St. Anger on vihainen levy. Se on räkäinen levy. Se on ruma levy. Se on monesti atonaalinen tuotos. Se on paluu juurille ties minkä kantriballadipaskan jälkeen. Se on myös susipaska levy, täysin turha kiekko.
Aina kun St. Angerista puhutaan, nostetaan esiin sen surkeat soundit - erityisesti rummut - sekä päämäärätön sävellystyö ja käsittämätön ylimittaisuus (joka on ollut Metallicalle kroonista sitten -80-luvun). Kyllä, soundit ovat paskat, mutta ymmärrän - kuten yritin yllä esittää - ratkaisun esteettisenä yrityksenä paeta ylituotetuista, loppuun asti ProToolsilla hiotuista radioystävällisistä keskitempoisista jollotteluista vaaralliseen ja suoraan kurkkuun tarraavaan aloittelevan bändin vimmaan. Levy kuulostaa tarkoituksella paskalta, koska sillä Metallica ja Rob Rock yrittävät antaa kuvan levystä, joka on äänitetty vanhempien autotallin seinän läpi kasiraitanauhurilla; rummut jyräävät kitarat alleen, kuten treenikämpillä niin usein käy. Pystyn arvostamaan tätä yritystä, halua irtautua totutusta ja tehdä jotakin muuta - se, jos jotain, on Metallican uraa leimaava piirre, niin hyvässä kuin erityisesti pahassa.
Ongelma on kuitenkin se, että Metallica ei ole aloitteleva bändi, joka veivaa keskisormi pystyssä vanhempien autotallista käsin periksiantamatonta ja räkäistä nykymetalliaan - itseasiassa, jos Metallica jotain on, se on kaikkea muuta, maailman kenties suurin metalliyhtye. Soundit ovat paskat, mutta eivät autenttisella ja vaarallisella tavalla paskat (kuten demobändeillä tai vaikkapa varhaisella Venomilla), vaan ylituotetulla ja -mietityllä tavalla: kaikesta kuulee, että näitä ratkaisuja on hiottu puolitoista vuotta studiossa, pyöritelty jokaista riffiä kuulostamaan oikealta, sopimaan etukäteen mietittyyn ratkaisuun. Vaarallisuus musiikissa tulee peräisin pakottavasta vimmasta luoda musiikkia intohimo edellä, tekniikka toisena, ja tämä kuvaus ei kuvaa 2000-luvun Metallicaa edes etäisesti. St. Anger ei ole vaarallinen levy, vaan vaaralliselta vaikuttava levy - todellisuudessa se on varsin turvallinen, huonosti sävelletty ja poikkeuksellisen huonosti sovitettu levy.
Tällainen määrä tekstiä enkä ole edes päässyt vielä siihen itse musiikkiin? Toisaalta se tuskin on tarpeellista: jopa fanaattisimmat fanit myöntävät, että St. Anger ei ole Metallican tähtihetkiä. Se on liian pitkä (75 minuuttia, taivas varjele!), siinä on filleriä kuin laki sallii ja kappaleet itse ovat täysin toivottomia, päämäärättömästi haahuilevia ylipitkiä turhanpäiväisyyksiä. Lyriikat ovat karmeaa kuraa - "frantic - tic - tic - tic - tic - tic - tic - tic -tic - TOC" - ja tavaramerkkimäiseksi tarkoitettu VIHA (tm) vaikuttaa lapselliselta angstivouhotukselta, ei järkevältä, nelikymppisten multimiljonäärien kiukunilmauksilta. Kertosäkeitä toistetaan niin paljon, että huonokin koukku jäisi edes vähän kiinni kuulijaan, mutta ne eivät silti tarraa mistään, vaan ärsyttävät saman tien. En usko, että kukaan Metallican jässiköiden ulkopuolella on nauttinut Invisble Kidin, Shoot Me Againin, All Within My Handsin tai Sweet Amberin kuuntelusta. Ainoa siedettävä ralli levyllä on Purify, jonka jopa sietää kuunnella kerran tai kaksi, mutta tehokuuntelussa sekin murtuu täysin - silti se on heittämällä levyn tähtihetki.
St. Anger on paska levy ja sen esteettinen ratkaisu epäonnistuu omaan mahdottomuuteensa. Jos Metallica olisi todella halunnut tehdä St. Angerista aidosti vaarallisen levyn, sen olisi pitänyt aloittaa ura uudelleen salanimellä, raivata tie ylöspäin pikkuklubien takalavoilta autotallistudioon, jossa kaikki olisi pitänyt äänittää A) ilman ProToolsia, B) ilman Rob Rockia ja C) yhdellä otolla. Ja siinä samalla kappaleet olisi pitänyt tehdä paremmin, mutta jos kaikki vimma todella olisi ollut levynteossa mukana, biisit olisivat hiotumpia, lyriikat vilpittömämpiä ja kokonaisuus saattaisi jopa toimia. Nyt, tällaisena kuin se on, St. Anger on turha levy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti