Dream Theater - Train of Thought (2003)

Minulle Dream Theater saavutti potentiaalinsa vasta aivan vuosituhannen päätteeksi, Scenes from Memoryn myötä. Edellämainittu levy oli kuitenkin samantien nähtävissä ainutkertaiseksi onnistumiseksi, jota yhtye ei voisi/saisi uusia seuraavien kiekkojen kanssa. Vuoden 2002 Six Degrees of Inner Turbulence on jäänyt minulta ostamatta, mutta tunnen levyn periaatteen: tuplalevystä toinen kiekko on yksittäisiä kappaleita (mm. 12 Step Suiten ensimmäiset osat) ja toinen nimellisesti yksi yhtenäinen, noin kolmevarttia pitkä sävellys, vaikka käytännössä kyseessä olikin kahdeksan enemmän tai vähemmän itsenäisen biisin kokonaisuus.

Train of Thought on poikkeustapaus (musta lammas?) Dream Theaterin uralla: sävellykset ovat kautta linjan raskaimpia koko yhtyeen uralla, muiden levyjen yksittäisiä kappaleita (Lie Awakella, A Nightmare to Remember Black Clouds & Silver Liningsilla jne.) lukuun ottamatta. Toki kappaleet ovat edelleen monipolvisia, progeilevaa instrumentaalirunkkausta ja alittavat harvoin kymmenen minuutin rajapyykin. Kyllä, harvoin alittavat kymmenen minuutin rajapyykin - seitsemän biisiä, pyöreästi seitsemänkymmentä minuuttia musiikkia. Helppo levy Train of Thought ei ole, millään mittarilla, mutta silti olen aina pitänyt sitä (suhteellisen, tulee muistaa että kyseessä on kuitenkin Dream Theater) helposti avautuvana, ainakin kun vertailukohdaksi ottaa kryptologisen mielenlaadun vaativan Awaken.

Olen toisaalta puolueellinen aina, kun yhtye joka tekee musiikkia yhdistämällä metallin ja ei-metallin ja päättää sitten tehdä metallia painottavan levyn. Toisin kuin esimerkiksi Opethin tai Ayreonin kanssa, Dream Theater onnistuu pyrkimyksessään paremmin, sillä kertaakaan Train of Thought ei tunnu muulta kuin Dream Theaterilta - poikkeuksellisen heviltä Dream Theaterilta, mutta Dream Theaterilta kuitenkin - siinä missä The Universal Migrator pt. 2 ja Deliverance tuntuivat väkinäisiltä yrityksiltä vedota hevarikuulijakuntaan.

Oltiin väkinäisyydestä tai sen puutteesta mitä mieltä tahansa, olen valmis laittamaan pääni pantiksi, että As I Am, Endless Sacrifice ja In the Name of God ovat minulle parhaita yksittäisiä Dream Theaterin sävellyksiä, joita olen kuullut. Siinä missä Scenes from Memory oli sananmukaisesti kokonaisuus, josta ei voinut irrottaa ainuttakaan kappaletta särkemättä hienovaraista balanssia, Train of Thought on selkeämmin kokoelma kovia kappaleita, hyviä riffejä ja James LaBrien riittävän hyvää tulkintaa (mikä ei ole oletusarvo 2000-luvun Dream Theaterin levyillä).

Ei, Train of Thought ei ole Dream Theaterin paras levy - Scenes from Memory on edelleen sillä alalla valtaistuimella - mutta se on progehevimammutin levyistä se, jonka mieluiten ja useimmin valikoin soittimeeni; se on ainoa yhtyeen levy, jota voi kuunnella taustalla vaivautumatta upota täysin kuulemaansa; se ei pysäytä päivää paikoilleen ja pakota seisomaan suojatiellä reilua tuntia tulkiten tunnelmoiden ja tahtilajien holtittomalta vaikuttavaa heittelyä. Se on hyvä metallilevy, jota on miellyttävä kuunnella, ja ylle listaamani ominaisuudet eivät tällä kertaa saa peukkua kääntymään alaspäin, vaan ylöspäin, koska Dream Theater on aina ollut turhan vaikeasti avautuva yhtye ja Train of Thought tarjoilee (pahoittelen analogiaa, se on hirveä) junan yhtyeen ajatusmaailmaan, jonka asema muutoin jää minulta löytämättä.