1990-luku on helppo nähdä metallin murenemisena yhä uusiin alaluokkiin, edellisten rappeutuessa ja trvialisoituessa. Joku, joka ei ole minä, voisi vetää historillisen vertailukohdan "metallin pimeään keskiaikaan", mutta tämä olisi väärin monella tasolla - metallin ja läntisen sivilisaation historian kohdalla. (En mene keskiajan "pimeyteen" nyt, mutta jos jotakuta kiinnostaa, kirjoja on kirjoitettu ja keskustelua käyty, ja nykyinen kollektiivinen näkemys tutkijoiden keskuudessa on, että keskiaika ei ollut pimeä tai erityisen ikävä aikakausi.) Minusta -90-luvun merkitys metallin kehitykselle on suuri, joskaan ei yhtä suuri kuin -80-luvun; lisäksi aikakauden surkeus on monelta osin myytti.
Merkitys on nimenomaan uusien alaluokkien eriytymisessä: -90-luvulle tultaessa death metal kuulosti thrash metalilta, joka kuulosti speed metalilta, joka kuulosti klassiselta heavy metalilta ja niin edelleen. Vielä -90- ja -80-lukujen taitteessa metallimusiikki oli monoliittimäinen ykseys, joka oli vasta alkamassa mutatoitua monipolviseksi ja -tahoiseksi kokonaisuudeksi, joka se nykyään on. Death ja black metal kukoistivat -90-luvun alkuvuosina ja vuosikymmenen loppuun mennessä havaitsemme blackend death metalin synnyn Behemothin ynnä muiden myötä. -90-luku oli toisaalta hajoamisen, mutta myös yhdistymisen aikaa: samaan aikaan alagenret eriytyvät kaummas toisistaan ja lähentyvät hybridigenrejen muodossa.
Se, mikä blogissani ei ole edustettuna, on nu metalin synty. Tämä genre on jakanut kahdenkymmenen vuoden ajan kuulijat faneiksi ja vihamiehiksi, ja (valitettavasti?) kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Syyni on yksinkertainen (kuten mieskin?): en pidä sen äärimmäisestä rytmin korostamisesta. Slipknot on ny metalia, kyllä, mutta myös muutakin; Korn, Limp Bizkit, Linkin Park (okei, 2000-luvun bändi, mutta samaa genreä) ja kumppanit ovat puhtaampaa nuta. Jos joku siis haluaa kuulla kuinka erilaisia Kornin levyt ovat, niistä on varmasti keskustelua jossain muuallakin.
-90-luku oli eräänlaista lamakautta - keikkapaikat kutistuivat, grunge teki tuhojaan ja niin edespäin - mutta sen aikana fokus siirtyi kokaiinista, heroiinista ja bändäreistä siihen kaikkein tärkeimpään, eli musiikkiin. Paisuttelevan ja kaupallisuuden kiroihin sortuneen glamin ja stadionmetallin rappio ja likikuolema olivat, pitkällä tähtäimellä ja laajasta kuvakulmasta hyväkin asia - tai ainakin välttämätön, jotta metalli selviäisi. Ne, jotka tykkäsivät Motley Crüesta, koska Vince Neill oli niin tavattoman söpö, putosivat kelkasta ja eräänlainen fanikannan "tislautuminen" tapahtui. On varmasti ollut masentavaa katsoa kuinka Venom veivaa -90-luvun ensivuosina muutamalle sadalle ihmiselle Sacred Reichin lämppärinä tai kuinka valtavirtamusiikki oli lähes yksinomaan europoppia ja dancea ynnä muuta kertakäyttöroskaa.
-90-luvun alku- ja loppupuolella julkaistiin läjäpäin laadukkaita levyjä - myös vuosikymmenen keskellä julkaistiin klassikoita (esim. Tales from the Thousand Lakes ja Slaughter of the Soul), mutta vähemmän kuin alussa (Painkiller, The Crimson Idol...). Oma orientoitumiseni nimenomaan 2000-luvun metallia kohtaan näkyy siinä, että vuosikymmenen viimeisinä vuosina monet bändit, joita ole kuunnellut paljon, esitellään ensimmäisen kerran tässä blogissa - eli täten ne ovat yhtyeiden ensimmäisiä levyjä tai vanhimpia ostamiani tuotoksia. Mutta, kuten eilen kirjoitin, emme ole vielä blogissa edes puolivälissä ja aloitamme neljännen vuosikymmenen ja "minun" aikakauteni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti