tiistai 30. kesäkuuta 2015

Moonsorrow - Kivenkantaja (2003)

On olemassa paljon bändejä, joita tuli teininä kuunneltua, mutta jotka kuulostavat nykyisellään lähinnä puuduttavilta ja aikansa eläneiltä - monilla näistä yhtyeistä ja levyistä on paljon nostalgia-arvoa, vaikka musiikillista merkitystä ei ole. Sittten, tietenkin, on niitä toisen tyyppisiä bändejä ja levyjä - niitä, jotka kestävät, ja jopa paranevat, mitä pidempään niitä kuuntelee, niitä jotka avaavat uusia merkityksiä vasta vuosien intensiivikuuntelun jälkeen. Moonsorrow'n parhaat levyt ovat tätä jälkimmäistä tyyppiä; parhaista levyistä paras on Voimasta ja kunniasta (joka jäi blogin ulkopuolle, vaikka tunnen levyn erittäin hyvin - sitä se kaverille levyjen lainailu tekee, näemmä), mutta Kivenkantaja ei ole kaukana.

Joskus, kun vakavasti pidin listaa maailmaan parhaista kappaleista (kyllä, tästä on aikaa), Raunioilla oli pitkään sijalla 1 - tuo veisu, jossa Ville Sorvali soittaa kappalelistauksen mukaan ovea. Kolmetoistaminuuttinen leviathani on edelleen päräyttävää kuultavaa, vaikka samaa tajunnan repivää efektiä se ei teekään, kun on sittemmin tullut kuultua vieläkin suurempia, pidempiä ja parempia kappaleita. Muut veisut ovat ehdottomasti erinomaisia, mutta - kuten avausraidan kanssa - aivan samaa pysäyttävää vaikutusta ne eivät saa aikaan, kun silloin joskus, kun kiekosta tuli ensikerran tietoiseksi. Epäreilua verrata ensikuuntelukertaan, nuoruuden uhon ihmetykseen, mutta kuten yritin eilisessä tekstissäni sanoa, todella hyvä levy kestää vuosien painolastin - toisin kuin Kurimus, Kivenkantaja kestää taakan hienosti.

Kivenkantaja on bathorymäisen Moonsorrow'n päätepiste - siinä missä myöhäisemmät levyt ovat lähinnä suurta ja tavallista kompleksisempaa black metalia, Kivenkantajan tarinat ja musiikki kertovat suurista soturijoukoista ylväässä marssissa taisteluun, tuhatvuotisista valtakunnista ynnä muista fantasiakliseistä. Tämä saattaa vaikuttaa vain nyky-Moonsorrow'n tutustuneelle oudolta ja vieraannuttavalta, mutta minulle juuri tämäntyylinen Kuusuru on sitä "ainoaa oikeaa". Kuorot pauhaavat, kymmenet kosketinraidat jymisevät ja Ville Sorvali rääkyy keuhkojaan hajalle - ja sävellykset kestävät kantavat suuret sovitukset komeasti.

Tämän tekstin piti olla parempi kuin se on, mutta en jaksa tähän hätään keksiä mitään muitakin kehuja. Kenties olen törmännyt kriitikkojen vakio-ongelmaan: on helpompi ja monesti hauskempi etsiä ongelmia ja nillittää niistä kuin kehua vahvaa joskaan ei poikkeuksellisen nerokasta tuotosta. Mene ja tiedä - ja tutustu samalla Kivenkantajaan.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Mokoma - Kurimus (2003)

Yllättävän harva tietää, että suomirässin (tiedän: bändi vihaa termiä, mutta käytän sitä silti - fight the power!) kulmakivi Mokoma aloitti levytysuransa vaihtoehtorockilla. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä (Valu ja Mokoman 120 päivää) eivät taida olla kovin kovassa huudossa oikein missään piireissä, vaikka ilmeisesti eivät ole täysin paskoja kiekkoja. Mutta, kuten tuli jo aloituslauseessa mainittua, Mokomaa ei näistä levyistä tunneta, vaan kolmoslevy Kurimuksesta alkaen yhtyeen suunta on ollut nykymuotoista rässiä keskivertoa paremmilla (ainakin pääosin, ei tietenkään aina) lyriikoilla; en ole kerran tai kaksi kuullut, että yhtyeen kolme ensimmäistä rässikiekkoa ovat ne parhaat, joten eiköhän taklata tätä härkää suoraan sarviin.

Minulla on vakava perspektiiviongelma, joka on sabotoinut Kurimuksen kuunteluni täysin. Ostin levyn kevään 2015 aikana kovien kehujen myötävaikutuksesta, joten minulla ei ole mitään arviointikykyä hämärtävää nostalgiaa levyä kohtaan, mutta (ja tämä on iso mutta) tunnen varsin hyvin yhtyeen myöhempää tuotantoa, erityisesti aivan uunituoretta Elävien kirjoihin -tekelettä, joka on ehdottomasti yhtyeen paras kiekko ja samalla vuoden 2015 parhaita tekeleitä. Uudella levyllä kaikki se, mistä en ole aiemmin ollut täysin varma Mokoman suhteen (etenkin Marko Annalan laulu, mutta myös sävellyspuolen ongelmat), on korjattu; Kurimuksella puolestaan kaikki ongelmantyngät ovat paisuneet juuriksi, versonneet uusia puita ja kadottavat puut metsältä.

Ensimmäinen, toinen ja kolmas kritiikkini on: Marko Annala ei pitkään aikaan ollut kovin erikoinen nokkamies, vaikka lyyrikkona onkin suomen metalli"skenen" kirkkainta kärkeä. Hänen puhtaat laulunsa ovat raa'at väärällä tavalla - ne kuulostavat kouluttamattomalta, mutta eivät vaaralliselta - ja huutoörinä ei ole oikein huutoa, örinää tai kelvollistakaan. Jos vuoden 2003 Annalan tilalla mikrofonissa olisi vuoden 2015 Annala, en pällistelisi Kurimuksen statusta merkkiteoksena, mutta minkäs teet, että huono vokalisti onnistuu pilaamaan muuten kelpo levyn; laatuesimerkkinä olkoon Houkka, jonka hyvä poljento ja napakat riffit menevät täysin kaivoon Annalan voimattoman mölinän takia.

Kappaleet ovat kelvollisia, mutta ne voisivat olla huomattavasti parempia - jotenkin tuntuu, että niistä puuttuu se terävin kärkin, voimakkain tunnelataus, joka on Mokoman parhaiden sävellysten tunnusmerkki. Olen täysin valmis myöntämään, että tämä kritiikkini on peräisin perspektiivivääristymästäni (koska Elävien kirjoihin on A) niin kirotun kova ja B) täynnä tunnetta), mutta eikö levyn silti pitäisi olla... eh, hyvä... vaikka yhtye onkin sittemmin kehittynyt sen tuolle puolelle? Eikö W.A.S.P.:in ensimmäisten levyjen pitäisi olla edelleen hyviä, vaikka The Crimson Idol onkin ilmaantunut maailmaan? Entä Grave Digger? Entä Amon Amarth? Behemoth? Aivan, ei toimi vanha setti enää samalla tavalla, kun se toimi silloin joskus, myyttisessä menneisyydessä, jolloin kesäisin paistoi aurinko ja kaikki oli viattomampaa. Oikeasti hyvä levy kestää vuodet, sen tehneen yhtyeen kehittymisen muihin suuntiin, uusien tuotosten sille asettaman haasteen - Kurimus ei kestä paineita, vaan jää kelvolliseksi, mutta silti verrattaen heikoksi kiekoksi.

Mikä siis oli pointtini? Että Elävien kirjoihin on aivan ällistyttävän kova kiekko, Kurimus ei niinkään. Ja rautalanka vääntyy...

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Metallica - St. Anger (2003)

En muista nuoruudestani, että mikään levy olisi herättänyt enemmän keskustelua ja kinastelua kuin St. Anger. Tietenkin, kun ottaa osaaottajien iät huomioon, argumentoinnin taso ei päätä huimannut, mutta silti jokaisella oli jotakin sanottavaa, jotakin uutta vihattavaa tai ihasteltavaa. "Siis mitä", kysyt, "väitätkö, että tunsit jonkun, joka jopa pitää metallihistorian kenties pahamaineisimman levystä?" Kyllä, juuri sitä sanon, ja tiedätkö mitä? Olen vuosien varrella oppinut ymmärtämään puolustelevaa argumenttia entistä paremmin, vaikka teininä pidin St. Jokea kenties paskimpana levynä koskaan (kuinka väärässä olinkaan...)

St. Anger on vihainen levy. Se on räkäinen levy. Se on ruma levy. Se on monesti atonaalinen tuotos. Se on paluu juurille ties minkä kantriballadipaskan jälkeen. Se on myös susipaska levy, täysin turha kiekko.

Aina kun St. Angerista puhutaan, nostetaan esiin sen surkeat soundit - erityisesti rummut - sekä päämäärätön sävellystyö ja käsittämätön ylimittaisuus (joka on ollut Metallicalle kroonista sitten -80-luvun). Kyllä, soundit ovat paskat, mutta ymmärrän - kuten yritin yllä esittää - ratkaisun esteettisenä yrityksenä paeta ylituotetuista, loppuun asti ProToolsilla hiotuista radioystävällisistä keskitempoisista jollotteluista vaaralliseen ja suoraan kurkkuun tarraavaan aloittelevan bändin vimmaan. Levy kuulostaa tarkoituksella paskalta, koska sillä Metallica ja Rob Rock yrittävät antaa kuvan levystä, joka on äänitetty vanhempien autotallin seinän läpi kasiraitanauhurilla; rummut jyräävät kitarat alleen, kuten treenikämpillä niin usein käy. Pystyn arvostamaan tätä yritystä, halua irtautua totutusta ja tehdä jotakin muuta - se, jos jotain, on Metallican uraa leimaava piirre, niin hyvässä kuin erityisesti pahassa.

Ongelma on kuitenkin se, että Metallica ei ole aloitteleva bändi, joka veivaa keskisormi pystyssä vanhempien autotallista käsin periksiantamatonta ja räkäistä nykymetalliaan - itseasiassa, jos Metallica jotain on, se on kaikkea muuta, maailman kenties suurin metalliyhtye. Soundit ovat paskat, mutta eivät autenttisella ja vaarallisella tavalla paskat (kuten demobändeillä tai vaikkapa varhaisella Venomilla), vaan ylituotetulla ja -mietityllä tavalla: kaikesta kuulee, että näitä ratkaisuja on hiottu puolitoista vuotta studiossa, pyöritelty jokaista riffiä kuulostamaan oikealta, sopimaan etukäteen mietittyyn ratkaisuun. Vaarallisuus musiikissa tulee peräisin pakottavasta vimmasta luoda musiikkia intohimo edellä, tekniikka toisena, ja tämä kuvaus ei kuvaa 2000-luvun Metallicaa edes etäisesti. St. Anger ei ole vaarallinen levy, vaan vaaralliselta vaikuttava levy - todellisuudessa se on varsin turvallinen, huonosti sävelletty ja poikkeuksellisen huonosti sovitettu levy.

Tällainen määrä tekstiä enkä ole edes päässyt vielä siihen itse musiikkiin? Toisaalta se tuskin on tarpeellista: jopa fanaattisimmat fanit myöntävät, että St. Anger ei ole Metallican tähtihetkiä. Se on liian pitkä (75 minuuttia, taivas varjele!), siinä on filleriä kuin laki sallii ja kappaleet itse ovat täysin toivottomia, päämäärättömästi haahuilevia ylipitkiä turhanpäiväisyyksiä. Lyriikat ovat karmeaa kuraa - "frantic - tic - tic - tic - tic - tic - tic - tic -tic - TOC" - ja tavaramerkkimäiseksi tarkoitettu VIHA (tm) vaikuttaa lapselliselta angstivouhotukselta, ei järkevältä, nelikymppisten multimiljonäärien kiukunilmauksilta. Kertosäkeitä toistetaan niin paljon, että huonokin koukku jäisi edes vähän kiinni kuulijaan, mutta ne eivät silti tarraa mistään, vaan ärsyttävät saman tien. En usko, että kukaan Metallican jässiköiden ulkopuolella on nauttinut Invisble Kidin, Shoot Me Againin, All Within My Handsin tai Sweet Amberin kuuntelusta. Ainoa siedettävä ralli levyllä on Purify, jonka jopa sietää kuunnella kerran tai kaksi, mutta tehokuuntelussa sekin murtuu täysin - silti se on heittämällä levyn tähtihetki.

St. Anger on paska levy ja sen esteettinen ratkaisu epäonnistuu omaan mahdottomuuteensa. Jos Metallica olisi todella halunnut tehdä St. Angerista aidosti vaarallisen levyn, sen olisi pitänyt aloittaa ura uudelleen salanimellä, raivata tie ylöspäin pikkuklubien takalavoilta autotallistudioon, jossa kaikki olisi pitänyt äänittää A) ilman ProToolsia, B) ilman Rob Rockia ja C) yhdellä otolla. Ja siinä samalla kappaleet olisi pitänyt tehdä paremmin, mutta jos kaikki vimma todella olisi ollut levynteossa mukana, biisit olisivat hiotumpia, lyriikat vilpittömämpiä ja kokonaisuus saattaisi jopa toimia. Nyt, tällaisena kuin se on, St. Anger on turha levy.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Maple Cross - Next Chapter (2003)

Biisi isketään käyntiin napakalla, tiukasti soitetulla sahausriffillä. Groove on käsinkosketeltava. Rummut tulevat, Kummelia lainatakseni, "normaalisti sisään". Yksinkertainen riffi, suoraviivainen komppi - toimii niin perkeleen komeasti. Sitten, yht'äkkiä, kun riffi moduloi ylöspäin, se pysähtyy. Rumpufilli, joka hidastuu, kunnes pysähtyy täysin. Hiljainen, tuskin kuultavissa oleva haikkaisku. Ja BAM! Riffi iskee täysillä takaisin, suoraan kasvoille, suoraan kurkkuun - jokainen, joka ikinä on räjähdyksen kuullut, virnistelee kuin Cesar Romeron Jokeri.

Yllä on kuvattuna Maple Crossin toisen levyn Next Chapterin parhaan kappaleen, The Last Steps of Joen alku. Nyt kaikki te lippalakkipäiset jonnet (jotka, hyvin todennäköisesti, saatatte olla minua vanhempia) kysytte yhden, varsin merkittävän kysymyksen: mikä vitun Maple Cross? No, istu alas (jos et jo istu), ja kuuntele: Maple Cross on suomalaisen rässin elävä legenda, jonka ura ulottuu aina -80-luvulle asti. Toisin kuin kaksi paremmin tunnettua suomirässin esi-isää, Stone ja A.R.G., Maple Cross ei ole koskaan saanut taakseen kuin vannoutuneen fanikannan, joka ei voi koollaan ylpeillä. Yhtye julkaisi omakustanteena yhden levyn -90-luvun alussa, jonka jälkeen olikin vuosikymmenen hiljaisempaa, ja 2000-luvulla yhtye julkaisi kaksi levyä, joista ensimmäinen Next Chapter.

Miksi, siis, et ole kuullutkaan Maple Crossista, jos kyseessä on niin sietämättömän legendaarinen kulttibändi? Koska se ei ole kovin erikoinen. Kenties asia oli toisin neljännesvuosisata sitten, kun rässi oli (Suomessa) vaarallista ja uutta, mutta vuoteen 2003 mennessä käristen vedetyt kolmeminuuttiset rypistykset eivät oleet enää mitään jännittävää tai sykähdyttävää. Next Chapter tarjoilee kuunneltavia ja unohdettavia kappaleita kolmenkymmenenviiden minuutin ajan, kunnes päättyy - ja kuulija kiittää. Muutamat hienot hetket levyllä - pääasiassa The Last Steps of Joen intro, mikä taitaa olla yksi parhaita introja millekään missään milloinkaan, sekä "ovikello" World Wide Miseryssä - eivät mitenkään pysty pelastamaan kokonaisuutta aneemiselta ja tympeältä lopputulemalta.

Suurin ongelma turhanpäiväisten riffien ja keskinkertaisten kappaleiden ohella on se, että levyltä ei tahdo löytää minkäänmuotoista variaatiota. En tarkoita sitä, että jokaisen levyn pitäisi olla Devin Townsend -tyylinen mielipuolisuuden karuselli, mutta jonkinlainen draamankaari tekisi erittäin hyvää Next Chapterille. Nyt, sellaisena kuin se on, ainoita oikeita, kunnollisia variaatioita tarjoilevat molemmat (vai onko niitä nyt sitten kolme, ja onko sillä väliä?) puhtaasti laulettua osiota - ne pelastavat levyä hieman, mutta eivät mitenkään pysty täysin kahden lyhyen oivalluksen ohella kannattelemaan edes näin lyhyttä levyä.

