Dimmu Borgir - Death Cult Armageddon (2003)

Siinä missä Cradle of Filthin kiistanalainen Damnation and a Day kirvotti minulta varsin ylistävää tekstiä, samaa ei voi odottaa Dimmu Borgirin vähintäänkin yhtä kiistanalaiselta (tai jopa pahemmalta, riippuen lähteestä) Death Cult Armageddonilta. Olen jo puhunut tästäkin norjalaisporukasta, mutta kertauksen vuoksi sanottakoon, että en edes klassikoksi tituleeratun Enthrone Darkness Triumphantin kanssa ollut niin vakuuttunut levystä kokonaisuutena, että olisin puhjennut kirkonpolttoihin tai veriorgioihin hautausmaalla. Minulle Dimmu Borgir on parhaillaan yksittäisissä kappaleissa, ja missään muualla se ei tule yhtä hyvin selväksi kuin paisuttelevassa, jättimäisillä orkestraatioilla täytetyssä ja joillakin erinomaisilla koukuilla vuoratussa Death Cult Armageddonissa.

Ensin: pahoittelen jatkuvaa vertailua Cradle of Filthin levyyn, joka ilmaantuu blogiin samaan aikaan tämän tekstin kanssa. Olen pitkähköllä junamatkalla ja kirjoitan tekstit saman matkan aikana, mikä osaltaan selittää jatkuvat rinnastukset, mutta oikeitakin perusteita on: molemmat yhtyeet ovat saaneet erittäin kyseenalaisen tittelin black metalin pahimpina sellouttina, eräänlaisena undergroundin antikristuksena, jos sallitte piruilevan ja irvailevan kielikuvani. Lisäksi molempia levyjä leimaa orkestraatiot, melodisuuden ja rankkuuden taitepisteen etsintä ja ylipituus. Kuten lienee jo avausvirkkeestä selvää, olen auttamatta Cradle of Filthin kannalla, sillä olen ensinnäkin kasvanut Damnation and a Day’n kanssa, mutta myös koska edelleen, kymmenkunta vuotta ensikuuntelun jälkeen tuo levy kuulostaa edelleen hyvältä korvissani. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa Death Cult Armageddonista, joka ei ole kuulostanut korviini kovin hyvältä koskaan, ja suorassa rinnastuksessa paremman levyn kanssa, sen heikkoudet ovat vieläkin ilmiselvemmät.

Death Cult Armageddonin sävellykset hukkuvat kaikkien orkesterisovitusten ja kuorolaulujen alle. Kyllä, ne hyvät koukut ovat siellä edelleen, mutta levyä kuunnellessa tulee olo, että Dimmu Borgir häpeää, että se on black metalia, ja että yhtye pyrkii häivyttämään tosiseikan kalliiden sinfoniaorkesterien alle. Otetaan esimerkiksi kappale Eradication Instincts Defined: ensinnäkin veisu on vaisu (joo, lopetan joskus näiden ontuvien sanaleikkien kanssa, but it is not today), ylipitkä seitsemän minuutin kestollaan ja heikoilla sovituksillaan ja ahdettu niin täyteen informaatiota, että alkuperäiset ongelmat kuin katoaisivat kapellimestarin taikasauvan heilautuksella. Näiden puutteitten lisäksi kappale sisältää todella pitkän yksinomaa orkesterin soittaman intron, joka sinänsä ei ole huono ollenkaan (jopa päinvastoin, sanoisin), mutta alleviivaa entisestään selkeää todellisuuspakoa, mitä Dimmu Borgirin jässikät suorittavat: kappale on heikko. Vastaavia kappaleita on paljon levyllä – jos kiekko kestää reilusti yli tunnin, filleriä on väkisinkin mukana.

Death Cult Armageddonin orkestraatioiden suurin ongelma on se, että ne eivät korreloi musiikin kanssa riittävästi: ne ovat siellä, koska yhtyeellä on ollut mahdollisuus käyttää orkesteria, ei sen takia, että sovitukset palvelisivat levyä syvemmällä tasolla. Katsotaan, taas, Damnation and a Day’n suuntaan: sekin on ahdettu täyteen ”ylimääräistä” paisuttelua, kappaleita on liikaa ja niin edelleen, mutta koska levyn tarkoituksena on kertoa suuri ja monimutkainen tarina, suuri soundi palvelee oikeaakin tarkoitusta. Kun sävelletään kappaleita valtakuntien tuhosta, Luciferin sodasta Jumalaa vastaan ja syntiinlankeemuksesta, kappaleiden pitää kuvastaa teemojaan ja sanoituksiaan. Dimmu Borgirilla ei ole vastaavaa kantavaa teemaa tai tarinaa levyllään, vaan Death Cult Armageddon on ”vain” kokoelma kappaleita, joista toiset ovat parempia kuin toiset. Sävellykset toimivat yhtä hyvin soittolistana kuin levynä, koska ne eivät ole kokonaisuus sisällöltään – ne eivät pelaa yhteen.

That said, Death Cult Armageddon sisältää joitakin Dimmu Borgirin parhaita sävellyksiä, vaikka se sisältää myös turhimpia. Minua levyn/yhtyeen ”kaupallisuus” ei häiritse, joten en pysty samaistumaan verisiä kyyneliä itkevien tr00 bläkkendekkereiden tuskalle, kun he kuuntelevat Progenies of the Great Apocalypsen – minulle se on vain pirun kova ralli, koukuttava ja yksi levyn ainoita, jossa paisuttelevat orkestraatiot eivät häiritse, vaan sopivat. Ja onhan siellä Abbath, se herra on aina plussaa. Ilmiselvän hittibiisin lisäksi pidän Blood Hunger Doctrinesta ja For the World to Dictate Our Deathista, joissa molemmissa sävellykset ja sovitukset lyövät kättä yhteen, synnyttäen hyvät kokonaisuudet. Toisaalta, siinäpä ne sitten olivatkin: muut kappaleet ovat harvemmin susipaskoja ja ne kyllä kärsii läpi, mutta ne jättävät vain vähän jätöksiään alitajunnan vessapaperille.

P.S. Ei tätä lukiessa uskoisi, mutta minä todella pidän sinfoniaorkesterin käytöstä metallissa, mutta vain jos se on tehty riittävän hyvin. Halvat ja helpot ratkaisut suurten äänimassojen kanssa polkevat kuuntelijoita kantapäille niin kovaa, että jalkaterät irtoavat – onnistuessaan orkesterit palvelevat tarkoitusta ja kasvattavat aidosti sävellyksiä uusiin sfääreihin, epäonnistuessaan latistavat sävellyksiä ja saavat yhtyeen vaikuttamaan teennäisemmältä kuin se kenties oikeasti onkaan.