Lukioikäisenä ystäväni Pimu diggaili tasaisesti Saxonia - taisipa hankkia levyn tai kaksi - mutta itse en koskaan löytänyt brittiläisen klassisen hevin (NWOBHM:n, kuten varmasti tiedättekin) arkkityyppiä. Kappaleet eivät olleet huonoja, mutta eivät kyllä mitään sellaista, mistä jaksaisin innostua. Muistan samoihin aikoihin lainanneeni -95 julkaistun Dogs of Warin, jota pidettiin eräänlaisen renessanssin alkuna Saxonin uralla, ensimmäisenä paluulevynä metallisempaan ilmaisuun -80- ja -90-lukujen taitteen kaupallisemman (eli kasaripopimman & -rokimman) vaiheen jälkeen. Mutta kun ei lähtenyt, ei millään lähtenyt; levy jäi pelkäksi soitteluksi, turhanpäiväiseksi pyörittelyksi. Hieman myöhemmin, hylättyäni toivoni, että jonakin päivänä löytäisin Saxonilta biisin/levyn josta tykkäisin ihan varauksettomasti (eli että en ajattelisi: "ihan hyvää tämä on Saxoniksi..."), samainen ystäväni linkkasi minulle Youtube-videon, joka oli (epä?)virallinen musiikkivideo Killing Groundille.
Se lähti. Heti. Ja lähtee edelleen. Sen biisin perusteella uskalsin ostaa koko levynkin, jälleen turvautuen Metalstrom.netin ja Metal-Archives.comin korkeisiin keskiarvoihin.
Mutta loppulevy ei kestä erinomaisen aloitusraidan luomia odotuksia, ei millään. Joo, ei Coming Home, Deeds of Glory tai vaikkapa Dragon's Lair huonoja rykäisyjä ole, mutta ei missään nimessä loistavan Killing Groundin veroisia. Toinen levyn kiinnostavaimmasta kappaleista on King Crimson -koveri In the Court of the Crimson King. Lähdemateriaali ei ole minulle tuttu, joten en tiedä kuinka pahasti Bill Byfford ja kumppanit klassikoksi määritetyn progeveisun raiskaavat, mutta itsenäisenä tunnelmapalana se toimii ihan kelvollisesti - toki se voisi olla huomattavasti parempikin, mutta ainakin se aiheuttaa jonkinsorttisen reaktion kuulijassa, eli minussa.
Saxon on Saxon, vaikka kuinka kokeilisi "kaupallisempaa" suuntausta - yhtye kuulostaa aina enemmän tai vähemmän itseltään, eli geneeriseltä NWOBHMltä. Tämä on oma kokemukseni, joka perustuu pääasiallisesti kahteen eri aikakauden levyyn (jotka omistan, eli Power and the Glory ja tietenkin Killing Ground) sekä useisiin muihin yksittäisiin kappaleisiin sekä muutamien satunnaisten levyjen kirjastolainoihin (ainakin Wheels of Steel, Rock the Nations, Unleash the Beast ja Dogs of War). Ehkä joku sanoo, että en voi väittää mitä väitän, koska en tunne sitä-ja-sitä levyä ollenkaan, koska en ole kuunnellut niitä klassikkoraitoja kahdeksankymmentäluvulta alkaen, koska en vain tajua. Olisin vahvasti erimieltä tästä, sillä tajuan kyllä NWOBHMää ja olen tutustunut ainakin kuuteen levyyn, joista vain muutama yksittäinen biisi on lähtenyt kunnolla. Okei, en ole kuunnellut yhtyettä syntymääni edeltävistä hämyisistä, nostalgian värittämistä ajoista alkaen, mutta oikeasti laadukas musiikki, todellinen klassikkomateriaali kohoaa ajan kuilun ylle sillaksi, avaten tien muiden saman aikakauden/kulttuuripiirin materiaalin käsittämisen tuleville sukupolvillekin. Tätä Saxon ei tarjoa, ei minulle ainakaan.
tiistai 31. maaliskuuta 2015
sunnuntai 29. maaliskuuta 2015
Rhapsody (of Fire) - Rain of a Thousand Flames (2001)
Rhapsodyn hienous on juuri se, että siitä on toisinaan mahdotonta ottaa selvää, onko se tehty parodiaksi yliampuvalle fantasiametallille vai onko se sitä pahimmillaan. Joillekin juustoisuuden määrä on liika, eikä sen alle kätkeytyvä pätevä, joskin yltiöpaisutteleva poweri maita - ymmärrettävää sinänsä, mutta silti vääryys. Jos aivot ovat oikeassa mielentilassa, ero Gloryhammerin (parodian) ja Rhapsody of Firen (parodioitavan) välillä katoaa ja molemmat ovat vain hyvää musiikkia.
Rain of a Thousand Flames on sinänsä varsin tutulta soundaava kiekko - se on eittämättä Rhapsodya, not much more to that - mutta sen status täyspitkänä levynä on väärin, vaan kyseessä on pikemminkin EP. Seitsemän biisiä ja kestoa yli 40 minuuttia, mutta silti se on EP, miten niin? No siten niin, että levyllä on kolme-neljä "oikeaa" kappaletta, kun muut ovat joko ylipitkiä kerrontamonologeja (kyllä, liki seitsemän minuuttinen biisi, joka on juustoisimpia kuulemiani monologeja dramaattisella taustamusiikilla) tai alle pariminuuttisia instrumentaaleja välisoittoja; ja, jos joku todella välittää Rhapsodyn levyjen muodostamasta tarinankaaresta, Rain of a Thousand Flames on eräänlainen askel syrjään, ei osa neliosaista kokonaisuutta (Legendary Tales - Power of the Dragonflame).
Kaikesta tästä turhasta paskasta huolimatta pidän Rain of a Thousand Flamesia parhaana omistamanani Rhapsody (of Fire) -kiekkona. Miksi? Koska ne "varsinaiset" biisit ovat kenties parhaita, mitä italialaispoppoo on koskaan äänittänyt. Rain of a Thousand Flames saattaa hyvinkin olla yhtyeensä rankimpia veisuja kautta aikain, jotakin tuttua leffatunnaria (en tunne biisiä, joku minua asiasta valistakoon) lainaava The Wizard's Last Rhymes bändiä eeppisimmillään ja Queen of the Dark Horizons on hands down italialaisten paras kappale - se on dramaattinen, tarttuva ja äärettömän eeppinen, juuri oikealla tavalla juustoinen ja rankka. Unohtamatta kertosäkeen tuplabasareita, jotka eivät ole maailman nopeimpia, mutta lisäävät vielä yhden kerroksen mahtavuutta muutenkin erinomaiseen kipaleeseen.
Suosittelenko ketään tekemään kuten minä tein ja aloittamaan Rain of a Thousand Flamesilla? En, koska se ei saattaa karkottaa monet potentiaalisista kuulijoista monologeillaan ja muulla turhalla scheissella (huomaatteko, Rammsteinin opit tarttuvat haha), mutta villinä korttina, jo yhtyeen tyyliin tottuneille faneille, se saattaa olla pakkohankinta.
P.S. Koko teksti mainitsematta sitä käsittämättömän typerää kohokuvaa - jes! Tätä itsekurin määrää!
Rain of a Thousand Flames on sinänsä varsin tutulta soundaava kiekko - se on eittämättä Rhapsodya, not much more to that - mutta sen status täyspitkänä levynä on väärin, vaan kyseessä on pikemminkin EP. Seitsemän biisiä ja kestoa yli 40 minuuttia, mutta silti se on EP, miten niin? No siten niin, että levyllä on kolme-neljä "oikeaa" kappaletta, kun muut ovat joko ylipitkiä kerrontamonologeja (kyllä, liki seitsemän minuuttinen biisi, joka on juustoisimpia kuulemiani monologeja dramaattisella taustamusiikilla) tai alle pariminuuttisia instrumentaaleja välisoittoja; ja, jos joku todella välittää Rhapsodyn levyjen muodostamasta tarinankaaresta, Rain of a Thousand Flames on eräänlainen askel syrjään, ei osa neliosaista kokonaisuutta (Legendary Tales - Power of the Dragonflame).
Kaikesta tästä turhasta paskasta huolimatta pidän Rain of a Thousand Flamesia parhaana omistamanani Rhapsody (of Fire) -kiekkona. Miksi? Koska ne "varsinaiset" biisit ovat kenties parhaita, mitä italialaispoppoo on koskaan äänittänyt. Rain of a Thousand Flames saattaa hyvinkin olla yhtyeensä rankimpia veisuja kautta aikain, jotakin tuttua leffatunnaria (en tunne biisiä, joku minua asiasta valistakoon) lainaava The Wizard's Last Rhymes bändiä eeppisimmillään ja Queen of the Dark Horizons on hands down italialaisten paras kappale - se on dramaattinen, tarttuva ja äärettömän eeppinen, juuri oikealla tavalla juustoinen ja rankka. Unohtamatta kertosäkeen tuplabasareita, jotka eivät ole maailman nopeimpia, mutta lisäävät vielä yhden kerroksen mahtavuutta muutenkin erinomaiseen kipaleeseen.
Suosittelenko ketään tekemään kuten minä tein ja aloittamaan Rain of a Thousand Flamesilla? En, koska se ei saattaa karkottaa monet potentiaalisista kuulijoista monologeillaan ja muulla turhalla scheissella (huomaatteko, Rammsteinin opit tarttuvat haha), mutta villinä korttina, jo yhtyeen tyyliin tottuneille faneille, se saattaa olla pakkohankinta.
P.S. Koko teksti mainitsematta sitä käsittämättömän typerää kohokuvaa - jes! Tätä itsekurin määrää!
Rammstein - Mutter (2001)
Jos olet samaa ikäryhmää kanssani (-80- & -90-lukujen taitteessa syntyneitä), muistat Rammsteinista parhaiten iänikuisen rankutuksen, Amerikan, mutta tuo kappale, jonka ironian missasimme täysin (ainakin minä; olinhan neljän- tai viidentoista vanha, jolloin missasin kaiken Aku Ankkaa syvällisemmät kirjalliset merkitykset), ei ole ensimmäinen mielikuvasi yhtyeestä. Muistat luultavasti Ich Willin, tai Links 2 3 4:n tai kenties Feuer Frein, vaikka muistot eivät olekaan yhtä eläviä. Samoihin aikoihin kuin koin "heviheräämiseni", Mutter oli yksi maailman myydyimpiä levyjä - kiekko, joka teki Rammsteinista sen yhtyeen, joka se on nykyään. Muistan kuinka kaverinikin innostuivat yksinkertaisesti takovasta saksalaisesta industrial-jyrästä, jonka hittejä koko globaalin tieto- ja vertaisverkon ensikertaa yhdistämä maailma kuunteli; jäin ulkopuolelle, koska... Niin, en tiedä miksi en innostunut Mutterista silloin. Ehkä se oli saksan kieli (vaikka en ymmärtänyt englannin kielisiä lyriikoita yhtään sen paremmin, joten mene ja tiedä), ehkä jokin muu syy.
Oli mikä hyvänsä, muistan kuinka kuuntelimme Links 2 3 4:n ja muut Mutterin suurimmista hiteistä. Muistan myös elävästi kuinka unohdimme yhtyeen varsin pian, vain muistaaksemme sen olemassaolon muutamaa vuotta myöhemmin jo mainitun renkutus-hitin ilmestymisen myötä. Ja niin jatkui pitkään, melkein kymmenen vuotta, minulle.
Vuoden 2012 aikoihin ystäväni Hipin kanssa istuimme alas ja päätimme kuunnella levyn hänen kokoelmistaan, jota kumpikaan meistä ei ollut kuunnellut vuosiin. Silmäilin levyhyllyä ja varmaan arvaatkin mihin levyyn kiinnitin huomioni. Pistimme sen soimaan, aloimme jauhaa tutulla tavalla Sitä Itseään ja jo ensimmäisen kappaleen aikana jouduimme toteamaan, että Mutterhan on helvetin tiukan kuuloinen.
Sitä se todella on. Jos raaputtaa hittien pintaa, vilkaisee nostalgiahuuruisen vääristymän taa, löytää erittäin hyvin tehdyn levyn, joka on paljon hittejään suurempi kokonaisuus. Vaikka Feuer Frei ja Ich Will ovat myös kovia veisuja, minulle napakammin (onko tuo edes sana, saati oikea taivutusmuoto?) iskivät aloitusraita Mein Herz Brennt, tunnelmoivampi Sonne ja levyn parhaan kiipparimelodian sisältävä Adios (kahden minuutin paikkeilla). Mutta kuten tuli sanottua, Mutter on kokonaisuutena yksittäisten kappaleittensa yläpuolella: se runttaa, joraa ja hidastelee juuri oikealla tavalla, että paketti ei hajoa eikä toisaalta käy tylsäksi.
Yliopistossa minun oli opiskeltava neljättä kieltä edes alkeet. Valitsin saksan kahdesta syystä: 1) se on Manner-Euroopassa reissatessa yleisesti ottaen hyödyllisempi kuin ranska ja 2) halusin edes auttavasti käsittää Rammsteinin lyriikoista jotain. En ymmärrä enkä ymmärtänyt kurssin aikanakaan, vaikka opettajalta asiasta kysyttiin. Opettajan vastaus pakolliseen Rammstein-kysymykseen oli, että vaikka yhtyeen lyriikat ovat erittäin provosoivia, provosoivampaa on kuitenkin tapa, jolla solisti Till Lindemann ne lausuu - hänen ääntämyksensä on tarkoituksella... no, paremman sanan puutteessa natsistista. Tietenkin se on tarkoituksellista, kun kyseessä on Rammstein, joka pyrkii shokeeraamaan (ja monesti onnistuukin) julkaisemalla musiikkivideoita pornosivuilla, kirjoittamalla kappaleita tosielämän kannibalismi-insidenteistä (Mein Teil Reise, Reisellä) sekä tietenkin kansikuvien kautta. Mutterin kansikuva on varmasti provosoinut monia - vähintäänkin oikeisto-konservatiiveja, mutta myös muita, joilla on mielestään hyvä ja "siisti" maku. Juuri heitä Rammstein yrittääkin provosoida, useammin kuin ei onnistuen.
Jos unohdetaan Rammsteinin imago ja asema, päädytään nauttimaan erinomaisesta musiikista. Olen sinänsä yllättynyt, että Mutter oli niin suuri hitti kuin se oli, koska levy ei todellakaan miellytä "mainstream"-kuuntelijoita, vaikka kuinka kaikki hyräilisivät Ich Willin kertosäettä; levy on nimittäin sen verran rankka paketti, varmaan rankin kansainvälisesti miljoonia myynyt kiekko. Ilmeisesti niin kauan kuin ei öristä, kaikessa musiikissa on edes hitunen hittipotentiaalia.
Eikun hetkonen, kuinka helvetisti paska metalcore onkaan myynyt? Sori, mä oon hiljaa tästä eteenpäin.
Oli mikä hyvänsä, muistan kuinka kuuntelimme Links 2 3 4:n ja muut Mutterin suurimmista hiteistä. Muistan myös elävästi kuinka unohdimme yhtyeen varsin pian, vain muistaaksemme sen olemassaolon muutamaa vuotta myöhemmin jo mainitun renkutus-hitin ilmestymisen myötä. Ja niin jatkui pitkään, melkein kymmenen vuotta, minulle.
Vuoden 2012 aikoihin ystäväni Hipin kanssa istuimme alas ja päätimme kuunnella levyn hänen kokoelmistaan, jota kumpikaan meistä ei ollut kuunnellut vuosiin. Silmäilin levyhyllyä ja varmaan arvaatkin mihin levyyn kiinnitin huomioni. Pistimme sen soimaan, aloimme jauhaa tutulla tavalla Sitä Itseään ja jo ensimmäisen kappaleen aikana jouduimme toteamaan, että Mutterhan on helvetin tiukan kuuloinen.
Sitä se todella on. Jos raaputtaa hittien pintaa, vilkaisee nostalgiahuuruisen vääristymän taa, löytää erittäin hyvin tehdyn levyn, joka on paljon hittejään suurempi kokonaisuus. Vaikka Feuer Frei ja Ich Will ovat myös kovia veisuja, minulle napakammin (onko tuo edes sana, saati oikea taivutusmuoto?) iskivät aloitusraita Mein Herz Brennt, tunnelmoivampi Sonne ja levyn parhaan kiipparimelodian sisältävä Adios (kahden minuutin paikkeilla). Mutta kuten tuli sanottua, Mutter on kokonaisuutena yksittäisten kappaleittensa yläpuolella: se runttaa, joraa ja hidastelee juuri oikealla tavalla, että paketti ei hajoa eikä toisaalta käy tylsäksi.
Yliopistossa minun oli opiskeltava neljättä kieltä edes alkeet. Valitsin saksan kahdesta syystä: 1) se on Manner-Euroopassa reissatessa yleisesti ottaen hyödyllisempi kuin ranska ja 2) halusin edes auttavasti käsittää Rammsteinin lyriikoista jotain. En ymmärrä enkä ymmärtänyt kurssin aikanakaan, vaikka opettajalta asiasta kysyttiin. Opettajan vastaus pakolliseen Rammstein-kysymykseen oli, että vaikka yhtyeen lyriikat ovat erittäin provosoivia, provosoivampaa on kuitenkin tapa, jolla solisti Till Lindemann ne lausuu - hänen ääntämyksensä on tarkoituksella... no, paremman sanan puutteessa natsistista. Tietenkin se on tarkoituksellista, kun kyseessä on Rammstein, joka pyrkii shokeeraamaan (ja monesti onnistuukin) julkaisemalla musiikkivideoita pornosivuilla, kirjoittamalla kappaleita tosielämän kannibalismi-insidenteistä (Mein Teil Reise, Reisellä) sekä tietenkin kansikuvien kautta. Mutterin kansikuva on varmasti provosoinut monia - vähintäänkin oikeisto-konservatiiveja, mutta myös muita, joilla on mielestään hyvä ja "siisti" maku. Juuri heitä Rammstein yrittääkin provosoida, useammin kuin ei onnistuen.
Jos unohdetaan Rammsteinin imago ja asema, päädytään nauttimaan erinomaisesta musiikista. Olen sinänsä yllättynyt, että Mutter oli niin suuri hitti kuin se oli, koska levy ei todellakaan miellytä "mainstream"-kuuntelijoita, vaikka kuinka kaikki hyräilisivät Ich Willin kertosäettä; levy on nimittäin sen verran rankka paketti, varmaan rankin kansainvälisesti miljoonia myynyt kiekko. Ilmeisesti niin kauan kuin ei öristä, kaikessa musiikissa on edes hitunen hittipotentiaalia.
Eikun hetkonen, kuinka helvetisti paska metalcore onkaan myynyt? Sori, mä oon hiljaa tästä eteenpäin.
lauantai 28. maaliskuuta 2015
Primal Fear - Nuclear Fire (2001)
Primal Fear syntyi säälibändinä. Sori, en pääse eroon tästä ideasta, en sitten millään. Toki, yhtye alkoi lähes heti tehdä kelvollista - toisinaan jopa erinomaista - musiikkia, mutta syntytarina tekee varsin selväksi, että koko poppoo kasattiin säälistä, jotta Ralf Scheepersillä olisi edes jokin bändi, missä laulaa. Älä ymmärrä väärin, rakas Lukija, sillä minä pidän Primal Fearista (ainakin silloin kuin bändi onnistuu) ja erityisesti pidän Scheepersistä, hänen aina tunnistettavasta äänestä, jossa on täysin uniikki väri. Se ei silti vie pois faktaa, että jos Scheepers ei olisi jäänyt ilman Judas Priest -pestiä, koko bändiä ei olisi, koska sitä ei olisi tarvittu paikkaamaan Scheepersin tarve/oikeus elannolle laulamalla.
Jos tarina ei ole tuttu, nopea kertaus: Judas Priest otti kolme solistia "finaaliin", kun he etsivät Rob Halfordille seuraajaa; kolmikon muodostivat Scheepers, DC Cooper (Royal Huntista) ja Tim "Ripper" Owens, joka lopulta vei pestin. Kaikkien kolmen oli lähdettävä edeltävistä yhtyeistään, ja tämä tarkoitti Scheepersin lähtöä Gamma Raysta ja Cooperin lähtöä Royal Huntista - se, mistä Ripper lähti, on irrelevanttia, koska harvapa on Winter's Banesta kuullut. Mutta koska Scheepers jäi ilman "kalifiksi kalifin paikalle" -nimitystä ja koska Gamma Ray oli tehnyt siihen mennessä parhaan levynsä Kai Hansenin tulkitessa kappaleita, hän jäi ilman bändiä. Kappas kappas, pitkäikäisen B-luokan melometalli poppoon. Sinnerin, pääjehu Mat Sinner sai idean uudesta bändistä, jonka muodosti aluksi Sinnerin kokoonpano ja Scheepers... mutta bändi ei ollut Sinner (jossa Mat Sinner toimi solistina), vaan Primal Fear.
Säälibändi, kuten sanoin, joka syntyi vain, koska Scheepers veti lyhyen tikun kilpailussa, jonka voittaminen oli lopulta varsin kyseenalaista, kun ottaa huomioon Judas Priestin kahden Ripper-aikaisen levyn laadun.
Sittemmin Primal Fear on muodostunut omaksi entiteetikseen, ahkerasti levyttäväksi sellaiseksi. Vuonna 2001 julkaistu Nuclear Fire on kaikkiaan kolmas levy, ja esikoislevyn julkaisun (1998) jälkeen yhtye on tehnyt kymmenen levyä, mihin pitää ottaa huomioon myös Scheepersin soololevy sekä Sinnerin levytykset. Ahkeria kavereita, siis, mutta monesti nopea tekotahti näkyy laadussa - ja Primal Fear onkin toisinaan ampunut kilometrikaupalla ohi maalitaulunsa, mutta silti lopputulos oli jotensakin kuunneltavissa.
Nuclear Fire, kuten kaikki muutkin Primal Fearin levyt, on hyvä kiekko, vahvaa keskitasoa. Kappaleita on mielyttävä kuunnella, mutta levystä on mahdotonta innostua pitemmäksi aikaa, ja koko bändin funkionalistinen lähtökohta kuuluu valitettavan usein kappaleissa asti. Ontuvia lyriikoita, mukiinmenevää riffittelyä ja erinomaista vokaalityöskentelyä, niistä on Primal Fearin levyt tehty. Nuclear Fire on parempaa Primal Fearia ja kappaleet harvemmin sukeltavat kovin syvälle omaan perseeseensä, mutta kovin keskinkertainen poppoohan yhtye on aina ollut. Vaikka solisti onkin huikea.
Jos tarina ei ole tuttu, nopea kertaus: Judas Priest otti kolme solistia "finaaliin", kun he etsivät Rob Halfordille seuraajaa; kolmikon muodostivat Scheepers, DC Cooper (Royal Huntista) ja Tim "Ripper" Owens, joka lopulta vei pestin. Kaikkien kolmen oli lähdettävä edeltävistä yhtyeistään, ja tämä tarkoitti Scheepersin lähtöä Gamma Raysta ja Cooperin lähtöä Royal Huntista - se, mistä Ripper lähti, on irrelevanttia, koska harvapa on Winter's Banesta kuullut. Mutta koska Scheepers jäi ilman "kalifiksi kalifin paikalle" -nimitystä ja koska Gamma Ray oli tehnyt siihen mennessä parhaan levynsä Kai Hansenin tulkitessa kappaleita, hän jäi ilman bändiä. Kappas kappas, pitkäikäisen B-luokan melometalli poppoon. Sinnerin, pääjehu Mat Sinner sai idean uudesta bändistä, jonka muodosti aluksi Sinnerin kokoonpano ja Scheepers... mutta bändi ei ollut Sinner (jossa Mat Sinner toimi solistina), vaan Primal Fear.
Säälibändi, kuten sanoin, joka syntyi vain, koska Scheepers veti lyhyen tikun kilpailussa, jonka voittaminen oli lopulta varsin kyseenalaista, kun ottaa huomioon Judas Priestin kahden Ripper-aikaisen levyn laadun.
Sittemmin Primal Fear on muodostunut omaksi entiteetikseen, ahkerasti levyttäväksi sellaiseksi. Vuonna 2001 julkaistu Nuclear Fire on kaikkiaan kolmas levy, ja esikoislevyn julkaisun (1998) jälkeen yhtye on tehnyt kymmenen levyä, mihin pitää ottaa huomioon myös Scheepersin soololevy sekä Sinnerin levytykset. Ahkeria kavereita, siis, mutta monesti nopea tekotahti näkyy laadussa - ja Primal Fear onkin toisinaan ampunut kilometrikaupalla ohi maalitaulunsa, mutta silti lopputulos oli jotensakin kuunneltavissa.
Nuclear Fire, kuten kaikki muutkin Primal Fearin levyt, on hyvä kiekko, vahvaa keskitasoa. Kappaleita on mielyttävä kuunnella, mutta levystä on mahdotonta innostua pitemmäksi aikaa, ja koko bändin funkionalistinen lähtökohta kuuluu valitettavan usein kappaleissa asti. Ontuvia lyriikoita, mukiinmenevää riffittelyä ja erinomaista vokaalityöskentelyä, niistä on Primal Fearin levyt tehty. Nuclear Fire on parempaa Primal Fearia ja kappaleet harvemmin sukeltavat kovin syvälle omaan perseeseensä, mutta kovin keskinkertainen poppoohan yhtye on aina ollut. Vaikka solisti onkin huikea.
torstai 26. maaliskuuta 2015
Opeth - Blackwater Park (2001)
Tämän teksin kypsyttely on kestänyt odotettua pidempään yhdestä hyvin merkittävästä syystä: Opethin Blackwater Park - ja samalla koko yhtye - on niin pyhä monissa hevaripiireissä, että en uskalla kirjoittaa sanaakaan siitä, ennen kuin voin sanoa perehtyneeni siihen kunnolla (vaikka enhän minä niin ikinä tekisi, enhän...?). Lisäksi se on kaikista omistamistani Opeth-levyistä ainoa, jonka olen hetkellisesti tajunnut - vuonna 2006, mutta vuoteen 2008 mennessä olin menettänyt otteeni. Sellainen Opeth minulle on, ei vain Blackwater Park: liukas kuin palasaippua suihkussa. Päätin kirjoitettuani edellisen blogitekstin, että jos joskus haluan käsittää mitään Mikael Åkerfeldtin ajatuksista ja musiikista, tämä on rakoni.
Kuinka siis kävi - koinko valaistumisen, pysähdyinkö kävellessäni vain kuuntelemaan nerokasta ruotsalaista progemetallia? En, mutta ymmärsin pitäväni levystä enemmän kuin aiemmin olin käsittänyt. Opeth ei ole vieläkään minun musiikkiani, mutta Blackwater Parkia kuunnellessani tajuan miksi se on monille "heidän" musiikkiaan, miksi se on niin tärkeä levy kuin on.
Se mistä olen Opethin kohdalla aiemmin valittanut, eli etteivät kappaleet vain yksinkertaisesti lähde lentoon, on Blackwater Parkilla jos ei tyystin kateissa niin pienemmässä roolissa. Esimerkiksi avausraita The Leper Affinity on yksinkertaisesti hyvä biisi, joka on jäsentynyt (suhteellisen) selkeäksi kokonaisuudeksi ja se lähtee käyntiin eikä vain yritä. Samoin Blackwater Park, Bleak ja Harvest. En tarvitse mitään varauksia (tyyliin: "hyvä Opethiksi"), vaan ihan vain hyviä biisejä - ei nerokkaita, mutta hyviä, kouluarvosanalla vahvaa kasia.
Tämänkin lausunnon kirjoittaminen kammottaa. Yritän pitää itseni tyynenä, kun naputtelen sanoja kirjain kerralla koneellani, mutta kuvittelen kuinka ne miljoonat metallisydämet kaikkialla maailmassa aistivat sanani, pahat ajatukseni ja kritiikit jotka eivät ole kritiikkejä. Se on Blackwater Parkin status: siinä missä Master of Puppetsista saa olla pitämättä ja Led Zeppelinin IV:tä olen jo mollannut täysin sanakääntein (ainakin jossakin yhteydessä), punttini tutisee hieman sanoa, että Blackwater Park on "vahvan kasin" levy. Se on täydellinen liian monelle, sen asema kyseenalaistamaton ja suosio liian universaali.
Mutta en silti sano sitä Opethin parhaaksi levyksi, jotta voisin välttää (tai ainakin lievittää) kakkamyräkkää, jonka saan niskaani sanojeni tähden - minulle on sinänsä yksi ja sama, suuttuuko joku verisesti mielipiteitteni takia, vaikka en tahdokaan tulla kiukkuisen karvaturriarmeijan (tämä siis ei ole viittaus ISISiin) runnomaksi matkalla lähikauppaan. Kuka tietää mitä nuo mustiin pukeutuneet, pitkätukkaiset ja nahkatakkiset köriläiset tekevät minulle, kun huomaavat riitasoinnun Opethin fanituksen astraalitasolla? Minusta Blackwater Park on hyvä levy, parempi kuin Still Life, josta en tahtonut saada millään otetta, vaikka kuinka hapuilin. Blackwater Park ei mullistanut maailmaani, mutta sen kuunteleminen on miellyttävää ja nyt, kun olen hieman taas päässyt ymmärryksen syrjään kiinni, aion kuunnella sitä tasaisemmin väliajoin kuin aiemmin, koska tietämättömyyteni verhon takaa näen väläyksiä siitä neroudesta, josta levy on väitteiden mukaan taottu.
Kuinka siis kävi - koinko valaistumisen, pysähdyinkö kävellessäni vain kuuntelemaan nerokasta ruotsalaista progemetallia? En, mutta ymmärsin pitäväni levystä enemmän kuin aiemmin olin käsittänyt. Opeth ei ole vieläkään minun musiikkiani, mutta Blackwater Parkia kuunnellessani tajuan miksi se on monille "heidän" musiikkiaan, miksi se on niin tärkeä levy kuin on.
Se mistä olen Opethin kohdalla aiemmin valittanut, eli etteivät kappaleet vain yksinkertaisesti lähde lentoon, on Blackwater Parkilla jos ei tyystin kateissa niin pienemmässä roolissa. Esimerkiksi avausraita The Leper Affinity on yksinkertaisesti hyvä biisi, joka on jäsentynyt (suhteellisen) selkeäksi kokonaisuudeksi ja se lähtee käyntiin eikä vain yritä. Samoin Blackwater Park, Bleak ja Harvest. En tarvitse mitään varauksia (tyyliin: "hyvä Opethiksi"), vaan ihan vain hyviä biisejä - ei nerokkaita, mutta hyviä, kouluarvosanalla vahvaa kasia.
Tämänkin lausunnon kirjoittaminen kammottaa. Yritän pitää itseni tyynenä, kun naputtelen sanoja kirjain kerralla koneellani, mutta kuvittelen kuinka ne miljoonat metallisydämet kaikkialla maailmassa aistivat sanani, pahat ajatukseni ja kritiikit jotka eivät ole kritiikkejä. Se on Blackwater Parkin status: siinä missä Master of Puppetsista saa olla pitämättä ja Led Zeppelinin IV:tä olen jo mollannut täysin sanakääntein (ainakin jossakin yhteydessä), punttini tutisee hieman sanoa, että Blackwater Park on "vahvan kasin" levy. Se on täydellinen liian monelle, sen asema kyseenalaistamaton ja suosio liian universaali.
Mutta en silti sano sitä Opethin parhaaksi levyksi, jotta voisin välttää (tai ainakin lievittää) kakkamyräkkää, jonka saan niskaani sanojeni tähden - minulle on sinänsä yksi ja sama, suuttuuko joku verisesti mielipiteitteni takia, vaikka en tahdokaan tulla kiukkuisen karvaturriarmeijan (tämä siis ei ole viittaus ISISiin) runnomaksi matkalla lähikauppaan. Kuka tietää mitä nuo mustiin pukeutuneet, pitkätukkaiset ja nahkatakkiset köriläiset tekevät minulle, kun huomaavat riitasoinnun Opethin fanituksen astraalitasolla? Minusta Blackwater Park on hyvä levy, parempi kuin Still Life, josta en tahtonut saada millään otetta, vaikka kuinka hapuilin. Blackwater Park ei mullistanut maailmaani, mutta sen kuunteleminen on miellyttävää ja nyt, kun olen hieman taas päässyt ymmärryksen syrjään kiinni, aion kuunnella sitä tasaisemmin väliajoin kuin aiemmin, koska tietämättömyyteni verhon takaa näen väläyksiä siitä neroudesta, josta levy on väitteiden mukaan taottu.
maanantai 23. maaliskuuta 2015
Moonsorrow - Suden uni (2001)
Moonsorrow oli, jälleen, yksi tärkeistä bändeistä minulle teini-iässä, vaikka - kuten Ensiferumin kanssakin - sille lämpeneminen vei aikansa. Ensialkuun en tahtonut löytää pointtia ylipitkistä folkkimausteisista viisuista, joissa toistettiin samaa riffiä minuuttitolkulla. Sitten, puoliväkisin, ystäväni Hippi lainasi minulle Voimasta ja kunniasta ja pakotti kuuntelemaan ajatuksella, yksin, uppoutuen. Vastentahtoisesti tein niin ja vielä vastentahtoisemmin myönsin, että olihan se juuri niin kova kuin ystäväni väittikin. Niin kauan kuin levy oli minulla lainassa, kuuntelin sitä liikaa, liian monta kertaa, ja tänäkään päivänä en omista kyseistä kiekkoa, koska se tuli kuunneltua puhki.
Sen sijaan omistan Moonsorrow'n esikoislevyn, Suden unen, joka ei ole säväyttänyt koskaan. Ennen kuin viskotte lisää niitä mätiä hedelmiänne suuntaani, suosittelen kuuntelemaan pointtini, joka on kyllä varsin ontuva ja aina yhtä subjektiivinen: kappalemateriaali ei ole riittävän kovalla tasolla. Nyt, jos sitä tahdotte, saatte lupani viskoa mätiä kananmunia ja koirankakkapusseja näytölle siinä toiveessa, että maailmanlaajuinen verkko kantaisi tuoksut nenääni asti, edes jollakin astraalitasolla.
Levyn parhaat kappaleet, Köyliönjärven jäällä ja Pakanajuhla, ovat kyllä hyviä biisejä, joissa on selkeät koukut, joiden varaan sävellykset rakentuvat. Mutta jos pintaa hieman raaputtelee, alta paljastuu keskinkertainen sovitustyö, turhan yksinkertaiset ratkaisut sävellyksellisesti (erityisesti mieleesäni on tässä Pakanajuhlan pääriffi) ja monotoninen tunneskaala. Ne ovat yhden tempun oreja - toinen vahvan pääriffin, toinen tiesmillä soittimella (luultavasti koskettimilla, mutta haitarimaisella soundilla) soitetun melodian. Kun mietit Pakanajuhlaa, mieleesi tulee se kiipparisoundi, eikö niin? Ei ihme: sitä on liikaa etenkin kappaleen alkupuolella, ja minua se alkaa pänniä pian, etenkin kun riffi päämelodian taustalla ei ole erityisen kiinnostava, mikä tulikin jo mainittua.
Muut kappaleet eivät ole yhtä kiinnostavia - eivät huonoja, mutta eivät kyllä missään nimessä hyviäkään. Ville Sorvalin rääkynä ja Henri Sorvalin ammattitaitoinen sävellystyö pitävät paketin kasassa, vaikka paketti ei minua suuremmin houkuttelekaan avaamaan itseään sen tarkemmin. 1065: Aika on aivan liian pitkä eikä onnistu pitämään mielenkiintoani yllä, vaikka kuinka yritän paneutua siihen, ja valitettavasti sama pätee koko levyyn. Pitkissä kappaleissa ei ole lähtökohtaisesti mitään vikaa - helvetti, viidestä suosikkikappaleestani (jos toisinaan erehdyn yrittämään minkäänlaisten parhaiden biisien listan tekoa) neljä on yli kymmenminuuttisia ja se viides on poikkeustapaus - mutta pitkän kappaleet vaativat toimiakseen vahvan luurangon, jota en tahdo millään löytää Suden unen rykäisyistä (vaikka joku eksoskeletoni sieltä aina pilkahtelee, se ei ole riittävä kannattelemaan näin pitkiä kipaleita).
Suden uni ei puhuttele minua, ja se on suurin ongelma. Se myös kuulostaa liian selvästi esikoislevyltä, jolla yhtye vielä hakee tatsiaan musiikkiinsa. Toki siellä täällä on hyviä juttuja, mutta ne eivät kanna kokonaisuutta maaliin saakka. Ehkä jonakin päivänä koen valaistumisen - kuten Voimasta ja kunniasta kanssa kävi - mutta tähän mennessä, noin vuosikymmenen on/off-kuuntelulla näin ei ole tapahtunut, ja kenties tulevaisuudessa odottavaan hetkeen saakka kuuntelen mielummin vaikka sitten Kivenkantajaa tai V: Hävitettyä.
Sen sijaan omistan Moonsorrow'n esikoislevyn, Suden unen, joka ei ole säväyttänyt koskaan. Ennen kuin viskotte lisää niitä mätiä hedelmiänne suuntaani, suosittelen kuuntelemaan pointtini, joka on kyllä varsin ontuva ja aina yhtä subjektiivinen: kappalemateriaali ei ole riittävän kovalla tasolla. Nyt, jos sitä tahdotte, saatte lupani viskoa mätiä kananmunia ja koirankakkapusseja näytölle siinä toiveessa, että maailmanlaajuinen verkko kantaisi tuoksut nenääni asti, edes jollakin astraalitasolla.
Levyn parhaat kappaleet, Köyliönjärven jäällä ja Pakanajuhla, ovat kyllä hyviä biisejä, joissa on selkeät koukut, joiden varaan sävellykset rakentuvat. Mutta jos pintaa hieman raaputtelee, alta paljastuu keskinkertainen sovitustyö, turhan yksinkertaiset ratkaisut sävellyksellisesti (erityisesti mieleesäni on tässä Pakanajuhlan pääriffi) ja monotoninen tunneskaala. Ne ovat yhden tempun oreja - toinen vahvan pääriffin, toinen tiesmillä soittimella (luultavasti koskettimilla, mutta haitarimaisella soundilla) soitetun melodian. Kun mietit Pakanajuhlaa, mieleesi tulee se kiipparisoundi, eikö niin? Ei ihme: sitä on liikaa etenkin kappaleen alkupuolella, ja minua se alkaa pänniä pian, etenkin kun riffi päämelodian taustalla ei ole erityisen kiinnostava, mikä tulikin jo mainittua.
Muut kappaleet eivät ole yhtä kiinnostavia - eivät huonoja, mutta eivät kyllä missään nimessä hyviäkään. Ville Sorvalin rääkynä ja Henri Sorvalin ammattitaitoinen sävellystyö pitävät paketin kasassa, vaikka paketti ei minua suuremmin houkuttelekaan avaamaan itseään sen tarkemmin. 1065: Aika on aivan liian pitkä eikä onnistu pitämään mielenkiintoani yllä, vaikka kuinka yritän paneutua siihen, ja valitettavasti sama pätee koko levyyn. Pitkissä kappaleissa ei ole lähtökohtaisesti mitään vikaa - helvetti, viidestä suosikkikappaleestani (jos toisinaan erehdyn yrittämään minkäänlaisten parhaiden biisien listan tekoa) neljä on yli kymmenminuuttisia ja se viides on poikkeustapaus - mutta pitkän kappaleet vaativat toimiakseen vahvan luurangon, jota en tahdo millään löytää Suden unen rykäisyistä (vaikka joku eksoskeletoni sieltä aina pilkahtelee, se ei ole riittävä kannattelemaan näin pitkiä kipaleita).
Suden uni ei puhuttele minua, ja se on suurin ongelma. Se myös kuulostaa liian selvästi esikoislevyltä, jolla yhtye vielä hakee tatsiaan musiikkiinsa. Toki siellä täällä on hyviä juttuja, mutta ne eivät kanna kokonaisuutta maaliin saakka. Ehkä jonakin päivänä koen valaistumisen - kuten Voimasta ja kunniasta kanssa kävi - mutta tähän mennessä, noin vuosikymmenen on/off-kuuntelulla näin ei ole tapahtunut, ja kenties tulevaisuudessa odottavaan hetkeen saakka kuuntelen mielummin vaikka sitten Kivenkantajaa tai V: Hävitettyä.
perjantai 20. maaliskuuta 2015
Judas Priest - Demolition (2001)
Judas Priestin Demolition on paska levy, mutta ei niin huono kuin annetaan ymmärtää. Se on monotoninen, yksiulotteinen ja täynnä täysin innovaatioita (ja, toisinaan, laatua) vältteleviä riffejä. Se on aivan liian pitkä: jotta 13 biisiä (!) ja 70 minuuttia musiikkia pystyisi pitämään mielenkiinnon koko kestonsa ajan, materiaalin tulisi olla täysin eri luokassa kuin, mitä se Demolitionilla on. Levyllä on yksinkertaisesti liian paljon tusina riffiteltyä keskitempoista junttaa, sävellyksiä vailla suuntaa. Mutta, kuten sanoin jo, se ei ole aivan niin toivoton tapaus, kuin monesti annetaan ymmärtää. Se on paska, kyllä, mutta olen kuullut paljon huonompiakin; esimerkiksi päätösraita Metal Messiah on varsin laadukas veisu, joka ansaitsisi tunnustusta, Lost and Found ei ole täysin toivoton balladi ja Tim "Ripper" Owens on pätevä solisti, edelleen, vaikka lyriikat ja sävellykset eivät ole kovin mairittelevia.
Voin vain kuvitella kuinka levyn sävellysurakka Demolitionia varten on tapahtunut: K.K. Downing ja Glenn Tipton istuvat kitarat sylissä, vailla mitään inspiraatiota, katselevat toisiaan vaitonaisesti ja pudistelevat päitään. "Uusi levy pitäisi tehdä", toinen sanoo. "Sen pitää olla samassa linjassa Jugulatorin kanssa, koska muuten näyttäisi siltä, että myöntäisimme mokanneemme ilman Robia."
"Joo", toinen jatkaa, "niin pitää olla. Mä tiedän, mitä me tehdään."
"No?"
"Me kerätään kaikki Jugulatorin jämäriffit ja rakennetaan niitten ympärille koko levy. Eikä mitään sitä kokeilevaa ja vaihtelua tuovaa sorttia - vittuun kaikki uudet Cathedral Spires -tyyliset ideat. Me keskitytään niihin keskitempoisiin junttariffeihin, mitkä ei toiminu edellisellä levyllä."
"Entäs lyriikat? Mulla on mielessä vaan yks biisinnimi, mut ei se toimi kun projektinimenä."
"Miksei? Kelpashan ne viimeksikin."
"Mut ei Devil Diggers ole hyvä biisinnimi. Tai Hell is Home. Ne oli niitten riffien nimiä, mitkä me hylättiin viimeks, muistaks?"
"Joojoo, mut katotaan mitä niist tulee. Kirjotetaan jotku lyriikat vaa ja hiotaan niit sitte."
"Okei, ei tehä samaa virhettä ku viimeks ja unohdeta hioa."
"Juujuu, ei unohdeta. Hiotaan, kunnes niitä voi käyttää perkele peileinä."
"Hei, kuuntele tätä. Ihan vaan näin ensimmäisenä tulee mieleen. See him coming / He has no face / You must stop running / You must have faith. Jumalauta, laitetaan vaan pohjaks, okei? Et saadaan melodia. Sit heivataan helvettiin eikä unohdeta tällä kertaa."
"Juujuu, älä viitti stressaa suotta. Vaikka Rob aiemmin kirjoittikin lyriikat, me osataan kyl kans tehä sitä ihan yhtä hyvin. Eikä noi ollu ees niin huonoja säkeitä."
"No ei vissiin... Muistaks sen Cyberface-pökäleen? Sen riffin, mikä ei toiminu, mut jotenki me venytettiin se melkein seittemään minuuttiin? He lies in wait / For one mistake / Morphing on your screen / Those who dare / Or the unaware / Download him for a scream. Ei helvetti, mitä me mietittiin..."
"Eiku toi on ihan hyvä. Jätetään se levyn loppuun, kun ei kukaan niitä vikoja biisejä kuitenkaan kuuntele."
"Mul on täs yks biisi, mitä mä työstin sillon kun Rob oli viel kuvois. Projektinimenä Metal Messiah. Heitetään tääkin mukaan, sinne ihan loppuun... vähä niinku bonukseksi."
"Joo, mut heitä lyriikoihin pari turhaa kirosanaa. Teinit tykkää."
"Ok. Eiköhän tää levy oo täs, sit. Viedään vaan muille jätkille. Hiotaan sit porukalla."
"Pyh, tää on valmista kauraa tää."
Voin vain kuvitella kuinka levyn sävellysurakka Demolitionia varten on tapahtunut: K.K. Downing ja Glenn Tipton istuvat kitarat sylissä, vailla mitään inspiraatiota, katselevat toisiaan vaitonaisesti ja pudistelevat päitään. "Uusi levy pitäisi tehdä", toinen sanoo. "Sen pitää olla samassa linjassa Jugulatorin kanssa, koska muuten näyttäisi siltä, että myöntäisimme mokanneemme ilman Robia."
"Joo", toinen jatkaa, "niin pitää olla. Mä tiedän, mitä me tehdään."
"No?"
"Me kerätään kaikki Jugulatorin jämäriffit ja rakennetaan niitten ympärille koko levy. Eikä mitään sitä kokeilevaa ja vaihtelua tuovaa sorttia - vittuun kaikki uudet Cathedral Spires -tyyliset ideat. Me keskitytään niihin keskitempoisiin junttariffeihin, mitkä ei toiminu edellisellä levyllä."
"Entäs lyriikat? Mulla on mielessä vaan yks biisinnimi, mut ei se toimi kun projektinimenä."
"Miksei? Kelpashan ne viimeksikin."
"Mut ei Devil Diggers ole hyvä biisinnimi. Tai Hell is Home. Ne oli niitten riffien nimiä, mitkä me hylättiin viimeks, muistaks?"
"Joojoo, mut katotaan mitä niist tulee. Kirjotetaan jotku lyriikat vaa ja hiotaan niit sitte."
"Okei, ei tehä samaa virhettä ku viimeks ja unohdeta hioa."
"Juujuu, ei unohdeta. Hiotaan, kunnes niitä voi käyttää perkele peileinä."
"Hei, kuuntele tätä. Ihan vaan näin ensimmäisenä tulee mieleen. See him coming / He has no face / You must stop running / You must have faith. Jumalauta, laitetaan vaan pohjaks, okei? Et saadaan melodia. Sit heivataan helvettiin eikä unohdeta tällä kertaa."
"Juujuu, älä viitti stressaa suotta. Vaikka Rob aiemmin kirjoittikin lyriikat, me osataan kyl kans tehä sitä ihan yhtä hyvin. Eikä noi ollu ees niin huonoja säkeitä."
"No ei vissiin... Muistaks sen Cyberface-pökäleen? Sen riffin, mikä ei toiminu, mut jotenki me venytettiin se melkein seittemään minuuttiin? He lies in wait / For one mistake / Morphing on your screen / Those who dare / Or the unaware / Download him for a scream. Ei helvetti, mitä me mietittiin..."
"Eiku toi on ihan hyvä. Jätetään se levyn loppuun, kun ei kukaan niitä vikoja biisejä kuitenkaan kuuntele."
"Mul on täs yks biisi, mitä mä työstin sillon kun Rob oli viel kuvois. Projektinimenä Metal Messiah. Heitetään tääkin mukaan, sinne ihan loppuun... vähä niinku bonukseksi."
"Joo, mut heitä lyriikoihin pari turhaa kirosanaa. Teinit tykkää."
"Ok. Eiköhän tää levy oo täs, sit. Viedään vaan muille jätkille. Hiotaan sit porukalla."
"Pyh, tää on valmista kauraa tää."
torstai 19. maaliskuuta 2015
Iced Earh - Horror Show (2001)
Iced Earthin paras levy on Night of the Stormrider. Jos olen esittänyt epäilyjäni aiemmin, nyt olen vakuuttunut. Aiemmin minulla oli kaksi vahvaa kandidaattia, jotka saattoivat huojuttaa mielipidettäni, mutta nyt viimeistään molemmat ovat osoittautuneet Night of the Stormrideria heikommiksi. Burnt Offerings oli pikemminkin Dante's Inferno ja muut; Horror Show erinomainen, mutta pikkuvikainen.
Kun mietin "klassista Iced Earthia", mietin levyjä, jotka julkaistiin about Neuvostoliiton sortumisen ja 9/11:nin välissä - eli Night of the Stormriderista Horror Show'un (Iced Earth on aina jäänyt rajauksen ulkopuolelle, koska se on vain niin heikko kiekko). Horror Show'lla yhtyeen keulilla on (lähes) viimeistä kertaa "se ainoa oikea solisti" Matt Barlow ja lyriikka-aiheet ovat vielä jossakin määrin siedettäviä... unohtamatta tietenkään Jon Schafferin äkisti tylsistynyttä sävellyskynää. Ennen kuin WTC:n kaksoistornit tulivat alas Schafferin mielenmaisemassa oli tilaa jonkinsorttiselle älykkyydelle (musiikillista lahjakkuutta ja taitoa en aio koskaan kyseenalaistaa, sanottakoon se), joka valitettavasti tuntuu korvautuneen täysin ultrakonservatiivisella junttiuden manifestoinnilla, jota hän on yrittänyt eri yhteyksissä peitellä vain vaivoin. Mutta niistä asioista myöhemmin - kirjoitin tämän jo tähän, koska haluan korostaa kuinka en voi jälkiviisaasti olla näkemättä Horror Show'ta minään muuna kuin erään aikakauden päätöksenä.
Puhtaasti sävellyksellisesti levy on erinomainen, samaan aikaan proge, poweri, runttaava, groovaava ja tunnelmallinen. Levyn nopein, anteeksiantamaton Wolf iskee pelin käyntiin tavalla, joka saattaa olla yhtyeen paras (ainoat järkevät kilpailijat parhaalle aloitusraidalle iced Earthin tuotannossa ovat Dystopia sekä Burnin Times). Yli yhdeksän minuuttia pitkä Daimien on suuri, paisutteleva, mutta koossa pysyvä tekele. Levyn Virallinen Balladi (tm) on Ghost of Freedom, joka on ainoa puhtaasti balladi kipale... take note, Something Wicked This Way Comes. Kaksi levyn parasta biisiä ovat kuitenkin lopussa, Dracula, jossa Barlow antaa kaikkensa ja hieman enemmänkin, kunnes lopputuloksena on herran uran kenties paras yksittäinen kappale laulusuorituksellisesti, sekä The Phantom Opera Ghost, joka on Iced Earthin tuotannossa siinä mielessä poikkeava, että se taitaa olla ainoa oikea duetto, ja varsin hyvä sellainen, vielä, vaikka tavanomainen kahden solistin nyyhkykipale hieman vajaa yhdeksän minuuttinen proge-eepos ei ole.
Kiertelen, koska ennen kuin sanon suurimman kritiikkini levystä - ja sen syyn, miksi se ei voi koskaan olla yhtä hyvä kuin Night of the Stormrider, vaikka musiikillisesti ja laulusuorituksellisesti kuinka onnistuisikin - tahdoin sinun huomaavan sen itse. Kyllä, lyriikat ja kappaleiden nimet - ongelma, joka muuttui sittemmin krooniseksi Iced Earthilla. En voi sanoin kuvaita kuinka paljon minua ärsyttää se, että Schaffer säveltäessään/sanoittaessaan kappaletta Frankensteinista (hirviöstä tai tohtorista, en ole 100%:sen varma), hän nimeää veisun Frankensteiniksi; sama pätee, valitettavasti jokaiseen kauhuelokuva-aiheiseen kappaleeseen levyllä (eli kaikkiin paitsi Levyn Viralliseen Balladiin). Dragon's Child, mikä taitaa olla "oivaltavin" (hyvin ironinen sanavalinta, kuten varmasti käsität) kappaleen nimi, ei jätä kuitenkaan minkään sortin tulkinnan varaa kertosäkeessä, jossa käytännössä lauletaan taustalla olevan leffan - eli Creature from the Black Lagoon, mikä liekään suomeksi - nimi. Muuten kaikki kappaleet on nimetty täysin aneemisesti suoraan esikuvaelokuvan tai sen päähahmon mukaan: Dracula, Jekyll & Hyde, Jack (the Ripper; ei siis suoraan mikään leffa, mutta samassa hengessä), Wolf, Im-Ho-Tep, Damien, The Phantom Opera Ghost ja jo mainittu Frankenstein.
Tämäkin olisi annettavissa anteeksi - onhan biiseillä huonoja nimiä ollut aina - jos lyriikat olisivat siedettävällä tasolla. Aiemmin ne ovat olleet välttäviä mutta siedettäviä, mutta nyt ei, kun esikuvat ja viittaukset ovat näin suorat. Silti pahimmat lyriikat eivät ole peräisin levyn teeman mukaisista kappaleista, vaan Levyn Virallisesta Balladista, The Ghost of Freedomista, jossa Schaffer ensi kertaa, vailla mitään vertauskuvia tai tulkinnanvaraisuutta, esittelee junttiuden manifestiaan. Sanat ovat sitä tyypillistä jenkkiläistä arvo-konservatiivista "support our troops" -retoriikkaa täynnä pateettisia nationalistisia ilmauksia - helvetti, don't tread on me... live free or die! tulee suoraan, sanasta vitun sanaan. Tämäkin olisi vielä anteeksi annettavissa yhtenä erehdyksenä, jos se, mitä seurasi ei olisi ollut... no, siitä sitten The Glorious Burdenin ja sitä seuraavien kiekkojen kanssa. Sanotaan nyt sitten cliffhangerina, että kotka itkee ja samoin tekee Peura.
Kun mietin "klassista Iced Earthia", mietin levyjä, jotka julkaistiin about Neuvostoliiton sortumisen ja 9/11:nin välissä - eli Night of the Stormriderista Horror Show'un (Iced Earth on aina jäänyt rajauksen ulkopuolelle, koska se on vain niin heikko kiekko). Horror Show'lla yhtyeen keulilla on (lähes) viimeistä kertaa "se ainoa oikea solisti" Matt Barlow ja lyriikka-aiheet ovat vielä jossakin määrin siedettäviä... unohtamatta tietenkään Jon Schafferin äkisti tylsistynyttä sävellyskynää. Ennen kuin WTC:n kaksoistornit tulivat alas Schafferin mielenmaisemassa oli tilaa jonkinsorttiselle älykkyydelle (musiikillista lahjakkuutta ja taitoa en aio koskaan kyseenalaistaa, sanottakoon se), joka valitettavasti tuntuu korvautuneen täysin ultrakonservatiivisella junttiuden manifestoinnilla, jota hän on yrittänyt eri yhteyksissä peitellä vain vaivoin. Mutta niistä asioista myöhemmin - kirjoitin tämän jo tähän, koska haluan korostaa kuinka en voi jälkiviisaasti olla näkemättä Horror Show'ta minään muuna kuin erään aikakauden päätöksenä.
Puhtaasti sävellyksellisesti levy on erinomainen, samaan aikaan proge, poweri, runttaava, groovaava ja tunnelmallinen. Levyn nopein, anteeksiantamaton Wolf iskee pelin käyntiin tavalla, joka saattaa olla yhtyeen paras (ainoat järkevät kilpailijat parhaalle aloitusraidalle iced Earthin tuotannossa ovat Dystopia sekä Burnin Times). Yli yhdeksän minuuttia pitkä Daimien on suuri, paisutteleva, mutta koossa pysyvä tekele. Levyn Virallinen Balladi (tm) on Ghost of Freedom, joka on ainoa puhtaasti balladi kipale... take note, Something Wicked This Way Comes. Kaksi levyn parasta biisiä ovat kuitenkin lopussa, Dracula, jossa Barlow antaa kaikkensa ja hieman enemmänkin, kunnes lopputuloksena on herran uran kenties paras yksittäinen kappale laulusuorituksellisesti, sekä The Phantom Opera Ghost, joka on Iced Earthin tuotannossa siinä mielessä poikkeava, että se taitaa olla ainoa oikea duetto, ja varsin hyvä sellainen, vielä, vaikka tavanomainen kahden solistin nyyhkykipale hieman vajaa yhdeksän minuuttinen proge-eepos ei ole.
