maanantai 31. lokakuuta 2016

Cradle of Filth - Darkly, Darkly, Venus Aversa (2010)

Minulle Cradle of Filthin uusi tuleminen, parin heikon levyn jälkeinen renessanssi, alkoi Godspeed on Devil's Thunderilla. Levyllä oli voimaa, dramatiikkaa ja ideaa enemmän kuin kahta sitä edeltävällä... no, puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, paskakasalla. Ei sekään mikään mestariteos ole - ainakaan joutuessaan vertailuun vuosien 1996-2003 välisiin levytyksiin - mutta silti roima tasonnnosto. Darkly, Darkly, Venus Aversa on (huonon nimensä lisäksi) pitkälti Godspeed...:in toinen puolisko: yhtyeen omien sanojen mukaan feminiinimpi versio edeltäjästään. Samalla se on onnistunut levy, joka kuulostaa juuri siltä, mitä "feminiimpi Godspeed..." antaa ymmärtääkin.

Silti, jostain syystä, en tule tarttuneeksi Darkly...:n kovin usein. Oikeastaan en juuri koskaan, kun taas Damnation and a Day ja jopa Godspeed... pyörähtävät soittimessa tasaisemmin. En tiedä tarkkaa syytä tähän, jos mitään tarkkaa syytä on edes olemassa.

Ensimmäisen kuuntelun jälkeen olin aivan innoissani levystä: hehkutin sitä jopa yhtyeen parhaana tuotoksena muutaman kuukauden ajan, ja mielikuvissani säilyi kirkkaana tunne, joka minulla oli ensikuuntelulla. Siitä huolimatta en tullut juuri kuunnelleeksi Darkly...:ä; se jäi hyllyyn, epätasaisin väliajoin päätyen soittimeen, kuulostaen pelkältä kalpealta aavistukselta siitä muistikuvan mestariteoksesta. Silti en koskaan perunut sanojani, vaan pidin kiinni ensikuuntelun vaikutelmasta, koska enhän minä ole koskaan väärässä enkä tee vääriä johtopäätöksiä ensikuuntelulta, vaan makuni on ja arviointikykyni on, tunnetusti, erehtymätön.

(Kuivaa naurua, paljon.)

Darkly... ei ole huono, silti, mutta se on levy, johon ei ole mitään syytä palata. Siltä puuttuu... merkitys. Kappaleet lipuvat ohi - melodiat, riffit ja sanoitukset ovat kelvollisia, jopa hyviä, mutta kovin kuultuja - ja kun levy päättyy, on vaikea palauttaa mieleen oikeastaan ainuttakaan koukkua, yhtäkään selvää kertosäettä tai melodiaa. Paitsi, tietenkin, hittibiisimuottiin pakotetusta Forgive Me Father (I Have Sinned):in - edellislevyn The Death of Loven B-luokan klooni - joka on väkivalloin pakotettu tarttuvaksi. Levy on, yksinkertaisesti, vain yksi Cradle of Filth -levy lisää. That's it. Se ei tuo mitään uutta paletille, vaikka mitään osa-aluetta ei olekaan ylenkatsottu. Se ei tarjoa mitään, mitä aiemmat levyt eivät jo antaisi.

Ennen kuin aloin kuunnella Darkly...:ä tätä tekstiä varten, todella toivoin pitäväni siitä. Muistan yhtä kirkkaasti, kuinka hienon fiiliksen se tarjosi minulle viitisen vuotta sitten ensikuuntelulla, ja halusin osoittaa sen pitävän paikkansa. Mutta kun ei, ei niin millään. Huoh.

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Blind Guardian - At the Edge of Time (2010)

Yksi tähänastisen elämäni odotetuimpia levyjä on ollut Blind Guardianin At the Edge of Time. Katselin metafyysinen muna pystyssä studioklippejä Youtubesta ja yleisesti vain mehustelin kuulemillani faktahippusilla. Näin kovan odotuksen jälkeen lähes kaikki levyt maailmassa olisivat pettymyksiä tai niin varauksettoman faniuden läpikyllästämiä, ettei levyn oikealla tasolla ole mitään merkitystä. Uskaltaisin väittää, että At the Edge of Time ei kuulu kumpaankaan mainituista kategorioista, vaan se on aidosti Blindin paras levy sitten... No, minähän olen pitänyt kaikista yhtyeen levyistä paitsi A Twist in the Mythistä, joten kun sanon levyä parhaaksi sitten Imaginations from the Other Siden, se tarkoittaa paljon, todella paljon.

Tärkein syy (kaikkien hyvien levyjen takana, I might add) At the Edge of Timen erinomaisuuteen on sen poikkeuksellisen vahva kappalelistaus: levyltä ei löydy yhtään huonoa biisiä, vaikka kolme (valitettavasti peräkkäistä) biisiä hiukan heikompia ovatkin. Valkyries, Control the Divine ja War of the Throne ovat, epäilyksettä, levyn ei-niin-onnistunutta antia, mutta niidenkin heikkous on vain suhteellista: melkein millä tahansa muulla levyllä Control the Divine olisi se kirkkain timanttiralli. Kolmikosta ainoa, jonka leikkaisin kokonaisuudesta pois, on pianoballadi War of the Throne, koska levyllä on jo paljon parempi ja kiinnostavampi balladi, Curse My Name, joka lukeutuu yhtyeen hienoimpiin tunnelmapaloihin.

Sitten siihen liki-kritiikittömään ylistykseen, jota olen tähän mennessä pohjustanut. Jos kymmenestä rallista kolme on suhteessa hiukan heikompia, loput seitsemän eivät anna vastarinnalle mitään armoa. Löytyy massiivisia, mahtipontisia palasia puhdasta neroutta (Sacred Worlds, Wheel of Time), nopeampia ralleja, jotka olivat muutaman levyn mittaisella tauolla (Tanerlon (Into the Void), Ride Into Obsession, A Voice in the Dark) sekä progepyörittely Road of No Release. Hands down, parasta Blind Guardiania viiteentoista vuoteen, ajoittain koskaan. Omat suosikkini ovat (osin aiheensa puolesta) rivakka Ride Into Obsession sekä päätöseepos Wheel of Time. Molemmat suosikkini käsittelevät lyriikoissaan Robert Jordanin Wheel of Time -fantasiasarjan (joka on yksi parhaita tarinakokonaisuuksia, johon olen koskaan törmännyt) teemoja, etenkin Randin [spoileria!] mielen jakautumista sekä Shai'tanin houkutusta [/spoilerit]. Juuri näissä biiseissä levy nousee täysin toiselle tasolle, ohittaen jopa kaikki yhtyeen aiemmat mestariteokset, jos tälläinen kanta on edes sallittavaa sanottavaa, niin kanonisoituja yhtyeen levyt 1990-1998 ovat.

At the Edge of Time on pakko-ostos melo- ja sinfoniametallifaneille. Tietenkin näkökulmaani sumentaa se, miten suuren merkityksen levy on minulta saanut vuosien mittaan (jääköön tämä kommentti avaamatta tässä sen kummemmin), mutta en ole kuullut mistään, muutamaa ikuista vastarannankiiski-inisijää lukuun ottamatta ("yhyhy, eihän tämä kuulosta samalta kuin Imaginations from the Other Side, yhyhy, paskaa"), että kukaan olisi ollut pitämättä levystä. Sekin kertoo paljon... kuten levykin. Just trust me.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Avantasia - Angel of Babylon & The Wicked Symphony (2010)

Tobias Sammetilla on riittänyt tekemistä tällä vuosituhannella: Edguy suoltaa levyjä tasaista tahtia (laadusta puhuminen onkin sitten asia erikseen) ja Avantasia aktivoitui usean vuoden hiljaiselon jälkeen vuoden 2008 The Scarecrowlla. On enemmän kuin oikeutettua sanoa, että Avantasiasta tuli vakavasti otettava, pitkän tähtäimen projekti vasta The Scarecrown myötä - yhtyeen piti tehdä vain kaksi levyä (The Metal Opera -duon), jotka äänitettiin ja miksattiin yhtä aikaan, vaikka julkaistiinkin peräkkäisinä vuosina. (Lähteenä, jos niistä joku välittää, on tekemäni haastis Sammetin kanssa, mikä julkaistiin Imperiumissa vuoden alkupuolella.) Mutta se, että Avantasian suosio kasvaisi Edguyta suuremmaksi ja (ilman sarvia ja hampaita tulkiten) Sammetin pääprojektiksi, ei ollut vielä The Scarecrown jälkeen selvää, vaan levy olisi voinut jäädä ainutkertaiseksi kokeiluksi, eräänlaiseksi metallioopperoiden spinoffiksi.

No, eipä jäänyt, vaan Sammet teki saman, mitä hän oli alkuperäisten The Metal Opera -lättyjen kanssa tehnyt, eli julkaisi kaksi levyä yhtä aikaa. The Wicked Symphony ja Angel of Babylon julkaistiin samana päivänä, 3.4.2010, mikä tekee niistä sisaruslevyjen (System of a Downin Mezmerize/Hypnotize) kaksoslevyt. Ne eivät ole saman kolikon kaksi puolta, vaan saman kolikon saman puolen puolikkaat - toinen on ukkelin pää, toinen kruunu ukkelin päässä. Siitä syystä käsittelen levyt yhdessä blogitekstissä; toinen syy ratkaisulle on se, että kukaan ei jaksa lukea kahta peräkkäistä tekstiä, joissa teen tismalleen samat pointit, mitä nyt erisnimet vaihtuvat. (Ei sillä, että moista olisi tullut koskaan tehtyä tämän blogin kanssa... /itseironia).

Kaksi levyä, molemmat mitaltaan tunnin luokkaa, yhteensä kaksikymmentä kaksi biisiä (sisältäen kaksi yhdeksän minuuttista) - tietenkin joukossa on filleriä. Siinä missä Metallica ei olisi saanut Load/Reload -duoa karsimalla ei olisi saanut aikaan yhtä hyvää levyä, Avantasian duoa leikkelemällä saisi aikaan yhden aivan säädyttömän kovan levyn. Helvetti, heitän soittolistan tähän alle osoittaakseni pointtini:

1. Stargazers
2. Wastelands
3. States of Matter
4. Blizzard on a Broken Mirror
5. Runaway Train
6. Dying for an Angel
7. Death is Just a Feeling
8. The Wicked Symphony

(Kestoa noin tunti.)

Nyt joku, kuka vain, sanokaa minulle, että tämä ei olisi paras Avantasia-levy koskaan. Sitähän minäkin.

Valitettavasti tuplalevykokonaisuudelle mahtuu liikaa turhaa paskaa. Tai ei paskaa, varsinaisesti, vaan pelkkää jämää, ylimääräistä ja kokonaisuutta heikentävää filleriä. Parhaimmillaan materiaali on luvattoman kovaa, heikoimmillaan hampaista paikat irti repivää piinaa. Kuka olisi menettänyt mitään, jos Alone I Remember, Symphony of Life, Blowing Out the Flame tai  Forever Is a Long Time olisi jätetty julkaisematta? Aika harva, jos kukaan. Karsimalla Sammet olisi voinut tehdä levyn, joka ei jättäisi mitään mahdollisuuksia vastarintaan - sen sijaan hän teki kaksi levyä, joissa on kollektiivisesti laskettuna toinen levyllinen liikaa. Mielenkiintoinen havainto on myös se, että jämäbiisit asettuivat lopulta lähes yksinoikeudella Angel of Babylonille.

The Wicked Symphony on, epäilyksettä, levyistä parempi. Siltä löytyvät (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta) parhaat yksittäiset biisit, se pysyy paremmin kasassa kokonaisuutena ja sillä on (yhtä lukuun ottamatta) kiinnostavimmat vierailijat. Michael Kiske, Tim "Ripper" Owens, Klaus Meine ja Russel Allen ovat kaikki The Wicked Symphonylla - Angel of Babylonilla Allen ja Kiske vilahtavat, mutta loput levystä kuluu lähinnä Sammetin ja Jorn Landen (missä, siis, ei ole mitään vikaa) seurassa. Minä, ainakaan, en toivo Avantasialta, joka mainostaa olevansa metalliooppera, kahden solistin varaan rakentuvaa levykokonaisuutta, vaan monia, hyvin erilaisia tulkitsijoita. Ei sillä, kyllähän Angel of Babylonilta löytyy yksi niin upea biisi, että oksat helvettiin ja tuleen: Death Is Just a Feeling taitaa olla oma suosikkini koko Avantasia-diskografiasta, enkä keksi kuin muutamia kappaleita, jotka pääsevät edes lähelle sen leveyspiirejä. Jon Olivan ääni sopii mainittuun ralliin täydellisesti ja hän myös tulkitsee sen niin hienosti, että... että minulta loppuvat kuluneet vertauskuvat. Siksi se onkin toinen Angel of Babylonin biiseistä, jonka mahdutan mukaan ultimaatiselle Avantasia-levylleni.

Pitkä vuodatus, mutta toisaalta käsittelyssä on kaksi pitkää levyä. Taidan vetää tähän lopullisen viivan... kunhan ensin sanon yhden, tärkeän jutun: kumpikaan levyistä ei ole huono, vaikka turhaa sheissea onkin. Kun ne asettaa rinnakkain keskiverojen melometalliyrittäjien viereen, ei jää epäilyksiä, kumpi on maailmanluokan säveltäjän sooloprojekti. Joku Crestfallen olisi heikommalla levyllä ehdoton helmi, mutta kun se asetetaan kilpailuun muun The Wicked Symphonyn kanssa, se jää auttamatta jalkoihin. Levyduon puolikkaat hyviä levyjä, jotka kätkevät sisäänsä yhden mestariteoksen.

White Wizzard - Over the Top (2009)

Yhden vuosikymmenen aikana tehtiin pitkälti kaikki se metallimusiikki, mihin nykyisen genremääritelmän sisällä liikkuvat bändit nojaavat - ja tämä vuosikymmen oli 1980-luku. Ilman Judas Priestin British Steeliä, klassinen "jenkkimetalli" (Quiet Riot ja kumppanit) olisivat kuulostaneet toiselta; ilman jenkkimetallia, speed ja thrash metal olisivat kuulostaneet toiselta, mikä puolestaan olisi johtanut äärimetallin... eh, marginalisoitumiseen. Tämä on, tietenkin, yksinkertaistusta yksinkertaistuksen päälle, mutta menköön, koska olen laiska (ja kuumeessa). Se, mitä haen kuitenkin tässä takaa, on kaksijakoinen ajatus: 1) metallimusiikki on mennyt eteenpäin, kehittynyt (sanomatta, onko kehitys positiivista tai negatiivista) aikojen mukana; 2) monet fanit/bändit eivät hyväksy tapahtunutta, vaan mieluummin lilluvat nostalgianhuuruisessa ajassa, jolloin kaikki oli "yksinkertaisempaa" ja he olivat nuorempia ja musiikki "parempaa". Rivien väleistä on luettavissa, että en ole tämän nostalgiamehustelun suuri fani, vaikka myönnänkin antautuvani sille aika-ajoin.

Seuraa ajankohtainen populaarikulttaariviittaus:
"Member early Metallica?"
"Uu, I member! Member Defenders of the Faith?"
(jnejnejne.)

White Wizzard on yksi näistä innovaation sijaan nostalgian varaan laskevista porukoista. Yhtye nousi ainakin minun tietoisuuteni hauskalla musiikkivideolla levyn nimikkokappaleesta, joka on niin typerä video, että se on jo oikeastaan ihan hauska. Eikä se biisikään ollut hassumpi. Niinpä, vain muutamia kuukausia sitten, kun löysin Over the Topin Keltaisen jäänsärkijän käytetyistä levyistä noin vitosella, päätin kokeilla, just for shits and giggles. Yhdeksän biisiä mahdollisimman tavanomaista kasarimetallia, missä basso kolisee, solisti liitelee kaiken yläpuolella ja innovatiivisinta tuotoksessa on yhtyeen nimeen ympätty kirjoitusvirhe. (Tosin, mitä enemmän mietin kirjoitusvirhettä nimessä, sitä tavanomaisemmalta sekin alkaa vaikuttaa.)

Silti en inhoa levyä. Tässä on tärkeä pointti, mikä monilta menee ohi: on ihan okei, jos tekee tribuuttia bändille/vuosikymmenelle ja tiedostaa, että mitä on tekemässä on kaukana omaperäisestä tai oivaltavasta; jos tekee tusinaa paskaa vain koska ei muutakaan osaa, siinä astutaan harhaan. Mielestäni White Wizzard ei tee tusinaa paskaa, vaan tributoi - imitoi mahdollisimman autenttisesti ja kunniaa tehden, ei laiskuuttaan - mikä ei ole ollenkaan niin helppoa kuin ideoiden pölliminen. Onko tässä mitään järkeä taaskaan kenellekään muulle? En tiedä, mutta minulle ero on selvä. Laiskaa pöllimistä tekevät kaikki ne tuhannet bändit, jotka tekevät yhden levy, julkaisevat sen mitättömän ja kritiikittömän lafkan kautta ja eivät sen jälkeen enää edes yritä tehdä mitään muuta. Tributointi vaatii kunnioitettavan kohteen tarkkaa analyysiä, osasten purkamista ja ymmärtämistä. Mielestäni White Wizzard tekee sitä siedettävästi - etenkin, kun ottaa huomioon kuinka suurta genreä se imitoi.

torstai 27. lokakuuta 2016

Tenet - Sovereign (2009)

Strapping Young Lad hajosi Devin Townsendin burnoutin myötä The New Black -levyn jälkeen. Hajoamisen johdosta monet taitavat muusikot jäivät ilman vakibändiä, ja nämä muusikot päättivät pitää yhtä, ainakin tovin. Zimmers Hole -nimellä kaverit julkaisivat nimihirviölevyn When You Were Shouting at the Devil... We Were in League with Satan (huoh...), joka tuli ja meni ja on jäänyt minultakin ostamatta, vaikka levyn nimikkobiisi ihan kelvolliselta soundasikin. Pian Zimmers Holen tutkan ali viilettäneen levyn jälkeen Jed Simon, Byron Stroud ja Gene Hoglan (eli SYL-lesket) ilmoittivat uudesta bändistä, Tenetistä - jälleen uutinen meni monilta ohi ilman sen kummempaa vaikutusta. Sitten levy tuli ja monilta leuat loksahtivat paikoiltaan - eivät minulta, mutta silti monilta.

Sovereign on puolituntinen modernia rässiä, jonka riffeissä on potkua ja ideaa enemmän kuin riittävästi. Mikrofonin varteen rekrytoidun Steve "Zetro" Souzan möykkä on juuri sitä, mihin Exodus-aikoina ehtittiin tottua, ja se, jos mikä, jakaa mielipiteet kahtia. Itse en oikein osaa ottaa kumpaakaan kantaa: toisaalta Zetron möykkä käy puuduttavaksi varsin nopeasti, toisaalta hänen kärinänsä sopii rässiin vallan mainiosti.

Nimimiehistä, levyn kipakkuudesta (on se sana, tai sitten ei) ja intensiteetistä huolimatta Sovereign on jäänyt minulta täysin paitsioon. Se ei herätä mitään tuntemuksia, suuntaan tai toiseen. Edellisessä tekstissä puhuin siitä, että objektiivisesti kykenen joidenkin genrejen (kyllä se noin taipuu, tai sitten ei) sisällä arvioimaan, onko jokin levy hyvä vai ei, vaikka subjektiivisesti en innostukaan siitä. Power, kasarihevi ja rässi ovat tässä mielessä kotigenrejäni. Tenentin ainoaksi jäänyt levy on objektiivisesti hyvä levy, mutta subjektiivisesti sen kuunteleminen on aina tuntunut työltä, vainnäöltä. Riffit toimivat, Zetro soundaa Zetrolta ja äänimaailmakin on mukavan rouhea... mutta silti homma ei toimi minulle. Olen yrittänyt jo tovin keksiä, miksi näin on, mutta en ole löytänyt mitään järkevää tulokulmaa. Ehkä levy on hieman liian lyhyt, kuin kokoelma riffejä varsinaisten biisien sijaan, mutta ei sekään ole kuin osittain totta. En vain innostu, syystä taikka toisesta. Tämä on todella epätyydyttävä lopputulema, mutta minkäs teet, kun mitään muutakaan ei ole tarjolla? Jos minusta on kirjoittajana jotain sanottava, on se, että ainakaan en pelkää napata kiinni matalalla roikkuvista hedelmistä.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Swallow the Sun - New Moon (2009)

Swallow the Sun on minulle, yhä edelleen, vaikea bändi - sellainen, johon en oikein osaa suhtautua kunnolla. Luultavasti tämä kaikki on pääni sisässä ja yritän ylianalysoida milloin mitäkin merkittävää/merkityksetöntä, mutta en ole löytänyt sitä kuuluisaa punaista lankaa yhtyeen musiikista. Lainasin kesällä kirjastosta uuden Songs from the North -triplalevyn (!), ja, taas kerran, melkein sain yhtyeen päästä kiinni, mutta en kuitenkaan. Tavallaan odotin ja pelkäsin uuden Swallow the Sun -aiheisen blogitekstin kirjoittamista, sillä muistikuvissani tuskailin Plague of Butterfliesin kanssa pitkän tovin löytämättä mitään järkevää (= sanoiksi puettavaa) tulokulmaa. No, tässä sitä ollaan, enkä vieläkään ole löytänyt mitään mielenkiintoista, uutta tai merkittävää näköalaa suomalaisen doom metalin suurimpaan bändiin.

New Moon on varmasti hieno levy, mutta se ei ole minulle. En kuule siinä mitään, mitä Swallow the Sun ei olisi jo aiemmin tehnyt; en saa kiinni levyn tunnelmasta, fiiliksestä, vibasta, soundista, kosmisen kauhun aiheuttamasta metafyysisestä epäilyksestä; en osaa suhtautua levyyn oikein, en osaa kuunnella sitä oikealla (= sen vaatimalla) tavalla. Kappaleet ovat hitaita, pitkiä, vuoroin örinällä, rääkynällä ja puhtaalla päälystettyjä, mukana on melankolisia ja suorastaan ahdistavia melodioita, mistä löytyy koukkuja ja... No, kyllähän te tiedätte miltä Swallow the Sun soundaa - jos et tiedä, suosittelen yhtyeeseen tutustumista jo ihan yleissivistävässä mielessä. New Moon on lisää sitä samaa.

Voisin toki jorista yksityiskohdista kappaleen verran ja siten tappaa lukijoilta että itseltäni tovin tai pari, mutta mitä se hyödyttäisi, ihan oikeasti? Bottomline on, että en ymmärrä levyä. En ymmärrä sitä, kuten ymmärrän tusinapoweria. Ilman ylimielisyyttä voin sanoa, että voin ottaa melkein minkä tahansa melometallilevyn ja sanoa, onko se mahdollisimman objektiivisella tasolla hyvä vaiko huono - tai ainakin, että kuuluko se genrensä parempaan vai huonompaan puoliskoon. Doomista en voi sanoa samaa: en käsitä genreä niin hyvin, että voisin varmuudella sanoa, että onko levy genrensä keskivertoa tuotosta parempi vai huonompi. Uskoisin, että New Moon on doomin parempaa tarjontaa, mutta mielikuvani muodostuu lähinnä yleisen mielipiteen pohjalta, ei niinkään omien näkemysteni ja huomioitteni kautta. Vilpittömästi uskon ja toivon, että jonkin päivänä vastaani tulisi levy, minkä kautta uusi maailma (hyvin synkkä sellainen) aukenisi ja käsittäisin doom metalin hienouden/huonouden. Sitä päivää vartoessa.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Stratovarius - Polaris (2009)

Stratovarius oli uransa taitepisteessä vuonna 2009. Se oli potkinut Timo Tolkin, joka oli tehnyt käytännössä kaikki biisit, ja sillä bändillä oli edessään ensimmäisen tolkittoman tuotoksen tekeminen. Uutena kitaristina riveihin liittyi Markus Kupiainen, joka oli - if memory serves - voitti jonkinsortin kitaristisakban ennen Guitar Heroes -lätyn tekoa ja pääsi sitä kautta esiintymään GH-keikalle. Eli, just to recap, Suomen tunnetuimman ja kovimman kitarasankarin (yhdessä Alexi Laihon kanssa, toki) tilalle tuli paljon nuorempi ja käytännössä täysin tuntematon jässikkä - mikä voisi mennä vikaan? Samoin jäsenistömuutoksiin sisältyi Lauri Porran liittyminen Jari Kainulaisen sijalle bassoon - muutos, mitä tuskin kukaan piti kyseenalaisena.

Polaris on levynä jakomielitautinen tapaus. Vuoroin se osuu suoraan maaliinsa, kulkematta lähtöruudun kautta, ja esimerkiksi Deep Unknown, Higher We Go sekä kaksiosainen Eamncipation Suite napsahtavat suoraan häränsilmään. Näiden lisäksi levyltä löytyy totaalisia huteja, kuten King of Nothing, Somehow Precious, Forever Is Today ja Winter Skies. Ainoat kaksi biisiä, jotka eivät kuulu kumpaankaan ääripäähän, ovat päätösraita, tunnelmallinen When Mountains Fall sekä levyn powerimpaa antia tarjoileva Blind. Polarista ei voi pitää hyvällä omalla tunnolla edes keskinkertaisena levynä, vaan se on heikko levy, millä on helmensä. Levy ei antanut kovin lupaavaa kuvaa tolkittoman Stratovariuksen tulevaisuudesta.

Vuonna 2009, Polarisin jälkeen, Stratovarius olisi voinut lähteä mihin vain. Se olisi voinut siirtyä progeilevampaan ilmaisuun, suoraviivaistaa poweriaan, imitoida "kulta-aikojen" soundia, tehdä täysin paskoja levyjä, tuottaa pelkkää timanttia... Kaikki nämä mahdollisuudet olivat käsillä ensimmäisen tolkittoman levyn jälkeen. Polaris antoi tilaa kasvaa mihin vain suuntaan, joten siinä mielessä se oli täydellinen esikoistuotos (koska sitähän se on, vaikka bändillä on diskografiaa parinkymmenen vuoden ajalta ennen sitä), vaikka onkin levynä puutteellinen, heikkokin. Hyvinä hetkinään levy on erittäin hyvä, joten jotakin toivoa oli faneille, vaikka monet jäivät Polarisin jälkeen huokailemaan epätoivoisena.

Se, mihin suuntaan bändi lähti, ratkeaa, kun pääsen käsittelemään Elysiumia. Stay tuned.

P.S. Teksti taitaa olla hieman torso, vaikka pointti tuleekin läpi. Ei ole kovin huvittanut kuunnella tai kirjoittaa mitään pariin päivään, sillä ukkini siirtyi ajasta ikuisuuteen perjantai-iltana. Ajatukset ovat olleet sittemmin hieman muualla - jos totta puhutaan, välillä kirjoittaminen on kiinnostanut suunnilleen yhtä paljon kuin paskaämpärin kaataminen tukkaan luonnonmukaisena vaihtoehtona suihkulle.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Stam1na - Vanhaa paskaa (2009)

Kirjoittamaton sääntöni on, että en kirjoita blogiin kokoelmalevyistä, vaikka ne olisivatkin demokokoelmia tai muita harvinaisuuksia sisältäviä paketteja - tästä syystä mm. Hellhammerin Demon Entrails jäi käymättä läpi, koska pidän sitä enemmän kulttuuritekona kuin levynä. Stam1nan Vanhaa paskaa onkin ainoa poikkeus tähän sääntöön, koska minulla on jotakin sanottavaa levystä sekä halusin tekosyyn kuunnella monesti sivuuttamaani levyä edes hieman enemmän. Lisäksi, tein hieman enemmän "taustatyötä" tätä tekstiä varten, kun kuuntelin sekä Stam1nan että SLK:n uudestaan pitkien taukojen jälkeen lähinnä muistuttaakseni siitä, mistä Stam1nan levytysura alkoi ja mihin se on sittemmin kehittynyt.

Vanhaa paskaa on täynnä raakileita, peräti 20 kappaletta demo- ja promorallia sekä yksi Rajalta poisjätetty biisi. Monet biisit ovat suomeksi sanottuna roskaa. Ihan oikeasti. Mitä vanhempia, sitä turhempia sävellyksiä ne lähtökohtaisesti ovat. Esimerkiksi kokoelman avaava Vihaa on niin sävellyksellisesti että sanoituksellisesti ("jee, jee, jee") aivan säädytöntä sontaa. Monet kokoelman myöhemmistä biiseistä löytyvät esikoislätyltä, mutta ne ovat vielä raakileina demobiiseinä, ja parin vuoden kypsyttely teki Koe murha!:lle ynnä muille pelkästään hyvää. Tästä syystä kuuntelin myös Stam1nan uudelleen, koska demobiisit synnyttivät mielikuvan, että myös esikoisen biisit olisivat luokatonta kuraa. Esikoista kuunnellessa kuitenkin älysin, että Stam1na oli valmis bändi vuonna 2005, jota se ei esimerkiksi vielä Väkivaltakunta-EP:n aikoihin (2004) ilmiselvästi ollut. Yhtye otti vuodessa pitkän harppauksen ja toisen, vielä ronskimman loikan, esikoista seuranneen vuoden aikana.

