Before the Dawn - Rise of the Phoenix (2012)

Huh. Tämä on blogin 501. teksti. Kylläpä aika rientää, kun on hauskaa/laiska. Koko juttuhan alkoi siitä, kun levykokoelmani saavutti joskus myyttisenä pitämäni rajapyykin, viidensadan levyn kokonaislaajuuden. Tuolloin elettiin lokakuuta 2013: olin yliopisto-opiskelija matkalla sivariin, totaalisen persaukinen ja silti ihan riittävän tyytyväinen elämäni yleiseen suuntaan. Siitä on kolme ja puoli vuotta, ja matkaa on taittunut, monellakin tavalla, paljon: toisaalta en ole enää yhtä persaukinen, en ole enää opiskelija, ja silti olen tyytyväinen elämäni yleiseen suuntaan (enemmän kuin aiemmin, joku tohtisi sanoa). Blogi on kulkenut matkalla seurana, ja olen muuttunut ihmisenä aika paljon vuosien varrella ja uskon sen näkyvän myös blogiteksteissä. Samoin uskon, että blogi on löytänyt tyylinsä (tai sen puutteen) vasta ajan kuluessa - eivät ne ensimmäiset teksti huonoja ole, mutta kenties hieman turhan tavanomaisia. No, tulee muistaa, että blogin ensimmäiset teksti olivat ensimmäisiä metallimusiikkiaiheisia tekstejäni koskaan - siinä toinen asia, joka on muuttunut sitten loppuvuoden 2013, kun kokemusta on tullut niin blogiin vuodattamisesta kuin ihan oikeistakin levyarvosteluista.

Niin, levystä pitäisi puhua, myös. Before the Dawnin viimeinen levy Rise of the Phoenix ei valikoitunut millään perusteella tällaisen "juhlatekstin" aiheeksi, vaan kyseessä on puhtaasti sattuma. Nyt voisin kuitenkin kokeilla käyttää tuota sattumaa hyväksi, parillakin tavalla.

Rise of the Phoenix on Before the Dawnin viimeinen levy ja samalla ainoa, jonka olen tullut hankkineeksi, joten en laita takeita sille, että osaan asettaa levyn musiikillisen samanlaisuuden/erilaisuuden yhtyeen diskografian kontekstiin. Mutta sen asema yhtyeensä viimeisenä levytyksenä muistuttaa siitä, että tämä blogi, siinä missä kaikki muukin elämässä, on väliaikaista, joskus loppuvaa. Blogi on ollut alusta alkaen projekti, jolla on määränpää: käydä levykokoelmani läpi kronologisessa järjestyksessä. Tuo kronologisuus tarkoittaa tietenkin sitä, että jonakin päivänä vuodet loppuvat ja saavutan nykypäivän. Se on blogin kuolema, koska metallimusiikin kehitys ja tarina (yhdistettynä omaan puppulausegeneraattoripohdintaani) ovat väliaikaisessa päätöksessään. Kenties jatkan blogia jollakin verukkeella - en usko, että alan käymään läpi samoja levyjä uudestaan, mutta jotakin kuitenkin. Tai sitten, kun tekstin kirjoitus- ja levyn julkaisuvuosi ovat samoja, blogi vain loppuu, kiitoksella ja kumarruksella. Kukaan ei tiedä kuinka käy sitten joskus, ja valehtelisin, jos sanoisin, että se ei pelottaisi minua.

Blogista on muodostunut tärkeämpi ilmaisukanava kuin olen monesti tohtinut myöntääkään: yleensä kaikki tekstit, mitä kirjoitan, pitää saada sopimaan johonkin formaattiin, johonkin tiettyyn perusasetelmaan (oli se levyarvostelu, romaani, novelli, tietokirja, mitä ikinä), mutta tässä blogissa ei mitään formaattia ole - on vain levy, minä ja tekstikenttä. Se on toisaalta vapauttavaa mutta myös huolestuttavaa, koska koskaan ei tiedä, mitä alitajunta sylkeekään näppäimistön kautta cyberavaruuteen.

Tämä teksti ei ole blogin loppu, vaan samaan aikaan eräänlainen juhlistus pitkälle urakalle, mutta myös kaihoisa muistutus joskus tulevaisuudessa odottavasta lopusta. Mutta, kuten feenix-lintu nousee tuhkista, loppu voi olla vain uusi alku. Seuraavalla kerralla kevyempi teksti ja vessahuumoria.