Kiertelen, koska ennen kuin sanon suurimman kritiikkini levystä - ja sen syyn, miksi se ei voi koskaan olla yhtä hyvä kuin Night of the Stormrider, vaikka musiikillisesti ja laulusuorituksellisesti kuinka onnistuisikin - tahdoin sinun huomaavan sen itse. Kyllä, lyriikat ja kappaleiden nimet - ongelma, joka muuttui sittemmin krooniseksi Iced Earthilla. En voi sanoin kuvaita kuinka paljon minua ärsyttää se, että Schaffer säveltäessään/sanoittaessaan kappaletta Frankensteinista (hirviöstä tai tohtorista, en ole 100%:sen varma), hän nimeää veisun Frankensteiniksi; sama pätee, valitettavasti jokaiseen kauhuelokuva-aiheiseen kappaleeseen levyllä (eli kaikkiin paitsi Levyn Viralliseen Balladiin). Dragon's Child, mikä taitaa olla "oivaltavin" (hyvin ironinen sanavalinta, kuten varmasti käsität) kappaleen nimi, ei jätä kuitenkaan minkään sortin tulkinnan varaa kertosäkeessä, jossa käytännössä lauletaan taustalla olevan leffan - eli Creature from the Black Lagoon, mikä liekään suomeksi - nimi. Muuten kaikki kappaleet on nimetty täysin aneemisesti suoraan esikuvaelokuvan tai sen päähahmon mukaan: Dracula, Jekyll & Hyde, Jack (the Ripper; ei siis suoraan mikään leffa, mutta samassa hengessä), Wolf, Im-Ho-Tep, Damien, The Phantom Opera Ghost ja jo mainittu Frankenstein.
Tämäkin olisi annettavissa anteeksi - onhan biiseillä huonoja nimiä ollut aina - jos lyriikat olisivat siedettävällä tasolla. Aiemmin ne ovat olleet välttäviä mutta siedettäviä, mutta nyt ei, kun esikuvat ja viittaukset ovat näin suorat. Silti pahimmat lyriikat eivät ole peräisin levyn teeman mukaisista kappaleista, vaan Levyn Virallisesta Balladista, The Ghost of Freedomista, jossa Schaffer ensi kertaa, vailla mitään vertauskuvia tai tulkinnanvaraisuutta, esittelee junttiuden manifestiaan. Sanat ovat sitä tyypillistä jenkkiläistä arvo-konservatiivista "support our troops" -retoriikkaa täynnä pateettisia nationalistisia ilmauksia - helvetti, don't tread on me... live free or die! tulee suoraan, sanasta vitun sanaan. Tämäkin olisi vielä anteeksi annettavissa yhtenä erehdyksenä, jos se, mitä seurasi ei olisi ollut... no, siitä sitten The Glorious Burdenin ja sitä seuraavien kiekkojen kanssa. Sanotaan nyt sitten cliffhangerina, että kotka itkee ja samoin tekee Peura.
keskiviikko 18. maaliskuuta 2015
Heavenly - Sign of the Winner (2001)
Ensimmäiseksi pahoitteluni venähtäneestä tekstivälistä: olin reissussa lauantaista tiistai-iltaan ja sitä ennen aikaa kului tuhottamasti järjestelyihin ynnä muuhun tarpeettomaan mutta välttämättömään. Nyt yritän kiriä kiinni aikatauluani, josta ole - jälleen kerran - pahasti jäljessä. Lähipäivinä toivottavasti on luvassa siis lisää tekstejä, oikein kilohinnalla, jos vain muu elämä antaa riittävästi myöten.
Asiaan. Heavenly on ranskalainen power metal -konkkaronkka, joka aloitti uransa Kai Hansenin avustuksella. Esikoislevy Coming from the Sky on jäänyt minulta kuulematta - mutta ei näkemättä, vinkvink; ne teistä, jotka tuntevat Heavenlyn kansitaidepreferenssin, toivottavasti tajuavat - mutta yleinen mielipide tuntuu olevan, että se on kolmea seuraavaa levyä heikompi, tyypillinen heikko debytointi. Vuotta myöhemmin solisti-kosketinsoittaja Ben Sotton luotsaama nelikko julkaisi käsiteltävän Sign of the Winnerin, jota pidetään jopa yhtyeen parhaana, mikä on melko kova statement, sillä toisissa piireissä kolmoslevy Dust to Dustia pidetään yhtenä 2000-luvun power metalin parhaista kiekoista.
No, Sign of the Winner on hyvin vahvasti tyypillistä power metalia, joka jättää vain ohimenevän aistiärsykkeen. Kivoja melodioita, tuplabasarit ja laukkakompit sekä kaiken yllä kaartelevat vokaalit - tuttua kauraa jo -80-luvulta. Mutta Heavenly tekee saman, tuhansia kertoja kuullun "lastentarhahevin" (Destructionin Schmierin termi) hyvin, ja Sign of the Winneria jaksaa kuunnella, vaikka siitä onkin vaikea innostua puhua pälättämään tuntitolkulla.
Yksi tärkeimpiä syitä levyn toimivuuteen, ainakin minulle, löytyy mikrofonin takaa: Sottoa syytellään monien muiden solistien (vuoroin Michael Kisken, Tim "Ripper" Owensin ja ties kenen) imitoinnista, ja tokihan väitteellä on perää, sillä Sottolla ei ole kovin uniikki ääni. Mutta hän laulaa hyvin, riittävästi varioiden ja asiallisesti tulkiten; vaikka hän kuulostaa toisinaan Kiskelle ja Ripperille, ääni sopii musiikkiin. Lisäksi hänellä on varsin huomattava ääniala, ja levylle on eksynyt joukko vahvoja ylä-ääniä.
Kappaleista on vaikea sanoa mitään, mikä ei olisi A) liian geneeristä tai B) liian spesifiä. Ongelmana on, jälleen kerran, se, että Heavenly kuulostaa kyllä hyvältä, mutta niin kovin tavanomaiselta, että mitään omaa yksittäistä piirrettä ei tahdo löytyä. Jos mukaan ei lasketa umpisurkeita ja hädintuskin kieliopillisesti oikein kirjoitettuja lyriikoita ("Wings of destiny follow the wind / Wind of destiny follow your dreams"; ilmeisesti kyseessä on muuten konseptilevy, mutta tämän tasoisella englannin pahoinpitelyllä siitä ei ota selvää kuin Sotto itse), mikään ei ärsytä, mutta vastaavasti joukko hyviä melodioita jää pyörimään korvien väliin pitkään levyn päättymisen jälkeen.
Yksi selvästi erilainen kappale levylle on kuitenkin eksynyt: The Angel. Kaksi minuuttia ja kuusi sekuntia pitkä veisu toisaalta sopii loistavasti mukaan, mutta silti se on... outo. Kappale alkaa hempeällä laululla, jossa ilmeisesti päähahmo on kuolemassa, ja kuulijasta vaikuttaa siltä, että kappale on vain pari minuuttinen tunnelmapala power-tykityksen välissä. Sitten: BAM. "You're the angel, you're the angel..." Kuorolaulua. Kiihtyvä tempo. Tuplabasarit. Sotto sooloilemassa kuoron yllä. Nousukiito. Ja biisi loppuu, seuraava alkaa. Ei tästä ota tolkkua - sinänsä hienoa, että yhtye ujutti yhden mindfuck-hetken joukkoon, mutta kappaleena se ei ole kovin erikoinen. Eikä se kuulosta kuvailuni perusteella kovin mindfuckilta, välttämättä, mutta kun ottaa kontekstiksi tyypillisen, keskinkertaisen ja innovaatioita välttävän power metal -tekeleen, The Angel on isku palleaan.
Sotton äänestä ja kappaleiden laadusta voidaan olla montaa mieltä, mutta se, mikä taitaa olla kaikille selvää, on se, että Sign of the Winner on sitä parempaa Heavenlyä, joskaan en ole varma onko se paras yhtyeen levyistä. Musiikillisesti, kansitaiteellisesti enkelitissit taitavat viedä voiton sekavasta laiva-ja-aalto-kristallipallosta about 6-1.
Asiaan. Heavenly on ranskalainen power metal -konkkaronkka, joka aloitti uransa Kai Hansenin avustuksella. Esikoislevy Coming from the Sky on jäänyt minulta kuulematta - mutta ei näkemättä, vinkvink; ne teistä, jotka tuntevat Heavenlyn kansitaidepreferenssin, toivottavasti tajuavat - mutta yleinen mielipide tuntuu olevan, että se on kolmea seuraavaa levyä heikompi, tyypillinen heikko debytointi. Vuotta myöhemmin solisti-kosketinsoittaja Ben Sotton luotsaama nelikko julkaisi käsiteltävän Sign of the Winnerin, jota pidetään jopa yhtyeen parhaana, mikä on melko kova statement, sillä toisissa piireissä kolmoslevy Dust to Dustia pidetään yhtenä 2000-luvun power metalin parhaista kiekoista.
No, Sign of the Winner on hyvin vahvasti tyypillistä power metalia, joka jättää vain ohimenevän aistiärsykkeen. Kivoja melodioita, tuplabasarit ja laukkakompit sekä kaiken yllä kaartelevat vokaalit - tuttua kauraa jo -80-luvulta. Mutta Heavenly tekee saman, tuhansia kertoja kuullun "lastentarhahevin" (Destructionin Schmierin termi) hyvin, ja Sign of the Winneria jaksaa kuunnella, vaikka siitä onkin vaikea innostua puhua pälättämään tuntitolkulla.
Yksi tärkeimpiä syitä levyn toimivuuteen, ainakin minulle, löytyy mikrofonin takaa: Sottoa syytellään monien muiden solistien (vuoroin Michael Kisken, Tim "Ripper" Owensin ja ties kenen) imitoinnista, ja tokihan väitteellä on perää, sillä Sottolla ei ole kovin uniikki ääni. Mutta hän laulaa hyvin, riittävästi varioiden ja asiallisesti tulkiten; vaikka hän kuulostaa toisinaan Kiskelle ja Ripperille, ääni sopii musiikkiin. Lisäksi hänellä on varsin huomattava ääniala, ja levylle on eksynyt joukko vahvoja ylä-ääniä.
Kappaleista on vaikea sanoa mitään, mikä ei olisi A) liian geneeristä tai B) liian spesifiä. Ongelmana on, jälleen kerran, se, että Heavenly kuulostaa kyllä hyvältä, mutta niin kovin tavanomaiselta, että mitään omaa yksittäistä piirrettä ei tahdo löytyä. Jos mukaan ei lasketa umpisurkeita ja hädintuskin kieliopillisesti oikein kirjoitettuja lyriikoita ("Wings of destiny follow the wind / Wind of destiny follow your dreams"; ilmeisesti kyseessä on muuten konseptilevy, mutta tämän tasoisella englannin pahoinpitelyllä siitä ei ota selvää kuin Sotto itse), mikään ei ärsytä, mutta vastaavasti joukko hyviä melodioita jää pyörimään korvien väliin pitkään levyn päättymisen jälkeen.
Yksi selvästi erilainen kappale levylle on kuitenkin eksynyt: The Angel. Kaksi minuuttia ja kuusi sekuntia pitkä veisu toisaalta sopii loistavasti mukaan, mutta silti se on... outo. Kappale alkaa hempeällä laululla, jossa ilmeisesti päähahmo on kuolemassa, ja kuulijasta vaikuttaa siltä, että kappale on vain pari minuuttinen tunnelmapala power-tykityksen välissä. Sitten: BAM. "You're the angel, you're the angel..." Kuorolaulua. Kiihtyvä tempo. Tuplabasarit. Sotto sooloilemassa kuoron yllä. Nousukiito. Ja biisi loppuu, seuraava alkaa. Ei tästä ota tolkkua - sinänsä hienoa, että yhtye ujutti yhden mindfuck-hetken joukkoon, mutta kappaleena se ei ole kovin erikoinen. Eikä se kuulosta kuvailuni perusteella kovin mindfuckilta, välttämättä, mutta kun ottaa kontekstiksi tyypillisen, keskinkertaisen ja innovaatioita välttävän power metal -tekeleen, The Angel on isku palleaan.
Sotton äänestä ja kappaleiden laadusta voidaan olla montaa mieltä, mutta se, mikä taitaa olla kaikille selvää, on se, että Sign of the Winner on sitä parempaa Heavenlyä, joskaan en ole varma onko se paras yhtyeen levyistä. Musiikillisesti, kansitaiteellisesti enkelitissit taitavat viedä voiton sekavasta laiva-ja-aalto-kristallipallosta about 6-1.
keskiviikko 11. maaliskuuta 2015
Grave Digger - The Grave Digger (2001)
Grave Diggerin uran selkein käännekohta oli vuoden 1993 The Reaper -levy, jonka vanavedessä yhtye saavutti kestävän suosionsa ja musiikillisen identiteettinsä. Koko -90-luvun ajan Grave Digger teki enemmän tai vähemmän onnistuneita levyjä, joiden joukossa on kaksi mestariteosta (Knights of the Cross ja Excalibur) ja loputkaan eivät ole huonoja tekeleitä. Vuosikymmenen päätteeksi, kuitenkin, kitaristi ja pääasiallinen säveltäjä Uwe Lulis otti ja lähti - vai potkittiinko, en tiedä. Tilalle ilmaantui ei-ihan-turha jässikkä, Manni Schmidt, joka oli puolestaan alkuperäinen Ragen kitaristi, joten kannukset oli hankittu vuosikymmenen ennen Grave Diggeriin liittymistä.