Next Chapter ei ole kiinnostava levy - vaikka Maple Crossin historian tuntisi, paluulevy tuntuu poikkeuksellisen pahalta antikliimaksilta. Kansikuvaa myöten yleisilme on yhdentekevä, ja monessa mielessä juuri taiteen (minkä tahansa taiteen) suurin epäonnistuminen on yhdentekevyys. Oma suositukseni onkin kuunnella levystä neljä ensimmäistä kappaletta ja jos sen jälkeenkin kiinnostaa, go for it, enjoy.

Vielä yksi ajatus: jos nyt nurisen turhasta homogeenisyydestä ja turhuudesta Next Chapterin kohdalla, mainittakoon, että yhtyeen kolmas (ja tällä hetkellä viimeisin) levy Heimo on huomattava parannus kaikilla osa-alueilla. Vaikka siinä ei olekaan mitään niin ikimuistettavaa nerouden välkähdystä kuin The Last Steps of Joe.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Machine Men - Scars & Wounds (2003)

Seuraa tunnustus: ostin Machine Menin esikoislevyn yhdestä syystä, se oli pirun halpa. Siis todella halpa, kirjaston poistomyyntihalpa. Muistin, että yhtyeestä puhuttiin vuoden 2007 ja kolmoslevy Circus of Foolsin paikkeilla jonninverran, mutta en ollut kuullut ainuttakaan kappaletta käyttäessäni lähes euron Scars & Woundsin hankintaan. Tiesin toki, että kyseessä on NWOBHM-lähtöistä suomalaista 2000-luvun melometallia, mutta siinäpä se olikin. Kuuntelin levyn kerran tai kaksi hankinnan jälkeen, ja unohdin hyllyyn. Nyt, useita vuosia myöhemmin, olen kasvotusten levyn kanssa, jonka olen sivuuttanut lähes totaalisesti.

Scars & Wounds on perusvahva levy: samanlaista melskettä on tehty -80-luvun alusta asti ilman sen suurempia innovaatioita, mutta tokihan tätä kuuntelee sivukorvalla lenkin yhteydessä tai pleikkaria pelatessa. Jos ohitetaan se tosiseikka, että olen viisinkertaistanut levyn kuuntelukerrat parin viimepäivän aikana, en tiedä kuinka paljon mielipiteeni on levyyn perehtymättömyyttä tai sen aitoa laatua, mutta Scars & Wounds toimii. Ilmeisesti yhtyeen lyhyen elinkaaren aikana taso ei juuri heilunut, joten lienee paikkansa tutustua paremmin Machine Menin tuotantoon.

Kappaleista suosikeikseni ovat muodostuneet räväkkä avausraita Against the Freaks sekä melodisempi, hetkellisesti suorastaan hempeilevä The Beginning of the End, mutta muutkin veisut toimivat ja levy kantaa hävettävän lyhyen (vaivoin 40 minuuttia!) kestonsa suuremmitta vaivoitta. Mutta ei niin paljon hyvää ettei jotain huonoakin: kuten tulin jo sanoneeksi, kappaleita vaivaa innovaation puute, mutta Scars & Wounds menee reilusti perinteiden kunnioittaimsen yli - moninpaikoin levy kuulostaa Iron Maidenin jämäraidoilta jostakin Powerslaven tai Seventh Son of the Seventh Sonin sessioista. Aivan erityisesti Silver Dreams on puhdasta Iron Maiden -apinointia eikä jo kehumani The Beginning of the End kovin kauas keskiaikaisen kidutusvälineen soundista eksy. Samankaltaisuudelle hallaa tekee myös se, että solisti Tony Parviainen - joka hoitaa hommansa hyvin, ei siitä mitään, ja ei onnistu ärsyttämään, mikä ei ole ollenkaan oletusarvo kun puhutaan 2000-lukulaisista B- tai C-luokan melometallipoppoista - kuulostaa erehdyttävästi nuorelta Bruce Dick-In-Sonilta (haha, oli hauskaa kasiluokalla, joten täytyyhän sen olla nytkin), ja jopa äänenväri on samankaltainen. Tähän päälle kun lätkäistään etenkin Silver Dreamsissa koliseva bassosoundi...

Mutta levy on hyvä, ja sehän tässä tärkeää on. Scars & Woundsin kuuntelu ei kaduta, joskaan ei aiheuta suuria tunnekuohuja myöskään toiseen suuntaan. Tokihan sitä voisi aina toivoa omaperäisempää ilmettä ja niin edelleen, mutta eiköhän kaikki aleta olla tehty jo muutamaan otteeseen tai useamminkin, joten kenties kritiikkini on hieman (joskaan ei täysin) epäreilu. Yritän metsästää jossakin välissä käsiini esimerkiksi yhtyeen kakkoslevyn Elegiesin, mutta saattaa jäädä pelkän kirjastolainan tasolle, joten lienee turhan optimistista odottaa blogitekstiä aiheesta - sen sijaan, jos näkemykseni kiinnostaa, nykäiskää kadulla tai somessa hihasta ja kysäiskää, kenties minulla on jotain lisää sanottavaakin aiheesta myöhemmin.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Machine Head - Through the Ashes of the Empire (2003)

Muistan kuinka Machine Headin The Blackening julkaistiin ja kuinka kaikki tuntemani metallimediat touhottivat siitä - kuinka yhtye, joka oli joskus -90-luvun puolivälissä onnistunut tekemään yhden tai kaksi hyvää/siedettävää levyä ja sittemmin sortunut susipaskaan nu metalliin, oli tehnyt valtaisan comebackin Through the Ashes of the Empiren myötä. Joku jossakin puhui modernista mestariteoksesta, suuntaviivoista tuliville thrash metal -kiekoille ja -bändeille. En ostanut The Blackeningiä vielä vuosiin, koska olin pihi ja en halunnut käyttää vähiä rahojani levyyn, josta en tiennyt muuta kuin tuntemattomien ihmisten kehut - siispä ostin midpricena alennuksessa olleen Through the Ashes of the Empiren.

Enkä pitänyt siitä, enkä oikein vieläkään tahdo löytää punaista lankaa levyltä. Se on liian paljon sitä, liian vähän tätä; hyviä juttuja, yksittäisiä hetkiä, on kyllä siellä sun täällä, mutta kokonaisuus jää turhan muodottomaksi. Olen todella yrittänyt pitää levystä, mutta en sitten millään saa hyvää otetta siitä, ja jokaisesta kuuntelukerrasta tulee kestävyysottelu kumpi luovuttaa ensin, minä vai levy. Tunnin mittaisena se on myös turhan pitkä.

Oikeastaan vain yksi kappale levyllä, avausraita Imperium, toimii kuin nyrkki silmään. Sen kappaleen ajan löydän sen punaisen langan, ajatuksen siitä Machine Headista, josta kaikki hypettävät ja ilakoivat metallimediamahdit lähes kymmenen vuotta sitten paukuttivat. Lähes seitsemän minuuttia pitkänä tekeleenä se on pitkä, mutta se ei tunnu niin pitkältä - siinä on monia osioita, monenmonituisia riffejä, koukkuja vaikka millä mitoin. Toki toisinaan riffit ja etenkin lyriikat ovat hieman nu metal -menneisyydestä kumpuavia, toisaalta paljon tuosta kappaleesta on myös peräisin Burn My Eyes -aikaisesta riffi-ilottelusta.

Kun Imperium loppuu, tasapaksu ja tasapäistetty turhan lähellä nu metalia liikuskeleva nykymuotoinen thrash metal alkaa. Lähes tuntia myöhemmin huokaan kovaan ääneen ja totean, että vieläkään ei lähde. Erityisesti All Falls Down silittää minua vastakarvaan hiekkapaperilla: se kuulostaa aluksi Slipknotin jämäkipaleelta, kunnes muuttuu sellaiseksi.

Lähes vuosikymmenen on-off-kuuntelulla en vieläkään pääse yli siitä, että Through the Ashes of the Empire ei ole levyni. Se ei innosta minua kuuntelemaan levyä alusta loppuun kerta toisensa jälkeen, mantranomaisella toistolla; se vain alkaa, kestää ja loppuu lopulta. En tiedä mikä tarkalleen on se suuri tekijä antipatiani takana, ja en vieläkään, lähemmäs viidenkymmenen kuuntelun jälkeen, kykene sormella tai sanoilla osoittamaan sitä. Mutta siellä se on jossakin.

Luin vuoden 2010 paikkeilla uudestaan Machine Head -haastattelun, jossa Robb Flynn mainitsi, että Imperium oli viimeinen kappale, jonka yhtye sävelsi Through the Ashes of the Empirelle, ja toimi täten eräänlaisena suuntaviivana seuraavalle levylle. "No", ajattelin, "kenties minun pitäisi tutustua The Blackeningiin... Imperium on kuitenkin Through the Ashes of the Empiren paras biisi reilulla marginaalilla." Niinpä siis ostin The Blackeningin ja voi pojat... Mutta siitä myöhemmin lisää.

lauantai 20. kesäkuuta 2015

King Diamond - The Puppet Master (2003)

Onpahan taas mennyt pari päivää nopeasti - sitä se juhannus toisaalta teettää. Joka tapauksessa vilpittömät pahoitteluni, että The Puppet Masterin kanssa on kestänyt turhan pitkään.

