On taas kulunut ainakin viikko edellisestä tekstistä. Perkeleen perkele. Siispä, jonkinlaisena hyvityksenä ja työekonomisena ratkaisuna tarjoilen sinulle, rakas Lukija, kaksi levyä yhdellä kertaa. Ja ei, tästä ei ole tulossa mikään pysyvä ratkaisu, vaan tällä kertaa minulla on jokin jopa pointti mukana: olisin joka tapauksessa vertaillut näitä kahta toisiinsa ja ne ovat peräkkäin levylistallani, joten why the fuck not?Stratovariuksen ensimmäinen Tolkiton lätty, Polaris, oli varsin heikko tuotos eikä siltä lopulta lohjennut kuin muutama oikeasti hyväksi sanottava ralli. Periaatteessa se on kuitenkin hyväksyttävää, kun sen asettaa omaan kontekstiinsa - yhtyeessä ei enää ollut kiistämätöntä primus motoria, vaan kaikkien jäsenten sävellykset otettiin vastaan samalta viivalta (ainakin periaatteessa). Kakkoslevy Elysium oli siis ensimmäinen todellinen koetus, koska enää Tolkiton kokemattomuus ei passaa selitykseksi, vaan nyt homman pitäisi olla jo tiedossa ja hallussa.
Symfonia, vastaavasti, oli Tolkin toinen bändi Stratovariuksen jälkeen: Revolution Renaissancen kolme levyä olivat kukin asteikolla susipaskasta siedettävään, mutta ainakin ne olivat tyyliltään taattua Tolkkia, hyvässä että etenkin pahassa. Symfoniaa paukutettiin kovaa mediassa uutena superbändinä, jolla oli yhden sijasta kaksi primus motoria - toinen pääjehu oli aikoinaan Angrassakin laulanut Andre Matos. Koska Revolution Renaissance oli loppunut vähintäänkin kyseenalaisissa merkeissä (tarinat kertovat, että Tolkki ei soittanut yhtyeen kolmoslevy Trinityllä ollenkaan), Symfonian piti olla Tolkin paluu huipulle ja, jos nyt ihan totta puhutaan, laatusävellysten pariin.Periaatteessa, siis, levyt olivat ilmestyessään hyvin samanlaisessa asemassa: molemmilla oli paljon osoitettavaa muusikoidensa kyvyistä ja sävellyskynän särmästä. Tähän yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat, sillä toinen levyistä on uudenlainen ja hyvä, kun toinen on ummehtuneen tavanomainen sekä korkeintaan keskinkertainen.
Tietenkin Tolkin levy on Tolkin levy ja kuulostaa vain Tolkin levyltä; valitettavasti Tolkilla oli pitkä huonojen levyjen kausi, joka ei katkennut Symfonian ainoaan levyyn. In Paradisum kuulostaa vain ja ainoastaan B-luokan Tolkilta, vaikka tulkitsijan aksentti ei olekaan kotoinen rallienglanti, vaan eteläamerikkalainen tankero. Biiseistä oikeastaan kiinnostavia ovat kaksi ensimmäistä, Fields of Avalon ja Come by the Hills sekä puolivälin kelvollinen Pilgrim Road - koko muu kiekko on pelkkää tusinatolkkia, niin moneen kertaan kuultuja melodioita ja sovituksia, että eihän tätä voi hyvänä pitää.
Vastaavasti Elysium on pirteä levy, jolta löytyy uudenlaista ja silti Stratovariukseksi tunnistettavaa materiaalia. Stratovarius ilman Timo Tolkkia ei ole enää kliseisiin iskelmämelodioihin nojaava syöksykierre, vaan koukeroisempi ja oivaltavampi bändikokonaisuus. Siinä missä In Paradisum sisältää vain muutaman ei-niin-huonon biisin, Elysium sisältää vain yhden keskinkertaisen rallin, Move the Mountainin. Jos yhdeksästä biisistä löytyy kahdeksan, jotka liikkuvat kouluarvosanoilla ysipuolen ja kasimiikan välissä, ei levy kovin huonoa arvosanaa saisi. Lisäksi, levyn kiiltävimpänä helmenä on kerrassaan erinomainen, peräti 18 minuuttia kellottava Elysium, joka (viimeistään) osoittaa, että Matias Kupiainen on parasta, mitä Stratovariukselle on tapahtunut sitten Timo Kotipellon.
Ei, Elysium ei kuulosta Visionsilta tai Episodelta. Helvetin hyvä niin - ei tarvitse katsoa In Paradisumia kauempaa, mihin vanhojen teosten perään haihattelu pitkällä aikavälillä johtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti