Machine Head - Through the Ashes of the Empire (2003)

Muistan kuinka Machine Headin The Blackening julkaistiin ja kuinka kaikki tuntemani metallimediat touhottivat siitä - kuinka yhtye, joka oli joskus -90-luvun puolivälissä onnistunut tekemään yhden tai kaksi hyvää/siedettävää levyä ja sittemmin sortunut susipaskaan nu metalliin, oli tehnyt valtaisan comebackin Through the Ashes of the Empiren myötä. Joku jossakin puhui modernista mestariteoksesta, suuntaviivoista tuliville thrash metal -kiekoille ja -bändeille. En ostanut The Blackeningiä vielä vuosiin, koska olin pihi ja en halunnut käyttää vähiä rahojani levyyn, josta en tiennyt muuta kuin tuntemattomien ihmisten kehut - siispä ostin midpricena alennuksessa olleen Through the Ashes of the Empiren.

Enkä pitänyt siitä, enkä oikein vieläkään tahdo löytää punaista lankaa levyltä. Se on liian paljon sitä, liian vähän tätä; hyviä juttuja, yksittäisiä hetkiä, on kyllä siellä sun täällä, mutta kokonaisuus jää turhan muodottomaksi. Olen todella yrittänyt pitää levystä, mutta en sitten millään saa hyvää otetta siitä, ja jokaisesta kuuntelukerrasta tulee kestävyysottelu kumpi luovuttaa ensin, minä vai levy. Tunnin mittaisena se on myös turhan pitkä.

Oikeastaan vain yksi kappale levyllä, avausraita Imperium, toimii kuin nyrkki silmään. Sen kappaleen ajan löydän sen punaisen langan, ajatuksen siitä Machine Headista, josta kaikki hypettävät ja ilakoivat metallimediamahdit lähes kymmenen vuotta sitten paukuttivat. Lähes seitsemän minuuttia pitkänä tekeleenä se on pitkä, mutta se ei tunnu niin pitkältä - siinä on monia osioita, monenmonituisia riffejä, koukkuja vaikka millä mitoin. Toki toisinaan riffit ja etenkin lyriikat ovat hieman nu metal -menneisyydestä kumpuavia, toisaalta paljon tuosta kappaleesta on myös peräisin Burn My Eyes -aikaisesta riffi-ilottelusta.

Kun Imperium loppuu, tasapaksu ja tasapäistetty turhan lähellä nu metalia liikuskeleva nykymuotoinen thrash metal alkaa. Lähes tuntia myöhemmin huokaan kovaan ääneen ja totean, että vieläkään ei lähde. Erityisesti All Falls Down silittää minua vastakarvaan hiekkapaperilla: se kuulostaa aluksi Slipknotin jämäkipaleelta, kunnes muuttuu sellaiseksi.

Lähes vuosikymmenen on-off-kuuntelulla en vieläkään pääse yli siitä, että Through the Ashes of the Empire ei ole levyni. Se ei innosta minua kuuntelemaan levyä alusta loppuun kerta toisensa jälkeen, mantranomaisella toistolla; se vain alkaa, kestää ja loppuu lopulta. En tiedä mikä tarkalleen on se suuri tekijä antipatiani takana, ja en vieläkään, lähemmäs viidenkymmenen kuuntelun jälkeen, kykene sormella tai sanoilla osoittamaan sitä. Mutta siellä se on jossakin.

Luin vuoden 2010 paikkeilla uudestaan Machine Head -haastattelun, jossa Robb Flynn mainitsi, että Imperium oli viimeinen kappale, jonka yhtye sävelsi Through the Ashes of the Empirelle, ja toimi täten eräänlaisena suuntaviivana seuraavalle levylle. "No", ajattelin, "kenties minun pitäisi tutustua The Blackeningiin... Imperium on kuitenkin Through the Ashes of the Empiren paras biisi reilulla marginaalilla." Niinpä siis ostin The Blackeningin ja voi pojat... Mutta siitä myöhemmin lisää.