Kun olen mennyt tituleeraamaan Abigailia maailman parhaaksi levyksi ja nallittanut "välivaiheen" King Diamond -tuotannosta (1995-2002), lienee implisiittisesti selvää, että Kinkku itse tuskin enää vanhoilla päivillään kykenee käsittämättömän komean mestariteoksen luomiseen. Paskat: The Puppet Master on King Diamondin paras levy sitten The Eyen tai kenties sitten Abigailin. Se on tarinallisesti maestron vahvimpia (ainakin valovuosia Abigail II: The Revengen edellä), musiikillisesti yksittäiset sävellykset hätyyttelevät Welcome Homen ja The Cursen kaltaisia mestariteoksia ja jos joillakin Kuninkaan levyllä on ollut hieman vajavaiset soundit, niin nyt osutaan maaliin silläkin osa-alueella. Ainoa pikkiriikkinen miinus on se, että kaksi viimeistä kappaletta, Christmas ja Living Dead, ovat hieman filleriltä haiskahtavia, ja levy olisikin (vielä!) parempi, jos ne olisi korvattu yhdellä paremmalla sävellyksellä ja sanoituksellisesti niiden sisältö olisi puristettu tiukemmin yhteen.

Kaikki kappaleet (kahden viimeisen ollessa hieman ambivalenttisia) ovat timanttia - jopa intro, Midnight, on King Diamondin uran parhaita, ihan samalla viivalla mestarillisen The Funeralin kanssa. Tunnelma, Kingin ääni, riffit, melodiat, ihan kaikki on kohdallaan; käsillä on hienosti rakennettu viktoriaanisen kauhutarinan mieleen tuova tuotos. Siinä missä esimerkiksi Voodoo lainasi tarinan askelmerkit Manaaja-elokuvasta, The Puppet Master on aidosti uniikki, ihan selvästi Kingin omasta kynästä kumpuava kertomus päähahmosta, joka joutuu rakkaansa kanssa osaksi uusia marionetteja. Aukikirjoitettuna ajatus kuulostaa typerältä, mutta todellisuudessa se toimii perkeleellisen hyvin.

Hahmojen sielut sidotaan silmiin, jotka nukkemestari ompelee nukeille päähän - kun henkilön omaa verta annetaan nukeille, he pystyvät kävelemään, ottamaan horjuvia huojahduksia mestarin ohjeiden mukaisesti. Todella riipiviä osa tarinaa ei kuitenkaan ole rituaali, jossa silmät irrotetaan, vaan päähahmon ja hänen rakkaansa väliset keskustelut, jotka he käyvät pelkästään käyttämällä silmiään - kun rakas lähetetään pois Budapestissa sijaitsevasta teatterista, levyn sydäntäsärkevin kappale So Sad kuvaa viimeistä kohtaamista rakastavaisten välillä. Tarina päättyy siihen, että päähahmo kykenee yhä näkemään - häirittyään rituaalia, jossa hänen silmänsä irrotettiin alkuperäisestä ruumiista - ja hän roikkuu seinällä, naula kurkun läpi lyötynä oletettavasti ikuisesti. Rakkaustarinat harvoin toimivat (ainakaan metallilevyillä), mutta kerrankin hahmojen väliset tunteet välitetään kuulijalle vailla turhaa pateettisuutta, ja kun hahmot riistetään toisiltaan, hetki on aidosti surullinen.

Muutama hauska tarina levystä, tai ainakin siihen liittyen: kun olin vielä bänditoiminnassa aktiivisesti mukana, Darkness oli yksi niistä kappaleista, joita veivasimme jokaisessa projektissa ja vedimmepä livenäkin pariin otteeseen. Alunperin vain minä huutoörisin kappaleen läpi, mutta kun saimme oikeasti laulavan naissolistin matkaan, versiosta tuli todella hyvä. Samoin kenties levyn paras kappale, Magic, päätyi treeneihimme ja ainakin yhdelle keikalle.

Ei minulla oikeasti ole mitään muuta sanottavaa The Puppet Masterista. Se on helvetin hyvä levy, ja se on Abigailin ohella eniten kuuntelemani King Diamond -levytys, mistä huolimatta löydän yhä uudelleen sieltä-täältä hienoja juttuja. Se ei ole King Diamondin paras levy, mutta se ei jää kauas, ei todellakaan - ja tämä, jos mikä, on iso statement.

P.S. Jos harkitset levyn hankkimista, osta mikälie digipäk-versio, jossa on DVD. En yleensä suosi turhanpäiväisiä digipäkkejä, mutta tällä kertaa bonusmateriaali on hyvää: King Diamond itse kertomassa The Puppet Masterin tarinan täydessä corpsessa ja kahden kynttilän valossa. Parempaa bonusta millekään levylle missään en ole löytänyt, ja olen varsin vakuuttunut, ettei sellaista olekaan.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Kalmah - Swampsong (2003)

Autenttinen reaktioni, kun käsitin, että seuraavana blogissani on Kalmahia: "AAAAAAAAAARRRRRRRGHHHH! Ei taas!"


Ongelmani on siinä, että sinänsä Kalmahissa ei ole mitään vikaa: musa toimii, siinä on omaperäisyyttä ja koukkuja riittämiin. Mutta kun ei vain lähde, ei millään. Tämä on nyt kolmas kerta (liian) tiheän ajan sisään, kun tuskailen saman ongelman kanssa: tiedän miksi en pidä bändistä/levystä (kun ei vaan lähde), mutta tarkemmat perustelut ovat vähintäänkin vaikeita vokalisoida, ontuvilla analogioilla tai ei. Olen nyt miettinyt, taas, lisää mahdollisia ongelmia, mutta ajatuksissani palaan toistuvasti kahteen pääkohtaan:

1) Pekka Kokon ärinä/kärinä/örinä on turhan yksiulotteista ja käy pitemmän päälle ärsyttäväksi. Lisäksi se ei ole riittävän brutaalin ja vaarallisen kuuloista ollakseen leuat loksauttavan komeaa kuultavaa - jos vertaa vaikkapa Mikael Åkerfeldtiin, ymmärtää eron, vaikka molemmilla on tekniikka takataskussa.

2) Kappaleet ovat liian samanlaisia, perustuvat liian samantyylisille melodioille, koukuille ja sovituksille. Toki, on ymmärrettävää, että yhtye haluaa tehdä "omaa juttuaan" sen löydettyään ja yleisön sen hyväksyttyä, mutta kun kolmevarttia saa sietää enemmän tai vähemmän identtisiä sävellyksiä soitettuna enemmän tai vähemmän identtisesti, täytyy olla paatunut fani ettei jossain välissä heitä hanskoja naulaan.

Turhankin yleisluontoiset valitukset olkoot siinä, nyt keskitytään Swampsongiin, koska se on Kalmahin kolmesta ensimmäisestä levystä kiinnostavin ja - tietyillä rajatuilla parametreillä - paras. Se ei ole erinomainen levy, mutta se on peninkulmakaupalla erehdyttävän samanlaisella nimellä siunatun Swamplordin edellä, sävellyksellisesti ja soundillisesti, vaikka eroa julkaisuilla on vain muutamia vuosia. Siinä missä aiemmilla levyillä Kalmahin oma soundi on tuntunut minusta kahlitsevalta, Swampsongilla ensimmäistä kertaa yhtye pääsee arkkityyppisen perusluonteensa yläpuolelle ja onnistuu luomaan samalta mutta silti erilaiselta kuulostavia kappaleita - toisin kuin aiemmin, nyt saatan jopa erottaa kappaleet toisistaan, ainakin hieman. Heroes to Us (erikoinen nimi, "sankarit meitä kohti") ja The Third, the Magical kuulostavat molemmat Kalmahilta, mutta eivät toisiltaan.

