Mokoma - Kurimus (2003)

Yllättävän harva tietää, että suomirässin (tiedän: bändi vihaa termiä, mutta käytän sitä silti - fight the power!) kulmakivi Mokoma aloitti levytysuransa vaihtoehtorockilla. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä (Valu ja Mokoman 120 päivää) eivät taida olla kovin kovassa huudossa oikein missään piireissä, vaikka ilmeisesti eivät ole täysin paskoja kiekkoja. Mutta, kuten tuli jo aloituslauseessa mainittua, Mokomaa ei näistä levyistä tunneta, vaan kolmoslevy Kurimuksesta alkaen yhtyeen suunta on ollut nykymuotoista rässiä keskivertoa paremmilla (ainakin pääosin, ei tietenkään aina) lyriikoilla; en ole kerran tai kaksi kuullut, että yhtyeen kolme ensimmäistä rässikiekkoa ovat ne parhaat, joten eiköhän taklata tätä härkää suoraan sarviin.

Minulla on vakava perspektiiviongelma, joka on sabotoinut Kurimuksen kuunteluni täysin. Ostin levyn kevään 2015 aikana kovien kehujen myötävaikutuksesta, joten minulla ei ole mitään arviointikykyä hämärtävää nostalgiaa levyä kohtaan, mutta (ja tämä on iso mutta) tunnen varsin hyvin yhtyeen myöhempää tuotantoa, erityisesti aivan uunituoretta Elävien kirjoihin -tekelettä, joka on ehdottomasti yhtyeen paras kiekko ja samalla vuoden 2015 parhaita tekeleitä. Uudella levyllä kaikki se, mistä en ole aiemmin ollut täysin varma Mokoman suhteen (etenkin Marko Annalan laulu, mutta myös sävellyspuolen ongelmat), on korjattu; Kurimuksella puolestaan kaikki ongelmantyngät ovat paisuneet juuriksi, versonneet uusia puita ja kadottavat puut metsältä.

Ensimmäinen, toinen ja kolmas kritiikkini on: Marko Annala ei pitkään aikaan ollut kovin erikoinen nokkamies, vaikka lyyrikkona onkin suomen metalli"skenen" kirkkainta kärkeä. Hänen puhtaat laulunsa ovat raa'at väärällä tavalla - ne kuulostavat kouluttamattomalta, mutta eivät vaaralliselta - ja huutoörinä ei ole oikein huutoa, örinää tai kelvollistakaan. Jos vuoden 2003 Annalan tilalla mikrofonissa olisi vuoden 2015 Annala, en pällistelisi Kurimuksen statusta merkkiteoksena, mutta minkäs teet, että huono vokalisti onnistuu pilaamaan muuten kelpo levyn; laatuesimerkkinä olkoon Houkka, jonka hyvä poljento ja napakat riffit menevät täysin kaivoon Annalan voimattoman mölinän takia.

Kappaleet ovat kelvollisia, mutta ne voisivat olla huomattavasti parempia - jotenkin tuntuu, että niistä puuttuu se terävin kärkin, voimakkain tunnelataus, joka on Mokoman parhaiden sävellysten tunnusmerkki. Olen täysin valmis myöntämään, että tämä kritiikkini on peräisin perspektiivivääristymästäni (koska Elävien kirjoihin on A) niin kirotun kova ja B) täynnä tunnetta), mutta eikö levyn silti pitäisi olla... eh, hyvä... vaikka yhtye onkin sittemmin kehittynyt sen tuolle puolelle? Eikö W.A.S.P.:in ensimmäisten levyjen pitäisi olla edelleen hyviä, vaikka The Crimson Idol onkin ilmaantunut maailmaan? Entä Grave Digger? Entä Amon Amarth? Behemoth? Aivan, ei toimi vanha setti enää samalla tavalla, kun se toimi silloin joskus, myyttisessä menneisyydessä, jolloin kesäisin paistoi aurinko ja kaikki oli viattomampaa. Oikeasti hyvä levy kestää vuodet, sen tehneen yhtyeen kehittymisen muihin suuntiin, uusien tuotosten sille asettaman haasteen - Kurimus ei kestä paineita, vaan jää kelvolliseksi, mutta silti verrattaen heikoksi kiekoksi.

Mikä siis oli pointtini? Että Elävien kirjoihin on aivan ällistyttävän kova kiekko, Kurimus ei niinkään. Ja rautalanka vääntyy...