Silti, jostain syystä, en tule tarttuneeksi Darkly...:n kovin usein. Oikeastaan en juuri koskaan, kun taas Damnation and a Day ja jopa Godspeed... pyörähtävät soittimessa tasaisemmin. En tiedä tarkkaa syytä tähän, jos mitään tarkkaa syytä on edes olemassa.
Ensimmäisen kuuntelun jälkeen olin aivan innoissani levystä: hehkutin sitä jopa yhtyeen parhaana tuotoksena muutaman kuukauden ajan, ja mielikuvissani säilyi kirkkaana tunne, joka minulla oli ensikuuntelulla. Siitä huolimatta en tullut juuri kuunnelleeksi Darkly...:ä; se jäi hyllyyn, epätasaisin väliajoin päätyen soittimeen, kuulostaen pelkältä kalpealta aavistukselta siitä muistikuvan mestariteoksesta. Silti en koskaan perunut sanojani, vaan pidin kiinni ensikuuntelun vaikutelmasta, koska enhän minä ole koskaan väärässä enkä tee vääriä johtopäätöksiä ensikuuntelulta, vaan makuni on ja arviointikykyni on, tunnetusti, erehtymätön.
(Kuivaa naurua, paljon.)
Darkly... ei ole huono, silti, mutta se on levy, johon ei ole mitään syytä palata. Siltä puuttuu... merkitys. Kappaleet lipuvat ohi - melodiat, riffit ja sanoitukset ovat kelvollisia, jopa hyviä, mutta kovin kuultuja - ja kun levy päättyy, on vaikea palauttaa mieleen oikeastaan ainuttakaan koukkua, yhtäkään selvää kertosäettä tai melodiaa. Paitsi, tietenkin, hittibiisimuottiin pakotetusta Forgive Me Father (I Have Sinned):in - edellislevyn The Death of Loven B-luokan klooni - joka on väkivalloin pakotettu tarttuvaksi. Levy on, yksinkertaisesti, vain yksi Cradle of Filth -levy lisää. That's it. Se ei tuo mitään uutta paletille, vaikka mitään osa-aluetta ei olekaan ylenkatsottu. Se ei tarjoa mitään, mitä aiemmat levyt eivät jo antaisi.
Ennen kuin aloin kuunnella Darkly...:ä tätä tekstiä varten, todella toivoin pitäväni siitä. Muistan yhtä kirkkaasti, kuinka hienon fiiliksen se tarjosi minulle viitisen vuotta sitten ensikuuntelulla, ja halusin osoittaa sen pitävän paikkansa. Mutta kun ei, ei niin millään. Huoh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti