Slipknot - Slipknot (1999)

Slipknot taitaa olla yksi nykymetallin kehitykselle tärkeimpiä ja profiloituneimpia bändejä, ja yhtyeen esikoislevy oli aikanaan sellainen pommi, että oksat helvetin yhdeksänteen piiriin. Yhtyeen naurettava jäsenmäärä, groteskeiksi tarkoitetut maskit ja äärimetallimausteinen pomppumetalli (jota kai korrektimmin voisi nu metaliksi kutsua) ovat siitä lähtien ihastuttaneet ja vihastuttaneet lähes samassa mittakaavassa - Youtubesta löytyvä oivallinen Slipknot-Justin Bieber mashup Psychosocial Baby -videon kommenteissa oli näkemys, jonka mukaan mashup oli oikeutettu, koska Slipknot on metallin oma Justin Bieber. Hahaa, hulvatonta, eikö? On Slipknotin musiikista ja imagosta mitä mieltä tahansa, täytyy olla valmis myöntämään yhtyeen merkityksen nykymetallille, niin hyvässä kuin pahassa.

Totta puhuakseni oma kontaktini yhtyeeseen ei ole kovin intiimi tai nostalginen, vaan minulle Slipknot oli yksi bändi, jota kuuntelin on/off -periaatteella yläasteikäisenä ja josta yksi kaverini piti silmittömästi ja loput eivät voineet sietää. Minusta yhtyeellä on, edelleen, joitakin erittäin oivallisia sävellyksiä, joista tunnetuimmat ovat Slipknotin alkupuolella: Wait and Bleed toimii yhä, samoin lapsellisesti uhoava Surfacing ja erikoisilla lyriikoilla maustettu Eyeless. Mutta entä ne muut, ei niin puhkikuunnellut biisit? Niinpä, todellakin. Minulle Slipknot tai Slipknot (haha, did you see what I did there, did you?) ei ollut ensimmäisiä kontakteja metalliin, mutta monille se oli, ja ymmärrän miksi he saattavat olla sitä mieltä, että yhtyeen ensimmäinen levy on mestariteos, täyden kympin lätty, mutta kun se ei ole, edes sinnepäin.

Kyllä, ne hyvät biisit ovat hyviä, mutta että kaikki viisitoista (!) biisiä olisvat timanttia? Kaukana, kaukana siitä. Slipknot on täynnä filleriä, jota ei hyvällä tahdollakaan voi käsittää tai käsitellä. Oma kuuntelukokemukseni on kerrasta toiseen se, että Spit It Outin jälkeen levy menee epämääräiseen "fiilistelyyn", josta en saa mitään otetta, ja aina välillä turhuudesta iskeytyy Liberaten kaltainen helmi. Minulle Slipknot on aina ollut parhaillaan suoraviivaisen tehokkaissa ja jyräävissä biiseissä, jotka pakottavat nyökyttelemään tahdissa ja taputtelemaan lattiaa kantapäällä - kuten vaikkapa jo mainitun Liberaten kanssa.

Corey Taylor on erinomainen solisti ja hänen tulkintansa pitää levyn mielenkiintoisena jopa niiden turhien biisien läpi. Yhtye soittaa muutenkin kuin krapula-aamua ei olisi: Joey Jordison on ansainnut kaiken hypen, samoin kitara-basso-osasto ja miksei myös ne käsittämättömät perkussionistit, jotka ovat olemassa vain sitä varten, että yhtye ei mahtuisi millekään lavalle maailmankaikkeudessa. Ja vitun DJ, oikeasti. Joo, ymmärrän kyllä ettei DJ:n olemassaolo metallilevyllä herätä sympatiaa tai sytytä ymmärryksen hehkulamppua kaikkien mielessä, mutta jos senkin ottaa vain osana soundipakettia, ei se niin karmeaa ole.

Slipknot on tyypillinen esimerkki levystä, jonka kuuntelen silloin tällön ja toivon joka kerta sen olevan parempi kuin se onkin. Ne oivalliset kappaleet paranevatkin, monesti, mutta kokonaisuus on yksinkertaisesti liian pitkä ja loppupuoli ei kestä maaliin saakka. There, en ole vihaaja, mutta en "maggot" myöskään.

P.S. Surfacingin kertosäe taitaa olla yksi typerimpiä koskaan. Siis oikeasti, tasolla Bodomin In Your Facen kanssa.