Variaatio saattaa olla osittainen hämäys, sillä vaikka muut kappaleet ovat pitkälti kahden ensimmäisen levyn kappaleiden sävyisiä, tyylisiä ja oloisia tuotoksia, päätösraita Moon of My Nights iskee kuulijan eteen jotakin tyystin erilaista: puhdasta laulua, balladimaisen sävellyksen ja rakkauslaulun sanat. "Puhdas laulu" on varsin joustava käsite tässä (samalla tavalla kuin "paras Kalmahin levy", haha), mutta oikein mitään muutakaan nimilappua en Kokon vähintäänkin erikoiselle ääntelylle keksi. Mutta kappale on hyvä, erikoisesta laulusta huolimatta tai siitä johtuen, ja kirjoissani se nostaa levyn arvoa pykälällä tai parilla (mitä nämä pykälät ovat, miten ne toimivat ja mikä niiden asteikko on, en tiedä, kun arvosanoja en ole teksteissäni antanut) - yksistään sen vetovoimalla levy nousee kahden edeltäjänsä yläpuolelle, koska se, jos mikä, on aitoa vaihtelua.

Swampsong ja samalla koko Kalmahin (varhais-?)tuotanto on yleisesti hyvinkin pidettyä materiaalia, ja olen noin yhden hengen kokoisessa vähemmistössä nuristessani niistä. Ehkä, rakas Lukijani, oletkin niitä suuria massoja, jotka ihastuvat yhtyeen omaperäiseen ja tunnistettavaan soundiin; kenties sinulle heidän musansa lähtee. Minulle, ei, vieläkään, millään.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Ironware - Break Out (2003)

Ironware on jälleen yksi tapaus neljän euron powerin kategoriassa, varsin tyypillinen sellainen: keskinkertaista joskin kuunneltavissa olevaa power metalia vailla sen suurempaa kestoa kuuntelukerrasta toiseen. Yhtyeen tyyli - varsin löyhkä käsite, puhutaan kuitenkin neljän euron powerista - on yhdistelmä kaikkia mahdollisia geneerisimpiä ja perinteisimpiä power metalin kulmakiviä, Helloweenistä Gamma Ray'n kautta Hammerfalliin. Solisti on varsin taitava, keskivertoulisijaa (kuten esimerkiksi Invictusin solistia) parempi, mutta tämä lausunto olisi yhtä totta, jos sanoisin, että tämä harmaan sävy on parempi kuin tuo toinen harmaan sävy - ei niin hyvä solisti, että hänenkin äänensä alkaisi lopulta ottaa päähän, koska hänen tulkinnallaan on tasan yksi ulottuvuus mikä tasapäistää levyä lopulta tarpeettomasti.

Mitään omaa Break Out ei tarjoile, mutta se tekee hommansa riittävän hyvin, että sitä ei vihaa, ja toisinaan vastaan keskinkertaisuuden suossa harhailee kelvollinen kappale. Esimerkiksi loppupuolelta löytyvä What Is Going On (nimi, joka tuo mieleeni kuolemattoman King Diamond -rallin) on näpsäkkä melodisempi ja tunnelmallisempi raita kuin monet muut; myös Sanctuary menee läpi. Oikeastaan "menee läpi" kuvaa erinomaisesti kuuntelukokemusta levyn kanssa: se menee läpi, korvasta sisään ja toisesta ulos, tekemättä vahinkoa tai onnistumatta iskemään koukkua kunnolla kiinni matkallaan unohdukseen. Yksikään kappale ei tarjoile edes välähdystä siitä, mikä olisi vähimmäisvaatimus parempien yhtyeiden levyillä, mutta toisaalta byrokraattisen lovensa Ironware täyttää orjallisen tarkasti.

Yksi asia, jonka nostan esiin, koska mitään muutakaan en keksi (tiedän, tämä on krooninen vaiva neljän euron powerin arvosteluissani, koettakaa sietää): lyriikoissa on paikoin vaivoin peiteltyä kristillistä tematiikkaa. Ehkä luen liian tarkasti sanoja - otetaan huomioon, että kyseessä on power metalia, jossa allegoriat ja hyvä kirjoittaminen ovat suunnilleen yhtä harvinaisia kuin uudet oivallukset Timo Tolkin nykytuotannossa - mutta etenkin Return of the King haiskahtaa jeesustelulta huoneen toiselle puolelle saakka. Annan sinun, rakas Lukijani, tehdä johtopäätökset itse:

On hope we live through all our pain
The king will come I hope some day
At the sky I look as I pray
The king will come is all I say

On naiviia väittää ettei tuossa jotakin kristus-symboliikkaa haeta takaa, ja ongelmaa ei sinänsä olisi, mutta A) mielestäni jeesustelulla ei ole mitään sijaa metallissa, ainakaan jos sävy on tuollainen; B) kielioppi, mikä se on? C) lyriikat eivät ole allegorisia tai metaforia, vaan suoraa jeesustelua, puhdasta sellaista. Yrittäkäämme sivuutta jeesustelu, kuitenkin, koska miksi jumiutua yhteen näkökulmaa, kun voi nurista muutoinkin kömpelöistä lyriikoista.

Break Out taitaa olla paras Limb Musicin julkaisemista neljän euron powereista, jonka olen kuullut. Tämä ei ole kovin erikoinen statement, vaan pikemminkin verrattavissa opettajan kehuihin oppilaalle, joka ainoana luokastaan sai 7-:sen, muiden jäädessä välttävään kutoseen... tai huonompaankin. Voi veljet, odottakaas mitä kuraa näissä neljän euron powereissa on, voih.

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Iron Maiden - Dance of Death (2003)

Dance of Death on se Iron Maiden -levytys, jonka elävimmin muistan teini-iästäni - vaikka Somewhere in Timea ja The Number of the Beastia kuuntelin enemmän, sain ne ensin ja pidin/pidän niistä enemmän. Syy miksi Dance of Death on jäänyt mieleeni kiinteämmin osaksi teini-ikääni löytyy sinänsä varsin erikoisesta lähteestä: se oli ensimmäinen joka julkaistiin fanitukseni ("metalliherätykseni" jälkeisenä) aikana, siitä oli paljon puhetta kavereitten kanssa ja kaikilla piti olla mielipide siitä. Yläasteella jokaisella "Iron Maiden -fanilla" (käytän heittomerkkejä osoittamaan kuinka harva todella oli yhtyeen fani ja kuinka moni kuvitteli musiikin diggailun olevan yhden radiohitin sietämistä) olim kärkäs näkemys siitä kuin Dance of Death (tai DoD, niin kuin loputtomassa lyhentämisen tarpeessa sitä kutsuimme) oli aivan paska, turha levy ja niin edelleen. Kun siellä ei ollut uutta The Trooperia tai The Wicker Mania.

No eihän siellä ole, tottahan se: Dance of Death ei ole helppo levy, vaan se on monoliittisen suuri, monimutkainen ja erittäin kompleksinen kokonaisuus, jossa lukemattomat punaiset langat kietoutuvat yhdeksi keräksi. Tyylillisesti se on melko lähellä Brave New World -paluulevyä, mutta askel kahden uusimman proge-eepoksen suuntaan on selvästi jo otettu, vaihtelevalla menestyksellä. Jos susiruma kansi sivuutetaan - mitä, for the record, ei pitäisi tehdä; Iron Maidenilla on joitakin hienoimpia metallikansia koskaan, ja mitä niinkin hienon nimen/teeman omaavalle levylle taiotaan, susiruma, esirenderöity kammotus - Dance of Deathin suurin ongelma on se, että se on liian pitkä, ja sen lyhyemmät kappaleet (nimellisesti Wildest Dreams) ovat heikoimpia.

Teininiä en pitänyt Dance of Deathista, koska se ei ollut täynnä kasari-Maidenille tyypillisiä neliminuuttisia rokkipaloja, vaan pitkiä ja polveilevia No More Liesin kaltaisia veisuja. En pitänyt siitä mitä Dance of Death on, vaan pidin siitä mitä se ei ollut... jos tässä on mitään järkeä. Olin juuri niitä kapeakatseisia typeryksiä, jotka nillittivät kuinka eivät jaksanneet kuunnella kahdeksanminuuttisia biisejä loppuun, kun "ei niissä tapahdu mitään". Halusin heviä, en progea.

Olen kuitenkin kasvanut noista päivistä - musiikillisissa mielipiteissäni, jos ei muussa. Nykyään pidän Dance of Deathista, jokaisella kuuntelulla enemmän kuin aiemmin; tätä blogitekstiä varten olen kuunnellut levyn kenties seitsemän kertaa muutamaan päivään, ja se on tavallista enemmän, mutta juuri siitä syystä, että minulla oli, edelleen kaikkien vuosien jälkeen, ennakko-oletus läpsenä tylsästä ja haahuilevasta levystä, josta ei löydy heviä kuin hetkittäin. Pyöräytin levyn käyntiin ja lähdin kävelylle, yrittäen unohtaa kaikki teini-ikäisten väittelyt ja kiistelyt oliko levystä mihinkään vai ei, ja yksinkertaisesti kuuntelin mitä sillä on tarjottavana. Mitä kuulin, pidin.

