Kertauksena niille, jotka eivät ole orjallisesti seuranneet jorinoitani: en tunne Behemothin uran alkupään tuotantoa, ja Satanicasta pidän kerta toisensa jälkeen enemmän, vaikka ensikosketukseni ei ollutkaan lämpimin mahdollinen. Koska olen tullut Behemothin kuulijakuntaan nimenomaan death metalimman aikakauden kautta (eli Zos Kia Cultusista eteenpäin), Satanica tuntui alunperin hieman turhankin black metalilta. Thelema.6 sen sijaan ei - jos Satanica on useiden kuuntelujen myötä muotoutunut deathin ja blackin napakaksi yhteenliittymäksi, Thelema.6 oli sitä heti ensikuulemalta.
Thelema.6 on äärettömän päräyttävä levy, kun sitä kuuntelee täysillä keskittyen. Kuten valtaosa death metalista, taustalla kuunneltuna se muuttuu pörinäksi, muodottomaksi hälyksi, joka hiipuilee turhuuden ja merkityksettömyyden rajamailla. Tarkka kuulija kuitenkin löytää vaikka mitä hienouksia ja koukkuja, jotka kasuaalipäräyttelijä menettää tyystin.
Levyn kaksi ensimmäistä biisiä potkivat perseelle niin kovaa, että loppulevyllä on vaikeuksia pysyä perässä. Antichristian Phenomenon ja The Act of Rebellion ovat millä tahansa mittarilla mitattuna tehokkaita, oivaltavia ja koukuttavia sävellyksiä: ne ovat hurjia, mutta eivät päättömästi eteenpäin kaahtavia, melodioita unohtamatta. Seuraavat biisitkään eivät ole hullumpia - päin vastoin - mutta omissa kirjoissani ne eivät aivan yllä avauskaksikon mittoihin saakka. Se, mikä Thelema.6:tta kuunnellessa varastaa huomion, on black ja death metalin saumaton yhteenliittyminen: kumpikaan ei dominoi toista, vaikka molemmat ovat jatkuvasti läsnä. Ehkä Inflamed with Rage harhailee hieman enemmän black metalin sfäärissä, vastaavasti jo mainittu The Act of Rebellion on lähempänä puhdasta death metalia, mutta nyt puhutaan niin hienojakoisista eroista, että tolkku käteen ja käsi perseeseen.
Yritän taistella itseäni vastaan, koska tahdon sanoa Thelema.6:sen olevan Satanicaa parempi levy, nimenomaan kokonaisuutena, sillä mikään yksittäinen kappale Behemothin (tai monen muunkaan bändin) tuotannossa ei vedä vertojaan edellislevyn päätösraidalle, josta tulikin puhuttua oikein urakalla aiemmin. Ehkä juuri tästä harvinaisen selkeästä tasopiikistä johtuen Thelema.6 näyttäyy tasaisempana levynä, kokonaisuutena paremmin toimivana levynä, siinä missä edellislevyä hallitsivat "selvät" (puhutaan kuitenkin blackend death metalista) hittibiisit. Huomaan kuuntelevani ennemmin Thelema.6:sta kuin Satanicaa, mutta syy ei taida olla niinkään levyistä löydettävissä, vaan minusta: ensimmäinen vaikutelma levyistä oli varsin erilainen, toinen oli heti klassikko, toinen on kehittynyt sellaiseksi vasta myöhemmin.
Kaikkien vuosien, kuuntelukertojen ja blogihässäköiden jälkeenkin ensivaikutus pysyy vahvana. Vaikka absoluuttinen totuus olisi mitä.
sunnuntai 28. joulukuuta 2014
tiistai 23. joulukuuta 2014
Ayreon - The Universal Migrator pt.2: Flight of the Migrator (2000)
The Universal Migrator -duologia taisi olla Arjen Anthony Lucassenin uran pahin kohdeyleisön virhearviointi. Into the Electric Castlen menestyksen jälkeen hän päätteli, että Ayreonin kuulijakunta koostuu kahdesta pääryhmästä: progejääristä, joille Pink Floyd ja Yes ovat totuus, sekä meistä hevarimöyrijöistä. Siispä, tämän jäätävän analyysin valmistuttua, Lucassen päätti tehdä molemmille kohdeyleisöilleen omat levyt - progelevy on kaksikon ensimmäinen puolikas, The Dream Sequencer, ja hevilevy on tällä kertaa käisteltävänä. Se, mitä herra Lucassen ei käsittänyt - tai ei huomioinut - on se, että Ayreonista pidetään juuri sen takia, että sen musiikissa proge ja hevi lyövät kättä: kumpikaan elementti ei ole parasta alallaan (maailmassa on parempaa progea ja aivan varmasti parempaa heviä), vaan juurikin kahden elementin yhteensulautuminen tekee Ayreonista kiinnostavan.
Flight of the Migrator ei ole huono levy. Helvetti, jos se olisi jonkun toisen nimen alla julkaistu, se voisi olla erinomainen. Mutta kun se ei kuulosta Ayreonilta: edes solistit eivät "keskustele keskenään", eli heillä ei ole hahmoja, vaan jokaisella solistilla on oma biisinsä, jonka he laulavat. Itse pidin Into the Electric Castlessa (ja muissa Ayreon-levytyksistä) juurikin mielenkiintoisten ja häikäisevien solistien yhteispelistä - kuinka Hansi Krüsch ja Steve Lee laulava yhteen, kuinka Mikael Åkerfeldt ja Devin Townsend täydentävät toisiaan jnejne. Nyt, kuitenkin, jokainen solisti laulaa (upeasti, ei voi kieltää) oman biisinsä and that's it. Tarinakin jättää toivomisen varaa, koska mitään suoranaista jännitettä ei ole, vaan yksittäisiä tapahtumia, jotka seuraavat toisiaan ja lopussa kertomus päättyy.
Mutta se, mikä aina on valokeilassa Ayreonin tuotoksilla, on solistikatras, ja, voi hellalettas kun onkin valokeilassa tällä kertaa! Olen tuskaillut kuinka tuon solistien nimet esiin tässä tekstissäni, mutta en ole keksinyt mitään järkevää ja luovaa keinoa, joten vain listaan kymmenkunta nimeä tähän - ne, joille nimet sanovat jotain, häikäistyvät.
Paljon puhuttu nimilista: Russel Allen. Lana Lane. Ralf Scheepers. Andi Deris. Bruce Dickinson. Fabio Lione. Timo Kotipelto. Robert Soeterboeck. Ian Parry.
Voi. Helvetti. Oh, the wasted opportunities! Kuvitelkaa kuinka mahtavaa olisi, jos Dickinson ja Allen laulaisivat dueton, heidän äänensä sulautuisivat yhteen ja he riipisivät äänihuuliaan kuin yhtenä. Entäpä Kotipelto ja Deris - tai Scheepers ja Lione? Se tarina, joka näillä äänillä voitaisiin kertoa, ansaitsee paremman kuin minkä Flight of the Migrator kertoo. Tämä lineup olisi ansainnut Into the Electric Castlen tai The Human Equationin tarinan. Mutta ei, jokaiselle oma biisi ja tarina joka kulkee löyhästi siinä matkassa.
Olen hieman näreissäni, vaikka Flight of the Migrator on hyvä levy. Monet biisit, jos eivät kaikki, ovat erinomaisia - erityisesti Russel Allenin tulkitsema Dawn of a Million Souls ansaitsee paikan Ayreonin mestariteosten joukossa. Dickinson laulaa, oletusarvoisesti, levyn pisimmän kappaleen, kymmenen minuutin rajapyykin ylittävän Into the Black Holen, ja sävellyksenä se ei ole kovin erikoinen, mutta lentokapteenin käskevällä äänellä heikompikin tuotos nousee uusiin sfääreihin - hieno hetki on, kun Dickinson venyttää kertosäkeen alkua "Into the eye.... of the UNIVERSE!"
Flight of the Migrator on kasin levy, mutta se olisi voinut olla tajunnanräjäyttävä yksitoista. Jos sen vain kuuntelee, ottaa vastaan sellaisena kuin se on, voi pitääkin sitä erinomaisena levynä, mutta Ayreon-taustaa vasten se on laimea harha-askel muuten kovatasoisen biisinikkarin uralla.
Flight of the Migrator ei ole huono levy. Helvetti, jos se olisi jonkun toisen nimen alla julkaistu, se voisi olla erinomainen. Mutta kun se ei kuulosta Ayreonilta: edes solistit eivät "keskustele keskenään", eli heillä ei ole hahmoja, vaan jokaisella solistilla on oma biisinsä, jonka he laulavat. Itse pidin Into the Electric Castlessa (ja muissa Ayreon-levytyksistä) juurikin mielenkiintoisten ja häikäisevien solistien yhteispelistä - kuinka Hansi Krüsch ja Steve Lee laulava yhteen, kuinka Mikael Åkerfeldt ja Devin Townsend täydentävät toisiaan jnejne. Nyt, kuitenkin, jokainen solisti laulaa (upeasti, ei voi kieltää) oman biisinsä and that's it. Tarinakin jättää toivomisen varaa, koska mitään suoranaista jännitettä ei ole, vaan yksittäisiä tapahtumia, jotka seuraavat toisiaan ja lopussa kertomus päättyy.
Mutta se, mikä aina on valokeilassa Ayreonin tuotoksilla, on solistikatras, ja, voi hellalettas kun onkin valokeilassa tällä kertaa! Olen tuskaillut kuinka tuon solistien nimet esiin tässä tekstissäni, mutta en ole keksinyt mitään järkevää ja luovaa keinoa, joten vain listaan kymmenkunta nimeä tähän - ne, joille nimet sanovat jotain, häikäistyvät.
Paljon puhuttu nimilista: Russel Allen. Lana Lane. Ralf Scheepers. Andi Deris. Bruce Dickinson. Fabio Lione. Timo Kotipelto. Robert Soeterboeck. Ian Parry.
Voi. Helvetti. Oh, the wasted opportunities! Kuvitelkaa kuinka mahtavaa olisi, jos Dickinson ja Allen laulaisivat dueton, heidän äänensä sulautuisivat yhteen ja he riipisivät äänihuuliaan kuin yhtenä. Entäpä Kotipelto ja Deris - tai Scheepers ja Lione? Se tarina, joka näillä äänillä voitaisiin kertoa, ansaitsee paremman kuin minkä Flight of the Migrator kertoo. Tämä lineup olisi ansainnut Into the Electric Castlen tai The Human Equationin tarinan. Mutta ei, jokaiselle oma biisi ja tarina joka kulkee löyhästi siinä matkassa.
Olen hieman näreissäni, vaikka Flight of the Migrator on hyvä levy. Monet biisit, jos eivät kaikki, ovat erinomaisia - erityisesti Russel Allenin tulkitsema Dawn of a Million Souls ansaitsee paikan Ayreonin mestariteosten joukossa. Dickinson laulaa, oletusarvoisesti, levyn pisimmän kappaleen, kymmenen minuutin rajapyykin ylittävän Into the Black Holen, ja sävellyksenä se ei ole kovin erikoinen, mutta lentokapteenin käskevällä äänellä heikompikin tuotos nousee uusiin sfääreihin - hieno hetki on, kun Dickinson venyttää kertosäkeen alkua "Into the eye.... of the UNIVERSE!"
Flight of the Migrator on kasin levy, mutta se olisi voinut olla tajunnanräjäyttävä yksitoista. Jos sen vain kuuntelee, ottaa vastaan sellaisena kuin se on, voi pitääkin sitä erinomaisena levynä, mutta Ayreon-taustaa vasten se on laimea harha-askel muuten kovatasoisen biisinikkarin uralla.
maanantai 15. joulukuuta 2014
Alice Cooper - Brutal Planet (2000)
Uusi vuosituhat, uudet kujeet... ainakin kaikkien suosikki-Vincelle, Alice Cooperille. Siinä missä herran/bändin tuotokset olivat -90-luvun alkupuolella kaupallisesti menestyneitä, kevyitä hard rock -lättyjä täynnä hittejä ja seksiä, 2000-luvun alun Cooper on jotain aivan muuta. Levynnimi kertoo kaiken tarvittavan: brutaalia, todellakin.
Brutal Planet taitaa olla Alice Cooperin uran rankin levy - ainoa vertailukohta on "jatko-osa" The Dragontown, jota en omista. Heti levyn avaavasta Brutal Planetista alkaen on selvää, että eufeismejen varaan rakentuva party hard rock on jätetty kauas taa: nyt lauletaan holokaustista ja ihmisen yleisestä pahuudesta, riffit ovat yksinkertaisista junttaa, mutta tehokasta sellaista, ja kun päälle läimäytetään Alice Cooperin erittäin tunnistettava ääni, on ainekset toimivaan levyyn kasassa. En kiertele tosiasiaa: kaikista heikkouksistakin huolimatta minä pidän Brutal Planetista. Se ei ole nerokas levy, se ei ole parasta äänitaidetta universumissa, mutta se on levy, jollaisen vain Alice Cooperin persoona voi saattaa kalkkiviivoille asti. Cooperin ääni alkaa olla jo sen verran kapea-alainen, että tulkinta on toisinaan hyvinkin kiikun-kaakun, ja kun koko levy rakentuu nimenomaan Alicen varaan...
Ymmärrän miksi monet eivät pidä levystä: sen riffit ovat äärettömän yksinkertaisia, Cooperin tulkinta huitelee välillä sankkaan metsään ja lyriikoita ei voi kyllä liiallisesta neroudesta syyttää. Mikään syvällinen ja loputtomasti kuuntelua kestävä levy Brutal Planet ei ole, vaan se on kaikessa karuudessaan Alice Cooper veivaamassa industrial-vaikutteista heviä. Jos Alicen persoona ja ääni eivät innosta, kannattaa kiertää kaukaa, vaikka kuinka industrial olisi se oma juttu.
Mutta minä tosiaan pidän Brutal Planetista - etenkin levyn alkupuolella on joitakin aivan erinomaisia biisejä, jos on valmis ottamaan ne sellaisena kuin ne ovat. Brutal Planet taitaa olla toinen levyn parhaista biiseistä, koska reaktio, jonka kuulija saa kuullessaan sen ensimmäisen kerran (odottaen uutta I'm Eighteeniä tai Poisonia) pysyy matkassa vuosia; toinen kohokohta on hävyttömän rokkaava ja tarttuva Sanctuary, joka taitaa olla kiekon paras veisu. Muutkaan biisit eivät ole huonoja, mutta turhan tusinaa: ne eivät tarjoa mitään suurta rokkipoljentoa vailla vertaa tai hirvittävää jytinää, vaan enemmän sitä samaa, mitä aiemmatkin kappaleet ovat olleet. Jälleen, kuten niin usein elämässä ja taiteessa muutenkin, tätä voi katsoa joko hyvänä tai huonona: toisaalta levy on tasapaksu vailla tasonotkahduksia, toisaalta levy on tasapaksu vailla tasopiikkejä.
Viimeinen asia minkä levystä sanon on erikoinen. Ostin levyn vuoden 2010 paikkeilla Hyvinkään Anttilan alelaarista päätähuimaavaan kolmen euron hintaan. Vielä kotonakin epäilin ostaneeni jonkin oudon koveri- tai kokoelmalevyn, sillä paketin kansi oli tyystin erilainen kuin mikä levyllä "oikeasti" oli: sekavan Alice-kannen sijaan violettia taustaa vasten sähisee vihretävä käärme. Mutta kyllä vain, biisit ovat oikein, oikeassa järjestyksessä ja Alice se koko levyn läpi mölisee. Oletan, että ostamani painos on joku puolivirallinen lätty, mikä on sylkäisty markkinoille jonkinsortin levy-yhtiön kanssa käydyn kiistan jälkeen; kenties levy-yhtiöllä ei ole ollut oikeutta kansitaiteeseen, mutta biiseihin? Onko kukaan törmännyt tähän aiemmin? On meinaan kohtuullisen outoa, mutta samapa tuo minulle, sinänsä, musiikkihan tässä tärkeintä on.
Brutal Planet taitaa olla Alice Cooperin uran rankin levy - ainoa vertailukohta on "jatko-osa" The Dragontown, jota en omista. Heti levyn avaavasta Brutal Planetista alkaen on selvää, että eufeismejen varaan rakentuva party hard rock on jätetty kauas taa: nyt lauletaan holokaustista ja ihmisen yleisestä pahuudesta, riffit ovat yksinkertaisista junttaa, mutta tehokasta sellaista, ja kun päälle läimäytetään Alice Cooperin erittäin tunnistettava ääni, on ainekset toimivaan levyyn kasassa. En kiertele tosiasiaa: kaikista heikkouksistakin huolimatta minä pidän Brutal Planetista. Se ei ole nerokas levy, se ei ole parasta äänitaidetta universumissa, mutta se on levy, jollaisen vain Alice Cooperin persoona voi saattaa kalkkiviivoille asti. Cooperin ääni alkaa olla jo sen verran kapea-alainen, että tulkinta on toisinaan hyvinkin kiikun-kaakun, ja kun koko levy rakentuu nimenomaan Alicen varaan...
Ymmärrän miksi monet eivät pidä levystä: sen riffit ovat äärettömän yksinkertaisia, Cooperin tulkinta huitelee välillä sankkaan metsään ja lyriikoita ei voi kyllä liiallisesta neroudesta syyttää. Mikään syvällinen ja loputtomasti kuuntelua kestävä levy Brutal Planet ei ole, vaan se on kaikessa karuudessaan Alice Cooper veivaamassa industrial-vaikutteista heviä. Jos Alicen persoona ja ääni eivät innosta, kannattaa kiertää kaukaa, vaikka kuinka industrial olisi se oma juttu.
Mutta minä tosiaan pidän Brutal Planetista - etenkin levyn alkupuolella on joitakin aivan erinomaisia biisejä, jos on valmis ottamaan ne sellaisena kuin ne ovat. Brutal Planet taitaa olla toinen levyn parhaista biiseistä, koska reaktio, jonka kuulija saa kuullessaan sen ensimmäisen kerran (odottaen uutta I'm Eighteeniä tai Poisonia) pysyy matkassa vuosia; toinen kohokohta on hävyttömän rokkaava ja tarttuva Sanctuary, joka taitaa olla kiekon paras veisu. Muutkaan biisit eivät ole huonoja, mutta turhan tusinaa: ne eivät tarjoa mitään suurta rokkipoljentoa vailla vertaa tai hirvittävää jytinää, vaan enemmän sitä samaa, mitä aiemmatkin kappaleet ovat olleet. Jälleen, kuten niin usein elämässä ja taiteessa muutenkin, tätä voi katsoa joko hyvänä tai huonona: toisaalta levy on tasapaksu vailla tasonotkahduksia, toisaalta levy on tasapaksu vailla tasopiikkejä.
Viimeinen asia minkä levystä sanon on erikoinen. Ostin levyn vuoden 2010 paikkeilla Hyvinkään Anttilan alelaarista päätähuimaavaan kolmen euron hintaan. Vielä kotonakin epäilin ostaneeni jonkin oudon koveri- tai kokoelmalevyn, sillä paketin kansi oli tyystin erilainen kuin mikä levyllä "oikeasti" oli: sekavan Alice-kannen sijaan violettia taustaa vasten sähisee vihretävä käärme. Mutta kyllä vain, biisit ovat oikein, oikeassa järjestyksessä ja Alice se koko levyn läpi mölisee. Oletan, että ostamani painos on joku puolivirallinen lätty, mikä on sylkäisty markkinoille jonkinsortin levy-yhtiön kanssa käydyn kiistan jälkeen; kenties levy-yhtiöllä ei ole ollut oikeutta kansitaiteeseen, mutta biiseihin? Onko kukaan törmännyt tähän aiemmin? On meinaan kohtuullisen outoa, mutta samapa tuo minulle, sinänsä, musiikkihan tässä tärkeintä on.
torstai 11. joulukuuta 2014
Mietteitä projektin varrelta: 1990-luku
1990-luku on helppo nähdä metallin murenemisena yhä uusiin alaluokkiin, edellisten rappeutuessa ja trvialisoituessa. Joku, joka ei ole minä, voisi vetää historillisen vertailukohdan "metallin pimeään keskiaikaan", mutta tämä olisi väärin monella tasolla - metallin ja läntisen sivilisaation historian kohdalla. (En mene keskiajan "pimeyteen" nyt, mutta jos jotakuta kiinnostaa, kirjoja on kirjoitettu ja keskustelua käyty, ja nykyinen kollektiivinen näkemys tutkijoiden keskuudessa on, että keskiaika ei ollut pimeä tai erityisen ikävä aikakausi.) Minusta -90-luvun merkitys metallin kehitykselle on suuri, joskaan ei yhtä suuri kuin -80-luvun; lisäksi aikakauden surkeus on monelta osin myytti.
Merkitys on nimenomaan uusien alaluokkien eriytymisessä: -90-luvulle tultaessa death metal kuulosti thrash metalilta, joka kuulosti speed metalilta, joka kuulosti klassiselta heavy metalilta ja niin edelleen. Vielä -90- ja -80-lukujen taitteessa metallimusiikki oli monoliittimäinen ykseys, joka oli vasta alkamassa mutatoitua monipolviseksi ja -tahoiseksi kokonaisuudeksi, joka se nykyään on. Death ja black metal kukoistivat -90-luvun alkuvuosina ja vuosikymmenen loppuun mennessä havaitsemme blackend death metalin synnyn Behemothin ynnä muiden myötä. -90-luku oli toisaalta hajoamisen, mutta myös yhdistymisen aikaa: samaan aikaan alagenret eriytyvät kaummas toisistaan ja lähentyvät hybridigenrejen muodossa.
Se, mikä blogissani ei ole edustettuna, on nu metalin synty. Tämä genre on jakanut kahdenkymmenen vuoden ajan kuulijat faneiksi ja vihamiehiksi, ja (valitettavasti?) kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Syyni on yksinkertainen (kuten mieskin?): en pidä sen äärimmäisestä rytmin korostamisesta. Slipknot on ny metalia, kyllä, mutta myös muutakin; Korn, Limp Bizkit, Linkin Park (okei, 2000-luvun bändi, mutta samaa genreä) ja kumppanit ovat puhtaampaa nuta. Jos joku siis haluaa kuulla kuinka erilaisia Kornin levyt ovat, niistä on varmasti keskustelua jossain muuallakin.
-90-luku oli eräänlaista lamakautta - keikkapaikat kutistuivat, grunge teki tuhojaan ja niin edespäin - mutta sen aikana fokus siirtyi kokaiinista, heroiinista ja bändäreistä siihen kaikkein tärkeimpään, eli musiikkiin. Paisuttelevan ja kaupallisuuden kiroihin sortuneen glamin ja stadionmetallin rappio ja likikuolema olivat, pitkällä tähtäimellä ja laajasta kuvakulmasta hyväkin asia - tai ainakin välttämätön, jotta metalli selviäisi. Ne, jotka tykkäsivät Motley Crüesta, koska Vince Neill oli niin tavattoman söpö, putosivat kelkasta ja eräänlainen fanikannan "tislautuminen" tapahtui. On varmasti ollut masentavaa katsoa kuinka Venom veivaa -90-luvun ensivuosina muutamalle sadalle ihmiselle Sacred Reichin lämppärinä tai kuinka valtavirtamusiikki oli lähes yksinomaan europoppia ja dancea ynnä muuta kertakäyttöroskaa.
-90-luvun alku- ja loppupuolella julkaistiin läjäpäin laadukkaita levyjä - myös vuosikymmenen keskellä julkaistiin klassikoita (esim. Tales from the Thousand Lakes ja Slaughter of the Soul), mutta vähemmän kuin alussa (Painkiller, The Crimson Idol...). Oma orientoitumiseni nimenomaan 2000-luvun metallia kohtaan näkyy siinä, että vuosikymmenen viimeisinä vuosina monet bändit, joita ole kuunnellut paljon, esitellään ensimmäisen kerran tässä blogissa - eli täten ne ovat yhtyeiden ensimmäisiä levyjä tai vanhimpia ostamiani tuotoksia. Mutta, kuten eilen kirjoitin, emme ole vielä blogissa edes puolivälissä ja aloitamme neljännen vuosikymmenen ja "minun" aikakauteni.
Merkitys on nimenomaan uusien alaluokkien eriytymisessä: -90-luvulle tultaessa death metal kuulosti thrash metalilta, joka kuulosti speed metalilta, joka kuulosti klassiselta heavy metalilta ja niin edelleen. Vielä -90- ja -80-lukujen taitteessa metallimusiikki oli monoliittimäinen ykseys, joka oli vasta alkamassa mutatoitua monipolviseksi ja -tahoiseksi kokonaisuudeksi, joka se nykyään on. Death ja black metal kukoistivat -90-luvun alkuvuosina ja vuosikymmenen loppuun mennessä havaitsemme blackend death metalin synnyn Behemothin ynnä muiden myötä. -90-luku oli toisaalta hajoamisen, mutta myös yhdistymisen aikaa: samaan aikaan alagenret eriytyvät kaummas toisistaan ja lähentyvät hybridigenrejen muodossa.
Se, mikä blogissani ei ole edustettuna, on nu metalin synty. Tämä genre on jakanut kahdenkymmenen vuoden ajan kuulijat faneiksi ja vihamiehiksi, ja (valitettavasti?) kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Syyni on yksinkertainen (kuten mieskin?): en pidä sen äärimmäisestä rytmin korostamisesta. Slipknot on ny metalia, kyllä, mutta myös muutakin; Korn, Limp Bizkit, Linkin Park (okei, 2000-luvun bändi, mutta samaa genreä) ja kumppanit ovat puhtaampaa nuta. Jos joku siis haluaa kuulla kuinka erilaisia Kornin levyt ovat, niistä on varmasti keskustelua jossain muuallakin.
-90-luku oli eräänlaista lamakautta - keikkapaikat kutistuivat, grunge teki tuhojaan ja niin edespäin - mutta sen aikana fokus siirtyi kokaiinista, heroiinista ja bändäreistä siihen kaikkein tärkeimpään, eli musiikkiin. Paisuttelevan ja kaupallisuuden kiroihin sortuneen glamin ja stadionmetallin rappio ja likikuolema olivat, pitkällä tähtäimellä ja laajasta kuvakulmasta hyväkin asia - tai ainakin välttämätön, jotta metalli selviäisi. Ne, jotka tykkäsivät Motley Crüesta, koska Vince Neill oli niin tavattoman söpö, putosivat kelkasta ja eräänlainen fanikannan "tislautuminen" tapahtui. On varmasti ollut masentavaa katsoa kuinka Venom veivaa -90-luvun ensivuosina muutamalle sadalle ihmiselle Sacred Reichin lämppärinä tai kuinka valtavirtamusiikki oli lähes yksinomaan europoppia ja dancea ynnä muuta kertakäyttöroskaa.
-90-luvun alku- ja loppupuolella julkaistiin läjäpäin laadukkaita levyjä - myös vuosikymmenen keskellä julkaistiin klassikoita (esim. Tales from the Thousand Lakes ja Slaughter of the Soul), mutta vähemmän kuin alussa (Painkiller, The Crimson Idol...). Oma orientoitumiseni nimenomaan 2000-luvun metallia kohtaan näkyy siinä, että vuosikymmenen viimeisinä vuosina monet bändit, joita ole kuunnellut paljon, esitellään ensimmäisen kerran tässä blogissa - eli täten ne ovat yhtyeiden ensimmäisiä levyjä tai vanhimpia ostamiani tuotoksia. Mutta, kuten eilen kirjoitin, emme ole vielä blogissa edes puolivälissä ja aloitamme neljännen vuosikymmenen ja "minun" aikakauteni.
keskiviikko 10. joulukuuta 2014
Summoning - Stronghold (1999)
Kuten on tainnut tullakin jo sanottua, Summoning on minulle tärkeä bändi, vaikka yhtyeen edellinen levy, Dol Guldur, ei täysillä iskenytkään, vaikka eihän se ole lähelläkään edes keskinkertaista levyä. Mutta Summoningia ei voi arvioida tai määritellä sen aktuaalisen musiikallisen laadun/laaduttomuuden perusteella, vaan yhtyeen musiikin synnyttämien tunnereaktioiden kautta. Tässä, juurikin, on Strongholdin vahvuus.
Ensin kuitenkin se välttämätön analyysinkaltainen: Stronghold osuu Summoningin uran taitepisteeseen, jossa se kuulostaa sekä "vanhemmalta" (Minas Morgul & Dol Guldur) tuotokselta, jossa kitaroilla on vahvempi fokus kuin koskettimilla, sekä "uudemmalta" (Let Mortal Heroes Sing Your Fame -->), jossa asetelma on kääntynyt päälaelleen. Strongholdilla on vahva fokus molempiin suuntiin - ja voisikin sanoa, että nämä kaksi elementtiä pelaavat erinomaisesti yhteen, luoden ilmapiirin ja tunnelman, joka on mielestäni jopa Summoningin tuotannossa uniikki.
Minulla on vahva side yhteen tiettyyn kappaleeseen levyllä, ja lienee minua yhtään tunteville selvää, mikä kipale on kyseessä: kyllä, Long Lost to Where No Pathway Goes. Tässä kappaleessa kaikki ne ominaisuudet, jotka tekevät Summoningsta häikäisevän yhtyeen ja täydellisen emotionaalisen monoliitin, naksahtavat juuri oikeille paikoilleen: melodiat, rytmi, tunnelma, toiston sopiva määrä, laulutulkinta... Kaikki on siellä, juuri eikä melkein. Kitarasoundi on raaka ja silti juuri täydellinen, kun muut soittimet ovat taustalla - juuri siinä puunatun ja viimeistelemättömän kulminaatiopisteessä. Mutta taas lipsun sinne analyysin puolelle, kun sanoin, että en menisi sinne. Long Lost to Where No Pathway Goes vie minut kuulijana matkalle, asettaa tilanteeseen, jossa haluan ja toisaalta en halua viipyä - olen siellä, täysin uponneena tunnelmaan ja hetkeen, ja juuri sitä Summoning, minulle ainakin, parhaillaan on. Tarina: en ollut vielä täysi-ikäinen, juuri seurustelun aloittanut lukiolainen, kun menimme perheeni kanssa pitkälle (no jaa, taisi olla viisi viikkoa) ulkomaanmatkalle Karibialle. Ensimmäisenä iltana, valmiina vaihtamaan paluulippuni aiempaan, koska olin teini ja hormoonien vallassa, olin yksin hotellihuoneemme parvekkeella, pimeää Karibian merta katsellen ja juurikin tätä kappaletta kuunnellen. Laiva, sellainen jätticruiseri, sadan miljoonan voltin edestä valoja päällä, lipui ohi - siihen hetkeen lyriikat "In a boat then, brother, far afloat / You must labour in the sea / And find yourself things out of mind / You will learn no more of me" osuivat syvälle.
Muutkin kappaleet ovat hienoja, mutta minulle yksikään toinen sävellys ei Strongholdilla nouse samaan emotionaaliseen, lähes pateettiseen paatokseen, mikä on Long Lost to Where No Pathway Goes. Tietenkin mainitsen Where Hope and Daylight Diesin, koska se omaa Summoningille poikkeuksellisesti klassista (nais)laulua, ja erittäin hyvää sellaista. Tämä kappale on levylle tärkeä, sillä toisinaan Summoning on hieman yksipuolista kuunneltavaa, ja naislaulu on piristävä poikkeus. Myös tuplabasarit The Rotting Horse on a Deadly Groundin lopussa yllättävät. Kaikin puolin Strongholdia voisi pitää Summoningin monipuolisimpana ja analyyttisesti parhaana levynä. Myös emotionaalisesti se yhtyeen kulmakiviä, ei käy kieltäminen, mutta minulle ne parhaat hetket ovat vasta myöhemmillä levyillä, vähättelemättä Strongholdia tippaakaan.
P.S. Kahdessadas teksti. About vuoteen. Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille - mikäs tässä joristessa, kun ei tarvitse seinille huudella! Vielä on siis yli puolet jäljellä, joten matkaa on vielä, matkaa on edessä.
Ensin kuitenkin se välttämätön analyysinkaltainen: Stronghold osuu Summoningin uran taitepisteeseen, jossa se kuulostaa sekä "vanhemmalta" (Minas Morgul & Dol Guldur) tuotokselta, jossa kitaroilla on vahvempi fokus kuin koskettimilla, sekä "uudemmalta" (Let Mortal Heroes Sing Your Fame -->), jossa asetelma on kääntynyt päälaelleen. Strongholdilla on vahva fokus molempiin suuntiin - ja voisikin sanoa, että nämä kaksi elementtiä pelaavat erinomaisesti yhteen, luoden ilmapiirin ja tunnelman, joka on mielestäni jopa Summoningin tuotannossa uniikki.
Minulla on vahva side yhteen tiettyyn kappaleeseen levyllä, ja lienee minua yhtään tunteville selvää, mikä kipale on kyseessä: kyllä, Long Lost to Where No Pathway Goes. Tässä kappaleessa kaikki ne ominaisuudet, jotka tekevät Summoningsta häikäisevän yhtyeen ja täydellisen emotionaalisen monoliitin, naksahtavat juuri oikeille paikoilleen: melodiat, rytmi, tunnelma, toiston sopiva määrä, laulutulkinta... Kaikki on siellä, juuri eikä melkein. Kitarasoundi on raaka ja silti juuri täydellinen, kun muut soittimet ovat taustalla - juuri siinä puunatun ja viimeistelemättömän kulminaatiopisteessä. Mutta taas lipsun sinne analyysin puolelle, kun sanoin, että en menisi sinne. Long Lost to Where No Pathway Goes vie minut kuulijana matkalle, asettaa tilanteeseen, jossa haluan ja toisaalta en halua viipyä - olen siellä, täysin uponneena tunnelmaan ja hetkeen, ja juuri sitä Summoning, minulle ainakin, parhaillaan on. Tarina: en ollut vielä täysi-ikäinen, juuri seurustelun aloittanut lukiolainen, kun menimme perheeni kanssa pitkälle (no jaa, taisi olla viisi viikkoa) ulkomaanmatkalle Karibialle. Ensimmäisenä iltana, valmiina vaihtamaan paluulippuni aiempaan, koska olin teini ja hormoonien vallassa, olin yksin hotellihuoneemme parvekkeella, pimeää Karibian merta katsellen ja juurikin tätä kappaletta kuunnellen. Laiva, sellainen jätticruiseri, sadan miljoonan voltin edestä valoja päällä, lipui ohi - siihen hetkeen lyriikat "In a boat then, brother, far afloat / You must labour in the sea / And find yourself things out of mind / You will learn no more of me" osuivat syvälle.
Muutkin kappaleet ovat hienoja, mutta minulle yksikään toinen sävellys ei Strongholdilla nouse samaan emotionaaliseen, lähes pateettiseen paatokseen, mikä on Long Lost to Where No Pathway Goes. Tietenkin mainitsen Where Hope and Daylight Diesin, koska se omaa Summoningille poikkeuksellisesti klassista (nais)laulua, ja erittäin hyvää sellaista. Tämä kappale on levylle tärkeä, sillä toisinaan Summoning on hieman yksipuolista kuunneltavaa, ja naislaulu on piristävä poikkeus. Myös tuplabasarit The Rotting Horse on a Deadly Groundin lopussa yllättävät. Kaikin puolin Strongholdia voisi pitää Summoningin monipuolisimpana ja analyyttisesti parhaana levynä. Myös emotionaalisesti se yhtyeen kulmakiviä, ei käy kieltäminen, mutta minulle ne parhaat hetket ovat vasta myöhemmillä levyillä, vähättelemättä Strongholdia tippaakaan.
P.S. Kahdessadas teksti. About vuoteen. Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille - mikäs tässä joristessa, kun ei tarvitse seinille huudella! Vielä on siis yli puolet jäljellä, joten matkaa on vielä, matkaa on edessä.
tiistai 9. joulukuuta 2014
Sonata Arctica - Ecliptica (1999)
Kun tutustuin Sonata Arcticaan, se ei ollut suuri bändi, vaan nouseva bändi. Silloin (tämä alkaa kuulostaa vanhan naavaparran jupinalta, mutta menkööt) yhtye oli julkaissut kaksi levyä ja kolmas, Winterheart's Guild, oli vasta tulossa. Ystävä- ja kaveripiirissäni Sonta Arctica oli varteenotettava vaihtoehto Stratovariukselle, sillä vaikka Sonata saikin (ainakin omissa piireissäni) jonkinasteisena Stratovarius-kopiona, kahden ensimmäisen levyn laatua ei käynyt kieltäminen. En koskaan itse, kuitenkaan, lämmennyt Tony Kakon ja kavereiden touhulle erityisemmin: kyllä, hyviä biisejä oikealla ja vasemmalla, mutta kokonaisuutena yhtye jätti minut aina hieman... no, kylmäksi.
Siis jos asiaa yrittää tarkastella järkevästi - mikä ei, kuten lukijoille on varmasti tullut tutuksi blogin aikana, ole vahvinta alaani - Eclipticassa on todella paljon hyvää: se on täynnä laadukasta, joskin hieman persoonatonta power metalia; se ei tarjoa mitään, mitä Stratovarius tai vaikkapa Gamma Ray ei olisi tehnyt tavalla tai toisella varioiden; Kakko laulaa mukiinmenevästi, vaikka ei häikäisekään (sori, Katja, jos luet tätä; tämä on vain mielipiteeni, ja tiedän, että olet toista mieltä). On kiikun-kaakun siinä rajalla tykkäänkö levystä vai en: se on ja ei ole hyvä (eräänlainen Schrödingerin power metal -levy). Kyllähän ne hyvät biisit ovat hyviä, eikä varsinaista notkahdusta ole missään välissä, mutta silti etsii soittolistalta jotakin muuta kuunneltavaa.
Ecliptican suurin heikkous, omissa silmissäni, on sen persoonattomuus. Jo vuonna 1999 power metalin sisällä oli kokeiltu vaikka mitä, ja Stratovarius oli hionut kosketinsoitinten käytön täydellisyyteen - sitä taustaa vasten Sonata on aina kuulostanut korvissani perässähiihtäjältä. Oikeastaan yhtye sai silmissäni selvästi oman soundinsa vasta, kun taso alkoi laskea - tai kuten tyttöystäväni käännettä kuvaa: Kakko koki keski-iänkriisin - Unian myötä ja jälkeen. Neljä ensimmäistä levyä ovat hyvää peruspoweria eikä mikään näistä levyistä (joista omistan vain kaksi, joten voin olla väärässäkin tässä kaikessa analyysissäni, joten liekehtivät kakkapussit lentämään, jos siltä tuntuu) kuvaa ongelmaa paremmin kuin Ecliptica: hyvin soitetut hyvät melodiat hyvissä kappaleissa eivät välttämättä tee hyvää levyä. Tämä kaikki on paradoksaalista, kyllä, mutta musiikki ja mielipiteet monesti ovat. Sonata Arcticalta puuttuu se viimeinen puristus, se mystinen Jokin, minkä kanssa kaikki napsahtaisi yhteen ja kokonaisuus olisi monoliittimainen onnistuminen.
Olen puhunut Jostakin jo aika paljon eri yhteyksissä, mutta pistetään mylly pyörimään, jälleen kerran. Tämä tulee mieleeni siitä, että arvostelin viikko sitten Imperiumi.net -sivulle Grave Diggerin uusimman levyn, Return of the Reaperin, ja siinä(kin) tekstissä puhuin Jostakin, mitä mielestäni Grave Digger omaa. Kaikilla pätevillä objektiivisilla mittareilla Sonata Arctican Ecliptica on parempi levy kuin Return of the Reaper, joka kärsii paljon huonommista lyriikoista ja surkeasta laulusuorituksesta (jos asiaa katsoo objektiivisesti), mutta silti annoin Grave Diggerin tuotokselle arvosanan 8½, ja Sonatan pojat saisivat minulta 7+:n. Syypäänä on Jokin, jälleen kerran: Grave Digger on rehellisempää, aidomman tuntuista ja suoraan sydämestä tehtyä tunnetta (enkä tarkoita tätä melankolisena nyyhkyttelynä, vaan ihan vain emotionaalisena viestinä/vastauksena), missä Sonatan musiikki jää vain musiikiksi. Siinä on ero, merkittävä sellainen, vaikka sitä onkin mahdotonta määritellä tai todistaa kenellekään - jos sen kuulee, sen kuulee, ja jos ei, ei kuule.
Paasaukseksihan tämä meni, taas kerran. Palataan alkuperäiseen aiheeseen: Ecliptica on pätevä levy, jossa ei ole mitään dramaattisen traagisesti pielessä. Se on hieman keskinkertainen ja mielikuvitukseton, mutta ei missään nimessä heikko levy, vaan tiedän kymmeniä ihmisiä (monesti naispuoleisia, mainittakoon se), joille Sonata Arctica on aino(a/ita) väyliä heavy metalin ihmemaailmaan, ja mikään yhtye/levy, joka saa sen aikaan, ei voi olla paha, ei täysin. Paitsi Sturm und Drangin ensimmäinen levy, se on syöpää.
Siis jos asiaa yrittää tarkastella järkevästi - mikä ei, kuten lukijoille on varmasti tullut tutuksi blogin aikana, ole vahvinta alaani - Eclipticassa on todella paljon hyvää: se on täynnä laadukasta, joskin hieman persoonatonta power metalia; se ei tarjoa mitään, mitä Stratovarius tai vaikkapa Gamma Ray ei olisi tehnyt tavalla tai toisella varioiden; Kakko laulaa mukiinmenevästi, vaikka ei häikäisekään (sori, Katja, jos luet tätä; tämä on vain mielipiteeni, ja tiedän, että olet toista mieltä). On kiikun-kaakun siinä rajalla tykkäänkö levystä vai en: se on ja ei ole hyvä (eräänlainen Schrödingerin power metal -levy). Kyllähän ne hyvät biisit ovat hyviä, eikä varsinaista notkahdusta ole missään välissä, mutta silti etsii soittolistalta jotakin muuta kuunneltavaa.
Ecliptican suurin heikkous, omissa silmissäni, on sen persoonattomuus. Jo vuonna 1999 power metalin sisällä oli kokeiltu vaikka mitä, ja Stratovarius oli hionut kosketinsoitinten käytön täydellisyyteen - sitä taustaa vasten Sonata on aina kuulostanut korvissani perässähiihtäjältä. Oikeastaan yhtye sai silmissäni selvästi oman soundinsa vasta, kun taso alkoi laskea - tai kuten tyttöystäväni käännettä kuvaa: Kakko koki keski-iänkriisin - Unian myötä ja jälkeen. Neljä ensimmäistä levyä ovat hyvää peruspoweria eikä mikään näistä levyistä (joista omistan vain kaksi, joten voin olla väärässäkin tässä kaikessa analyysissäni, joten liekehtivät kakkapussit lentämään, jos siltä tuntuu) kuvaa ongelmaa paremmin kuin Ecliptica: hyvin soitetut hyvät melodiat hyvissä kappaleissa eivät välttämättä tee hyvää levyä. Tämä kaikki on paradoksaalista, kyllä, mutta musiikki ja mielipiteet monesti ovat. Sonata Arcticalta puuttuu se viimeinen puristus, se mystinen Jokin, minkä kanssa kaikki napsahtaisi yhteen ja kokonaisuus olisi monoliittimainen onnistuminen.
Olen puhunut Jostakin jo aika paljon eri yhteyksissä, mutta pistetään mylly pyörimään, jälleen kerran. Tämä tulee mieleeni siitä, että arvostelin viikko sitten Imperiumi.net -sivulle Grave Diggerin uusimman levyn, Return of the Reaperin, ja siinä(kin) tekstissä puhuin Jostakin, mitä mielestäni Grave Digger omaa. Kaikilla pätevillä objektiivisilla mittareilla Sonata Arctican Ecliptica on parempi levy kuin Return of the Reaper, joka kärsii paljon huonommista lyriikoista ja surkeasta laulusuorituksesta (jos asiaa katsoo objektiivisesti), mutta silti annoin Grave Diggerin tuotokselle arvosanan 8½, ja Sonatan pojat saisivat minulta 7+:n. Syypäänä on Jokin, jälleen kerran: Grave Digger on rehellisempää, aidomman tuntuista ja suoraan sydämestä tehtyä tunnetta (enkä tarkoita tätä melankolisena nyyhkyttelynä, vaan ihan vain emotionaalisena viestinä/vastauksena), missä Sonatan musiikki jää vain musiikiksi. Siinä on ero, merkittävä sellainen, vaikka sitä onkin mahdotonta määritellä tai todistaa kenellekään - jos sen kuulee, sen kuulee, ja jos ei, ei kuule.
Paasaukseksihan tämä meni, taas kerran. Palataan alkuperäiseen aiheeseen: Ecliptica on pätevä levy, jossa ei ole mitään dramaattisen traagisesti pielessä. Se on hieman keskinkertainen ja mielikuvitukseton, mutta ei missään nimessä heikko levy, vaan tiedän kymmeniä ihmisiä (monesti naispuoleisia, mainittakoon se), joille Sonata Arctica on aino(a/ita) väyliä heavy metalin ihmemaailmaan, ja mikään yhtye/levy, joka saa sen aikaan, ei voi olla paha, ei täysin. Paitsi Sturm und Drangin ensimmäinen levy, se on syöpää.
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
Slipknot - Slipknot (1999)
Slipknot taitaa olla yksi nykymetallin kehitykselle tärkeimpiä ja profiloituneimpia bändejä, ja yhtyeen esikoislevy oli aikanaan sellainen pommi, että oksat helvetin yhdeksänteen piiriin. Yhtyeen naurettava jäsenmäärä, groteskeiksi tarkoitetut maskit ja äärimetallimausteinen pomppumetalli (jota kai korrektimmin voisi nu metaliksi kutsua) ovat siitä lähtien ihastuttaneet ja vihastuttaneet lähes samassa mittakaavassa - Youtubesta löytyvä oivallinen Slipknot-Justin Bieber mashup Psychosocial Baby -videon kommenteissa oli näkemys, jonka mukaan mashup oli oikeutettu, koska Slipknot on metallin oma Justin Bieber. Hahaa, hulvatonta, eikö? On Slipknotin musiikista ja imagosta mitä mieltä tahansa, täytyy olla valmis myöntämään yhtyeen merkityksen nykymetallille, niin hyvässä kuin pahassa.
Totta puhuakseni oma kontaktini yhtyeeseen ei ole kovin intiimi tai nostalginen, vaan minulle Slipknot oli yksi bändi, jota kuuntelin on/off -periaatteella yläasteikäisenä ja josta yksi kaverini piti silmittömästi ja loput eivät voineet sietää. Minusta yhtyeellä on, edelleen, joitakin erittäin oivallisia sävellyksiä, joista tunnetuimmat ovat Slipknotin alkupuolella: Wait and Bleed toimii yhä, samoin lapsellisesti uhoava Surfacing ja erikoisilla lyriikoilla maustettu Eyeless. Mutta entä ne muut, ei niin puhkikuunnellut biisit? Niinpä, todellakin. Minulle Slipknot tai Slipknot (haha, did you see what I did there, did you?) ei ollut ensimmäisiä kontakteja metalliin, mutta monille se oli, ja ymmärrän miksi he saattavat olla sitä mieltä, että yhtyeen ensimmäinen levy on mestariteos, täyden kympin lätty, mutta kun se ei ole, edes sinnepäin.
Kyllä, ne hyvät biisit ovat hyviä, mutta että kaikki viisitoista (!) biisiä olisvat timanttia? Kaukana, kaukana siitä. Slipknot on täynnä filleriä, jota ei hyvällä tahdollakaan voi käsittää tai käsitellä. Oma kuuntelukokemukseni on kerrasta toiseen se, että Spit It Outin jälkeen levy menee epämääräiseen "fiilistelyyn", josta en saa mitään otetta, ja aina välillä turhuudesta iskeytyy Liberaten kaltainen helmi. Minulle Slipknot on aina ollut parhaillaan suoraviivaisen tehokkaissa ja jyräävissä biiseissä, jotka pakottavat nyökyttelemään tahdissa ja taputtelemaan lattiaa kantapäällä - kuten vaikkapa jo mainitun Liberaten kanssa.
Corey Taylor on erinomainen solisti ja hänen tulkintansa pitää levyn mielenkiintoisena jopa niiden turhien biisien läpi. Yhtye soittaa muutenkin kuin krapula-aamua ei olisi: Joey Jordison on ansainnut kaiken hypen, samoin kitara-basso-osasto ja miksei myös ne käsittämättömät perkussionistit, jotka ovat olemassa vain sitä varten, että yhtye ei mahtuisi millekään lavalle maailmankaikkeudessa. Ja vitun DJ, oikeasti. Joo, ymmärrän kyllä ettei DJ:n olemassaolo metallilevyllä herätä sympatiaa tai sytytä ymmärryksen hehkulamppua kaikkien mielessä, mutta jos senkin ottaa vain osana soundipakettia, ei se niin karmeaa ole.
Slipknot on tyypillinen esimerkki levystä, jonka kuuntelen silloin tällön ja toivon joka kerta sen olevan parempi kuin se onkin. Ne oivalliset kappaleet paranevatkin, monesti, mutta kokonaisuus on yksinkertaisesti liian pitkä ja loppupuoli ei kestä maaliin saakka. There, en ole vihaaja, mutta en "maggot" myöskään.
P.S. Surfacingin kertosäe taitaa olla yksi typerimpiä koskaan. Siis oikeasti, tasolla Bodomin In Your Facen kanssa.
Totta puhuakseni oma kontaktini yhtyeeseen ei ole kovin intiimi tai nostalginen, vaan minulle Slipknot oli yksi bändi, jota kuuntelin on/off -periaatteella yläasteikäisenä ja josta yksi kaverini piti silmittömästi ja loput eivät voineet sietää. Minusta yhtyeellä on, edelleen, joitakin erittäin oivallisia sävellyksiä, joista tunnetuimmat ovat Slipknotin alkupuolella: Wait and Bleed toimii yhä, samoin lapsellisesti uhoava Surfacing ja erikoisilla lyriikoilla maustettu Eyeless. Mutta entä ne muut, ei niin puhkikuunnellut biisit? Niinpä, todellakin. Minulle Slipknot tai Slipknot (haha, did you see what I did there, did you?) ei ollut ensimmäisiä kontakteja metalliin, mutta monille se oli, ja ymmärrän miksi he saattavat olla sitä mieltä, että yhtyeen ensimmäinen levy on mestariteos, täyden kympin lätty, mutta kun se ei ole, edes sinnepäin.
Kyllä, ne hyvät biisit ovat hyviä, mutta että kaikki viisitoista (!) biisiä olisvat timanttia? Kaukana, kaukana siitä. Slipknot on täynnä filleriä, jota ei hyvällä tahdollakaan voi käsittää tai käsitellä. Oma kuuntelukokemukseni on kerrasta toiseen se, että Spit It Outin jälkeen levy menee epämääräiseen "fiilistelyyn", josta en saa mitään otetta, ja aina välillä turhuudesta iskeytyy Liberaten kaltainen helmi. Minulle Slipknot on aina ollut parhaillaan suoraviivaisen tehokkaissa ja jyräävissä biiseissä, jotka pakottavat nyökyttelemään tahdissa ja taputtelemaan lattiaa kantapäällä - kuten vaikkapa jo mainitun Liberaten kanssa.
Corey Taylor on erinomainen solisti ja hänen tulkintansa pitää levyn mielenkiintoisena jopa niiden turhien biisien läpi. Yhtye soittaa muutenkin kuin krapula-aamua ei olisi: Joey Jordison on ansainnut kaiken hypen, samoin kitara-basso-osasto ja miksei myös ne käsittämättömät perkussionistit, jotka ovat olemassa vain sitä varten, että yhtye ei mahtuisi millekään lavalle maailmankaikkeudessa. Ja vitun DJ, oikeasti. Joo, ymmärrän kyllä ettei DJ:n olemassaolo metallilevyllä herätä sympatiaa tai sytytä ymmärryksen hehkulamppua kaikkien mielessä, mutta jos senkin ottaa vain osana soundipakettia, ei se niin karmeaa ole.
Slipknot on tyypillinen esimerkki levystä, jonka kuuntelen silloin tällön ja toivon joka kerta sen olevan parempi kuin se onkin. Ne oivalliset kappaleet paranevatkin, monesti, mutta kokonaisuus on yksinkertaisesti liian pitkä ja loppupuoli ei kestä maaliin saakka. There, en ole vihaaja, mutta en "maggot" myöskään.
P.S. Surfacingin kertosäe taitaa olla yksi typerimpiä koskaan. Siis oikeasti, tasolla Bodomin In Your Facen kanssa.
perjantai 5. joulukuuta 2014
Six Feet Under - Maxium Violence (1999)
Six Feet Under on siitä mielenkiintoinen yhtye, että kaikki - pitävät he yhtyeestä tai eivät - ovat sitä mieltä, että bändin musa on vuoroin tragikoomista kohellusta ja toivotonta härväystä; riippuu kuulijasta onko tämä hyvä asia. Superbändi-sivuprojektina (Allen West Obituarysta sekä tietenkin Chris Barnes Cannibal Corpsesta) alkanut bändi on tunnettu rokkaavasta ja kotikutoiselta kuulostavasta death metalista - yhtyeen tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuu AC/DC-koveri TNT, mikä kertoo osatotuuden soundista. Lyriikkapuolella yhtye on erikoistunut kuvaamaan väkivallantekoja mitä moninaisimmilla tavoilla. Ei mitään uutta taivaan alla, edes -90-luvulla.
Maxium Violence saattaa olla yhtyeen paras, tai ainakin tunnetuin, levy: se alkaa bändin uran parhaalla biisillä, Feasting on the Blood of the Insane (mikä osoittaa lyriikan "nerouden" jo nimessään). Yhtyeen vihaa-rakastaa-asenne ei ole selkeimmillään Maxium Violencella, koska kappalemateriaali on tasalaatuisempaa kuin myöhemmillä levyillä, ja Chris Barnes yrittää artikuloidakin, mitä ei voi kyllä sanoa kaikista levyistä. Kappaleiden temmot harvoin nousevat yli sataaviittäkymmentä ja harvoin laskevat sataa alemmas, joten ehkä levyä voisi pitää tempojensa puolesta homogeenisenä (ja täten yksipuolisena), mutta kun otetaan huomioon yhtyeen taipumus (outoon) paskaan, pitäisin tätä merkkinä suhteellisesta punaisen langan hallussapidosta.
Olen aina pitänyt Six Feet Underin soundista - vaikka en kammottuja koverilevyjä omistakaan - ja omassa pienessä kuplassaan yhtyeen tuotanto on ollut melko tasalaatuista, näin laajasti yleistäen, ilman pahimpia notkahduksia tai selkeitä piikkejäkään... paitsi koverilevyjen kanssa, jos yleistä mielipidettä on uskominen, mutta leikitään, että Graveyard Classics 2:ta ei koskaan tapahtunut. Siten minä saan öisin unta. Yhtyeen rehellisen rokkaava poljento ja aidolta kuullostava soitto, jossa ei turhia kikkailla tai kiemurrella, on täynnä aitoa sielua, jota harvoin löytää death metal -piireistä - tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi Nilen ja Cannibal Corpsen tai minkä tahansa yhtään teknisemmän (=about kaikkien) dödisbändien soitto on niin puunattua ja virheetöntä, että musiikki on muuttunut suorittamiseksi, matemaattiseksi laskutoimitukseksi. Six Feet Under ei ole koskaan kärsinyt siitä - osaltaan siksi, että yhtyeen musiikki on temmoltaan n.50 iskua minuutissa keskimäärin hitaampaa, ja siitäkin huolimatta soitossa on eloa ja ilmavuutta sekä suoranaisia mokia, mitä ei ole suotta lakaistu maton alle. Siinä on sitä tiettyä "duunariasennetta", paremman termin puutteessa, minkä takia Venomia on niin mukava kuunnella - suorittamisen sijasta yritetään välittää fiilis.
Maxium Violence on Six Feet Underin levyksi yllättävänkin tasalaatuinen, vaikka otetaan huomioon Kiss-koveri (!) Warmachine ja loppupuolen suhteellinen joutokäynti. Sitä voisikin pitää hyvänä ensiaskeleena death 'n rollin ihmeelliseen maailmaan, vaikka mielestäni yhtye on tehnyt paremmankin levyn, mutta puhutaan siitä jonakin toisena kertana.
P.S. Feed on the dead!
Maxium Violence saattaa olla yhtyeen paras, tai ainakin tunnetuin, levy: se alkaa bändin uran parhaalla biisillä, Feasting on the Blood of the Insane (mikä osoittaa lyriikan "nerouden" jo nimessään). Yhtyeen vihaa-rakastaa-asenne ei ole selkeimmillään Maxium Violencella, koska kappalemateriaali on tasalaatuisempaa kuin myöhemmillä levyillä, ja Chris Barnes yrittää artikuloidakin, mitä ei voi kyllä sanoa kaikista levyistä. Kappaleiden temmot harvoin nousevat yli sataaviittäkymmentä ja harvoin laskevat sataa alemmas, joten ehkä levyä voisi pitää tempojensa puolesta homogeenisenä (ja täten yksipuolisena), mutta kun otetaan huomioon yhtyeen taipumus (outoon) paskaan, pitäisin tätä merkkinä suhteellisesta punaisen langan hallussapidosta.
Olen aina pitänyt Six Feet Underin soundista - vaikka en kammottuja koverilevyjä omistakaan - ja omassa pienessä kuplassaan yhtyeen tuotanto on ollut melko tasalaatuista, näin laajasti yleistäen, ilman pahimpia notkahduksia tai selkeitä piikkejäkään... paitsi koverilevyjen kanssa, jos yleistä mielipidettä on uskominen, mutta leikitään, että Graveyard Classics 2:ta ei koskaan tapahtunut. Siten minä saan öisin unta. Yhtyeen rehellisen rokkaava poljento ja aidolta kuullostava soitto, jossa ei turhia kikkailla tai kiemurrella, on täynnä aitoa sielua, jota harvoin löytää death metal -piireistä - tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi Nilen ja Cannibal Corpsen tai minkä tahansa yhtään teknisemmän (=about kaikkien) dödisbändien soitto on niin puunattua ja virheetöntä, että musiikki on muuttunut suorittamiseksi, matemaattiseksi laskutoimitukseksi. Six Feet Under ei ole koskaan kärsinyt siitä - osaltaan siksi, että yhtyeen musiikki on temmoltaan n.50 iskua minuutissa keskimäärin hitaampaa, ja siitäkin huolimatta soitossa on eloa ja ilmavuutta sekä suoranaisia mokia, mitä ei ole suotta lakaistu maton alle. Siinä on sitä tiettyä "duunariasennetta", paremman termin puutteessa, minkä takia Venomia on niin mukava kuunnella - suorittamisen sijasta yritetään välittää fiilis.
Maxium Violence on Six Feet Underin levyksi yllättävänkin tasalaatuinen, vaikka otetaan huomioon Kiss-koveri (!) Warmachine ja loppupuolen suhteellinen joutokäynti. Sitä voisikin pitää hyvänä ensiaskeleena death 'n rollin ihmeelliseen maailmaan, vaikka mielestäni yhtye on tehnyt paremmankin levyn, mutta puhutaan siitä jonakin toisena kertana.
P.S. Feed on the dead!
torstai 4. joulukuuta 2014
Rage - Ghosts (1999)
Kun tapasimme Ragen tässä blogissa ensimmäistä kertaa, oli vuosi 1987 ja Rage, kuten monet silloin tulevat saksalaiset power-suuruudet, teki speed metalia hyvinkin (väärällä tavalla) kyseenalaisilla lyriikoilla. Vuosituhannen loppuessa samainen yhtye teki hyvinkin melodista poweria ja heitti keikkaa sinfoniaorkesterin kanssa, vaikka suuri nimi Rage ei ole koskaan ollut, korkeintaan suhteessa - samassa mielessä kuin Grave Digger tai Gamma Ray. Se, mikä kuitenkin edellämainituilla bändeillä on, mitä Ragelta puuttuu, on selkeä "hittilevy", eräänlainen läpimurto; okei, Trapped! oli pienimuotoinen läpilyönti, mutta sitä ei voi mitenkään verrata vaikkapa Land of the Freen tai Tunes of Warin suosioon. Hyviä biisejähän Rage on tehnyt pitkään, mutta yksikään tuotos ei lyönyt isosti läpi, ei ollut häkellyttävä hittikimara ja poikkeuksellinen myyntimenestys; sama pätee varsinaiseen ikimuistettavaan "hittibiisiin" a'la Grave Diggerin Rebellion.
Jorinaa, niin paljon jorinaa. Asiaan. Ghosts on nimittäin erittäin hyvä levy: se on tarttuva, heti tunnistettava ja täynnä laadukkaasti tehtyä musiikkia. Oikeastaan levyllä ei ole selkeää tasonnotkahdusta kertaakaan - jos ei sitten suurempaa huippuakaan - ja jokainen biisi kuulostaa riittävästi samalta toistensa kanssa, että kokonaisuus on ehjä, mutta kuitenkin riittävän erilaisia. Kouluarvosanalla jokainen biisi, ja täten kokonaisuus, osuu sinne 8-:sen ja 8+:san väliin, eli hyvin tasalaatuinen tuotos.
Mutta koen velvollisuudekseni varoittaa levyä tuntemattomia lukijoita: Ghosts ei varmasti ole kaikkien mieleen. Kun sanoin, että levy on erittäin melodinen, se todella on sitä. Tavallaan levyä kuunnellessa tulee mieleen, että onko tämä nyt heviä ollenkaan - hädintuskin edes rockia, niin melodinen se on! -80-luvun Rageen tai 2000-luvun Rageen tottuneille kuulijoille tämä saattaa olla jonkinasteinen järkytys - onhan yhtye flirttaillut mm. örinän kanssa aika-ajoin - mutta oikeassa kontekstissa ja avoimin mielin vastaanotettuna, Ghosts on erittäin hyvä levy. Se ei ehkä ole klassikko, mutta läpi linjan hyvin tehty levy, vaikka kärsiikin "ragetaudista", eli hittibiisin puutteesta. Valitettavasti -90-luvun Ragea on melko vaikea löytää - ilmeisesti uusia painoksia on otettu laiskasti tai ei ollenkaan, ja tämänkin levyn löysin käytettynä levykaupasta.
Hauska (?) tarina tähän loppuun: ostin silloisen tyttöystäväni kanssa samaan aikaan Ghostsin kun hän otti mukaan kaupasta Speak of the Deadin. Kaupassa nurisin hänelle, että halusin mieluummin Speak of the Deadin, mutta hän oli löytänyt levyn ensin ja piti löydöstään kiinni, joten tyydyin Ghostsiin. Kun kuuntelimme tahoillamme hankintamme, silloinen tyttöystäväni ei juuri lämmennyt valinnalleen, mutta minä tykästyin omaani; eksäni kuullessa Ghostsin hän taisi päräyttää ärräpään, koska levy oli juuri sellainen, mistä hän olisi hyvinkin voinut pitää paljonkin, ei niinkään progeilevammasta 2000-luvun materiaalista.
Jorinaa, niin paljon jorinaa. Asiaan. Ghosts on nimittäin erittäin hyvä levy: se on tarttuva, heti tunnistettava ja täynnä laadukkaasti tehtyä musiikkia. Oikeastaan levyllä ei ole selkeää tasonnotkahdusta kertaakaan - jos ei sitten suurempaa huippuakaan - ja jokainen biisi kuulostaa riittävästi samalta toistensa kanssa, että kokonaisuus on ehjä, mutta kuitenkin riittävän erilaisia. Kouluarvosanalla jokainen biisi, ja täten kokonaisuus, osuu sinne 8-:sen ja 8+:san väliin, eli hyvin tasalaatuinen tuotos.
Mutta koen velvollisuudekseni varoittaa levyä tuntemattomia lukijoita: Ghosts ei varmasti ole kaikkien mieleen. Kun sanoin, että levy on erittäin melodinen, se todella on sitä. Tavallaan levyä kuunnellessa tulee mieleen, että onko tämä nyt heviä ollenkaan - hädintuskin edes rockia, niin melodinen se on! -80-luvun Rageen tai 2000-luvun Rageen tottuneille kuulijoille tämä saattaa olla jonkinasteinen järkytys - onhan yhtye flirttaillut mm. örinän kanssa aika-ajoin - mutta oikeassa kontekstissa ja avoimin mielin vastaanotettuna, Ghosts on erittäin hyvä levy. Se ei ehkä ole klassikko, mutta läpi linjan hyvin tehty levy, vaikka kärsiikin "ragetaudista", eli hittibiisin puutteesta. Valitettavasti -90-luvun Ragea on melko vaikea löytää - ilmeisesti uusia painoksia on otettu laiskasti tai ei ollenkaan, ja tämänkin levyn löysin käytettynä levykaupasta.
Hauska (?) tarina tähän loppuun: ostin silloisen tyttöystäväni kanssa samaan aikaan Ghostsin kun hän otti mukaan kaupasta Speak of the Deadin. Kaupassa nurisin hänelle, että halusin mieluummin Speak of the Deadin, mutta hän oli löytänyt levyn ensin ja piti löydöstään kiinni, joten tyydyin Ghostsiin. Kun kuuntelimme tahoillamme hankintamme, silloinen tyttöystäväni ei juuri lämmennyt valinnalleen, mutta minä tykästyin omaani; eksäni kuullessa Ghostsin hän taisi päräyttää ärräpään, koska levy oli juuri sellainen, mistä hän olisi hyvinkin voinut pitää paljonkin, ei niinkään progeilevammasta 2000-luvun materiaalista.
keskiviikko 3. joulukuuta 2014
Opeth - Still Life (1999)
Aloin kuunnella Opethia vuosien 2005 ja 2006 taitteen aikoihin. Silloin koko metallimedia rummutti Ghost Reveries -levyä, sekä tietenkin yhtyeen magnum opuksena pidettyä Blackwater Parkia; tuntui siltä, kuin minne tahansa katsoi, siellä joku kehui Opethia. Joten lähdin leikkiin mukaan ja ostin ensin Blackwater Parkin ja melko pian sen jälkeen Still Lifen, jota pidetään lähes magnum opuksen veroisena tuotoksena; myöhemmin olen ostanut myös Deliverancen ja Ghost Reveriesin. Kahdeksan vuoden ajan olen yrittänyt ymmärtää edes yhtä noista levyistä - kerran olin lähellä läpimurtoa, mutta sitten otteeni kirposi ja olin palannut lähtöruutuun kulkematta maalin kautta. Joku voisi pitää tätä antoisana tapana kuunnella musiikkia - ja monesti se olisikin sitä - mutta Opeth jättää minut kylmäksi kaikkien näiden vuosien ja kuuntelukertojenkin jälkeen.
Still Lifessa ei ole mitään vikaa, jos pitää Opethista: se on juuri sitä, mitä voisi kuvitellakin. Kyllä, Mikael Åkerfeldt on häikäisevä solisti ja yksistään hänen takiaan levy on hankinnan arvoinen, mutta musiikki itse jää etäiseksi, epämääräiseksi. Olen kokeillut monia eri lähestymistapoja: olen yrittänyt analysoida levyä kylmän loogisesti, olen samoillut sumuisissa metsissä sitä kuunnellen ja kaikkea näiden ääripäiden välillä. Mutta ei. Aina kun kuvittelen pääseväni kuuntelukokemukseni hallitsijaksi, levy napsahtaa tiukemmin lukkoon.
Suurin syy tähän lienee se, että Opeth ei tunnu koskaan lähteävän kunnolla liikkeelle. Kaverini Niko tiivisti tämän hyvin: Opeth kuulostaa siltä kuin yhtye kävisi sisäistä väittelyä siitä, että lähdetäänkö, lähdetäänkö? Ei, ei vielä, ei lähdetä. Juuri kun flow on hyvä, Opeth-merkkinen lentokone on jättämässä musiikillisen kiitoradan, se pysähtyy ja peruuttaa takaisin ottamaan kyytiin lisää matkustajia. Odotan yhä sitä hetkeä, jolloin Opeth iskee minulta hampaat kurkkuun ja pakottaa paskomaan purukalustoa viikonpäivät.
Mutta niin tai näin, Opeth on Opeth, käsite itsessään. En edes yritä tulkita Sill Lifea, koska mitä luultavimmin sinulla on jo oma näkemyksesi levystä ja tunnet sen edes pintapuolisesti, ja jos ei ole, kuuntele kiekko kerran, niin sittenpähän on. Tahdon vielä alleviivata pointtiani: en vihaa Opethia, en pidä siitä enkä toisaalta myöskään ole pitämättä siitä, en vain yksinkertaisesti ymmärrä sitä. Still Life on täynnä hienoja hetkiä, mutta minulle ne jäävät valitettavan irrallisiksi, ilman osaa kokonaisuudessa.
Still Lifessa ei ole mitään vikaa, jos pitää Opethista: se on juuri sitä, mitä voisi kuvitellakin. Kyllä, Mikael Åkerfeldt on häikäisevä solisti ja yksistään hänen takiaan levy on hankinnan arvoinen, mutta musiikki itse jää etäiseksi, epämääräiseksi. Olen kokeillut monia eri lähestymistapoja: olen yrittänyt analysoida levyä kylmän loogisesti, olen samoillut sumuisissa metsissä sitä kuunnellen ja kaikkea näiden ääripäiden välillä. Mutta ei. Aina kun kuvittelen pääseväni kuuntelukokemukseni hallitsijaksi, levy napsahtaa tiukemmin lukkoon.
Suurin syy tähän lienee se, että Opeth ei tunnu koskaan lähteävän kunnolla liikkeelle. Kaverini Niko tiivisti tämän hyvin: Opeth kuulostaa siltä kuin yhtye kävisi sisäistä väittelyä siitä, että lähdetäänkö, lähdetäänkö? Ei, ei vielä, ei lähdetä. Juuri kun flow on hyvä, Opeth-merkkinen lentokone on jättämässä musiikillisen kiitoradan, se pysähtyy ja peruuttaa takaisin ottamaan kyytiin lisää matkustajia. Odotan yhä sitä hetkeä, jolloin Opeth iskee minulta hampaat kurkkuun ja pakottaa paskomaan purukalustoa viikonpäivät.
Mutta niin tai näin, Opeth on Opeth, käsite itsessään. En edes yritä tulkita Sill Lifea, koska mitä luultavimmin sinulla on jo oma näkemyksesi levystä ja tunnet sen edes pintapuolisesti, ja jos ei ole, kuuntele kiekko kerran, niin sittenpähän on. Tahdon vielä alleviivata pointtiani: en vihaa Opethia, en pidä siitä enkä toisaalta myöskään ole pitämättä siitä, en vain yksinkertaisesti ymmärrä sitä. Still Life on täynnä hienoja hetkiä, mutta minulle ne jäävät valitettavan irrallisiksi, ilman osaa kokonaisuudessa.
tiistai 2. joulukuuta 2014
Nevermore - Dreaming Neon Black (1999)
Nevermore on hieno bändi ja minulle erittäin tärkeä: yhtyeen myöhempi tuotanto, etenkin yksi tietty levy, on parhaan 2000-luvulla tehdyn metallin parissa ja ihan ylipäätäänkin, jos totta puhutaan. Dreaming Neon Black olisi lähes minkä tahansa muun bändin diskografiassa Mount Everestin kokoinen huippu, mutta niin kovaa on kilpailu Nevermoren uralla, että se ei taida osua edes top 3:seen. Siinä ja siinä.
Ensimmäisenä tärkeimmät faktat: kyllä, Dreaming Neon Black on aivan saatanan hyvä levy (pardon my French, madam). Siinä on sopivassa suhteessa rosoisuutta, teknisyyttä ja runttaa sekä tietenkin tunnelmointia, melodiaa ja tummanpuhuvaa ilmapiiriä, että kokonaisuus on monipuolinen ja -ulotteinen olematta kuitenkaan inhimillisen käsityskyvyn tuolla puolella. Warrel Dane laulaa häikäisevän hienosti, komppiryhmä pitää rytmin kasassa ja kaiken sekaan sopivat Jeff Loomis'in ilmiömäiset soolot ja kitaratyöskentely näin ylipäänsä. Kun musiikillinen paketti kuorrutetaan onnistuneilla lyriikoilla, käsissä on vähintäänkin ysin levy.
Lyriikoille on annettava oma kappale ihan. Kyseessä on konseptilevy, mutta kappaleet toimivat myös yksittäisinä sävellyksinä, ja tarina on pitkälti totuuspohjainen: Warrel Danen tyttöystävä liittyi huumekulttiin ja katosi, oletettavasti kuoli, ja katoamisen jälkeen Dane (ei tanskalainen tai tanskandogi, jos sitä nyt joku arvuutteli) näki sarjan painajaisia, joissa hän koki hukkuvansa mustaan veteen. Dreaming Neon Blackin lyriikoissa nämä kaksi "pääideaa" - eli tyttöystävän kohtalo ja Danen unet - kietoutuvat toisiinsa, synnyttäen eräänlaisen aistien ja todellisuuden hajoamisen ja täydellisen sirpaloitumisen. Levyn kohokohtia ovatkin, ainakin minulle, juuri ne täydelliset epätoivon ja toivottomuuden hetket, joissa kertoja ymmärtää tilanteensa - otetaan vaikka esimerkkinä kappale Deconstruction tai All Play Dead. Lyriikkateema on raskas, mutta niin on levykin, ja siitä hatunnosto Danelle (joka oli yhtyeen lyyrikko) ettei tarina mene liialliseen pateettisuuteen ja turhaan melankolisuuteen, mihin kokemattomampi tekstinikkari olisi helpostikin astunut.
Musiikillisesti Dreaming Neon Black on kenties lähempänä progethrash-juuria, kuin yhtyeen myöhemmät, hieman kenties melodisemmat levyt: Beyond Within, Fault of the Flesh ja I Am the Dog eivät juuri armoa anna. Vastaavasti tunnelmallisemmat kohdat, kuten The Lotus Eaters tai Dreaming Neon Black luovat erinomaista kontrastia ryminälle ja tekniselle oivaltavuudelle. Warrel Danen tulkinta on siinä rajoilla onko se ylitulkintaa vai ei: esimerkiksi I Am the Dogin säkeet menevät hyvinkin pitkälti veteenpiirettyä viivaa astellen. Minusta Dane vetää läpi levyn erinomaisesti, kulloistakin tunnelmaa tukien, mutta ymmärrän mistä vastakkaiset mielipiteet kumpuavat. Dane sanoi kymmenkunta vuotta myöhemmin, että Nevermore löysi todellisen soundinsa vasta seuraavalla levyllä, joten se ehkä selittää miksi Dreaming Neon Black kuulostaa ja ei kuulosta Nevermorelta: kaikki palaset ovat esillä, mutta ne eivät ole vielä loksahtaneet paikoilleen. Se tapahtuisi vasta uuden vuosituhannen puolella.
Ensimmäisenä tärkeimmät faktat: kyllä, Dreaming Neon Black on aivan saatanan hyvä levy (pardon my French, madam). Siinä on sopivassa suhteessa rosoisuutta, teknisyyttä ja runttaa sekä tietenkin tunnelmointia, melodiaa ja tummanpuhuvaa ilmapiiriä, että kokonaisuus on monipuolinen ja -ulotteinen olematta kuitenkaan inhimillisen käsityskyvyn tuolla puolella. Warrel Dane laulaa häikäisevän hienosti, komppiryhmä pitää rytmin kasassa ja kaiken sekaan sopivat Jeff Loomis'in ilmiömäiset soolot ja kitaratyöskentely näin ylipäänsä. Kun musiikillinen paketti kuorrutetaan onnistuneilla lyriikoilla, käsissä on vähintäänkin ysin levy.
Lyriikoille on annettava oma kappale ihan. Kyseessä on konseptilevy, mutta kappaleet toimivat myös yksittäisinä sävellyksinä, ja tarina on pitkälti totuuspohjainen: Warrel Danen tyttöystävä liittyi huumekulttiin ja katosi, oletettavasti kuoli, ja katoamisen jälkeen Dane (ei tanskalainen tai tanskandogi, jos sitä nyt joku arvuutteli) näki sarjan painajaisia, joissa hän koki hukkuvansa mustaan veteen. Dreaming Neon Blackin lyriikoissa nämä kaksi "pääideaa" - eli tyttöystävän kohtalo ja Danen unet - kietoutuvat toisiinsa, synnyttäen eräänlaisen aistien ja todellisuuden hajoamisen ja täydellisen sirpaloitumisen. Levyn kohokohtia ovatkin, ainakin minulle, juuri ne täydelliset epätoivon ja toivottomuuden hetket, joissa kertoja ymmärtää tilanteensa - otetaan vaikka esimerkkinä kappale Deconstruction tai All Play Dead. Lyriikkateema on raskas, mutta niin on levykin, ja siitä hatunnosto Danelle (joka oli yhtyeen lyyrikko) ettei tarina mene liialliseen pateettisuuteen ja turhaan melankolisuuteen, mihin kokemattomampi tekstinikkari olisi helpostikin astunut.
Musiikillisesti Dreaming Neon Black on kenties lähempänä progethrash-juuria, kuin yhtyeen myöhemmät, hieman kenties melodisemmat levyt: Beyond Within, Fault of the Flesh ja I Am the Dog eivät juuri armoa anna. Vastaavasti tunnelmallisemmat kohdat, kuten The Lotus Eaters tai Dreaming Neon Black luovat erinomaista kontrastia ryminälle ja tekniselle oivaltavuudelle. Warrel Danen tulkinta on siinä rajoilla onko se ylitulkintaa vai ei: esimerkiksi I Am the Dogin säkeet menevät hyvinkin pitkälti veteenpiirettyä viivaa astellen. Minusta Dane vetää läpi levyn erinomaisesti, kulloistakin tunnelmaa tukien, mutta ymmärrän mistä vastakkaiset mielipiteet kumpuavat. Dane sanoi kymmenkunta vuotta myöhemmin, että Nevermore löysi todellisen soundinsa vasta seuraavalla levyllä, joten se ehkä selittää miksi Dreaming Neon Black kuulostaa ja ei kuulosta Nevermorelta: kaikki palaset ovat esillä, mutta ne eivät ole vielä loksahtaneet paikoilleen. Se tapahtuisi vasta uuden vuosituhannen puolella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)