Tästä syystä The Grave Digger on hieman ristiriitainen levy: toiset pitävät sitä yhtyeen parhaana, toisille se on musta lammas (osuvaa, kun ottaa teeman huomioon); toisaalta levyllä on yhtyeen kenties progein biisi (The House), mutta pääilme on erittäinkin suoraviivainen. Mutta kyllä levy Grave Diggeriltä kuulostaa, sitä ei pidä erehtyä epäilemään, koska vaikka Chris Boltendahl potkisi kaikki muut pois ja jatkaisi jolkotteluaan yksin, lopputulos kuulostaisi edelleen Grave Diggeriltä, niin hyvässä kuin myös pahassa. Minulle The Grave Digger on jäänyt varsin vähän kuunnelluksi levyksi, vaikka en oikein tiedä miksi, sillä siltä löytyvät jotkin yhtyeen kenties onnistuneimmista yksittäisistä kappaleista, ja koukkujahan on, kuten aina, enemmän kuin riittävästi.
The Grave Digger on teemalevy, kuten pari edellistäkin, mutta tällä kertaa teema on löyhempi: goottilainen kauhukirjallisuus ja etenkin (kansikuvaankin asti päässyt) Edgar Allan Poe tarinoineen. Suoria Poe-uudelleenkerrontoja ovat ainakin (oma Poe-tuntemukseni on varsin heikko, mutta sitä kuitenkin hieman on) Raven, The House, King Pest, Haunted Palace, Scythe of Time, Spirits of the Dead sekä bonusbiisi Black Cat. Kuten kaikki Poensa lukeneet huomaavat, kappaleiden nimet ovat monesti yksi yhteen novellien/runojen nimet, kuten Black Cat, Spirits of the Dead sekä Raven, mutta muutkin on varsin helposti pääteltävissä (The House = Usherin talon häviö, The Fall of the House Usher jne.) Teemasta huolimatta lyriikat ovat tutulla tavalla kömpelöitä, eikä niistä puutuu kehnoja ja halpoja riimejä ("King, king Pest / he takes the rest / King, king Pest / The unknown guest" jne.), mutta se pitää ottaa oletusarvona, kun Grave Diggerin kanssa ollaan tekemisissä, eikä siitä voi olla oikeastaan närkästynytkään.
Manni Schmidtin riffikäsi oli erittäin terävässä tikissä 2000-luvun alussa, mistä hyvänä osoituksena olkoon vaikkapa Scythe of Timen pääriffi, joka on riittävän koukeroinen mutta suoraviivainen groovatakseen kulumatta puhki samantien. Sävellyksellisesti kappaleet ovat muutenkin varsin laadukasta työtä - puhutaan sitten suoraviivaisemmista veisuista a'la King Pest ja Funeral Procession tai (suhteellisesti) monipolvisemmista a'la The House ja vaikkapa uruilla maustettu aloitusraita Son of Evil. Kuten tuli jo alussa mainittua The House saattaa olla Grave Diggerin uran progein kappale, nimenomaan kappalerakennetta ajatellen, sillä veisu kiemurtelee ja välttelee ABABCBB-kaavaa kuin juristi totuutta. Okei, tokihan se tätä arkkityyppiä seurailee, mutta ei läheskään yhtä suorasti kuin about kaikki muut Grave Diggerin biisit - jopa yli kymmenen minuuttia pitkä Heart of Darkness (vuodelta 1994; kappale, joka pitelee edelleen Grave Diggeirn uran pisimmän kipaleen titteliä) tuntuu kaavamaisemmalta.
Sanoin Imperiumi.netiin tekemässä Return of the Reaper -arvostelussa (tämä ei ole autofellatiota, muuten, vaan koska toistan itseäni, myönnän sen rehdisti), että Grave Digger oli Tunes of Warin ja The Last Supperin välillä erehtymätön. Sanoja kirjoittaessani jätin henkisen varauksen juurikin The Grave Diggerin kohdalle, mutta nyt, tehokuunneltuani levyä parin päivän ajan, voin poistaa tuon varauksen. Ei se niin hyvä ole kuin Knights of the Cross tai Excalibur, mutta onpahan kuitenkin parempi kokonaisuus kuin Tunes of War.
Tästä syystä The Grave Digger on hieman ristiriitainen levy: toiset pitävät sitä yhtyeen parhaana, toisille se on musta lammas (osuvaa, kun ottaa teeman huomioon); toisaalta levyllä on yhtyeen kenties progein biisi (The House), mutta pääilme on erittäinkin suoraviivainen. Mutta kyllä levy Grave Diggeriltä kuulostaa, sitä ei pidä erehtyä epäilemään, koska vaikka Chris Boltendahl potkisi kaikki muut pois ja jatkaisi jolkotteluaan yksin, lopputulos kuulostaisi edelleen Grave Diggeriltä, niin hyvässä kuin myös pahassa. Minulle The Grave Digger on jäänyt varsin vähän kuunnelluksi levyksi, vaikka en oikein tiedä miksi, sillä siltä löytyvät jotkin yhtyeen kenties onnistuneimmista yksittäisistä kappaleista, ja koukkujahan on, kuten aina, enemmän kuin riittävästi.
The Grave Digger on teemalevy, kuten pari edellistäkin, mutta tällä kertaa teema on löyhempi: goottilainen kauhukirjallisuus ja etenkin (kansikuvaankin asti päässyt) Edgar Allan Poe tarinoineen. Suoria Poe-uudelleenkerrontoja ovat ainakin (oma Poe-tuntemukseni on varsin heikko, mutta sitä kuitenkin hieman on) Raven, The House, King Pest, Haunted Palace, Scythe of Time, Spirits of the Dead sekä bonusbiisi Black Cat. Kuten kaikki Poensa lukeneet huomaavat, kappaleiden nimet ovat monesti yksi yhteen novellien/runojen nimet, kuten Black Cat, Spirits of the Dead sekä Raven, mutta muutkin on varsin helposti pääteltävissä (The House = Usherin talon häviö, The Fall of the House Usher jne.) Teemasta huolimatta lyriikat ovat tutulla tavalla kömpelöitä, eikä niistä puutuu kehnoja ja halpoja riimejä ("King, king Pest / he takes the rest / King, king Pest / The unknown guest" jne.), mutta se pitää ottaa oletusarvona, kun Grave Diggerin kanssa ollaan tekemisissä, eikä siitä voi olla oikeastaan närkästynytkään.
Manni Schmidtin riffikäsi oli erittäin terävässä tikissä 2000-luvun alussa, mistä hyvänä osoituksena olkoon vaikkapa Scythe of Timen pääriffi, joka on riittävän koukeroinen mutta suoraviivainen groovatakseen kulumatta puhki samantien. Sävellyksellisesti kappaleet ovat muutenkin varsin laadukasta työtä - puhutaan sitten suoraviivaisemmista veisuista a'la King Pest ja Funeral Procession tai (suhteellisesti) monipolvisemmista a'la The House ja vaikkapa uruilla maustettu aloitusraita Son of Evil. Kuten tuli jo alussa mainittua The House saattaa olla Grave Diggerin uran progein kappale, nimenomaan kappalerakennetta ajatellen, sillä veisu kiemurtelee ja välttelee ABABCBB-kaavaa kuin juristi totuutta. Okei, tokihan se tätä arkkityyppiä seurailee, mutta ei läheskään yhtä suorasti kuin about kaikki muut Grave Diggerin biisit - jopa yli kymmenen minuuttia pitkä Heart of Darkness (vuodelta 1994; kappale, joka pitelee edelleen Grave Diggeirn uran pisimmän kipaleen titteliä) tuntuu kaavamaisemmalta.
Sanoin Imperiumi.netiin tekemässä Return of the Reaper -arvostelussa (tämä ei ole autofellatiota, muuten, vaan koska toistan itseäni, myönnän sen rehdisti), että Grave Digger oli Tunes of Warin ja The Last Supperin välillä erehtymätön. Sanoja kirjoittaessani jätin henkisen varauksen juurikin The Grave Diggerin kohdalle, mutta nyt, tehokuunneltuani levyä parin päivän ajan, voin poistaa tuon varauksen. Ei se niin hyvä ole kuin Knights of the Cross tai Excalibur, mutta onpahan kuitenkin parempi kokonaisuus kuin Tunes of War.
maanantai 9. maaliskuuta 2015
Finntroll - Jaktens Tid (2001)
En ole koskaan pitänyt Finntrollista - kuuntelin heitä yläaste- ja lukioikäisenä, koska peikkohumppahevi-konsepti oli juuri sopivan sekopäinen ollakseen kiinnostava, mutta minulle yhtye ei ole koskaan päässyt konseptinsa yläpuolella. Tai ainakaan niillä levyillä, jotka tunnen, kuinka pinnallisesti tahansa. Totta puhuakseni kuuntelin muutaman viikon ajan Finntrollia puolitoista vuotta sitten varsin intensiivisesti, ja, yllättäen kenties, samasta syystä kuin teininä: ruotsin kurssista oli päästävä läpi. En tiedä oliko se Trollhornin ja kumppanien peikkoista johdatusta, mutta tähän päivään mennessä ainoa ruotsin kurssi, mistä en ole päässyt läpi, on preppauskurssi yliopistossa, jota muuan yli-innokas pedagoginalku piti oppilaiden nöyryyttämisen alustana.
Vaikka tuskinpa kristittyjen surmaamisella humanistisen tiedekunnan virkamiesruotsista läpi mennään, mutta pisarana meressä, pisarana meressä. Itseasissa, nyt kun kerran aiheeseen eksyttiin, mainittakoon, että abi-vuonna lukiossa meillä oli vihon viimeinen ruotsin kurssi lukiossa, joka "huipentui" suulliseen kokeeseen. Suullinen koe suoritettiin parikeskusteluna opettajan edessä, ja keskustelua ohjasi A4-kokoinen kuvakollaasi. Ystäväni ja minä olimme tismalleen yhtä huonoja tala på svenska, joten keskustelun lähestyessä matelevan hitaasti viiden minuutin rajapyykkiä (keskustelun piti kestää vartin), vedin viimeisen oljenkorteni kekoon: osoitin kuvaa kitarasta ja sanoin "Det är min guitar. Det namnt är Trollhammaren." Ystäväni ei päässyt kurssia läpi, minä pääsin - ja tahdon kuvitella, että se oli Trollhammarenin ansiosta.
Jaktens Tid on juuri niin Finntroll kuin Finntroll olla ja voi. En pidä siitä, vaikka tarkemmat syyt jääkööt metafyysiseksi haihatteluksi. Ehkä ongelma, tai ainakin osa sitä, on, ettei yhtye koskaan pääse konseptinsa herraksi, vaan peikkohumppahevi on ideana kiinnostavampi kuin mitä Finntrollin musiikki itsessään on. Musiikki on kiinnostavaa, kyllä, mutta mielestäni siltä puuttuu syvyyttä: sitä kyllä kuuntelee kuullakseen miltä kolmen toisiinsa sopimattoman/heikosti sopivan sanan yhdistelmä kuulostaa, mutta analysointi tai mikään sen kummempi (v)ihastuminen jää tapahtumatta. Jaktens Tid jää taustamusiikiksi, metsässä rymyäviksi Rölleiksi, joita ei oikein tahdo ottaa tosissaan. Ja, näin luulen, yhtye tietää sen.
Vaikka tuskinpa kristittyjen surmaamisella humanistisen tiedekunnan virkamiesruotsista läpi mennään, mutta pisarana meressä, pisarana meressä. Itseasissa, nyt kun kerran aiheeseen eksyttiin, mainittakoon, että abi-vuonna lukiossa meillä oli vihon viimeinen ruotsin kurssi lukiossa, joka "huipentui" suulliseen kokeeseen. Suullinen koe suoritettiin parikeskusteluna opettajan edessä, ja keskustelua ohjasi A4-kokoinen kuvakollaasi. Ystäväni ja minä olimme tismalleen yhtä huonoja tala på svenska, joten keskustelun lähestyessä matelevan hitaasti viiden minuutin rajapyykkiä (keskustelun piti kestää vartin), vedin viimeisen oljenkorteni kekoon: osoitin kuvaa kitarasta ja sanoin "Det är min guitar. Det namnt är Trollhammaren." Ystäväni ei päässyt kurssia läpi, minä pääsin - ja tahdon kuvitella, että se oli Trollhammarenin ansiosta.
Jaktens Tid on juuri niin Finntroll kuin Finntroll olla ja voi. En pidä siitä, vaikka tarkemmat syyt jääkööt metafyysiseksi haihatteluksi. Ehkä ongelma, tai ainakin osa sitä, on, ettei yhtye koskaan pääse konseptinsa herraksi, vaan peikkohumppahevi on ideana kiinnostavampi kuin mitä Finntrollin musiikki itsessään on. Musiikki on kiinnostavaa, kyllä, mutta mielestäni siltä puuttuu syvyyttä: sitä kyllä kuuntelee kuullakseen miltä kolmen toisiinsa sopimattoman/heikosti sopivan sanan yhdistelmä kuulostaa, mutta analysointi tai mikään sen kummempi (v)ihastuminen jää tapahtumatta. Jaktens Tid jää taustamusiikiksi, metsässä rymyäviksi Rölleiksi, joita ei oikein tahdo ottaa tosissaan. Ja, näin luulen, yhtye tietää sen.
torstai 5. maaliskuuta 2015
Fear Factory - Digimortal (2001)
Tutustuin Fear Factoryyn nimeltä yläaste- tai lukioikäisenä, suunnilleen Transgressionin julkaisun aikoihin, hieman jälkeen, koska muistan lainanneeni em. lätyn kirjastosta. Kuuntelin levyn kerran tai kaksi taustalla läpi ja en tahtonut saada aikaan oikein minkäänlaista mielipidettä, joten kysyin frendiltäni Pimulta hänen näkemystään yhtyeestä. Tyly tuomio oli: "Hyi vittu mitä paskaa." Ongelma oli, sikäli kun sen muistan oikein, yhtyeen vahva rytmipainottuneisuus, "tönkkö-tönkkö"-riffit, kuten ystäväni niitä kutsui. Tönkkö-tönkkö-riffit ovat juuri sitä mitä termi antaa ymmärtääkin: tönk(tauko)tönkkö.tönk.tönk.tö.tönk.tönkkötönkkötönkkö. Yllättävän vaikea transkriptata, mutta eiköhän tuosta tule periaate läpi. Niin tai näin, ystävälleni tönkkö-tönkkö-riffit olivat suurimpia kirosanoja sitten Sakara recordsin (tuskin kaipaa selittelyä, kun otetaan huomioon, että Stam1na ja Mokoma, ystäväni mielestä, erikoistuivat tönkkö-tönkköön).
