Children of Bodom - Hate Crew Deathroll (2003)

Children of Bodomin ura on tähän mennessä blogissa ollut nousujohteinen: esikoislevy Something Wild jätti paljon toivomisen varaa, vaikka antoikin lupauksia; Hatebreeder hipoi jo mestariteosta ja monien mielestä sitä onkin; Follow the Reaper käynnisti metallidiggailuni vuosia sitten, ja omaa täten täysin privaatin paikkansa sydämessäni. Hate Crew Deathroll, ilman epäilystä, katkaisee nousukiidon (mikäpä levy voisi vastata odotuksia elämäni tärkeimmän levyn seuraajana?), mutta se ei ole järisyttävä tasonotkahdus, vaan pelkkä suunnanmuutos. Kolme ensimmäistä levyä ovat neoklassista powermetalia yhdistettynä melodiseen black metaliin ja ties mihin, joten mikä onkaan uusi suunta, kun suorastaan pioneerimäisestä tyylivalinnasta siirrytään pois?

Taitaa kaikille olla selvää, että Bodomin lapset lähtivät metalcoren ja junttametallin suuntaan - Ynkkä (dear heavens, ei kai taas...) vaihtui Panteraan. Hate Crew Deathroll on siinä mielessä merkittävä levy, että se on näiden kahden päätyylin (aikaisemman kikkailun ja myöhemän runtan) rajalla, jalka molemmissa maaperissä. Se on selvästi erilainen kuin aiemmat - ei käy kieltäminen - mutta se ei silti kuulosta tyystin toiselta poppoolta. Minulle Hate Crew Deathroll oli ensimmäinen uunituoreena kuuntelemani Bodomin levy, joten olen hyvin jäävi sanomaan mitään (toisaalta sitähän olen aina, mikä on koko blogin teesi nro 1), mutta minusta Hate Crew Deathroll on kiinteä osa Bodomin kehityskaarta ja diskografiaa, ei missään nimessä riitasointu harmoniassa, vaan yllättävä mutta harmoninen sointuvalinta (jos surkea analogiani sallitaan).

Omat suosikkini levyltä ovat, kenties yllättävästi, hitaampaa osastoa: Angels Don't Kill on päräyttävän komea, suorastaan riipivä tunnepläjäys uhrin kuuloelimille; Sixpounderin riffi parhaita tällä vuosituhannella; nimikkoraita Hate Crew Deathroll me vs. muut -asenteella vedetty huudatusanthem, joka sellaisenaan toimii hyvin, vaikka sen tyylisten kappaleiden maine raiskattiin myöhemmillä levyillä tyystin. Ennen eilisiltaa en ollut kuunnellut Hate Crew Deathrollia pitkään toviin - kenties puoleentoista vuoteen - ja yllätyin kuinka hyvältä se edelleen kuulosti: kuinka vakuuttavia sen koukut ovatkaan, kuinka murhaavan hienoja riffejä sävellykset pursuavat ja kuinka hyvin Alexi Laiho soittaa ja laulaa.

Mutta, kuten olen mielestäni tehnyt selväksi niin monenmonituista kertaa, kaikki Bodomin levyt ennen Blooddrunkia ovat minulle tärkeitä, toisinaan samasta syystä, toisinaan eri syistä. Hate Crew Deathroll ei ole poikkeus; sen kuuntelu toi mukanaan tusinoittain väkeviä muistoja (esi)teini-ikään. Muistan elävästi kuinka ystäväni Roni näytti rummuilla seiskaluokalla miten soitetaan Bodom Beach Terrorin intro - enhän sitä oppinut (en osaa vieläkään), mutta vaikuttava kokemus tajuta, että levyllä kuultavan kompin takana on oikea ihminen. Muistan kuinka ostin into (ei persaukko) pinkeänä You're Better Off Dead! -singlen tulevan levyn odotustäpinöissä. Muistan kuinka Hännikäisten veljesten kanssa kuuntelimme uunituoreen levyn ensikertaa ahtaassa makuuhuoneessa. Muistan kuinka radion listaohjelmassa kerrottiin Children of Bodomin pompanneen niin-ja-niin korkealle, ja kuinka väittelimme siskoni kanssa mitä "kaupallinen" musiikki oli.

Ei, en edes yritä arvostella analyyttisesti levyä, joka on ollut näin tärkeä palanen kasvamistani.  Se ei olisi oikein - minulle, levylle tai lukijalle.