Grave Digger - The Grave Digger (2001)

Grave Diggerin uran selkein käännekohta oli vuoden 1993 The Reaper -levy, jonka vanavedessä yhtye saavutti kestävän suosionsa ja musiikillisen identiteettinsä. Koko -90-luvun ajan Grave Digger teki enemmän tai vähemmän onnistuneita levyjä, joiden joukossa on kaksi mestariteosta (Knights of the Cross ja Excalibur) ja loputkaan eivät ole huonoja tekeleitä. Vuosikymmenen päätteeksi, kuitenkin, kitaristi ja pääasiallinen säveltäjä Uwe Lulis otti ja lähti - vai potkittiinko, en tiedä. Tilalle ilmaantui ei-ihan-turha jässikkä, Manni Schmidt, joka oli puolestaan alkuperäinen Ragen kitaristi, joten kannukset oli hankittu vuosikymmenen ennen Grave Diggeriin liittymistä.

Tästä syystä The Grave Digger on hieman ristiriitainen levy: toiset pitävät sitä yhtyeen parhaana, toisille se on musta lammas (osuvaa, kun ottaa teeman huomioon); toisaalta levyllä on yhtyeen kenties progein biisi (The House), mutta pääilme on erittäinkin suoraviivainen. Mutta kyllä levy Grave Diggeriltä kuulostaa, sitä ei pidä erehtyä epäilemään, koska vaikka Chris Boltendahl potkisi kaikki muut pois ja jatkaisi jolkotteluaan yksin, lopputulos kuulostaisi edelleen Grave Diggeriltä, niin hyvässä kuin myös pahassa. Minulle The Grave Digger on jäänyt varsin vähän kuunnelluksi levyksi, vaikka en oikein tiedä miksi, sillä siltä löytyvät jotkin yhtyeen kenties onnistuneimmista yksittäisistä kappaleista, ja koukkujahan on, kuten aina, enemmän kuin riittävästi.

The Grave Digger on teemalevy, kuten pari edellistäkin, mutta tällä kertaa teema on löyhempi: goottilainen kauhukirjallisuus ja etenkin (kansikuvaankin asti päässyt) Edgar Allan Poe tarinoineen. Suoria Poe-uudelleenkerrontoja ovat ainakin (oma Poe-tuntemukseni on varsin heikko, mutta sitä kuitenkin hieman on) Raven, The House, King Pest, Haunted Palace, Scythe of Time, Spirits of the Dead sekä bonusbiisi Black Cat. Kuten kaikki Poensa lukeneet huomaavat, kappaleiden nimet ovat monesti yksi yhteen novellien/runojen nimet, kuten Black Cat, Spirits of the Dead sekä Raven, mutta muutkin on varsin helposti pääteltävissä (The House = Usherin talon häviö, The Fall of the House Usher jne.) Teemasta huolimatta lyriikat ovat tutulla tavalla kömpelöitä, eikä niistä puutuu kehnoja ja halpoja riimejä ("King, king Pest / he takes the rest / King, king Pest / The unknown guest" jne.), mutta se pitää ottaa oletusarvona, kun Grave Diggerin kanssa ollaan tekemisissä, eikä siitä voi olla oikeastaan närkästynytkään.

Manni Schmidtin riffikäsi oli erittäin terävässä tikissä 2000-luvun alussa, mistä hyvänä osoituksena olkoon vaikkapa Scythe of Timen pääriffi, joka on riittävän koukeroinen mutta suoraviivainen groovatakseen kulumatta puhki samantien. Sävellyksellisesti kappaleet ovat muutenkin varsin laadukasta työtä - puhutaan sitten suoraviivaisemmista veisuista a'la King Pest ja Funeral Procession tai (suhteellisesti) monipolvisemmista a'la The House ja vaikkapa uruilla maustettu aloitusraita Son of Evil. Kuten tuli jo alussa mainittua The House saattaa olla Grave Diggerin uran progein kappale, nimenomaan kappalerakennetta ajatellen, sillä veisu kiemurtelee ja välttelee ABABCBB-kaavaa kuin juristi totuutta. Okei, tokihan se tätä arkkityyppiä seurailee, mutta ei läheskään yhtä suorasti kuin about kaikki muut Grave Diggerin biisit - jopa yli kymmenen minuuttia pitkä Heart of Darkness (vuodelta 1994; kappale, joka pitelee edelleen Grave Diggeirn uran pisimmän kipaleen titteliä) tuntuu kaavamaisemmalta.

Sanoin Imperiumi.netiin tekemässä Return of the Reaper -arvostelussa (tämä ei ole autofellatiota, muuten, vaan koska toistan itseäni, myönnän sen rehdisti), että Grave Digger oli Tunes of Warin ja The Last Supperin välillä erehtymätön. Sanoja kirjoittaessani jätin henkisen varauksen juurikin The Grave Diggerin kohdalle, mutta nyt, tehokuunneltuani levyä parin päivän ajan, voin poistaa tuon varauksen. Ei se niin hyvä ole kuin Knights of the Cross tai Excalibur, mutta onpahan kuitenkin parempi kokonaisuus kuin Tunes of War.