Kyllä, onhan siellä turhaa filleriä (levy kestää 67 minuuttia, totta munassa siellä on filleriä) ja joitakin kappaleita voisi tiivistää minuuttikaupalla ja niin edelleen, mutta jokaista ongelmaa kohtaan löytyi puolitusinaa kehua, hienoa hetkeä jotka olin aiemmin sivuuttanut. No More Lies, esimerkiksi, oli pitkään ylenkatsomani kappale, koska se ei välittömästi räjähdä päin näköä riffi-infernona, vaan se maalailee, luo tunnelmaa hitaalla haikkakompilla ja lopulta potkaisee munille niin kovalla "metalliräjähdyksellä" (pahoittelen tätä sanaa, en keksinyt parempaakaan) että kivekset pulpahtavat korvista ulos. Paschendale on toinen käsittämättömän komea kappale, samoin rokkaavampi Gates of Tommorrow.

Niin tai näin, olen vihdoin nähnyt valon ja myönnän Dance of Deathin olevan hieno levy. Ei paras, mutta pirusti parempi kuin annoin sille aiemmin arvoa. Kuka olisi uskonut, että ihminen kasvaa yläasteikäisen mielipiteistään ulos - tai ainakin on kykenevä siihen, vaikka monet taitavat jättää option käyttämättä?

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Invictus - Black Heart (2003)

Tällaisia tapauksia varten minä tätä blogia pidän! Invictus, ranskalainen progehtavaa poweria veivaava bändi, on pitkään ollut levyhyllyssäni edustettuna yhdellä levyllä, josta en sitä ostaessani tiennyt käytännössä mitään - kyllä vain, Black Heart on neljän euron poweria. Pidin sitä aina yhtenä heikoimmista (joskaan ei heikoimpana, kuten tulemme lähiaikoina oppimaan) Limbin julkaisemista jämäkiekoista, mutta eilen, kun ensimmäistä kertaa valehtelematta moneen vuoteen laitoin levyn soimaan, jotakin erikoista tapahtui: ymmärsin, että Black Heart ei ole ollenkaan niin paha kuin muistin!

Muistikuvissani levy oli lähes kuuntelukelvoton onnettomalla solistillaan ja "kolmetoista tusinassa" -tyylisillä kappaleilla. Okei, solisti ei ole kovin erikoinen (hänen huokaileva tyylinsä ärsyttää edelleen, mutta ei läheskään yhtä paljon kuin aiemmin) eivätkä ne kappaleetkaan mitään unohdettuja timantteja ole, mutta kyllä tätä nyt piru vie kuuntelee! Kappaleissa on selvät koukut, jotka löytää heti, mutta syvyyttä riittävästi toistuviin kuuntelukertoihin, vaikka en jaksa uskoa, että Black Heart vuosien tehokuuntelua kestääkään. Jos aiemmin olin sitä mieltä, että tämä on pahinta mahdollista Limb Musicin pohjamutaa, nyt löydän punaisen langan, jota en aiemmin ollut edes huomannut jalkojeni juuresta.

Hitunen kritiikkiä: solistin ääni, aksentti ja laulettavat lyriikat ovat asteikolla siedettävästä myötähäpeään. Ääni ja tulkinta vielä menee, mutta Fredric Glo (no, I'm not making that name up) huokailee jokaisen sanan loppuun - vastaavaa en ole kuullut kovin usein, ja sinänsä sekin on parempi kuin täysin käsittämätön epätekniikkamongerrus, mitä melometallin maailma on täynnä. Epäilen kuitenkin, että huokailua muistuttava tulkinta johtuu hiomattomasta tekniikasta, koska huokailu on sen verran kroonista levyllä. Aksentin ei pitäisi haitata (kyllähän Kotipellon Timoa ja muita rallienglantia vääntäviä solisteja jaksaa, kunhan musiikki on kelvollista), mutta toisinaan Glo'n artikulaatio limboaa ymmärryskynnyksen. Samaan hengenvetoon totean, että Black Heart sisältää joitakin huonoimpia lyriikoita, joita olen koskaan saanut ikäväkseni kuulla - erityinen inhokkini on The Strongest -veisun avaussäe: "Since the day you made me die". Vaikka tässä epälyriikassa olisi kielioppi kohdallaan (ei ole), se olisi tökerö ilmaisu eikä siinä olisi mitään järkeä - miksei "sinä" surmannut kertojaa, a'la "Since you killed me"? Ai niin, unohdin, pitää sopia melodiaan, kieliopin kampittamisen uhallakin.

Voisin narista yksittäisistä asioista pitkään, mutta totuus on, että Black Heart on keskinkertainen power metal -levytys, jonka suurin ansio on se, että se ei olekaan niin huono kuin muistin. Sitä kuuntelee - ei pitkään, mutta kuuntelee kuitenkin, ja se on enemmän kuin kaikilta neljän euron powereilta voi pyytää.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Helloween - Rabbit Don't Come Easy (2003)

Ostin Rabbit Don't Come Easyn yhdestä syystä: se tuli samassa paketissa The Dark Riden kanssa. Yksittäisenä levynä tuskin olisin ostanut kumpaakaan, vaikka The Dark Ride osoittautuikin erinomaiseksi kiekoksi, mutta kaksi levyä yhden midpricen hinnalla yhtyeeltä, jota kuuntelee mutta josta ei voi innostua edes väkisin. Siinä missä The Dark Ride on synkkä, raskas ja Helloweenin levytykseksi ahdistavakin pläjäys yhtyeen historian rankimpia kappaleita, Rabbit Don't Come Easy on paluu tyypillisempään Helloweeniin. Menisin jopa niinkin pitkälle, että sanoisin Rabbit Don't Come Easya eräänlaiseksi 2000-luvun Helloweenin arkkityypiksi: rehvakasta power metalia, tarttuvia melodioita ja hyvistä hetkistään huolimatta keskinkertainen kokonaisuus. Enemmän tai vähemmän kaikki levyt viimeisen kahdentoista vuoden aikana - ainakin kaikki ne, joihin olen vaivautunut tutustua - ovat olleet tyylillisesti lähellä Rabbit Don't Come Easya ja laadulliset erotkin ovat melko marginaalisia.

Kuten tuli jo sanottua, hyviä juttuja Rabbit Don't Come Easylla on, siitä ei pääse mihinkään vaikka yrittäisikin, mutta kokonaisuus ei kanna loppuun asti kuin kaikkein kovimmille faneille. Niitä hyviä raitoja ovat Hell Was Made in Heaven, hieman The Dark Riden synkistelyn mieleen tuova Back Against the Wall sekä avaus- ja musavideoraita Just a Little Sign, joka jatkaa Helloweenille omaisesti typerien, kieli poskessa kirjoitettujen lyriikoiden perinnettä ("something's growing in my pants / as she looks into my eyes") ei-niin-kehuttavalla tavalla. Oikeastaan on sanottava, että levy paranee loppua kohden - avausraitaa lukuun ottamatta ne paremmat kappaleet ovat ihan lopussa. Vastaavasti kiekon päättää (Power Metal Stereotypialle (tm) ominaisesti) levyn pisin ja polveilevin kappale, Nothing to Say, jossa huumoriruuvi kiristetään niin tiukalle, että olen aina vähällä luovuttaa ensimmäisen reggee-väliosan myötä - pakollinen hupsuttelu on suunnilleen yhtä sulava kuin leka haaroväliin.

Suurimmat ongelmat levyllä eivät ole suoranaisesti sävellysten heikkoon, tai ainakin horjuvaan, laatuun liittyviä, sillä jopa heikoimillaan Rabbit Don't Come Easyn kuuntelee läpi (vaikka Sun 4 the World ja Never Be a Star saavatkin käteni hapuilemaan juustoraastinta, jolla raapia ihon kyynervarsiltani - niin ärsyttäviä ne ovat). Ehdottomasti suurin ongelma on se, että levy tuntuu askeleelta taaksepäin erinomaisen ja omaperäisen (tai niin omaperäisen kuin Helloweeniltä voi odottaa) The Dark Riden jälkeen - jopa vuonna 2003 Rabbit Don't Come Easy edusti jo niin kovin kuultua Helloweeniä, samoja juttuja jotka 1990-luvulla oli tehty paremmin tai ainakin yhtä hyvin. Erityisesti jälkiviisaasti, seuraavan viiden levyn kokemuksella, Rabbit Don't Come Easy tuntuu tympeältä uudelleenlämmittelyltä, väkisin veivatulta regressiolta takaisin häppyhäppyjöyjöy-poweriin.

Mutta, kuten tuli jo sanottua, levyn kuuntelee läpi kyllä melko vaivatta. Samalla tavalla kuin 7 Sinnersin. Tai Keeper of the Seven Keyes - Legacyn. Tai Gambling with the Devilin.

P.S. Koko teksti läpi kommentoimatta susipaskaa levynnimeä ja kantta! Itsehillintäni kasvaa, näemmä!

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Grave Digger - Rheingold (2003)

Rheingold edustaa vahvempaa materiaalia Grave Diggerin tuotannossa: se ei ole erinomainen levy, mutta se sisältää yksittäisiä kappaleita, jotka ovat yhtyeen parhaiden sävellysten joukossa. Grave Diggerille tyypillisesti (tai ainakin tuolle aikakaudelle yhtyeen historiassa; enää en ole niinkään varma kuinka tyypillinen ratkaisu on... *kröh*Return of the Reaper*kröh*) kyseessä on teemalevy, tällä kertaa aihe ei ole historiallinen - vaikka mitä saksalaiset nationalistit yrittävät väittää - vaan kyseessä on vanha Rheingold-myytti, josta Wagner teki kuuluisan oopperan 1800-luvulla. Menemättä sen tarkemmin tarinan ja myytin taustoihin - koska en niitä tunne enkä suuremmin välitäkään - sanottakoon, että se on yhdistelmä norjalaista mytologiaa, saksalaista kansanperinnettä ja keskiaikaista kristillistaustaista tarinointia; niin tai näin, pohja power metalille on vahva.

Levy alkaa todella hyvin: Rheingold ja Valhalla ovat omaan makuuni parhaiden Grave Digger -sävellysten joukossa. Vaikka taso ei kertaakaan putoa pahasti, selvää notkahdusta tapahtuu Giantsin myötä. Päätösraita Twilight of the Gods, jos poislasketaan turha outro, jolla neliminuuttinen kappale venytetään puoliväkisin seitsemään (koska se kuuluu oikeaoppiseen power metal -levyyn, pitempi päätösbiisi), nostaa lopulta tason alun ylikin. Puhdasta filleriä on vain Murderer ja Liar.

Tämä kaikki on fine and dandy, mutta kuinka se suhteutuu muihin Grave Diggerin kultakauden (1996-2005) levytyksiin? Hyvin, mutta ei erinomaisesti. Minulle Rheingold on ollut pitkään tehokuuntelussa - olen tykitellyt sitä vuodesta toiseen, toisinaan kyllästyenkin - ja silti jaksan aina innostua Valhallan nostatuksista ja päätösbiisin huudatuksista; vastaavasti, samaa en voi puhtaalla omatunnolla sanoa The Grave Diggeristä tai Tunes of Warista. Mutta, vaikka kokonaisuutena se on parempi kuin muutamat muut kultakauden kiekot, se on selvästi heikompi kuin ne kirkkaimmat onnistumiset. Puutos levyllä on hyvin selvä: liikaa keskinkertaisia kappaleita, liikaa filleriä ja liian vähän erinomaisia klassikonkaltaisia hittejä. Siinä missä Knights of the Cross ja Excalibur ovat puhdasta timanttia alusta loppuun, Rheingold kompuroi puolivälin halki kuin humalainen isoisä lapsenlapsensa vanhojen tansseilla: kyllähän se hellyyttävää katsottavaa on, jos asiaan osaa suhtautua oikealla tavalla, mutta kaikille muille lupsakkuus osoittautuu tragikoomisena koheltamisena.

Tämä on hieman epäreilua - tiedän kyllä - mutta Rheingold, kaikessa hetkellisessä loistavuudessaan, epäonnistuu pitkässä juoksussa. Se, että olen kuunnellut levyä enemmän kuin vaikkapa Tunes of Waria ja pidän Rheingoldia tätä parempana, ei johdu yksistään sen korkeimpien huippujen korkeudesta, vaan olosuhteista: minun tuli kuunneltua Rheingoldia enemmän, koska satuin sen levyn ostamaan teini-ikäisenä, jolloin olin autuaampi tyytymään keskinkertaisempiinkin levyihin kun raha ja uudet levyhankinnat olivat ns. kortilla... pienen saldon omaavalla Visa-kortilla. Täten olen nostalginen Rheingoldia kohtaan: muistan kuinka teininä se kuulosti niin erinomaisen loistavalta, että se ansaitsi täyden huomioni pitkäksi ajaksi, vaikka totuuden nimissä se oli vain ihan hyvä, kelvollinen levy erittäin hyvässä tikissä olleen yhtyeen musiikillisessa jatkumossa.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Exhibition - The Sign of Tomorrow (2003)

Tässäpä laatuesimerkki neljän euron powerista: perustoimiva idea, mutta kun ei vain yksinkertaisesti riittävän hyvää sellaista. Exhibition oli lopulta melko lyhytikäinen yhtye, joka teki olemassa olonsa aikana vain yhden kokopitkän ja yhden demon. Tyylillisesti lähin vertailukohta on jossakin B-luokan Fates Warningissa. Levynä The Sign of Tomorrow on ylipitkä, heikosti sävelletty ja riivattu Limb Musicin keskinkertaisuuden leimalla. Ei tästä, oikeasti, ole mitään muutakaan sanottavaa - en liioittele, jos sanon, että olen stressanut tarpeettomasti tämän tekstin kirjoittamista, koska minulla ei ole ainuttakaan ajatusta tätä enempää levystä.

Siispä teen sen, mitä vastaavissa tilanteissa liian usein teen: keskityn epäolennaiseen. Minulla on tyypillisesti tapana kuunnella uusi levyhankinta ensimmäistä kertaa lyriikkavihkoa lukemalla, keskittyen levylle mahdollisimman täydellisesti. Exhibitionin kanssa en pystynyt siihen, koska joku vatipää jossakin oli taittanut kansilehtisen käsittämättömimmällä tavalla mitä olen koskaan nähnyt: tekstit eivät olleet "osuneet" sivuille, vaan kokonaisella aukeamalla saattoi olla yksi hassu rivi tekstiä, aivan ylälaidassa, ja loput olivat kadonneet ties mihin. Ehkä ongelma oli painokoneessa, ei taittajassa tai taitossa, mutta oli totuus mikä tahansa, lyriikkavihko palasi suorinta tietä koteloonsa näkemättä uudelleen päivänvaloa.

Tämä voi vaikuttaa triviaalilta ongelmalta, mutta totuus on, että jos haluan käsittää levyä hyvin, haluan paneutua sen kuunteluun kunnolla. Toki, monesti perehdyn levyyn kävelylenkin yhteydessä, mutta useammin se tarkoittaa juurikin lyriikkavihon läpikäyntiä levyn myötä. Koska The Sign of Tomorrow'n vihko on mitä on, levykin on jäänyt minulle poikkeuksellisen etäiseksi (jopa neljän euron poweriksi). Se, mitä voin kuitenkin sanoa, on, että solisti Bobby "Leather Lungs" Lucas vetää kovaa, hänellä on tyylikäs soundi ja riittävä ääniala - sääli vain, että kappaleet, joita hänelle on annettu työstettäväksi, ovat silkkaa turhaa roskaa. Ne voisivat olla hyviä, jos noin puolet materiaalista heittäisi roskakoriin tai työstäisi uudelleen ihan kivijalasta ylöspäin, mutta miksi vaivautua - yhtye taisi itsekin tietää tehneensä tarpeettoman kiekon ja hajosi muiden projektien pariin. Jos Lucasin taitojen ihastelu kiinnostaa, suosittelen kääntymään hänen muiden projektiensa puoleen - siellä saattaa olla jopa kelvollisia veisujakin.

P.S. Neljän euron powereita on luvassa paljon lähiaikoina - valtaosa niistä julkaistiin juurikin 2003. Be very afraid. Joudun samaan hengenvetoon pahoitella sitä, että vastaavia tekstejä on luvassa enemmän, mutta yritän saada niihin paremman pointin. Tai pointin ylipäätään.

torstai 4. kesäkuuta 2015

Dream Theater - Train of Thought (2003)

Minulle Dream Theater saavutti potentiaalinsa vasta aivan vuosituhannen päätteeksi, Scenes from Memoryn myötä. Edellämainittu levy oli kuitenkin samantien nähtävissä ainutkertaiseksi onnistumiseksi, jota yhtye ei voisi/saisi uusia seuraavien kiekkojen kanssa. Vuoden 2002 Six Degrees of Inner Turbulence on jäänyt minulta ostamatta, mutta tunnen levyn periaatteen: tuplalevystä toinen kiekko on yksittäisiä kappaleita (mm. 12 Step Suiten ensimmäiset osat) ja toinen nimellisesti yksi yhtenäinen, noin kolmevarttia pitkä sävellys, vaikka käytännössä kyseessä olikin kahdeksan enemmän tai vähemmän itsenäisen biisin kokonaisuus.

Train of Thought on poikkeustapaus (musta lammas?) Dream Theaterin uralla: sävellykset ovat kautta linjan raskaimpia koko yhtyeen uralla, muiden levyjen yksittäisiä kappaleita (Lie Awakella, A Nightmare to Remember Black Clouds & Silver Liningsilla jne.) lukuun ottamatta. Toki kappaleet ovat edelleen monipolvisia, progeilevaa instrumentaalirunkkausta ja alittavat harvoin kymmenen minuutin rajapyykin. Kyllä, harvoin alittavat kymmenen minuutin rajapyykin - seitsemän biisiä, pyöreästi seitsemänkymmentä minuuttia musiikkia. Helppo levy Train of Thought ei ole, millään mittarilla, mutta silti olen aina pitänyt sitä (suhteellisen, tulee muistaa että kyseessä on kuitenkin Dream Theater) helposti avautuvana, ainakin kun vertailukohdaksi ottaa kryptologisen mielenlaadun vaativan Awaken.

Olen toisaalta puolueellinen aina, kun yhtye joka tekee musiikkia yhdistämällä metallin ja ei-metallin ja päättää sitten tehdä metallia painottavan levyn. Toisin kuin esimerkiksi Opethin tai Ayreonin kanssa, Dream Theater onnistuu pyrkimyksessään paremmin, sillä kertaakaan Train of Thought ei tunnu muulta kuin Dream Theaterilta - poikkeuksellisen heviltä Dream Theaterilta, mutta Dream Theaterilta kuitenkin - siinä missä The Universal Migrator pt. 2 ja Deliverance tuntuivat väkinäisiltä yrityksiltä vedota hevarikuulijakuntaan.

Oltiin väkinäisyydestä tai sen puutteesta mitä mieltä tahansa, olen valmis laittamaan pääni pantiksi, että As I Am, Endless Sacrifice ja In the Name of God ovat minulle parhaita yksittäisiä Dream Theaterin sävellyksiä, joita olen kuullut. Siinä missä Scenes from Memory oli sananmukaisesti kokonaisuus, josta ei voinut irrottaa ainuttakaan kappaletta särkemättä hienovaraista balanssia, Train of Thought on selkeämmin kokoelma kovia kappaleita, hyviä riffejä ja James LaBrien riittävän hyvää tulkintaa (mikä ei ole oletusarvo 2000-luvun Dream Theaterin levyillä).

Ei, Train of Thought ei ole Dream Theaterin paras levy - Scenes from Memory on edelleen sillä alalla valtaistuimella - mutta se on progehevimammutin levyistä se, jonka mieluiten ja useimmin valikoin soittimeeni; se on ainoa yhtyeen levy, jota voi kuunnella taustalla vaivautumatta upota täysin kuulemaansa; se ei pysäytä päivää paikoilleen ja pakota seisomaan suojatiellä reilua tuntia tulkiten tunnelmoiden ja tahtilajien holtittomalta vaikuttavaa heittelyä. Se on hyvä metallilevy, jota on miellyttävä kuunnella, ja ylle listaamani ominaisuudet eivät tällä kertaa saa peukkua kääntymään alaspäin, vaan ylöspäin, koska Dream Theater on aina ollut turhan vaikeasti avautuva yhtye ja Train of Thought tarjoilee (pahoittelen analogiaa, se on hirveä) junan yhtyeen ajatusmaailmaan, jonka asema muutoin jää minulta löytämättä.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Dragonforce - The Valley of the Damned (2003)

En muista sitä itse, mutta aikoinaan Dragonforce oli jotakin uutta power metalin monesti turhankin sisäsiittoisella kentällä: heidän kappaleensa olivat nopeita, hävyttömän tarttuvia, täynnä tyylikkäästi käytettyjä kliseitä ja kaikki oli höystetty poikkeuksellisella instrumenttihallinnalla. Tuo aika tuntuu nykyään kaukaiselta, oudolta, sillä jos joku yhtye, niin Dragonforce muuttui varsin tehokkaasti itsensä parodiaksi – jo kolmoslevy Inhuman Rampage, vaikka sisältääkin yhtyeen suosituimman kappaleen (kiitos siitä, Guitar Hero III), oli kuin irvikuva kahdesta edeltäjästään, liian täynnä itseään. Susipaskan neloskiekko Ultra Beatdownin jälkeen yhtyeen oli tehtävä jotain, sillä se kuuluisa musiikki oli väistynyt ylipitkien ja melodiatajuttomien soolojen horoksi – kaikki kunnia yhtyeelle, sillä heidän onnistui tehdä muutos sittemmin, poistaa kaikki turha timanttisten melodioiden ja sietämättömien koukkujen ympäriltä ja lopputuloksena taisi olla heidän paras levynsä The Power Within.

Mutta, kun näin yhtyeen historia on kerrottu molemmille metallisydämille, jotka eivät jo sitä tunne, unohdetaan se kaikki, tai ainakin yritetään. The Valley of the Damned on monikansallisen yhtyeen ensimmäinen levytys, joka reilut kymmenen vuotta sitten tarjosi virkistävän tuttavuuden kaavoihinsa, hammerfalleihinsa ja helloweeneihinsä kyllästyneille power metal -diggareille. Levyä leimaavat huimaavat nopeudet, monipolviset, -minuuttiset ja -sointuiset kitarasoolotaistot ja hyvät koukut; kappaleiden kestot eivät taida kertaakaan pudota alle viiden minuutin (jos lasketaan pois 13 sekuntia (!) pitkä intro), mutta monesti kuuden minuutin maratoniraja ohitetaan, keskisormea heilutellen.

Tämä onkin suurin kritiikkini vanhempaa Dragonforcea kohtaan, pointti joka tuskin yllättää ketään: pitkät kappaleet ovat Lohikärmesvoimalle oletusarvo, eivät mauste tai tehokeino. Kyllä, minä pidän pitkistä kappaleista, mutta en siinä tapauksessa, että kolme- tai neljäminuuttinen kappale venytetään väkisin kuuteen tai seitsemään. Eivät ne hyvät koukut mihinkään katoa, vaikka minuutti toisensa perään vyörytetäänkin uusia nuotteja kuulijan päälle, mutta ne menettävät silmissäni osan merkitystään, kun yhtye ei kykene katsomaan omaan tuotostaan kriittisesti, kysyen ”voisiko tästä kaksiminuuttia pitkästä soolosta leikata jotain pois?”. Jos jotain Dragonforce olisi tarvinnut, niin ankaraa tuottajaa, joka olisi ollut valmis sanomaan, että riisukaa, ottakaa turhat krumeluurit helvettihin ja virtaviivaistakaa sävellyksiä (mikä ei ole sama kuin niiden yksinkertaistaminen, sanottakoon se, vaikka monesti menevätkin käsi kädessä).

Kappaleet ovat kuitenkin hyviä, ja sehän tässä tärkeää on. Ylipitkät sävellykset ovat valitettavia ja tympeitä, mutta se ydin – Dragonforcen musiikillisen solun tuma, jos surkea analogia sallitaan – on timanttia, ainakin vielä esikoislevyllä. Herman Li ja Sam Totman ovat kova kitaraduo, ja heidän yhteissoittonsa niin tulkinnallisella kuin sävellyksellisellä tasolla on kiehtovaa ja kiinnostavaa kuultavaa; koko muu yhtyekin soittaa hyvin, intohimolla ja vilpittömän oloisesti. The Valley of the Damned on hyvä biisi, mitastaan huolimatta, ja sama pätee vaikkapa Heart of the Dragoniin (vaikka onkin levyn lyhyimpiä sävellyksiä, alle kuusiminuuttisena tynkänä) ja Black Fireen. Silti, hyvistä ideoista ja sävellyksistä huolimatta, en pysty täysin rinnoin nauttimaan The Valley of the Damnedista, koska sovitukset ovat mitä ovat, täynnä turhaa filleriä instrumenttirunkkauksen takia. Levyä kuuntelee, mutta ei mitenkään erityisen mielellään tai helposti innostuen; kuten tuli sanottua, Dragonforce onneksi, pitkän viiveen jälkeen, tajusi viipaloida turhat minuutit pois.


Kuuntele ensin The Valley of the Damned ja sitten Cry Thunder – kummassakin kappaleessa on hyvä pääkoukku, hieno kertosäe ja tuotantoarvot kohdillaan, esittäjänäkin on sama bändi. Toista sävellystä vaivaa täysin tarpeeton mammuttitauti, toista ei.