Sepultura - Kairos (2011)

Taas on kulunut blogin päivittämisestä enemmän aikaa kuin laki tai hyvä tapa sallii, mutta olen ollut ns. vitun kiireinen, joten en ole kovin pahoillani. Moraalimorkkikseni on vain richterin asteikolla siellä yhden tai kahden tietämillä. Toisaalta halusin myös hieman etäisyyttä tämänkertaiseen levyyn, koska ostin sen melko äskettäin ja olen tullut kuunnelleeksi sitä hieman liian intensiivisesti hyvään blogikäsittelyyn.

En ole vieläkään päässyt käsiksi vanhan (ja oikean, väittävät) Sepulturan hienouteen: okei, onhan ne 1980- ja 1990-lukujen taitteen levyt ihan hyviä, mutta eivät missään nimessä mitenkään erityisiä. Tavanomaista death-sävyistä rässiä - hyvää sellaista, mutta silti tavanomaista. Sen sijaan nykymuotoinen Sepultura on alkanut kolisemaan paljon paremmin. Dante XXI on edelleen vähän hit-and-miss-tyylinen kiekko, mutta Kairos ja uutuudenkarhea Machine Messiah huomattavasti parempia (The Mediator... on tällä hetkellä hankkimatta). Kenties se kiinnostavin puoli Kairosissa on se, ettei se kuulosta oikein miltään muulta kuin nyky-Sepulturalta, siinä missä vanhaa Sepulturaa on matkittu maailmansivu jo omana aikanaan. Koska Derrick Green -aikainen Sepultura on Väärää Sepulturaa, mikään aloitteleva bändi ei ole halunnut lähteä seuraamaan parjattua polkua, mikä on johtanut omaehtoisempaan ilmaisuun brassien suunnalta. Kairos on kiinnostavampaa kuultavaa kuin Arise, koska on vain yksi Kairos, kun taas Arisea on yritetty tehdä ties kuinka monen bändin toimesta ties kuinka monta kertaa ties kuinka toivottomasti.

En sano, että Kairos on musiikillisesti erinomainen levy, koska jotkin kappaleista jäävät junnaamaan yhtä riffiään liiaksi eivätkä biisit aina pääse pois lähtötelineistään. Greenin vokaalitkin ovat, edelleen, hieman kankeita, mutta kyllä hän silti solistina Max Cavaleran yksiuloitteisen möykän pieksee mennen tullen. Isoin ongelma ei yhtyeen kanssa ole musiikin laatu, ei ainakaan 2010-luvulla, vaan se, ettei yhtyeestä löydy kumpaakaan Cavaleraan eikä yhtye kuulosta samalta kuin aikana, jolloin "fanit" saivat lipun tankoon tai tortut kostutetuiksi. Kyllä, olen kyrpiintynyt iänikuiseen ajatteluun, kuinka joku joskus jotain tehnyt taiteilija on arvoton, jos hän ei enää tee asioita samoin kuin joskus silloin - ja Sepultura on saanut kaikkein tylyimmän kohtelun tältä saralta. Vaikka yhtye levyttää edelleen isolle lafkalle, kiertää maailmaa keikoilla ja tekee tasaista tahtia levyjä, kuulijakunnan tärkein keskustelunaihe ei ole uuden levyn erinomaisuus tai surkeus, vaan milloin Max ja Iggor tulevat takaisin. Siinä sivuutetaan se asia, miksi tätä musaa ylipäänsä kuunnellaan, eli se vitun musiikki. Green on ollut bändissä joa kaksikymmentä vuotta, kun Maxin kanssa bändi levytti kymmenen vuotta - siitä huolimatta kaiken maailman "parhaat Sepultura-biisit" -listaukset koostuvat yksinomaan Max-ajan biiseistä. Kyllä, Kairos, puhumattakaan muista yhtyeen Green-ajan levyistä, ampuu toisinaan huti maalitaulusta, mutta musiikin erilaisuus melkein kolmenkymmenen vuoden takaisesta ilmaisusta pitäisi olla itsestään selvää, eikö niin? Vaan ei, koska fanikunta haluaa vain sitä, mihin fanikunta on tottunut ja mikään muu ei kelpaa. Kukaan ei ole viemässä pois niitä rakkaita "klassikkojanne", mutta yrittäkää nyt edes kuunnella "uusia" (alkaen vuodesta 1998, jumavitunlauta) lättyjä jostakin muustakin näkökulmasta kuin "eihän tämä ole samanlaista". Maailma, taiteilijat ja taide kehittyvät - vain te junnaatte paikallanne.

Kyllä se Priestin Painkiller on ihan paska, myös, kun eihän se soundaa ollenkaan Rocka Rollalta. Tai Maidenin The Number of the Beast on arvoton kiekko, kun se on ihan erilainen kuin Iron Maiden. Tai...