Vuosia myöhemmin perehdyin uudelleen Fear Factoryyn, tällä kertaa lainaten Demanufacturen, jota, ainakin joissakin piireissä, pidettiin yhtyeen parhaana levynä. Paneuduin kuunteluun hieman enemmän ja totesin, että kyllähän siinä levyssä oli pointtia, vaikka tarkemman analyysin päätin jättää siihen, että ostaisin em. levyn omaksi. En ostanut, enkä ole vieläkään ostanut kuin yhden Fear Factory -levytyksen, käsiteltävän Digimortalin. Miksi juuri Digimortalin, kysyt - levyn, jota pidetään yhtyeen heikoimpien joukossa? Koska se oli halvalla, muistaakseni neljällä eurolla. Olkoon tämä oppitunti, että vaikka jokin olisi halpaa, sen hankkiminen ei ole aina paras mahdollinen idea, vaan sijoittaminen laatuun kannattaa pitemmällä tähtäimellä.
Digimortal on auttamattoman tylsä levy. Se on tekemällä tehty, yhtyeen soitto ei elä ja kappaleet ovat kuivempia kuin byrokraatin huumorintaju; sävellykset ovat juurikin tönkkö-tönkköä pahimmillaan. Hieman vajaan tunnin mittainen kiekko on, kaiken muun hyvän lisäksi, auttamatta liian pitkä. Totta puhuakseni kyseessä on niin heikko levy, että en tahdo keksiä mitään järkevää sanottavaa siitä, joten sen sijaan kirjaan yksittäisiä hetkiä, jotka ovat häirinneet minua alusta asti:
1. Linchpinin kertosäkeen huuto, joka kuulostaa "God-dammit, I'm poor!". Todellisuudessa lyriikat menevät: "Can't tear me apart!", mutta hulvaton Youtube-kommentti osuu lähemmäs totuutta, kun artikulaatiota mietitään.
2. Hurt Conveyorin päälle lätkäistyt efektit ovat liian kovalla, ja niistä tulee jokaisella kerralla se fiilis, että kuulokkeeni ovat hajalla, liitäntä epätäydellinen ja rätinä syntyy siitä. Ja koska efekti on niin kovalla... huoh.
3. Back the Fuck Up olisi kappaleena, jo pelkästään nimensä puolestakin, paska, mutta kun sekaan on pitänyt vielä, kaiken hyvän lisäksi, sotkea räppiä. Okei, räppi hevissä voi toimiakin, mutta se pitäisi tehdä tätä paremmin, huomattavasti paremmin - sekä räppi, että hevi.
Onhan näitä yksittäisiä narinoita, mutta lopputulos on se, että Digimortal ei ansaitse tämän enempää huomiota. Se on tylsä levy, sieluton (haha, Fear Factoryn ensimmäinen levy oli Soul of a New Machine, get it?) ja kaikessa yksinkertaisuudessaan huono kiekko. Jopa kansikin on keskinkertainen.
Vuosia myöhemmin perehdyin uudelleen Fear Factoryyn, tällä kertaa lainaten Demanufacturen, jota, ainakin joissakin piireissä, pidettiin yhtyeen parhaana levynä. Paneuduin kuunteluun hieman enemmän ja totesin, että kyllähän siinä levyssä oli pointtia, vaikka tarkemman analyysin päätin jättää siihen, että ostaisin em. levyn omaksi. En ostanut, enkä ole vieläkään ostanut kuin yhden Fear Factory -levytyksen, käsiteltävän Digimortalin. Miksi juuri Digimortalin, kysyt - levyn, jota pidetään yhtyeen heikoimpien joukossa? Koska se oli halvalla, muistaakseni neljällä eurolla. Olkoon tämä oppitunti, että vaikka jokin olisi halpaa, sen hankkiminen ei ole aina paras mahdollinen idea, vaan sijoittaminen laatuun kannattaa pitemmällä tähtäimellä.
Digimortal on auttamattoman tylsä levy. Se on tekemällä tehty, yhtyeen soitto ei elä ja kappaleet ovat kuivempia kuin byrokraatin huumorintaju; sävellykset ovat juurikin tönkkö-tönkköä pahimmillaan. Hieman vajaan tunnin mittainen kiekko on, kaiken muun hyvän lisäksi, auttamatta liian pitkä. Totta puhuakseni kyseessä on niin heikko levy, että en tahdo keksiä mitään järkevää sanottavaa siitä, joten sen sijaan kirjaan yksittäisiä hetkiä, jotka ovat häirinneet minua alusta asti:
1. Linchpinin kertosäkeen huuto, joka kuulostaa "God-dammit, I'm poor!". Todellisuudessa lyriikat menevät: "Can't tear me apart!", mutta hulvaton Youtube-kommentti osuu lähemmäs totuutta, kun artikulaatiota mietitään.
2. Hurt Conveyorin päälle lätkäistyt efektit ovat liian kovalla, ja niistä tulee jokaisella kerralla se fiilis, että kuulokkeeni ovat hajalla, liitäntä epätäydellinen ja rätinä syntyy siitä. Ja koska efekti on niin kovalla... huoh.
3. Back the Fuck Up olisi kappaleena, jo pelkästään nimensä puolestakin, paska, mutta kun sekaan on pitänyt vielä, kaiken hyvän lisäksi, sotkea räppiä. Okei, räppi hevissä voi toimiakin, mutta se pitäisi tehdä tätä paremmin, huomattavasti paremmin - sekä räppi, että hevi.
Onhan näitä yksittäisiä narinoita, mutta lopputulos on se, että Digimortal ei ansaitse tämän enempää huomiota. Se on tylsä levy, sieluton (haha, Fear Factoryn ensimmäinen levy oli Soul of a New Machine, get it?) ja kaikessa yksinkertaisuudessaan huono kiekko. Jopa kansikin on keskinkertainen.
keskiviikko 4. maaliskuuta 2015
Eternal Tears of Sorrow - A Virgin and a Whore (2001)
Eternal Tears of Sorrow'n neljäs levy, A Virgin and a Whore nauttii varsinaista "kuttisuosiota" - se mahtuu MetalStorm.net -sivustolla maailman kahdensadan parhaan metallilevyn joukkoon, vaikka yhtyeestä ja lätystä puhutaan suhteellisen vähän, kun vertaa esimerkiksi samoilta paikkeilta listaa löytyvästä Dimmu Borgirin Enthrone Darkness Triumphantista. Okei, hieman väärin vertailla suomalaisen melodisen death metalin (? - tähän palaan myöhemmin) kulttiklassikkoa ja yhtä nykyäärimetallin kulmakivistä, mutta jos arvosana on sama, vain marginaalisella erolla, ja molemmilla on huomattava määrä ääniä, miksi asiaa ei saisi huomioida? Pitkällinen, sivuraiteille ajautunut johdanto, jonka pointtina oli osoittaa, että A Virgin and a Whore on yllättävänkin suosittu ja pidetty levy.
Niin, joo, enkä minä pidä siitä. Häähää, vastarannalla keskisormeani heiluttelen, jälleen kerran.
Se siitä leikinlaskusta, sillä olen todella kamppaillut tämän kantani kanssa, koska näennäisesti kaikki todella on paikallaan: sävellykset ovat hyviä, ne varioivat riittävästi ja kappaleissa löytyy selvät koukut; soundikin on yhyteen oma, ja vaikka mielleyhtymiä moniin muihin poppoisiin tulee, Eternal Tears of Sorrow kuulostaa vain Eternal Tears of Sorrow'lta. Tyylillisesti musiikille en parempaakaan termiä ole keksinyt kuin melodinen death metal, vaikka tuo death-osuus on varsin... no, vähäinen; lähemmäs todellista soundia pääsee vertaamalla Kalmahiin (ei sattumaa, kun sama säveltäjä oli molemmissa) ja Children of Bodomiin, mutta heittämällä mukaan roimalla kädellä isoa paisuttelua. Pidän tyylistä, siitä ei pääse mihinkään, vaikka potentiaali jääkin osin lunastamatta.
Suurin ongelma, ilman mitään epäilystä, on Altti Veteläisen kärinävokaalit. Kun musiikki on dramaattista, melodista ja toisinaan hyvinkin tunneskaalalla koukeroista, kärinän pitäisi olla riittävän laadukasta, että se kulkisi mukana ylä- ja alamäissä, voimistaen isoja kohtia, heikentäen pieniä kohtia - ihan kuten mikä tahansa laulu. Sen sijaan Veteläisen tulkinta on liian monotonista, yksiulotteista ja - sori nyt vaan - tylsää. Kappaleet, joita pitäisi kuljettaa reippaalla kädellä osiosta, melodiasta ja tunnelmasta toiseen, latistuvat heikon vokaaliesityksen jälkeen. Tämän takia kappaleet, jotka ovat selvästi eniten erilaisia koko levyllä, ovat ne parhaat veisut: Fall of Man on sävellyksenä paras, mutta kertosäkeen koukkua vahvistetaan matalammalla örinällä, well done; The River Flows Frozen sisältää hienoa puhdasta laulua, jonka kautta kappaleen draamankaari selkeytyy ja vahvistuu, eikä edes ankea kärinä pilaa loppupuoliskoa, ja sama pätee The Last One for Lifea; lisäksi myös eittämättä varsin erikoinen Accept-laina Sick, Dirty and Mean, joka vedetään läpi käytännössä puhuen, toimii keskivertoa paremmin.
Yleensä minulle levyillä ei ole mitään näin selkeää dealbreakeria kuin Veteläisen (tohdinko sanoa...) vetelä (hulvatonta, eikö?) ilmaisu, mutta minkäs sille tekee, että muutoin varsin hyvältä vaikuttava levy menee pilalle yhden elementin takia. Voin hyvinkin kuvitella pitäväni Eternal Tears of Sorrow'sta, mutta en tästä levystä, en ennen kuin solistiongelma on ratkaisu.
P.S. Tämä on mielipiteeni, jos ei ole vielä sitä toitotettua riittävästi. Sinulla on oikeus olla toista mieltä.
Niin, joo, enkä minä pidä siitä. Häähää, vastarannalla keskisormeani heiluttelen, jälleen kerran.
Se siitä leikinlaskusta, sillä olen todella kamppaillut tämän kantani kanssa, koska näennäisesti kaikki todella on paikallaan: sävellykset ovat hyviä, ne varioivat riittävästi ja kappaleissa löytyy selvät koukut; soundikin on yhyteen oma, ja vaikka mielleyhtymiä moniin muihin poppoisiin tulee, Eternal Tears of Sorrow kuulostaa vain Eternal Tears of Sorrow'lta. Tyylillisesti musiikille en parempaakaan termiä ole keksinyt kuin melodinen death metal, vaikka tuo death-osuus on varsin... no, vähäinen; lähemmäs todellista soundia pääsee vertaamalla Kalmahiin (ei sattumaa, kun sama säveltäjä oli molemmissa) ja Children of Bodomiin, mutta heittämällä mukaan roimalla kädellä isoa paisuttelua. Pidän tyylistä, siitä ei pääse mihinkään, vaikka potentiaali jääkin osin lunastamatta.
Suurin ongelma, ilman mitään epäilystä, on Altti Veteläisen kärinävokaalit. Kun musiikki on dramaattista, melodista ja toisinaan hyvinkin tunneskaalalla koukeroista, kärinän pitäisi olla riittävän laadukasta, että se kulkisi mukana ylä- ja alamäissä, voimistaen isoja kohtia, heikentäen pieniä kohtia - ihan kuten mikä tahansa laulu. Sen sijaan Veteläisen tulkinta on liian monotonista, yksiulotteista ja - sori nyt vaan - tylsää. Kappaleet, joita pitäisi kuljettaa reippaalla kädellä osiosta, melodiasta ja tunnelmasta toiseen, latistuvat heikon vokaaliesityksen jälkeen. Tämän takia kappaleet, jotka ovat selvästi eniten erilaisia koko levyllä, ovat ne parhaat veisut: Fall of Man on sävellyksenä paras, mutta kertosäkeen koukkua vahvistetaan matalammalla örinällä, well done; The River Flows Frozen sisältää hienoa puhdasta laulua, jonka kautta kappaleen draamankaari selkeytyy ja vahvistuu, eikä edes ankea kärinä pilaa loppupuoliskoa, ja sama pätee The Last One for Lifea; lisäksi myös eittämättä varsin erikoinen Accept-laina Sick, Dirty and Mean, joka vedetään läpi käytännössä puhuen, toimii keskivertoa paremmin.
Yleensä minulle levyillä ei ole mitään näin selkeää dealbreakeria kuin Veteläisen (tohdinko sanoa...) vetelä (hulvatonta, eikö?) ilmaisu, mutta minkäs sille tekee, että muutoin varsin hyvältä vaikuttava levy menee pilalle yhden elementin takia. Voin hyvinkin kuvitella pitäväni Eternal Tears of Sorrow'sta, mutta en tästä levystä, en ennen kuin solistiongelma on ratkaisu.
P.S. Tämä on mielipiteeni, jos ei ole vielä sitä toitotettua riittävästi. Sinulla on oikeus olla toista mieltä.
maanantai 2. maaliskuuta 2015
Ensiferum - Ensiferum (2001)
Ensiferum on ollut tärkeä bändi minulle, yhdessä välissä: kahta ensimmäistä levyä pyöritimme ystäväni Hipin kanssa lähes non-stop, kunnes osasimme jokaisen pienenkin yksityiskohdan noista lätyistä, ja Ensiferumilta löytyvä, mielestäni edelleen yhtyeen kenties paras biisi, Treacherous Gods, oli musisointi aikoinani vakiokalustoa... Vaikka vedimmekin kappaleen puhtaan laulun sijasta ontuvalla örinälläni. Niin tai näin, Ensiferumia kävin katsomassa ahkerasti Victory Songsin julkaisun aikoihin, ja vielä nytkin se on yhtye, jota olen nähnyt useimmin livenä - ainoa toinen kandidaatti tuohon titteliin taitaa olla Moonsorrow, joita molempia kävimme Hipin kanssa katsomassa viitisen kertaa lyhyen ajan sisään.
Kun kuulin Ensiferumin ensikertaa, olin skeptinen, hyvin teinimäisellä tavalla: halusin olla pitämättä levystä, koska ystäväni vouhotti siitä, ja tahdoin olla vastarannankiiski, mutta viimeistään kolmannella kuuntelukerralla unohdin ennakkoasenteeni ja hyräilin kappaleita mukana ja taoin nyrkillä ilmaa. Yksitellen kappaleet, jotka eivät ensikuulemalla sytyttäneet, heräsivät eloon, saivat täysin oman olemuksensa ja levykokonaisuus nivoutui tiukaksi paketiksi. Edelleen olen sitä mieltä, että Ensiferum on erinomainen levykokonaisuus, täynnä pelkästään hyviä (ja joissakin tapauksissa erinomaisia) kappaleita - jokaisen suomalaisesta (folk?) metallista välittävän tulisikin tuntea Token of Time, Guardians of Fate ja Windrider (jota pidin pitkään fillerinä, shame on me!) paremmin kuin omat kiveksensä.
Miksi, silti, en hihku onnesta? Miksi sormeni eivät syyhynneet, kun tartuin "Miekankantajan" (Ensiferum = latinaa, miekankantaja) esikoiseen? Miksi en puinut nyrkkiä ilmassa, kun harpoin ympäri Itä-Helsingin lenkkipolkuja, levyä kuunnellen? Jälkimmäiseen yksi vastaus: en halunnut joutua putkaan epäilyttävästi käyttäytyvänä hörhönä. Muihin tärkein vastaus: olen kuluttanut Ensiferumin puhki.
Kuten sanoin alussa, kuuntelimme Hipin kanssa Ensiferumia aivan käsittämättömiä määriä. Kun olimme saaneet levyn loppuun, pistimme sen uudelleen alusta - aina välillä soittimessa jotakin muutakin käyttäen. Teinivuosien teholuukutus on jättänyt jälkensä, ja en enää pysty innostumaan Hero in a Dreamista samalla tavalla, vaikka kuinka yrittäisin. Kappaleet - sävellyksellisesti, sovituksellisesti ja tulkinnallisesti - ovat edelleen aivan yhtä hyviä kuin aiemminkin, mutta kun ne on kuullut niin monesti kuin minä olen kuullut, kappale, kuinka hyvä tahansa, on vaarassa väljähtyä. Ja juuri niin on tapahtunut.
Ensiferum kestää kuuntelua, se kestää teinipoikien lapsellisen innostunutta teholuukutusta, mutta silläkin on rajansa. Minä saavutin rajan joskus lukion lopun aikoihin, liian monta (?) vuotta sitten.
P.S. Jari Mäenpää on The Man, vaikka nykyinen Wintersun-sekoilu joukkorahoituksen, levy-yhtiön kanssa kiistelyn ja kaiken muun kanssa onkin... no, kyseenalaista.
Kun kuulin Ensiferumin ensikertaa, olin skeptinen, hyvin teinimäisellä tavalla: halusin olla pitämättä levystä, koska ystäväni vouhotti siitä, ja tahdoin olla vastarannankiiski, mutta viimeistään kolmannella kuuntelukerralla unohdin ennakkoasenteeni ja hyräilin kappaleita mukana ja taoin nyrkillä ilmaa. Yksitellen kappaleet, jotka eivät ensikuulemalla sytyttäneet, heräsivät eloon, saivat täysin oman olemuksensa ja levykokonaisuus nivoutui tiukaksi paketiksi. Edelleen olen sitä mieltä, että Ensiferum on erinomainen levykokonaisuus, täynnä pelkästään hyviä (ja joissakin tapauksissa erinomaisia) kappaleita - jokaisen suomalaisesta (folk?) metallista välittävän tulisikin tuntea Token of Time, Guardians of Fate ja Windrider (jota pidin pitkään fillerinä, shame on me!) paremmin kuin omat kiveksensä.
Miksi, silti, en hihku onnesta? Miksi sormeni eivät syyhynneet, kun tartuin "Miekankantajan" (Ensiferum = latinaa, miekankantaja) esikoiseen? Miksi en puinut nyrkkiä ilmassa, kun harpoin ympäri Itä-Helsingin lenkkipolkuja, levyä kuunnellen? Jälkimmäiseen yksi vastaus: en halunnut joutua putkaan epäilyttävästi käyttäytyvänä hörhönä. Muihin tärkein vastaus: olen kuluttanut Ensiferumin puhki.
Kuten sanoin alussa, kuuntelimme Hipin kanssa Ensiferumia aivan käsittämättömiä määriä. Kun olimme saaneet levyn loppuun, pistimme sen uudelleen alusta - aina välillä soittimessa jotakin muutakin käyttäen. Teinivuosien teholuukutus on jättänyt jälkensä, ja en enää pysty innostumaan Hero in a Dreamista samalla tavalla, vaikka kuinka yrittäisin. Kappaleet - sävellyksellisesti, sovituksellisesti ja tulkinnallisesti - ovat edelleen aivan yhtä hyviä kuin aiemminkin, mutta kun ne on kuullut niin monesti kuin minä olen kuullut, kappale, kuinka hyvä tahansa, on vaarassa väljähtyä. Ja juuri niin on tapahtunut.
Ensiferum kestää kuuntelua, se kestää teinipoikien lapsellisen innostunutta teholuukutusta, mutta silläkin on rajansa. Minä saavutin rajan joskus lukion lopun aikoihin, liian monta (?) vuotta sitten.
P.S. Jari Mäenpää on The Man, vaikka nykyinen Wintersun-sekoilu joukkorahoituksen, levy-yhtiön kanssa kiistelyn ja kaiken muun kanssa onkin... no, kyseenalaista.
sunnuntai 1. maaliskuuta 2015
Cradle of Filth - Bitter Suites to Succubi (2001)
Bitter Suites to Succubi on täyspitkäksi levyksi naamioitu EP. Jos poislasketaan intro Sin Deep My Wicked Angel ja äänimaisema Dinner at Deviant's Table, kolme on peräisin yhtyeen esikoislevyltä The Principle of Evil Made Fleshiltä (The Principle of Evil Made Flesh, Summer Dying Fast ja The Black Goddess Rises II) ja yksi koveri (No Time to Cry). Jäljelle jää siis neljä uutta kappaletta, jotka voisivat olla Midianin jämäveisuja... ja luultavasti ovatkin, kun ottaa huomioon kuinka pian mestariteokseksikin tituleeratun lätyn jälkeen Bitter Suites to Succubi on ulostettu. Kun tätä pohtii - täyshintaisena myydään neljää uutta biisiä - ei ole mikään ihme, että Cradle of Filth on saanut (syystäkin, toisinaan) varsin rankasti pökäleitä niskaansa. Mutta, tuhannen taalan (ja enemmänkin, kenties) kysymys on: ovatko neljä uutta biisiä hyviä?
Kyllä ja ei. Ne eivät yllä Midianin parhaiden hetkien tasolle, mutta toisaalta on Cradle of Filth paskempaakin tehnyt vuosien saatossa. All Hope in Eclipse esimerkiksi ei ole ollenkaan hassumpi kipale, ja mikä siitä tekee vielä hitusen kiinnostavamman on sen valelopetus, jota seuraa rallin nopein osio. Born in Burial Gown on "hittihakuinen" (heittomerkit, koska puhutaan kuitenkin varsin groteskista veisusta) ja tarttuvaksi tarkoitettu kipale, mutta jää/yltää asteikolla plus-miinus nollaan. Suicide and Other Comforts menee ohi, jättämättä mitään varsinaista vaikutelmaa. Scorched Earth Erotica saattaa olla uusista kappaleista paras, ja siitä tehty musiikkivideo jätti minuun aikanaan (yläasteikäisenä) vaikutuksen, koska se oli jotakin niin karmivaa - tuohon aikaan en saanut katsoa kauhua kuin kavereilla ja salaa, joten Cradle of Filthin C-luokan kauhumusavideo oli about goreinta, mitä kohtasin.
En omista The Principle of Evil Made Fleshiä, joten kolme uudelleen äänitettyä biisiä eivät tunnu pyhäinhäväistyksiltä, mutta ymmärrän, että jotkin vanhan Cradle of Filthin tuotannon fanit paskoivat tiilitalollisen kuullessaan ne ensikerran. Dani Filthin tulkinta on mennyt paljon alamäkeen jo vuoteen 2001 mennessä (mistä se jatkoi alamäkeään vielä pitkään), joten hänen aiemmin korviariipivä tulkintansa on taantunut maneeriseksi mölinäksi. Minun on tunnustettava eräs asia nyt: koska en tuntenut Bitter Suites to Succubia ostaessani yhtyeen esikoislevyä (enkä tunne vieläkään, kuten tuli tunnustettua), kuuntelin uudelleenäänitykset osana kokonaisuutta, jollaiseksi ostostani kuvittelin, ja ne eivät särähtäneet korvaani kovinkaan pahasti. Ehkä, jos kaiken fanikunnan muroihin kuseskelun jättää huomiotta, bändin tarkoitus oli tehdä vanhoista veisuista uudet versiot, jotka sopisivat uuteen, erilaiseen kontekstiin. Ottaen kaiken huomioon, mielestäni he onnistuivat varsin mallikkaasti.
Se, mikä levyltä todella särähtää korvaan ja pahasti, on umpiturha Sisters of Mercy -koveri No Time to Cry. Veisu ei sovi millään muotoa levy/EP-kokonaisuuteen, vaan on täysin tarpeeton kuriositeetti. Okei, ei se huono ole, mutta missään nimessä se ei sovi Summer Dying Fastin ja The Principle of Evil Made Fleshin väliin - ehkä se olisi kuin kotonaan Thronographylla. Ei, ei puhuta siitä, ei vielä, vaikka siitä minulla olisi paljonkin sanottavaa.
Onko Bitter Suites to Succubi ansainnut surkean maineensa? Ei, jos sen ottaa vastaan avoimin ja tässä tapauksessa tietämättömin mielin. Ei se hyvä levy ole - älä, rakas Lukija, käsitä väärin - mutta se ei ole niin susipaska kuinThornography, Nymphetamine jotkin toiset yhtyeen tuotokset. Jos The Principle of Evil Made Flesh ei ole tuttu (harvalle uudelle kuulijalle on, koska kymmenen vuoden yrittämisen jälkeen en ole em. tuotosta saanut hankittua, koska se on kaikkialla säädyttömän kovaan hintaan, jos on ollenkaan), siitä saattaa jopa nauttia, vaikkakin melko rajoitetusti.
Kyllä ja ei. Ne eivät yllä Midianin parhaiden hetkien tasolle, mutta toisaalta on Cradle of Filth paskempaakin tehnyt vuosien saatossa. All Hope in Eclipse esimerkiksi ei ole ollenkaan hassumpi kipale, ja mikä siitä tekee vielä hitusen kiinnostavamman on sen valelopetus, jota seuraa rallin nopein osio. Born in Burial Gown on "hittihakuinen" (heittomerkit, koska puhutaan kuitenkin varsin groteskista veisusta) ja tarttuvaksi tarkoitettu kipale, mutta jää/yltää asteikolla plus-miinus nollaan. Suicide and Other Comforts menee ohi, jättämättä mitään varsinaista vaikutelmaa. Scorched Earth Erotica saattaa olla uusista kappaleista paras, ja siitä tehty musiikkivideo jätti minuun aikanaan (yläasteikäisenä) vaikutuksen, koska se oli jotakin niin karmivaa - tuohon aikaan en saanut katsoa kauhua kuin kavereilla ja salaa, joten Cradle of Filthin C-luokan kauhumusavideo oli about goreinta, mitä kohtasin.
En omista The Principle of Evil Made Fleshiä, joten kolme uudelleen äänitettyä biisiä eivät tunnu pyhäinhäväistyksiltä, mutta ymmärrän, että jotkin vanhan Cradle of Filthin tuotannon fanit paskoivat tiilitalollisen kuullessaan ne ensikerran. Dani Filthin tulkinta on mennyt paljon alamäkeen jo vuoteen 2001 mennessä (mistä se jatkoi alamäkeään vielä pitkään), joten hänen aiemmin korviariipivä tulkintansa on taantunut maneeriseksi mölinäksi. Minun on tunnustettava eräs asia nyt: koska en tuntenut Bitter Suites to Succubia ostaessani yhtyeen esikoislevyä (enkä tunne vieläkään, kuten tuli tunnustettua), kuuntelin uudelleenäänitykset osana kokonaisuutta, jollaiseksi ostostani kuvittelin, ja ne eivät särähtäneet korvaani kovinkaan pahasti. Ehkä, jos kaiken fanikunnan muroihin kuseskelun jättää huomiotta, bändin tarkoitus oli tehdä vanhoista veisuista uudet versiot, jotka sopisivat uuteen, erilaiseen kontekstiin. Ottaen kaiken huomioon, mielestäni he onnistuivat varsin mallikkaasti.
Se, mikä levyltä todella särähtää korvaan ja pahasti, on umpiturha Sisters of Mercy -koveri No Time to Cry. Veisu ei sovi millään muotoa levy/EP-kokonaisuuteen, vaan on täysin tarpeeton kuriositeetti. Okei, ei se huono ole, mutta missään nimessä se ei sovi Summer Dying Fastin ja The Principle of Evil Made Fleshin väliin - ehkä se olisi kuin kotonaan Thronographylla. Ei, ei puhuta siitä, ei vielä, vaikka siitä minulla olisi paljonkin sanottavaa.
Onko Bitter Suites to Succubi ansainnut surkean maineensa? Ei, jos sen ottaa vastaan avoimin ja tässä tapauksessa tietämättömin mielin. Ei se hyvä levy ole - älä, rakas Lukija, käsitä väärin - mutta se ei ole niin susipaska kuin
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)