Taas on kulunut blogin päivittämisestä enemmän aikaa kuin laki tai hyvä tapa sallii, mutta olen ollut ns. vitun kiireinen, joten en ole kovin pahoillani. Moraalimorkkikseni on vain richterin asteikolla siellä yhden tai kahden tietämillä. Toisaalta halusin myös hieman etäisyyttä tämänkertaiseen levyyn, koska ostin sen melko äskettäin ja olen tullut kuunnelleeksi sitä hieman liian intensiivisesti hyvään blogikäsittelyyn.
En ole vieläkään päässyt käsiksi vanhan (ja oikean, väittävät) Sepulturan hienouteen: okei, onhan ne 1980- ja 1990-lukujen taitteen levyt ihan hyviä, mutta eivät missään nimessä mitenkään erityisiä. Tavanomaista death-sävyistä rässiä - hyvää sellaista, mutta silti tavanomaista. Sen sijaan nykymuotoinen Sepultura on alkanut kolisemaan paljon paremmin. Dante XXI on edelleen vähän hit-and-miss-tyylinen kiekko, mutta Kairos ja uutuudenkarhea Machine Messiah huomattavasti parempia (The Mediator... on tällä hetkellä hankkimatta). Kenties se kiinnostavin puoli Kairosissa on se, ettei se kuulosta oikein miltään muulta kuin nyky-Sepulturalta, siinä missä vanhaa Sepulturaa on matkittu maailmansivu jo omana aikanaan. Koska Derrick Green -aikainen Sepultura on Väärää Sepulturaa, mikään aloitteleva bändi ei ole halunnut lähteä seuraamaan parjattua polkua, mikä on johtanut omaehtoisempaan ilmaisuun brassien suunnalta. Kairos on kiinnostavampaa kuultavaa kuin Arise, koska on vain yksi Kairos, kun taas Arisea on yritetty tehdä ties kuinka monen bändin toimesta ties kuinka monta kertaa ties kuinka toivottomasti.
En sano, että Kairos on musiikillisesti erinomainen levy, koska jotkin kappaleista jäävät junnaamaan yhtä riffiään liiaksi eivätkä biisit aina pääse pois lähtötelineistään. Greenin vokaalitkin ovat, edelleen, hieman kankeita, mutta kyllä hän silti solistina Max Cavaleran yksiuloitteisen möykän pieksee mennen tullen. Isoin ongelma ei yhtyeen kanssa ole musiikin laatu, ei ainakaan 2010-luvulla, vaan se, ettei yhtyeestä löydy kumpaakaan Cavaleraan eikä yhtye kuulosta samalta kuin aikana, jolloin "fanit" saivat lipun tankoon tai tortut kostutetuiksi. Kyllä, olen kyrpiintynyt iänikuiseen ajatteluun, kuinka joku joskus jotain tehnyt taiteilija on arvoton, jos hän ei enää tee asioita samoin kuin joskus silloin - ja Sepultura on saanut kaikkein tylyimmän kohtelun tältä saralta. Vaikka yhtye levyttää edelleen isolle lafkalle, kiertää maailmaa keikoilla ja tekee tasaista tahtia levyjä, kuulijakunnan tärkein keskustelunaihe ei ole uuden levyn erinomaisuus tai surkeus, vaan milloin Max ja Iggor tulevat takaisin. Siinä sivuutetaan se asia, miksi tätä musaa ylipäänsä kuunnellaan, eli se vitun musiikki. Green on ollut bändissä joa kaksikymmentä vuotta, kun Maxin kanssa bändi levytti kymmenen vuotta - siitä huolimatta kaiken maailman "parhaat Sepultura-biisit" -listaukset koostuvat yksinomaan Max-ajan biiseistä. Kyllä, Kairos, puhumattakaan muista yhtyeen Green-ajan levyistä, ampuu toisinaan huti maalitaulusta, mutta musiikin erilaisuus melkein kolmenkymmenen vuoden takaisesta ilmaisusta pitäisi olla itsestään selvää, eikö niin? Vaan ei, koska fanikunta haluaa vain sitä, mihin fanikunta on tottunut ja mikään muu ei kelpaa. Kukaan ei ole viemässä pois niitä rakkaita "klassikkojanne", mutta yrittäkää nyt edes kuunnella "uusia" (alkaen vuodesta 1998, jumavitunlauta) lättyjä jostakin muustakin näkökulmasta kuin "eihän tämä ole samanlaista". Maailma, taiteilijat ja taide kehittyvät - vain te junnaatte paikallanne.
Kyllä se Priestin Painkiller on ihan paska, myös, kun eihän se soundaa ollenkaan Rocka Rollalta. Tai Maidenin The Number of the Beast on arvoton kiekko, kun se on ihan erilainen kuin Iron Maiden. Tai...
lauantai 22. huhtikuuta 2017
tiistai 11. huhtikuuta 2017
Powerwolf - Blood of the Saints (2011)
Oli hetki - varsin lyhyt sellainen - jolloin Powerwolf oli minulle kova juttu. Tuo hetki kesti noin pari kuukautta, alkaen siitä, kun ensi kerran kuulin yhtyeen musiikkia. Noina kuukausina ostin kaksi yhtyeen levyä, arvostelin yhden ja ostin jopa hihamerkin rässiliiviini. Kun häiriötila, jota joku voisi diggailuksi kutsua, meni ohi, käsitin kuinka yksiuloitteinen bändi Powerwolf todella onkaan: se on vain Sabatonia, mutta natsien sijasta lauletaan vampyyreista ja ihmissusista. Levyltä kuunneltuna Powerwolf käy todella tylsäksi todella nopeasti (n. kahdessa kuukaudessa), mutta tämä ei tarkoita, että yhtyeellä ei olisi hyviä biisejä, koska onhan niitä. Pelkästään Blood of the Saintsilla on Sanctified with Dynamite, We Drink Your Blood sekä, kenties yhtyeen parhaana Dead Boys Don't Cry. Haluaisin uudestaan kokea tuon lyhyen innostukseni, joten tässä tekstissä yritän järkeillä jonkin kikan, jolla voisin hurahtaa Voimasuteen oikein kunnolla.
Koska yhtyeen kaikki levyt ovat samanlaisia, mitään varsinaista löytöretkeä diskografiaan ei voi tehdä. En ole toisaalta kuunnellut yhtyeen parhaaksi väitettyä Lupus Deitä tai esikoislevy Return in Bloodrediä, joten kenties yhtyeen historian ensimmäinen vaihe tarjoaisi jotakin. En silti jaksa uskoa, että heikommilla tuotantoarvoilla voisi parantaa muutoin niin kovin paisuttelevaa soundia ilman, että kappaleet kuulostaisivat aivan toisenlaisilta - siinä saattaisin löytää jotain, mistä pidän enemmän kuin myöhäisemmästä Powerwolfista, mutta myös jotain sellaista, millä ei ole mitään tulevaisuutta yhtyeen nykysuunnan tuntien.
Kävin Powerwolfin keikalla syksyllä ja se herätti hetkeksi innon taas näihin ralleihin. Powerwolf on kova livebändi, siitä ei pääse mihinkään, ja keikalla huomasin möyhkääväni mukana muutoin läpikuultuja biisejä kuin ne olisivat The Big Thing minulle. Parin päivän ajan kuuntelin taas etenkin Blood of the Saintsia ja Bible of the Beastia, mutta siihen se kiinnostus kuihtui, kun kappaleet olivat paljastaneet kaikki salansa. Kuolleiden poikien kyvyttömyyttä osoittaa herkkää puoltaan ei sovi julistaa ruuhkabussissa, vaikka välillä mieli tekisikin, joten keikkalallattelut jäivät kotioloihin, jossa nyt on ns. muutakin tekemistä ja kuunneltavaa.
Kenties en enää koskaan hurahda Powerwolfiin. Se on täysin mahdollista - olen kerta kerralta varmempi, että Sabaton on menettänyt kaiken faniuteni, joka joskus oli melkoista sorttia, enkä koskaan pitänyt Powerwolfista yhtä paljon kuin Sabatonista. Yhtyeen pitäisi kyetä tekemään levy, joka kestäisi kuuntelua paljon paremmin kuin mikään yhtyeen aiemmista levyistä on kestänyt, jotta todella voisin tykitellä sitä. Kun innostun levystä, todella innostun siitä ja saatan luukuttaa sitä yksinoikeudella päiväkausia - parhaat levyt kestävät tämän, loput eivät. Esimerkiksi Psycheworkin esikoinen sietää (edelleen jatkuvan) tehokulutuksen vaivattomasti, Powerwolfin diskografia murenee kolmessa kuuntelussa. Kyllä Powerwolfin biisit ovat tarttuvia ja toimivat livenä pirullisen hyvin, mutta pitkäaikaiseen arkikäyttöön niistä ei ole.
Koska yhtyeen kaikki levyt ovat samanlaisia, mitään varsinaista löytöretkeä diskografiaan ei voi tehdä. En ole toisaalta kuunnellut yhtyeen parhaaksi väitettyä Lupus Deitä tai esikoislevy Return in Bloodrediä, joten kenties yhtyeen historian ensimmäinen vaihe tarjoaisi jotakin. En silti jaksa uskoa, että heikommilla tuotantoarvoilla voisi parantaa muutoin niin kovin paisuttelevaa soundia ilman, että kappaleet kuulostaisivat aivan toisenlaisilta - siinä saattaisin löytää jotain, mistä pidän enemmän kuin myöhäisemmästä Powerwolfista, mutta myös jotain sellaista, millä ei ole mitään tulevaisuutta yhtyeen nykysuunnan tuntien.
Kävin Powerwolfin keikalla syksyllä ja se herätti hetkeksi innon taas näihin ralleihin. Powerwolf on kova livebändi, siitä ei pääse mihinkään, ja keikalla huomasin möyhkääväni mukana muutoin läpikuultuja biisejä kuin ne olisivat The Big Thing minulle. Parin päivän ajan kuuntelin taas etenkin Blood of the Saintsia ja Bible of the Beastia, mutta siihen se kiinnostus kuihtui, kun kappaleet olivat paljastaneet kaikki salansa. Kuolleiden poikien kyvyttömyyttä osoittaa herkkää puoltaan ei sovi julistaa ruuhkabussissa, vaikka välillä mieli tekisikin, joten keikkalallattelut jäivät kotioloihin, jossa nyt on ns. muutakin tekemistä ja kuunneltavaa.
Kenties en enää koskaan hurahda Powerwolfiin. Se on täysin mahdollista - olen kerta kerralta varmempi, että Sabaton on menettänyt kaiken faniuteni, joka joskus oli melkoista sorttia, enkä koskaan pitänyt Powerwolfista yhtä paljon kuin Sabatonista. Yhtyeen pitäisi kyetä tekemään levy, joka kestäisi kuuntelua paljon paremmin kuin mikään yhtyeen aiemmista levyistä on kestänyt, jotta todella voisin tykitellä sitä. Kun innostun levystä, todella innostun siitä ja saatan luukuttaa sitä yksinoikeudella päiväkausia - parhaat levyt kestävät tämän, loput eivät. Esimerkiksi Psycheworkin esikoinen sietää (edelleen jatkuvan) tehokulutuksen vaivattomasti, Powerwolfin diskografia murenee kolmessa kuuntelussa. Kyllä Powerwolfin biisit ovat tarttuvia ja toimivat livenä pirullisen hyvin, mutta pitkäaikaiseen arkikäyttöön niistä ei ole.
torstai 6. huhtikuuta 2017
Norther - Circle Regenerated (2011)
Kun sanoin, että Norther on köyhän miehen Children of Bodom, en sanonut sitä toiveena, että kunpa norttimiehetkin sukeltaisivat täydellisen yhdentekevien biisien suohon ja kahlaisivat siellä itsensä kuoliaaksi. Niin he kuitenkin tekivät ja täysin turhaa Nää seuraa, jos mahdollista, vieläkin turhempi Circle Regenerated. Onhan tämä sellaista kuolleen hevosen pieksemistä, mutta taivas varjele, mistä aloittaa!
Noh, siis. Ainoa isompi muutos on se, että yhtyeen pitkäaikainen solisti Petri Lindroos lähti bändistä aikataulukonfliktien takia. Ihan ymmärrettävä ratkaisu, koska uusi miekkonen, Aleksi Sihvonen, on teknisesti parempi tulkitsija. Sääli, että hän ei pysty pelastamaan paskoja biisejä kelvollisella möykällään, mutta kun positiivisen kautta pitäisi mennä... Siinäpä ne muutokset, koska loput levystä kuulostaa samalta kuin N, mutta - uskoo ken tahtoo - vieläkin ideaköyhemmältä. Biisit alkavat, kestävät aikansa (yleensä eivät kovin kauaa) ja loppuvat jättämättä ainuttakaan muistikuvaa. Mitä näin toivottamasta kiekosta pitäisi sanoa, oikeasti?
Children of Bodom teki kaksi huonoa levyä parempien (ainakin suhteellisesti parempien) välissä, mutta Norther ei koskaan kavunnut laaduttomuuden kuopastaan ylös. Yhtye lopetti pian Circle Regeneratedin jälkeen ja, tavallaan, huokaisen helpoituksesta, koska näin huonojen levyjen jälkeen ylös kapuaminen olisi ollut herkuleellinen urotyö. Silti en voi olla olematta surullinen, koska Northerissa oli lupausta ja yhtyeen onnistui kuitenkin tehdä yksi hyvä levy ja pari kelvollista - valitettavasti jälkimaku yhtyeen koko diskografiasta on paskainen, kiitos todella heikon lopetuksen. Aina voi jossitella, mutta tahtoisin kuvitella, että Northerilla olisi ollut paukkuja tehdä toinen Mirror of Madnessin tasoinen levy, mutta veri veti yksinkertaisempien rallien joukkoon ja yksinkertaisuus toi mukanaan tylsät hokemakoukut ja huonot levykokonaisuudet. Eniten sääliksi käy Sihvosta, sillä (kuten sanottua) hänen tulkinnallaan voisi pärjätä parempien kappaleiden kanssa ihan kelvollisesti, mutta eipä näytä hänen solistiuransa lähteneen mihinkään Circle Regeneratedin jälkeen.
Noh, siis. Ainoa isompi muutos on se, että yhtyeen pitkäaikainen solisti Petri Lindroos lähti bändistä aikataulukonfliktien takia. Ihan ymmärrettävä ratkaisu, koska uusi miekkonen, Aleksi Sihvonen, on teknisesti parempi tulkitsija. Sääli, että hän ei pysty pelastamaan paskoja biisejä kelvollisella möykällään, mutta kun positiivisen kautta pitäisi mennä... Siinäpä ne muutokset, koska loput levystä kuulostaa samalta kuin N, mutta - uskoo ken tahtoo - vieläkin ideaköyhemmältä. Biisit alkavat, kestävät aikansa (yleensä eivät kovin kauaa) ja loppuvat jättämättä ainuttakaan muistikuvaa. Mitä näin toivottamasta kiekosta pitäisi sanoa, oikeasti?
Children of Bodom teki kaksi huonoa levyä parempien (ainakin suhteellisesti parempien) välissä, mutta Norther ei koskaan kavunnut laaduttomuuden kuopastaan ylös. Yhtye lopetti pian Circle Regeneratedin jälkeen ja, tavallaan, huokaisen helpoituksesta, koska näin huonojen levyjen jälkeen ylös kapuaminen olisi ollut herkuleellinen urotyö. Silti en voi olla olematta surullinen, koska Northerissa oli lupausta ja yhtyeen onnistui kuitenkin tehdä yksi hyvä levy ja pari kelvollista - valitettavasti jälkimaku yhtyeen koko diskografiasta on paskainen, kiitos todella heikon lopetuksen. Aina voi jossitella, mutta tahtoisin kuvitella, että Northerilla olisi ollut paukkuja tehdä toinen Mirror of Madnessin tasoinen levy, mutta veri veti yksinkertaisempien rallien joukkoon ja yksinkertaisuus toi mukanaan tylsät hokemakoukut ja huonot levykokonaisuudet. Eniten sääliksi käy Sihvosta, sillä (kuten sanottua) hänen tulkinnallaan voisi pärjätä parempien kappaleiden kanssa ihan kelvollisesti, mutta eipä näytä hänen solistiuransa lähteneen mihinkään Circle Regeneratedin jälkeen.
sunnuntai 2. huhtikuuta 2017
Nightwish - Imaginaerum (2011)
Nightwish oli minulle pitkään yliarvostettu bändi, joka teki muutamia hittibiisejä, joita jaksoi pyörittää bileiden tai muiden karkeloiden taustalla keskustelunherättäjinä. Seurasin Turunen/Olzon-keskustelua lähinnä huvittuneena, välittämättä asiasta suuntaan taikka toiseen. Dark Passion Play meni ilmestyessään ohi, vaikka sinkkulohkaisuja silloin uudesta tuttavuudesta, Youtubesta, kuuntelinkin; samoin kävi Imaginaerumille, aluksi. Noin vuosi, ehkä puolitoista, levyn alkuperäisen ilmestymisen jälkeen bongasin tuplalevypainoksen sittemmin konkurssiin hakeutuneesta viihde-elektroniikkamyymälästä, alelaarista toki, persaukinen opiskelija kun olin. Päätin antaa levylle mahdollisuuden, vastoin kaiken aiemman kokemukseni bändin kanssa. Storytime oli jo tuttu biisi, mutta mitä sen jälkeen tapahtui oli odottamatonta: palaset alkoivat loksahdella kohdilleen.
Ghost River, Scaretale ja Last Ride of the Day tarjosivat täysin toisenlaista Nightwishiä kuin radioystävälliset sinkkulohkaisut: synkkää ja powerihtavaa myllytystä, jota Marco Hietalan vokaaleilla ryyditettiin, kaiken hyvän lisäksi. Tähän päälle vielä folk-pala I Want My Tears Back, joka on (typerästä nimestään huolimatta) oikein onnistunut ralli, lievästi ilmaistuna mahtipontinen Song of Myself sekä jazz-balladi Slow, Love, Slow niin tajusin, että käsissäni oli levy, joka mursi kertaheitolla mielikuvani Nightwishistä. Enää yhtye ei ollut silmissäni pop-koukkuja ja akustisia nuotiolauluja - vaikka niitäkin löytyy - vaan tunteiden, tunnelmien ja musiikkityylien sekoitus, villi vuoristorata, jossa jokainen kurvi, pudotus ja pysäytys on tarkkaan harkittu.
Ällisyksensävyisen kuuntelukerran jälkeen Imaginaerum tuli pyörineeksi soittimessani enemmän kuin kehtaan myöntääkään. Siitä tuli erään elämänvaiheen soundtrack: sen elämänvaiheen, jossa asuin kaverikämpässä ystäväni kanssa, jossa olin ainoaa kertaa aikuisiälläni sinkku, jossa notkuin skypessä yömyöhään syistä joita en pysty järkisyin perustelemaan, jossa kiinnittelimme kämppikseni kanssa toistemme huoneiden oviin typeriä lappuja joista kukaan muu ymmärtänyt mitään, jossa katselin noin kerran viikossa Top Gearin matkailujaksoja, jossa levykokoelmani oli muovilaatikossa sänkyni alla, jossa kuljin päivittäin vuoden- ja vuorokauden ajasta huolimatta kuselta haisevaa portaikkoa pitkin, jossa haahuilin Itä-Helsingissä kuunnellen Nightwishiä. Kaikki tuon aikakauden muistoista eivät ole hyviä, jotkut kipeitäkin, mutta kaikkien niiden taustalla soi Imaginaerum. Voin yrittää selittää tarkemmin näkemyksiäni levystä, mutta päädyn lopulta aina samaan tunnelmaan - hitusen nostalgiaa, aimo kaupalla hämmennystä ja turhautumista - johon levy niin tiiviisti mielessäni kiinnittyy. Tästä samaisesta syystä en tule enää juurikaan kuunnelleeksi sitä: jos haluan Nightwish-kokemuksen ilman kokemusta kimppakämppäajasta, kuuntelen jonkin toisen levyn, usein Endless Forms Most Beautifulin tai Oncen. En kyllä osaa sanoa, mikä kolmesta levystä on musiikillisesti paras - en tohdi edes yrittää - mutta Imaginaerum on minulle merkitykseltään heittämällä tärkein.
P.S. Joku on saattanut siitä jo lukeakin, mutta koska aiemmin mainitsemani kiire liittyy aiheeseen, mainittakoon siitä täälläkin: olen saanut kustannussopimuksen tietokirjakäsikirjoitukselleni. Tästä johtuen en ns. ehdi juuri päivittää blogia, mutta yritän aina silloin tällöin raahautua bloggerin äärellekin. En lupaa mitään... paitsi tietokirjan, senkin viiveellä.
Ghost River, Scaretale ja Last Ride of the Day tarjosivat täysin toisenlaista Nightwishiä kuin radioystävälliset sinkkulohkaisut: synkkää ja powerihtavaa myllytystä, jota Marco Hietalan vokaaleilla ryyditettiin, kaiken hyvän lisäksi. Tähän päälle vielä folk-pala I Want My Tears Back, joka on (typerästä nimestään huolimatta) oikein onnistunut ralli, lievästi ilmaistuna mahtipontinen Song of Myself sekä jazz-balladi Slow, Love, Slow niin tajusin, että käsissäni oli levy, joka mursi kertaheitolla mielikuvani Nightwishistä. Enää yhtye ei ollut silmissäni pop-koukkuja ja akustisia nuotiolauluja - vaikka niitäkin löytyy - vaan tunteiden, tunnelmien ja musiikkityylien sekoitus, villi vuoristorata, jossa jokainen kurvi, pudotus ja pysäytys on tarkkaan harkittu.
Ällisyksensävyisen kuuntelukerran jälkeen Imaginaerum tuli pyörineeksi soittimessani enemmän kuin kehtaan myöntääkään. Siitä tuli erään elämänvaiheen soundtrack: sen elämänvaiheen, jossa asuin kaverikämpässä ystäväni kanssa, jossa olin ainoaa kertaa aikuisiälläni sinkku, jossa notkuin skypessä yömyöhään syistä joita en pysty järkisyin perustelemaan, jossa kiinnittelimme kämppikseni kanssa toistemme huoneiden oviin typeriä lappuja joista kukaan muu ymmärtänyt mitään, jossa katselin noin kerran viikossa Top Gearin matkailujaksoja, jossa levykokoelmani oli muovilaatikossa sänkyni alla, jossa kuljin päivittäin vuoden- ja vuorokauden ajasta huolimatta kuselta haisevaa portaikkoa pitkin, jossa haahuilin Itä-Helsingissä kuunnellen Nightwishiä. Kaikki tuon aikakauden muistoista eivät ole hyviä, jotkut kipeitäkin, mutta kaikkien niiden taustalla soi Imaginaerum. Voin yrittää selittää tarkemmin näkemyksiäni levystä, mutta päädyn lopulta aina samaan tunnelmaan - hitusen nostalgiaa, aimo kaupalla hämmennystä ja turhautumista - johon levy niin tiiviisti mielessäni kiinnittyy. Tästä samaisesta syystä en tule enää juurikaan kuunnelleeksi sitä: jos haluan Nightwish-kokemuksen ilman kokemusta kimppakämppäajasta, kuuntelen jonkin toisen levyn, usein Endless Forms Most Beautifulin tai Oncen. En kyllä osaa sanoa, mikä kolmesta levystä on musiikillisesti paras - en tohdi edes yrittää - mutta Imaginaerum on minulle merkitykseltään heittämällä tärkein.
P.S. Joku on saattanut siitä jo lukeakin, mutta koska aiemmin mainitsemani kiire liittyy aiheeseen, mainittakoon siitä täälläkin: olen saanut kustannussopimuksen tietokirjakäsikirjoitukselleni. Tästä johtuen en ns. ehdi juuri päivittää blogia, mutta yritän aina silloin tällöin raahautua bloggerin äärellekin. En lupaa mitään... paitsi tietokirjan, senkin viiveellä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)