Fear Factory - Digimortal (2001)

Tutustuin Fear Factoryyn nimeltä yläaste- tai lukioikäisenä, suunnilleen Transgressionin julkaisun aikoihin, hieman jälkeen, koska muistan lainanneeni em. lätyn kirjastosta. Kuuntelin levyn kerran tai kaksi taustalla läpi ja en tahtonut saada aikaan oikein minkäänlaista mielipidettä, joten kysyin frendiltäni Pimulta hänen näkemystään yhtyeestä. Tyly tuomio oli: "Hyi vittu mitä paskaa." Ongelma oli, sikäli kun sen muistan oikein, yhtyeen vahva rytmipainottuneisuus, "tönkkö-tönkkö"-riffit, kuten ystäväni niitä kutsui. Tönkkö-tönkkö-riffit ovat juuri sitä mitä termi antaa ymmärtääkin: tönk(tauko)tönkkö.tönk.tönk.tö.tönk.tönkkötönkkötönkkö. Yllättävän vaikea transkriptata, mutta eiköhän tuosta tule periaate läpi. Niin tai näin, ystävälleni tönkkö-tönkkö-riffit olivat suurimpia kirosanoja sitten Sakara recordsin (tuskin kaipaa selittelyä, kun otetaan huomioon, että Stam1na ja Mokoma, ystäväni mielestä, erikoistuivat tönkkö-tönkköön).

Vuosia myöhemmin perehdyin uudelleen Fear Factoryyn, tällä kertaa lainaten Demanufacturen, jota, ainakin joissakin piireissä, pidettiin yhtyeen parhaana levynä. Paneuduin kuunteluun hieman enemmän ja totesin, että kyllähän siinä levyssä oli pointtia, vaikka tarkemman analyysin päätin jättää siihen, että ostaisin em. levyn omaksi. En ostanut, enkä ole vieläkään ostanut kuin yhden Fear Factory -levytyksen, käsiteltävän Digimortalin. Miksi juuri Digimortalin, kysyt - levyn, jota pidetään yhtyeen heikoimpien joukossa? Koska se oli halvalla, muistaakseni neljällä eurolla. Olkoon tämä oppitunti, että vaikka jokin olisi halpaa, sen hankkiminen ei ole aina paras mahdollinen idea, vaan sijoittaminen laatuun kannattaa pitemmällä tähtäimellä.

Digimortal on auttamattoman tylsä levy. Se on tekemällä tehty, yhtyeen soitto ei elä ja kappaleet ovat kuivempia kuin byrokraatin huumorintaju; sävellykset ovat juurikin tönkkö-tönkköä pahimmillaan. Hieman vajaan tunnin mittainen kiekko on, kaiken muun hyvän lisäksi, auttamatta liian pitkä. Totta puhuakseni kyseessä on niin heikko levy, että en tahdo keksiä mitään järkevää sanottavaa siitä, joten sen sijaan kirjaan yksittäisiä hetkiä, jotka ovat häirinneet minua alusta asti:

1. Linchpinin kertosäkeen huuto, joka kuulostaa "God-dammit, I'm poor!". Todellisuudessa lyriikat menevät: "Can't tear me apart!", mutta hulvaton Youtube-kommentti osuu lähemmäs totuutta, kun artikulaatiota mietitään.

2. Hurt Conveyorin päälle lätkäistyt efektit ovat liian kovalla, ja niistä tulee jokaisella kerralla se fiilis, että kuulokkeeni ovat hajalla, liitäntä epätäydellinen ja rätinä syntyy siitä. Ja koska efekti on niin kovalla... huoh.

3. Back the Fuck Up olisi kappaleena, jo pelkästään nimensä puolestakin, paska, mutta kun sekaan on pitänyt vielä, kaiken hyvän lisäksi, sotkea räppiä. Okei, räppi hevissä voi toimiakin, mutta se pitäisi tehdä tätä paremmin, huomattavasti paremmin - sekä räppi, että hevi.

Onhan näitä yksittäisiä narinoita, mutta lopputulos on se, että Digimortal ei ansaitse tämän enempää huomiota. Se on tylsä levy, sieluton (haha, Fear Factoryn ensimmäinen levy oli Soul of a New Machine, get it?) ja kaikessa yksinkertaisuudessaan huono kiekko. Jopa kansikin on keskinkertainen.