Tokihan Pahan arkkitehdin ja Väkivaltakunnan varhaisemmat versiot ovat kiinnostavaa kuultavaa, vaikka jättävätkin vaikutelman, että yhtye haki itseään aivan esikoisen julkaisuun asti. Aikaisemmat demot ja promot ovat melkoista räpellystä: joku Arjen sankari on aivan hirveä biisi, täysin kuuntelukelvoton, ja mukaan on vieläkin päässyt muutama "jee"-ääni. Esikoisen jälkeen yhtye on jatkanut kehitystään ja löytänyt uomansa, jossa se on kymmenisen vuotta viihtynyt oikein mukavasti - toisinaan onnistuen paremmin. Ainakin yhtye on ollut elementissään aina - jopa esikoisella, vaikka se kuulostaakin raakileelta verrattuna myöhempään, viimeistellympään ja älykkäämpään materiaaliin. Samaa ei voi sanoa demoista tai promoista.

Toisaalta, voiko yhtyeeltä odottaa valmista materiaalia demoaikoina? Ei, tietenkään, ja sitä vartenhan demot ovat olemassa, eikö niin? Että yhtye löytäisi tyylinsä ja yleisönsä? Että sävellys- ja sanoitustyö hioutuisivat ja saavuttaisivat zeniittinsä? Kyllä, ehdottomasti. Vanhaa paskaa on kiinnostava vain suhteessa myöhempään Stam1naan, eikä sitä voi hyvällä omallatunnolla kutsua hyväksi musiikiksi. Ainoa aidosti hyvä biisi on Rajalta poisjätetty Yhdeksän tien päät, mitä lemiläiset ovatkin veivanneet keikoilla tasaiseen tahtiin sittemmin.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Savage Circus - Of Doom and Death (2009)

Savage Circus syntyi, kun Blind Guardianissa kaikilla levyillä soittanut rumpali Thomen Stauch lähti lätkimään A Night at the Operan jälkeen. Stauch tahtoi tehdä musiikkia, joka jatkaisi siitä, mihin Blind Guardian jäi Imaginations from the Other Sidella. Savage Circusin esikoislevy Dreamland Manor ei ole huono - helvetti, jotkut sen biiseistä ovat suorastaan erinomaisia - mutta se tuntuu kuriositeetilta, kokeilulta, eikä niinkään oikealta bändiltä. Kuin Stauch olisi halunnut katsoa, mihin hän pystyisi ilman Hansia tai Andréta, ja kun levy oli tehty, kokeilu menetti pointtinsa. Stauch lähti bändistä (fraasi, joka on sittemmin tullut todella tutuksi) ja jätti muut jätkät tekemään levyä bändille, jonka syy olla olemassa tuntui unohtuneen tai kadonneen.

Vaikka Of Doom and Death ei ole musiikillisesti yhtä kovatasoinen kuin Dreamland Manor, se on mielestäni edeltäjäänsä kiinnostavampi levy, koska vaikka se edelleen kuulostaa enemmän kuin vähän 1990-luvun puolivälin Blindiltä, se kuulostaa ensimmäistä kertaa Savage Circusilta itseltään. Kakkoslevyllään yhtye ei ole enää pastissi, imitaatioyritys, vaan ihan oikea bändi. Solisti Jens Carlsson, jonka pääbändi Persuader teki yhden 2000-luvun parhaista power metal -kiekoista, tulkitsee hävyttömän hienosti ja kenties se johtuu vain tottumisestani, mutta enää Of Doom and Deathilla hän ei matki Hansia ihan yhtä selkeästi. Kaikin puolin levy on edeltäjäänsä parempi...

... paitsi musiikillisesti, kuten jo mainitsin. Ei Of Doom and Death ole huono levy, vaan esimerkisi sen nimikkobiisi, The Ordeal sekä oma suosikkini Empire ovat kovia biisejä mittarilla kuin mittarilla. Levyltä ei kuitenkaan löydy ainuttakaan yhtä röyhkeästi napakymppiin napsahtavaa kappaletta kuin esikoisen Evil Eyes. Pitkät biisit (yhdeksästä biisistä yksi on pariminuuttinen Dreamland-outro ja neljä ylittää seitsemän minuutin rajan) vaatisivat selkeämpää fokusta, ei rönsyilyä rönsyilyn itsensä takia, vaan selkeämmän narraation. Kyllä, yhtyeen esikoisella kappaleet olivat pitkiä ja saatoin nurista siitä levyä käsitellessäni (en muista enkä jaksa tarkistaa, koska olen minä), mutta ainakin ne tuntuivat pitkiltä hyvästä syystä - nyt biisit ovat pitkiä, koska esikoisen biisit olivat pitkiä ja se jotenkin kuuluu nyt asiaan.

Ostin Savage Circusin molemmat levyt yhtä aikaa, mikä on aina virhe: koskaan ei pitäisi ostaa useaa saman bändin levyä, koska joku/jotkut jää(vät) aina paitsioon, oikeutetusti tai ei. En ole pitänyt tukkimiehenkirjanpitoa, mutta mutu-tuntumalla sanoisin, että olen kuunnellut Of Doom and Deathin useammin kuin Dreamland Manorin. En ole oikein varma miksi näin on, kun kerran pidän esikoista musiikillisesti parempana tuotoksena, mutta veikkaisin sen johtuvan samasta syystä kuin miksi kuuntelen Demons and Wizardsin kakkoslevyä esikoista enemmän: haluan olla ikuinen vastarannankiiski, vaikka olisinkin aina väärässä. Go figure.

torstai 6. lokakuuta 2016

Powerwolf - Bible of the Beast (2009)

Powerwolfin idea kuuluu kategoriaan "miksi kukaan tullut ajatelleeksi tätä aiemmin?" Yksinkertaista, enemmän kuin vähän Sabaton-henkistä ja välittömän tarttuvaa poweria vampyyri- ja ihmissusiaiheisilla lyriikoilla, kieli poskessa kirjoitettuna, toki. Höystetään pakettia latinankielisillä fraaseilla sekä Attila Dornin klassisesti koulutetulla laululla, niin paketti alkaa olla valmis. Tällä mikstuuralla Powerwolf on kasvattanut suosiotaan tasaisesti, suoltaen uuden levyn joka toinen vuosi kauppoihin, ja kiertänyt Eurooppaa ympäriinsä.

Bible of the Beast on levy, joka toimii suuntaviivana myöhemmille Powerwolf-levyille. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä ovat selkeämmin kasarivaikutteisia, vähemmän mahtipontisia, mutta kolmoslevy Bible of the Beastin myötä soundia hilattiin enemmän tälle vuosituhannelle ja jo mainitun Sabatonin leveyspiireille. Tämän jälkeen yhtyeen musiikillinen kehityskaari on ollut marginaalinen - pikemminkin saman levyn tekemistä uudelleen, minimaalisesti varioiden. Jos tämä tuo mieleen erään S-alkuisen militantin power metalin messiaan, se ei ole sattumaa. Olen kuitenkin paljon sympaattisempi Powerwolfia kohtaan, sillä yhtye selvästi pitää tekemisessään mukana enemmän kuin vähän huumoria - löytyypä Bible of the Beastilta kenties nerokkaimmin koskaan nimetty kappale, Resurrection by Erection.

Luin yhtyeen haastattelun noin vuosi sitten, missä joku jässiköistä (en muista enkä jaksa tarkistaa) valitteli, kuinka kriitikot eivät yleensä pidä heidän levyistään, vaikka uusin levy olikin kiitosta saanut. Tiedän täsmälleen, mistä tämä johtuu. Powerwolf on helppoa musiikkia, jonka niksit aukenevat ensimmäisellä kuuntelulla - jos ne eivät aukenisi, bändi tekisi jotain pahasti väärin - ja jolle innovaatiot ovat kirosana. Kriitikot kuuntelevat niin paljon musiikkia, että heille samoja vanhoja polkuja tallaavat tuotokset kuulostavat usein täysin yhdentekeviltä, vaikka musiikki todellisuudessa olisikin kelvollista, jopa hyvää. Kun arvostelee pari sataa levyä, joista yli puolet ovat keskenään täysin identtisiä laadun ja tyylin puolesta, siihen samaa kaavaa toistavaan mielikuvituksettomaan sontaan turtuu. Powerwolf on lyhyen askeleen päässä tästä yhdentekevyyden suosta ja yhtye tekee hommansa hyvin, mutta kovin kertakäyttöisesti. Se on toinen juttu, minkä uskon kriitikkoja yhdistävän (ainakin niitä, jotka ottavat hommansa edes hitusen tosissaan): he kuuntelevat arvosteltavat levyt monesti. Minulla on ollut tapana kuunnella levy kuin levy (paitsi jos puhutaan täysin sietämättömästä paskasta, mitä on enemmän kuin moni jaksaa uskoa) kymmenkunta kertaa. Jos levy, kuten Powerwolfin kaikki lätyt, pelaa kaikki korttinsa ensikuulemalla, se turruttaa nopeasti, mikä puolestaan näkyy arvosanassa. Tästä syystä "kriitikkohevi" (esim. Amoralin uusin/viimeinen) ei uppoa välttämättä suureen kuulijakuntaan, vaikka keräisikin erittäin korkeita arvosanoja kautta linjan - fakta on, että monet kasuaalikuuntelijat saattavat sivuuttaa levyn yhden kuuntelun perusteella, vaikka kriitikkohevilevyjä pitäisi pyöräytellä ainakin kymmenisen kertaa. En sano olevani yhtään sen parempi: monia tämän blogin varrella käsittelemääni levyä "en vain tajua", koska en ole jaksanut paneutua levyyn nihkeän ensikuuleman jälkeen täysillä.

No, tulipahan taas joristua kaikista epäoleellisista asioista. Joskus (= melko usein) käy näin. Upwards and onwards.