia, mutta vain jos ne tehdään hyvin, ilman että kappaleet tuntuvat niin pitkiltä kuin ne ovatkaan - hyvänä esimerkkinä Blind Guardianin And The There Was Silence ja Iced Earthin Dante's Inferno. Opethin pitkät kappaleet, kuitenkin, tuntuvat pitkiltä. Kun levykokonaisuus muodostuu yksinomaan näin pitkistä veisuista, se muodostuu helposti luotaantyötävän vaikeasti lähestyttäväksi, ja juuri niin minulle on Deliverancen kanssa käynyt. Koska kappaleet ovat niin massiivisia, niistä ei ota yksistään tolkkua, ja kun levyllä on mittaa päälle tunti ja informaatiovyöry taukoaa vain ajoittain, By the Pain I See in Othersin päättyessä olen puhki enkä tahdo ajatella koko levyä muutamaan tuntiin ollenkaan.

Kaikesta huolimatta tein parhaani levyn kanssa ja nyt voin, ilman epäilystä sanoa, että Deliverance ei ole minulle paras lähestymiskanava Opethiin, kuten The Universal Migrator pt.2 ei ollut paras lähestymiskanava Ayreoniin. Kaikkien näiden vuosien ja yritysten jälkeen Opeth karttelee minua.