Iron Maiden - Dance of Death (2003)

Dance of Death on se Iron Maiden -levytys, jonka elävimmin muistan teini-iästäni - vaikka Somewhere in Timea ja The Number of the Beastia kuuntelin enemmän, sain ne ensin ja pidin/pidän niistä enemmän. Syy miksi Dance of Death on jäänyt mieleeni kiinteämmin osaksi teini-ikääni löytyy sinänsä varsin erikoisesta lähteestä: se oli ensimmäinen joka julkaistiin fanitukseni ("metalliherätykseni" jälkeisenä) aikana, siitä oli paljon puhetta kavereitten kanssa ja kaikilla piti olla mielipide siitä. Yläasteella jokaisella "Iron Maiden -fanilla" (käytän heittomerkkejä osoittamaan kuinka harva todella oli yhtyeen fani ja kuinka moni kuvitteli musiikin diggailun olevan yhden radiohitin sietämistä) olim kärkäs näkemys siitä kuin Dance of Death (tai DoD, niin kuin loputtomassa lyhentämisen tarpeessa sitä kutsuimme) oli aivan paska, turha levy ja niin edelleen. Kun siellä ei ollut uutta The Trooperia tai The Wicker Mania.

No eihän siellä ole, tottahan se: Dance of Death ei ole helppo levy, vaan se on monoliittisen suuri, monimutkainen ja erittäin kompleksinen kokonaisuus, jossa lukemattomat punaiset langat kietoutuvat yhdeksi keräksi. Tyylillisesti se on melko lähellä Brave New World -paluulevyä, mutta askel kahden uusimman proge-eepoksen suuntaan on selvästi jo otettu, vaihtelevalla menestyksellä. Jos susiruma kansi sivuutetaan - mitä, for the record, ei pitäisi tehdä; Iron Maidenilla on joitakin hienoimpia metallikansia koskaan, ja mitä niinkin hienon nimen/teeman omaavalle levylle taiotaan, susiruma, esirenderöity kammotus - Dance of Deathin suurin ongelma on se, että se on liian pitkä, ja sen lyhyemmät kappaleet (nimellisesti Wildest Dreams) ovat heikoimpia.

Teininiä en pitänyt Dance of Deathista, koska se ei ollut täynnä kasari-Maidenille tyypillisiä neliminuuttisia rokkipaloja, vaan pitkiä ja polveilevia No More Liesin kaltaisia veisuja. En pitänyt siitä mitä Dance of Death on, vaan pidin siitä mitä se ei ollut... jos tässä on mitään järkeä. Olin juuri niitä kapeakatseisia typeryksiä, jotka nillittivät kuinka eivät jaksanneet kuunnella kahdeksanminuuttisia biisejä loppuun, kun "ei niissä tapahdu mitään". Halusin heviä, en progea.

Olen kuitenkin kasvanut noista päivistä - musiikillisissa mielipiteissäni, jos ei muussa. Nykyään pidän Dance of Deathista, jokaisella kuuntelulla enemmän kuin aiemmin; tätä blogitekstiä varten olen kuunnellut levyn kenties seitsemän kertaa muutamaan päivään, ja se on tavallista enemmän, mutta juuri siitä syystä, että minulla oli, edelleen kaikkien vuosien jälkeen, ennakko-oletus läpsenä tylsästä ja haahuilevasta levystä, josta ei löydy heviä kuin hetkittäin. Pyöräytin levyn käyntiin ja lähdin kävelylle, yrittäen unohtaa kaikki teini-ikäisten väittelyt ja kiistelyt oliko levystä mihinkään vai ei, ja yksinkertaisesti kuuntelin mitä sillä on tarjottavana. Mitä kuulin, pidin.

Kyllä, onhan siellä turhaa filleriä (levy kestää 67 minuuttia, totta munassa siellä on filleriä) ja joitakin kappaleita voisi tiivistää minuuttikaupalla ja niin edelleen, mutta jokaista ongelmaa kohtaan löytyi puolitusinaa kehua, hienoa hetkeä jotka olin aiemmin sivuuttanut. No More Lies, esimerkiksi, oli pitkään ylenkatsomani kappale, koska se ei välittömästi räjähdä päin näköä riffi-infernona, vaan se maalailee, luo tunnelmaa hitaalla haikkakompilla ja lopulta potkaisee munille niin kovalla "metalliräjähdyksellä" (pahoittelen tätä sanaa, en keksinyt parempaakaan) että kivekset pulpahtavat korvista ulos. Paschendale on toinen käsittämättömän komea kappale, samoin rokkaavampi Gates of Tommorrow.

Niin tai näin, olen vihdoin nähnyt valon ja myönnän Dance of Deathin olevan hieno levy. Ei paras, mutta pirusti parempi kuin annoin sille aiemmin arvoa. Kuka olisi uskonut, että ihminen kasvaa yläasteikäisen mielipiteistään ulos - tai ainakin on kykenevä siihen, vaikka monet taitavat jättää option käyttämättä?