Moonsorrow - Suden uni (2001)

Moonsorrow oli, jälleen, yksi tärkeistä bändeistä minulle teini-iässä, vaikka - kuten Ensiferumin kanssakin - sille lämpeneminen vei aikansa. Ensialkuun en tahtonut löytää pointtia ylipitkistä folkkimausteisista viisuista, joissa toistettiin samaa riffiä minuuttitolkulla. Sitten, puoliväkisin, ystäväni Hippi lainasi minulle Voimasta ja kunniasta ja pakotti kuuntelemaan ajatuksella, yksin, uppoutuen. Vastentahtoisesti tein niin ja vielä vastentahtoisemmin myönsin, että olihan se juuri niin kova kuin ystäväni väittikin. Niin kauan kuin levy oli minulla lainassa, kuuntelin sitä liikaa, liian monta kertaa, ja tänäkään päivänä en omista kyseistä kiekkoa, koska se tuli kuunneltua puhki.

Sen sijaan omistan Moonsorrow'n esikoislevyn, Suden unen, joka ei ole säväyttänyt koskaan. Ennen kuin viskotte lisää niitä mätiä hedelmiänne suuntaani, suosittelen kuuntelemaan pointtini, joka on kyllä varsin ontuva ja aina yhtä subjektiivinen: kappalemateriaali ei ole riittävän kovalla tasolla. Nyt, jos sitä tahdotte, saatte lupani viskoa mätiä kananmunia ja koirankakkapusseja näytölle siinä toiveessa, että maailmanlaajuinen verkko kantaisi tuoksut nenääni asti, edes jollakin astraalitasolla.

Levyn parhaat kappaleet, Köyliönjärven jäällä ja Pakanajuhla, ovat kyllä hyviä biisejä, joissa on selkeät koukut, joiden varaan sävellykset rakentuvat. Mutta jos pintaa hieman raaputtelee, alta paljastuu keskinkertainen sovitustyö, turhan yksinkertaiset ratkaisut sävellyksellisesti (erityisesti mieleesäni on tässä Pakanajuhlan pääriffi) ja monotoninen tunneskaala. Ne ovat yhden tempun oreja - toinen vahvan pääriffin, toinen tiesmillä soittimella (luultavasti koskettimilla, mutta haitarimaisella soundilla) soitetun melodian. Kun mietit Pakanajuhlaa, mieleesi tulee se kiipparisoundi, eikö niin? Ei ihme: sitä on liikaa etenkin kappaleen alkupuolella, ja minua se alkaa pänniä pian, etenkin kun riffi päämelodian taustalla ei ole erityisen kiinnostava, mikä tulikin jo mainittua.

Muut kappaleet eivät ole yhtä kiinnostavia - eivät huonoja, mutta eivät kyllä missään nimessä hyviäkään. Ville Sorvalin rääkynä ja Henri Sorvalin ammattitaitoinen sävellystyö pitävät paketin kasassa, vaikka paketti ei minua suuremmin houkuttelekaan avaamaan itseään sen tarkemmin. 1065: Aika on aivan liian pitkä eikä onnistu pitämään mielenkiintoani yllä, vaikka kuinka yritän paneutua siihen, ja valitettavasti sama pätee koko levyyn. Pitkissä kappaleissa ei ole lähtökohtaisesti mitään vikaa - helvetti, viidestä suosikkikappaleestani (jos toisinaan erehdyn yrittämään minkäänlaisten parhaiden biisien listan tekoa) neljä on yli kymmenminuuttisia ja se viides on poikkeustapaus - mutta pitkän kappaleet vaativat toimiakseen vahvan luurangon, jota en tahdo millään löytää Suden unen rykäisyistä (vaikka joku eksoskeletoni sieltä aina pilkahtelee, se ei ole riittävä kannattelemaan näin pitkiä kipaleita).

Suden uni ei puhuttele minua, ja se on suurin ongelma. Se myös kuulostaa liian selvästi esikoislevyltä, jolla yhtye vielä hakee tatsiaan musiikkiinsa. Toki siellä täällä on hyviä juttuja, mutta ne eivät kanna kokonaisuutta maaliin saakka. Ehkä jonakin päivänä koen valaistumisen - kuten Voimasta ja kunniasta kanssa kävi - mutta tähän mennessä, noin vuosikymmenen on/off-kuuntelulla näin ei ole tapahtunut, ja kenties tulevaisuudessa odottavaan hetkeen saakka kuuntelen mielummin vaikka sitten Kivenkantajaa tai V: Hävitettyä.