Eternal Tears of Sorrow - A Virgin and a Whore (2001)

Eternal Tears of Sorrow'n neljäs levy, A Virgin and a Whore nauttii varsinaista "kuttisuosiota" - se mahtuu MetalStorm.net -sivustolla maailman kahdensadan parhaan metallilevyn joukkoon, vaikka yhtyeestä ja lätystä puhutaan suhteellisen vähän, kun vertaa esimerkiksi samoilta paikkeilta listaa löytyvästä Dimmu Borgirin Enthrone Darkness Triumphantista. Okei, hieman väärin vertailla suomalaisen melodisen death metalin (? - tähän palaan myöhemmin) kulttiklassikkoa ja yhtä nykyäärimetallin kulmakivistä, mutta jos arvosana on sama, vain marginaalisella erolla, ja molemmilla on huomattava määrä ääniä, miksi asiaa ei saisi huomioida? Pitkällinen, sivuraiteille ajautunut johdanto, jonka pointtina oli osoittaa, että A Virgin and a Whore on yllättävänkin suosittu ja pidetty levy.

Niin, joo, enkä minä pidä siitä. Häähää, vastarannalla keskisormeani heiluttelen, jälleen kerran.

Se siitä leikinlaskusta, sillä olen todella kamppaillut tämän kantani kanssa, koska näennäisesti kaikki todella on paikallaan: sävellykset ovat hyviä, ne varioivat riittävästi ja kappaleissa löytyy selvät koukut; soundikin on yhyteen oma, ja vaikka mielleyhtymiä moniin muihin poppoisiin tulee, Eternal Tears of Sorrow kuulostaa vain Eternal Tears of Sorrow'lta. Tyylillisesti musiikille en parempaakaan termiä ole keksinyt kuin melodinen death metal, vaikka tuo death-osuus on varsin... no, vähäinen; lähemmäs todellista soundia pääsee vertaamalla Kalmahiin (ei sattumaa, kun sama säveltäjä oli molemmissa) ja Children of Bodomiin, mutta heittämällä mukaan roimalla kädellä isoa paisuttelua. Pidän tyylistä, siitä ei pääse mihinkään, vaikka potentiaali jääkin osin lunastamatta.

Suurin ongelma, ilman mitään epäilystä, on Altti Veteläisen kärinävokaalit. Kun musiikki on dramaattista, melodista ja toisinaan hyvinkin tunneskaalalla koukeroista, kärinän pitäisi olla riittävän laadukasta, että se kulkisi mukana ylä- ja alamäissä, voimistaen isoja kohtia, heikentäen pieniä kohtia  - ihan  kuten mikä tahansa laulu. Sen sijaan Veteläisen tulkinta on liian monotonista, yksiulotteista ja - sori nyt vaan - tylsää. Kappaleet, joita pitäisi kuljettaa reippaalla kädellä osiosta, melodiasta ja tunnelmasta toiseen, latistuvat heikon vokaaliesityksen jälkeen. Tämän takia kappaleet, jotka ovat selvästi eniten erilaisia koko levyllä, ovat ne parhaat veisut: Fall of Man on sävellyksenä paras, mutta kertosäkeen koukkua vahvistetaan matalammalla örinällä, well done; The River Flows Frozen sisältää hienoa puhdasta laulua, jonka kautta kappaleen draamankaari selkeytyy ja vahvistuu, eikä edes ankea kärinä pilaa loppupuoliskoa, ja sama pätee The Last One for Lifea; lisäksi myös eittämättä varsin erikoinen Accept-laina Sick, Dirty and Mean, joka vedetään läpi käytännössä puhuen, toimii keskivertoa paremmin.

Yleensä minulle levyillä ei ole mitään näin selkeää dealbreakeria kuin Veteläisen (tohdinko sanoa...) vetelä (hulvatonta, eikö?) ilmaisu, mutta minkäs sille tekee, että muutoin varsin hyvältä vaikuttava levy menee pilalle yhden elementin takia. Voin hyvinkin kuvitella pitäväni Eternal Tears of Sorrow'sta, mutta en tästä levystä, en ennen kuin solistiongelma on ratkaisu.

P.S. Tämä on mielipiteeni, jos ei ole vielä sitä toitotettua riittävästi. Sinulla on oikeus olla toista mieltä.