maanantai 30. joulukuuta 2013

Manowar - Battle Hymns (1982)

Suhteeni Manowariin on ongelmallinen, to say the least: yläasteella ja lukiossa pidin yhtyeen musiikista, koska se oli yksinkertaisen voimallista ja lyyrikallisesti musta-valkoisempaa kuin 1900-luvun alun elokuvat. Sitten tarinat Manowarin virallisesta forumista alkoivat tulla tietoisuuteni: kaikki viestit, jotka eivät olleet sisällöltään "JOEY IS GOD!" tai "FUCK THE WORLD! HAIL AND KILL!!!" poistettiin tai sensuroitiin. Magic Circlen häikäilemätön bisnesmalli alkoi haiskahtaa kaikelta paitsi "aidolta metallilta", mikä on muuttunut vuosien saatossa yhtyeen tunnushokemaksi. Kuin ihmeen kaupalla, "kasvoin ulos" Manowariin fanituksestani ja heidän musiikkinsa ja ulkomusiikilliset tekijät alkoivat vaikuttaa naurettavilta ja typeriltä, lapsellisilta. Ei ihme, että -80-luvun alussa Manowar oli lasten suosiossa (youtubesta löytyy klippiä...).

Osatekijänä on varmasti ollut silloinen tyttöystäväni, joka veti palollisen herneitä nenään Manowarin keikasta Provinssirockissa 2009. Ilmeisesti stripparit ja kitaran hinkkaaminen (lainaan tässä eksäni termistöä) "huorien" "perseitä vasten" oli liikaa. Hänelle.

Nyt suhteeni Manowariin on se, että yhtyeen lyriikallinen anti on typerää enkä aio tukea yhtyettä kuin ostamalla kiinnostavia levyjä alelaareista, mutta musiikki itsessään on yksinkertaisen tehokasta juurikin typeryydessään ja suoranaisessa lapsellisuudessaan. Manowar on rehellistä heavy metallia, ei yhtikäs mitään muuta, ja jos sitä kykenee kuuntelemaan vain sitä etsien, ei pety. Joskus on hauska takoa nyrkkiä ilmaan ja hokea kuinka metalli on parasta maailmassa, joten haistakaa paska epä-metallistit. Lisäksi, Eric Adams on erinomainen solisti, yhä tänäkin päivänä.

Huoh, pitkän intron jälkeen varsinaiseen Battle Hymns -osioon.


Silloinkin, jolloin kuuntelin Manowaria jatkuvasti ja pidin yhtyettä yhtenä parhaista, pidin Battle Hymnsiä heikkona levynä. Mielestäni oli anteeksiannettavaa, että yhtyeen esikoislevy oli pääosin huono tekele, jonka yksinkertaiset kappaleet sotivat levyä vastaan tukemisen sijaan. Ensimmäiset viisi kappaletta sivuutin tyystin; Dark Avengerin ja Battle Hymnin sen sijaan kuuntelin mielelläni. Ne ovatkin mielestäni - edelleen - yhtyeen parhaimmistossa.


Mutta muu levy ei ole suoranaisesti huono. Se ei ole oivaltava, missään nimessä, eikä se ole parasta Manowaria, mutta se on kuunneltavissa. Yksikään viidestä ensimmäisestä kappaleesta ei ole ikivihreä nyrkit-ilmaan-nyt-perkele -anthem, mutta esimerkiksi autoa ajaessa ne toimivat taustalla. Kaiken kaikkiaan tyypillistä -80-luvun alun metallia.

Dark Avenger on kuitenkin erinomainen tuotos: pääosin hidas kappale, jonka ilmapiiri on uhkaava aina bassointrosta alkaen. Orson Wellesin upea monologi ja sen päättävä Eric Adamsin huikea kolmen oktaavin "slide" (kai tällekin on olemassa oikeakin termi mitä en tiedä enkä oikeastaan välitäkään) kolmeen sekuntiin kruunaa kappaleen, joka räjähtää hirmuiseen vauhtiin. Hieno biisi. Battle Hymn puolestaan on "tavanomaisempi" Manowar-eepos, mutta ei missään nimessä huono sellainen. En ole koskaan kokenut sitä yhtä hyväksi kappaleeksi kuin Dark Avenger, mutta erittäin hyväksi lopetukseksi, kuitenkin.


William's Tale on kappale, josta minulla on toisaalta paljon sanottavaa, toisaalta vain yksi sana: miksi!? Kaksi minuuttia pitkä bassoinstrumentaali - siinähän se olikin. Ei. Helvetti. MIKSI!? Biisi ei pyöri oivaltavasti minkään melodian ympärillä, vaan se on olemassa vain Joey DeMaion egoa pönkittääkseen - hän on basisti, joka haluaa olla kitaristi. Ärsyttävä biisi, jollainen on jokaisella vanhalla Manowarin levytyksellä - ei aina bassolle, vaan myös rummuille tai kitaralle. En pidä näistä kappaleista, sanotaan se nyt, joten jos mitään erityistä pahaa tai poikkeuksellista hyvää ei ilmene, ne ovat paskaa, kuten William's Tale.


Battle Hymns on parempi levy kuin muistin, mutta ei silti hyvä levy edes Manowarin mittapuulla. Sen kuuntelee taustalla, mutta oikeastaan vain kaksi kappaletta jää takaraivoon kummittelemaan, elämään omaa elämäänsä.

lauantai 28. joulukuuta 2013

Judas Priest - Screaming for Vengeance (1982)

Screaming for Vengeancea pidetään Judas Priestin kunnianpalautuksena, jopa yhtyeen parhaana levynä. Eräässä mielessä tämä onkin täysin totta: monet kappaleet ovat juuri oikealla tavalla rankkoja ja oivaltavia, ja kaikin tavoin parempia kuin yksikään tuotos edeltävällä julkaisulla... mutta eivät kaikki. Susipaskan Point of Entryn jälkeen kuitenkin rankemmat ja nopeammat biisit, joihin on panostettu, ovat erittäin tervetulleita ja freesejä - kunnianpalautus levy siis on, ehdottomasti, mutta ei missään nimessä yhtyeen paras tuotos.

Hoidetaan ne klassikot pois alta ensin: The Hellion/Electric Eye on täydellinen levyn- tai keikanaloittaja, jossa melodia, riffit ja Rob Halfordin tulkinta mätsäävät juuri oikealla tavalla; Riding on the Wind tuo mieleen Rapid Firen, joten (koska tämä tulee kolmantena levyllä) suunta tuntuu oikealta; nimikkokappale puolestaan repii -80-luvun rankimpia Judas Priestin riffejä ja Halford kirkuu kuin vuosi oli -78 ja levy Stained Class, mutta käyttää enemmän säröä äänessään (mikä on oikea ratkaisu); You've Got Another Thing Comin' on yksi yhtyeen suurimmista hiteistä (Breaking the Lawn ja Living After Midnightin ohella), joka on ollu mm. GTA Vice Cityssä. Nämä kappaleet ovat mielestäni Judas Priestin koko tuotannon parhaimpien joukossa, joten jos nämä olisivat koko levy, ymmärtäisin erittäin suuren suosion täydellisesti.

Mutta kun levyllä on paljon keskinkertaisia tai suorastaan huonoja kappaleita. Fever(Take These) Chains ja Pain & Pleasure ovat kuin suoraan Point of Entryltä, ja vain huonossa mielessä. Nämä kolme kappaletta ovat korkeintaan keskinkertaisia: niitä on mukava kuunnella, mutta jälkikäteen miettii miksi ne tuli kuunneltua. Jäljelle jäävät kappaleet (Bloodstone ja Devil's Child) putoavat näiden kahden ääripään väliin.


Mielestäni on kivuliaan helppo huomata, että Judas Priest yritti tehdä Screaming for Vengeancesta yhdistelmän British Steeliä ja Point of Entryä; ehkä ratkaisu oli kaupallisesti hyvä, sillä levy myi aivan häiritsevän suuria määriä, mutta musiikillisesti sävellykset eivät ole sitä kirkkainta kärkeä. Kuten yritin Point of Entrystä puhuessani sanoa, erilainen tyylisuunta ei tarkoita käännettä huonompaan (vaikka usein näin on - katson sinua, Turisas), mutta uusi tyylisuunta ei saa tarkoittaa lepsumpaa sävellystasoa tai -intoa: vaikka kuinka oltaisiin kaupallisia, kappaleissa tulee olla muutakin kuin kertosäe.


Olen aina pitänyt Screaming for Vengeacea hyvänä, mutta erittäin yliarvostettuna levynä; status yhtenä suurimmista (ja parhaimmista) metallilevytyksistä on yliampuva. Ehkä levy on ollut monille niin tärkeä "joskus silloin" (olihan se minullekin yksi ensimmäisiä Judas Priest -levyjä), että musiikin objektiivinen kuuntelu on mahdotonta, sillä, minun on pakko sanoa, koko levy ei ole timanttia, vaan siellä on paljon filleriä. Jos koko levy pysyisi samalla tasolla kuin mihin se parhaillaan pääsee, nostaisin hattuni erittäin korkealle  ja sanoisin sitä aliarvostetuksi, mutta kun näin ei yksinkertaisesti ole. Hyvä levy, mutta ei erinomainen.

torstai 26. joulukuuta 2013

Iron Maiden - The Number of the Beast (1982)

En voi olla kovinkaan objektiivinen tämänkertaisesta levystä, koska - kuten on tullut mainittuakin - The Number of the Beast on yksi ensimmäisiä metalli-levyjäni. Jokainen tahti, jokainen nuotti ja jokainen kappale pursuaa nostalgiaa, joka kumpuaa niin kaukaa menneisyydestä, että kyllähän se hiukan jo hirvittää.

Yritetään kuitenkin sanoa jotakin.

Minulla on ollut "kauteni", joina olen suhtautunut levyyn usealla eri tavalla: aluksi pidin sitä nerokkaana, koska se oli metallia; seuraavaksi pidin sitä hyvänä, jota olin kuunnellut liikaa; sitten hyvänä, mutta yliarvostettuna; nyt erinomaisena. Olin oikeasti unohtanut kuinka loistava tuotos The Number of the Beast on! Jokainen kappale - jopa CD-bonus Total Eclipse - on erinomainen! En tiedä mitä muuta voisin sanoa!


Sävellykset ovat oivaltavia: freesejä, mutta tuttuja. Tämän projektin valossa huomaan kuulevani paljon samoja asioita, joista olen pitänyt aiemmilla levyillä (etenkin Iron Maidenilla), mutta myös paljon uutta, josta myös pidän. Esimerkiksi tempo on paikoitellen korkeampi - etenkin Ganglandin intro on verrattavissa Overkilliin, Exciteriin tai Stargazeriin - ja kappaleet polveilevat nopeasta hitaaseen, rankasta balladiin. Kokonaisuus on ihailtavan hallitussa balanssissa keskenään: juuri kun luulee kuulleensa kaiken, mitä levy voi tarjota, eteen tulee jotakin aivan muuta, joka pakottaa suhtautumaan uudella tavalla kappaleeseen tai levyyn. Mainio esimerkki tästä on levyn päättävä mestarillinen Hallowed Be Thy Name, jonka yksinkertaisen tehokkaan intron jälkeen kappale räjähtää (hyvä on, räjähdys toimii livenä paremmin, jolloin tempo on korkeampi) sellaiseen tykitykseen, että Bruce Dickinsonia kohtaan vyöryy empatian aalto - niin paljon sanoja ja nuotteja hänen pitää suoltaa - ja koska tämäkään ei riitä, tempo nousee vielä kerran neljän minuutin jälkeen. Erinomainen esimerkki siitä, kuinka The Number of the Beast pitää kuulijansa varpaillaan, tarjoten kuitenkin koukkuja joihin tarttua.


Joskus kauan sitten, koska tahdoin olla Erilainen Nuori (tm), sanoin, että Clive Burr on parempi rumpali kuin Nicko McBrain. Sittemmin olen vaihtanut kantani, mutta olen edelleen sitä mieltä, että Burr hoitaa tonttinsa erinomaisesti - kuten esimerkiksi Ganglandissa kuullaan. Toinen yksilö, jonka suorituksen tahdon nostaa esiin, on solisti Dickinson: hänen äänessään on ulottuvuuksia enemmän kuin Stephen Hawkingin universumissa! Dragonforcen kaltaisissa bändeissä minua on aina häirinnyt solistien yksiulotteinen tapa "vain" laulaa lyriikat läpi (kuvitele Dragonforcen alkuperäinen solisti laulamassa kuvitteellista lyriikkaa "you will die a horrible deaaaaathhhh!" Ei toimi, ei toimi.) - Alice Cooper sanoi haastattelussa, että ei riitä vain kertoa näkevänsä painajaista, vaan "you have to give them the nightmare". Eli: enkeliäänellä ei voi laulaa Invadersin kaltaisia kappaleita, eikä Dickinson sitä teekään, vaan hän elää ja tulkitsee lyriikat niiden tarvitsemalla tavalla. Taivas varjele, jos kappale kertoo viikinkien ryöstöretkistä, sitä ei voi laulaa kuin kuoropoika!


Jaaritteluksi menee, mutta yritän vain sanoa sitä, että suuresta hypestään ja universaalisesti ylistetystä asemastaan huolimatta The Number of the Beast on erinomainen levy, yksi tähän asti parhaista kuuntelemistani levyistä - samassa kastissa The Dark Side of the Moonin ja Back in Blackin kanssa. Jos minun täytyisi, asettaisin Iron Maidenin tuotoksen Vaihtovirta/Tasavirran tuotosta paremmaksi, mutta Pink Floydia heikommaksi - nyt kuitenkin puhutaan nyansseista.

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Accept - Restless and Wild (1982)

Yleinen mielipide tuntuu olevan, että Restless and Wild on parempi levy kuin Breaker. Suosimallani MetalStorm-sivustolla ero on selkeä: Breakerin arvosanojen keskiarvo on 8.3(/10) ja Restless and Wildilla klassikkostatukseen oikeuttava 8.7. (Ei kuulosta isolta, mutta se on yllättävän suuri.) Miksi? Omaan korvaani ne kuulostavat erittäin samanlaisilta, melkein identtisiltä: kaikki, mikä pätee Breakeriin, pätee Restless and Wildiin. Hyvä on, tämä on karrikoitua, mutta pääosin kuitenkin totta.

Restless and Wildilla on parempia yksittäisiä kappaleita (Fast as the Shark ja Princess of the Dawn) kuin edeltäjällään, mutta "ne muut biisit" tuntuvat olevan samalla tasolla, ehkä jopa keskinkertaisempia. Mutta kappalemateriaalin taso on tasaisempi kuin Breakerilla - joukossa ei siis ole ainuttakaan Breaking Up Againin kaltaista umpifilleriä.

Udo Dirkschneider on oma erinomainen itsensä; riffit ovat heavy metallin merkkipaalu; lyriikat ovat selvinneet ilman Son of a Bitchin kaltaisia aivopieruja... Kaiken kaikkiaan voin sanoa, että Restless and Wild on tasaisempi levy kuin Breaker, mutta ei mitenkään selkeästi parempi tai huonompi - tulee muistaa, että Breakerilla on nimikkokappale, Starlight ja Burning, jotka ovat klassikosettiä, missä Restless and Wildilla on mainittujen lisäksi nimikkokappale. Toisaalta Don't Go Stealing My Soul Awayn (Restless and Wildilla) rytmiosastoratkaisut lehmäkelloineen ynnä muine helisyttimineen ihmetyttää.


Voi vaikuttaa siltä, että olen alkanut laiskottelemaan oikein kunnolla, kun olen tyytynyt vain vertailemaan kahta levyä keskenään, mutta minulle Acceptin -80-luvun alun kultakauden tuotanto on varsin homogeenistä: levyt on rakennettu hyvin samalla tavalla kerta toisensa jälkeen (yksi nopea kappale, yksi tai kaksi hidasta, yksi huumoriveto...), kappaleet eroavat yhtä paljon kuin AC/DCllä ja jokaista levyä on yhtä mukava kuunnella. Kuuntelen mielelläni Acceptia, jos (ylipäätään) kävisin salilla tai ajaisin autolla pitkiä matkoja. Accept on hyvää, groovaavaa perus-metallia, mikä kuuluu jokaisen metallistin yleistuntemukseen. Jos joku johtopäätös täytyy varsin vahvasti vertailuksi menneen tekstin loppuun kehittää, sanoisin, että Restless and Wild on parempi levy, mutta vain hiuskarvan verran: jos Breakerin kappaleita ja lyriikoita olisi harkittu hieman pidempään, levyt olisivat mielestäni yhtä hyviä... tai Breaker olisi jopa parempi.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Venom - Welcome to Hell (1981)

Ei ole mahdollista ylikorostaa Venomin merkitystä metallin - ja etenkin sen äärimuotojen - kehitykselle: kaikki genret, aivan erityisesti thrash metal ja sitä raskaammat alagenret, ovat velkaa Venomin -80-luvun alun tuotoksille. Mielestäni kolme tärkeintä bändiä metallin kehitykselle ovat olleet (aikajärjestyksessä) Black Sabbath, Venom ja Bathory - jokainen äärimmäisempi kuin edellinen. Näille kolmelle kivijalalle moderni metalli rakentuu.

Nykykuulijalle Welcome to Hell saattaa kuulostaa varsin kesyltä. Jos on tottunut Cannibal Corpseen, Mayhemiin tai vaikkapa Nileen, Venom ei ole rankkaa musiikkia; mutta jos edellä mainittujen yhtyeiden sijaan on tottunut Motörheadiin, Judas Priestiin ja Deep Purpleen, Welcome to Hell on toisesta maailmasta: se on ruma, rujo, väkivaltainen, "satanistinen" (selitän heittomerkit kohta), punkahtava, nopea, uhkaava... Se, mitä Venom ei ole, on virtuoosimainen: itseasiassa Venom on kaikkea muuta kuin joukko virtuooseja! Taivas varjele, rumpali Abaddon pysyy tahdissa (suurimman?) osan ajasta; riffit soitetaan sinnepäin; Kronos karjuu vailla mitään käsitystä melodiasta ja hienovaraisesta ilmaisusta!


Ja siinä, ystävät hyvät, on Venomin hienous: se on niin ruma. Venom ei ole musiikkia, vaan Venom on asenne. Venomin musiikillisen ominaisuuksien - riffien rakenteen, lyriillisen nerouden tai sävellysten tenhon - arvioiminen on yhtä turhaa kuin Lemmyn luomien laskeminen. Kultakorvat, huomio: Venom ei ole teille.

Soundit ovat kuin demolta: toisinaan rummut hukkuvat kitaran ja basson alle, toisinaan päinvastoin. Black Sabbathin vanhoilla levyillä ihailemani soitinbalanssi on vain kaukainen muisto; tilalla on punk-asenne ja - paremman termin puutteessa - muna. Mutta se toimii, tukee täydellisesti kokonaisvaikutelmaa, uhkaavaa ja "saatanallista" tunnelmaa.


Welcome to Hell oli Venomin ensimmäinen levy ja Judas Priestiin tottuneilla "heavy rokkareilla" on varmasti sujahtanut litrakaupalla aamiaismuroja väärään kurkkuun, kun he ovat ensimmäisen kerran kuulleet levyn avaavan Sons of Satanin. Kuten sanottua: Venom on kuin toisesta maailmasta verrattuna hittivetoiseksi (muistetaan, että puhutaan vuodesta 1981) muuttuneesta Juudas Papista. Nopeat sävellykset vailla teknistä taituruutta ovat kuin yhdistelmä Motörheadin rock-asennetta ja punk-soittoa... tuplanopeudella. Tämän paremmin en voi Venomin musiikkia kuvata: it has to be heard to be believed.


Musiikillisesti Venom on ollut äärettömän tärkeä yhtye, kyllä, mutta uskoisin, että vielä suurempi merkitys metallin muotoutumiselle on ollut yhtyeen lyriikallinen ulosanti. Tehdäänpä nopea vertailu tähän asti "satanistisimmasta" kappaleesta, Black Sabbathin Black Sabbathista ja Venomin One Thousand Days in Sodomista!


What is this that stands before me?
Figure in black which points at me
Turn around quick, and start to run
Find out I'm the chosen one
Oh nooo!


Big black shape with eyes of fire
Telling people their desire
Satan's sitting there, he's smiling
Watches those flames get higher and higher
Oh no, no, please God help me!


Is it the end, my friend?
Satan's coming 'round the bend
People running 'cause they're scared
The people better go and beware!
No, no, please, no!



***

Children slaughtered daily there mothers by their sides
No mercy given no matter how they cried
The smell of death was near
It's presence ever near
The priests lay bound in chains no-one would ever hear,
No-one knew the blasphemy
The torture and the pain
No-one saw the madness
The priests, they died in vain . .



Nyt kysymys: kumpi on rajumpi, "saatanallisempi" ja yksinkertaisesti metallisempi? Aivan, jälkimmäinen; ensimmäinen on lähinnä varoittava, mutta Venom on puhtaasti "paha". Ja valitsemistani katkelmista hieman: Black Sabbath -katkelma on koko kappale, Venom -katkelma vain yksi säkeistö! Koko Welcome to Hell on tätä tasoa, ei vain yksi kappale muiden joukossa!


Mielestäni nimenomaan Venom tekee ensimmäisenä eron rock- ja metalli-lyriikan välille: rockissa lauletaan bilettämisestä, huumeista ja seksistä (sex, drugs & rock 'n roll); metallissa pahuudesta, väkivallasta ja Saatanasta. Tietenkään Venomin jätkät eivät olleet/ole satanisteja, mutta sillä ei ole väliä, koska lyriikoiden tarkoitus ei ollut saaranata vaan pelotella (Welcome to Hellissä luetaan psalmi). Ja siinä he onnistuivat: ihmiset kirjaimellisesti paskoivat housuunsa kuulleessan Venomia ensimmäisen kerran!

Voisin puhua viikkoja siitä, kuinka hieno ja tärkeä levy Welcome to Hell on, mutta jätän sinullekin, arvon Lukija, jotakin löydettävää. On vain yksi oikea tapa tutustua Venomiin: kuunnella sitä. Haastankin sinut siis etsimään käsiisi (jos et sitä jo omista) Welcome to Hellin, kuuntelemaan ensin joukon saman aikakauden metallia ja vasta sen jälkeen kuuntelemaan Venomin esikoislevyn. Huomaat eron aivan varmasti.


P.S. Mitä helvettiä: onko Red Light Feverin alussa Simpsoneiden Apu? Kuulostaa aivan häneltä, mitä helvettiä!

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Ozzy Osbourne - Diary of a Madman (1981)

Ozzy on todella rockin ainoa oikea sekopää, joten miekkosen toinen "soololevy" (onko kyseessä soololevy, jos hän on "vain" yksi bändiläisistä?) on nimetty eittämättä osuvasti. Kyyhkysen ja lepakon päiden syömiset, Sharonin tappoyritys, Alamon monumentille kuseminen... Luulisi, että vähemmästäkin oppisi, ettei alkoholi ja huumeet ole hyvä kombinaatio kenellekään.

Se siitä valistuksesta - nyt levyn kimppuun. Minulle Diary of a Madman on "ihan kiva" levy, jolta puuttuvat susipaskat mutta myös ikimuistettavat sävellykset. Tokihan Over the Mountainin pääriffi on erinomainen, samoin Flying High Again jää soimaan päähän ja puoliballadi Tonight taitaa olla levyn paras biisi, mutta kuinka monta näistä kappaleista henkilöt, jotka eivät omista levyä, tuntevat? Tuskin yhtään; sen sijaan he saattavat hyvinkin tuntea Mister Crowleyn, Crazy Trainin tai surullisella tavalla kuuluisaksi tulleen Suicide Solutionin, jotka ovat kaikki vuotta aiemmin julkaistulta Blizzard of Ozz -levyltä.


Kuulin epäluotettavasta lähteestä (eli en muista mistä kuulin) väitteen, että Diary of a Madman olisi kokoelma Blizzard of Ozz -sessioista ylijääneitä kappaleita. Suoraan sanottuna en juurikaan yllättyisi: kappaleet ovat hyviä, mutta eivät erinomaisia, eikä joukossa ole ainuttakaan "puhdasta" hittiä. Nämä levyt ovat hyvin samanlaisia ja - vaikka omistan vain toisen levyistä - sekoitan ne toisinaan ajatuksissani.


Levyn yllättävin kappale on You Can't Kill Rock 'n Roll, sillä kun biisin nimi on noinkin uhmakas, minä odotan suoraviivaista tykitystä. Mutta ei: kyseessä on puoliballadi akustisella introlla. What. The. Hell. Erikoisesta lyriikka-sävellys-suhteesta huolimatta kappale on keskinkertainen - kuten koko levykin.


Kaksi yksilöä nousee esiin levyltä, oikeutetusti: Ozzy ja Randy Rhoads. Ozzyn tavaramerkkilaulu on tallella, eikä jäänyt Black Sabbathin kelkkaan, ja esimerkiksi Little Girlsin tulkinta on juuri sitä, mitä noinkin (lyriikallisesti) häiritsevä kappale vaatii. Ozzy kuulostaa Ozzylta alusta loppuun eikä herran ääniala, joka nykyään on hyvinkin rajattu, ole alkanut vielä kaventua. Rhoads, hehkutettu aikanaan ja nykyäänkin, on eittämättä ansainnut suosionsa: hänen soitossaan yhdistyvät juuri oikeassa suhteessa tekniikka ja tunne: esimerkiksi Believerin soolo osuu keskelle maaliaan.


Vaikka minulle Ozzy tulee aina olemaan yksi neljästä Black Sabbathin alkuperäisestä jäsenestä eikä "Pimeyden prinssi", joka hänestä tehtiin Sharonin suorastaan nerokkaan markkinoinnin avulla 1980-luvulla, osaan arvostaa Diary of a Madmania rehellisenä ja suoraviivaisena rock-levynä. Se ei ole - eikä yksikään miekkosen "soololevy" ole koskaan ollutkaan - oivaltava ja uraauurtava tuotos, jollaisia on vain yksi maailmassa, vaan se on perushyvä hard rock / heavy metal -levy.


Tuntuu olevan -80-luvun alun teema, näemmä.

lauantai 21. joulukuuta 2013

Judas Priest - Point of Entry (1981)

Erilainen levy ei tarkota huonoa levyä, kunhan se on tehty hyvin ja mielenkiintoisesti - tämä on yksi musiikillisista pääteeseistäni. Mutta, kun homma ei toimi, lopputulos on karmea.

Exhibit A:
Judas Priestin Point of Entry on yksinkertaisesti paska levy. Se on laiska, huonolla tavalla kaupallinen ja kaikin tavoin turha levy. Levyllä on kaksi hyvää biisiä (Heading Out to the Highway ja Hot Rockin'), muutama juuri-juuri kelvollinen (käsittämättömästi Don't Go ja Rob Halfordin ilmaisun varassa mittansa kestävä Desert Plains) ja loput ovatkin silkkaa Sitä Itseään.


Suurin ongelma levyssä on, kuten sanottua, laiska sävellystyö: riffejä ei ole kirjoitettu loppuun, vaan poikkeuksetta ne ovat kuin keskeneräisiä aihioita, demonauhoja. Toinen valtava ongelma on se, että levy ei tunnu Judas Priestiltä: kappaleet, kuten All The Way tai On The Run kuullostavat huonolta AC/DC-apinoinnilta ja levyn pohjanoteeraus, Turning Circles, tuo mieleen paskan AOR-kappaleen. Ehkä termi "AOR" on huono, joten Adult Oriented Rockin sijaan lieneekin pätevämpää puhua SOL:sta - Sleep Oriented Listening.


Tempo pysyy keskikastissa, eikä joukossa ole kunnon räväkkää Rapid Firen tai Exciterin kaltaista tykitystä, vaan levyn nopein kappale taitaa olla Hot Rockin', joka on korkeampaa keskitempoa. Soolotkaan eivät tunnu lähtevän sitten millään lentoon; Dave Holland ei edes yritä taltioida rummuistaan mitään ikimuistettavaa. Ian Hillin bassottelulta lienee turha edes odottaa muuta kuin tasavahvaa pömpöttelyä. Vain Halford pitää levyn kuuntelukelpoisena: hän on edelleen ilmiömäinen tulkitsija. Mielestäni hän yksistään kantaa suuren osan biiseistä maaliviivalle asti - laatuesimerkkejä olkoon Desert Plains ja All The Way.


Voisin jatkaa ja valittaa jokaisesta kappaleesta vuorollaan, etsiä asioita joita vihaan, mutta se ei palvelisi mitään tarkoitusta. Minä en pidä Point of Entryssä kuin kannesta... sekä aina yhtä huikeasta Halfordista, mutta sen kaikki ymmärtävät sanomattakin. Joku irvileuka voisi alkaa syyttämään minua yrityksen puutteesta - siitä, että yhden kuuntelun jälkeen kohautan olkiani ja kirjoitan haukkuvan tekstin - mutta minä olen yrittänyt kovasti pitää levystä. Myönnän, että minulla - kuten kaikilla - oli asenteeni ensimmäiselle kuuntelukerralle, mutta yritin sivuuttaa ne ja kuunnella levyä sen itsensä itselleen asettamista lähtökohdista. Mutta ei: Point of Entry on paska levy, ensimmäinen pohjamutaa kyntävä tuotos maratonissani. Olen ihmeissäni kuinka Judas Priest on kyennyt tekemään näin huonon levyn.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Accept - Breaker (1981)

Tavallaan Accept on puolimatkakrouvi Motörheadista AC/DC:n suuntaan: musiikillisesti Acceptissa on molempia edellä mainittuja; Udo Dirkshneider on saksalainen versio Brian Johnsonista; levyt ovat pääosin samankaltaisia keskenään... Breakeria pidetään ensimmäisenä "kultakauden" Accept-levytyksenä (1981 - 1986), jossa on ensimmäistä kertaa kaikki ne Acceptin tunnusmerkit, jotka ovat kaikille metallipäille tuttuja.

Breaker on hyvä levy - se on mukavaa kuunneltavaa - mutta se ei ole ikimuistettava levy. Siinä on erinomaisia biisejä - Breaker, Starlight ja vaikkapa Burning - mutta ne eivät ole niitä oivaltavampia. Oivalluksien puutteen voi antaa anteeksi, jos levy on muuten hyvä, jos bändi soittaa tiukasti, ja juuri näin onkin Breakerin tapauksessa. Kappaleet ovat täynnä niitä elementtejä, joita nykyään mielletään "perinteiseksi heavy metalliksi" - kahdeksasosa riffejä, peruskomppia, maltillisia tuplabasareita jne. Jos minun pitäisi esitellä henkilölle N heavy metal, soittaisin joko Judas Priestiä tai Acceptia. Mieluummin molempia.

Udo on hirmuisessa vireessä. Olen aina pitänyt hänen äänestään, jossa yhdistyvät Brian Johnsonin raspikurkku ja Rob Halfordin tulkintalaajuus (onko tuo edes sana...?). Kuten hyvillä solisteilla aina, Udo tuntuu laulavan jokaisen (typeränkin) säkeen ja nuotin täydellä asenteella, täydellä munalla, koko (lyhyellä) mitallaan. Pidän siitä, oikeasti.

Lyriikoista minulla olikin sanottavaa: suurimmalta osin ne ovat ihan kelvollisia - menevät taustalla - mutta Son of a Bitch on erittäin ärsyttävä, koska se on suoraan sanottuna typerä. Jos kertosäe menee "Son of a bitch / kiss my ass / son of a bitch / son of a bitch / you asshole / son of a bitch" ei taideta puhua ihan Pink Floydin tason lyyrikoista... tai edes Black Sabbathin. Muutenkin lyriikat painottavat yksinkertaisia hokemia, missä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta toisinaan se kielii laiskasta sanoittamisesta - toisaalta tarkoituksena on voinut olla (kuten esim. Burningin kohdalla) kirjoittaa kertosäe, jonka mukana yleisö, joka ei ole koskaan kuullut kappaletta, voi laulaa mukana. Siinä se toimiikin, mutta Son of a Bitch menee kuitenkin samaan kastiin alapäähuumorilla "leikittelevien" AC/DC-sanoitusten kanssa.


Breaker on yksi kolmesta levystä, jonka omistan vinyylinä... ja minullahan ei ole vinyylisointinta omana, vaan olen kuunnellut levyä vanhemmillani. Tätä projektia varten etsin levyn Youtubesta ja olen kuunnellut sitä kautta - tämän takia tekstin kirjoittamisessa on kestänyt hieman pidempään, koska tavallisesti olen laittanut levyn Walkmaniin heti aamusta ja tykittänyt sitä koiria ulkoiluttaessa tai metrolle kävellessä. Nyt olen ollut kahlittuna koneelleni. Vinyyleinä omistan Acceptin Restless and Wildin ja Saxonin Power & the Glory


Syystä tai toisesta minun on vaikea keksiä sanottavaa Breakerista: ehkä se johtuu siitä, että jokainen kommenttini koskee samalla myös koko Acceptin tuotantoa... ja oikeastaan koko "perinteistä" heavy metallia, sillä niin arkkityypistä on kyse. Levy on perushyvä - mitä nyt kaksi filleriä (Midnight Highway ja Breaking Up Again) on eksynyt joukkoon. Kuuluu jokaisen metallisydämen kokoelmaan.

maanantai 16. joulukuuta 2013

AC/DC - For Those About to Rock (We Salute You) (1981)

Lienee selvää kaikille, jotka rockista mitään tietävät, että AC/DC ei ole kyennyt toistamaan täydessä mitassa Back in Blackin täysosumaa - seuranneet levyt ovat osuneet enemmän tai vähemmän arvosanojen tikkataulun keskisuurille numeroille. For Those About to Rock (We Salute You) (eli: FTAtR) on julkaistu heti seuraavana vuonna valtavia määriä myyneestä jättimenestyksestä, joten onko kyseessä keskinkertainen jatko-osa, jossa menestysreseptiä yritetään lypsää loppuun saakka laihoin lopputuloksin, surkea yritys tehdä jotakin aivan muuta vaiko toinen mestariteos?

AC/DC ei ole koskaan uudistunut ja hyvä niin: he tekevät sitä, minkä osaavat, ja se riittää, kun homma oikeasti toimii huomattavasti paremmin kuin junan vessa. FTAtR ei ole huono levy, mutta se on kilometrien päässä nerokkaasta edeltäjästään. Minulle levyllä on kaksi pääongelmaa: lyriikat ja kappaleiden filleriluonne.

Harva jaksaa välittää AC/DCn kohdalla lyriikoista, koska pääasia on murhaavan tiukka groove, mutta siinä missä Bon Scott -aikaiset lyriikat ovat erinomaista rock-lyriikkaa (jos et usko/tiedä, kuuntele Let There Be Rock), FTAtR:lla ne ovat jo typeriä... anteeksi nyt vain. Tehdäänpä nopea laskutoimitus siitä kuinka monen kappaleen sanat käsittelevät suoraan tai "hienovaraisesti vihjaillen" seksiä. I Put My Finger on You (ei jätä paljon varaa mielikuvitukselle...), Let's Get It Up (eh...), Inject the Venom (biisissä hoetaan "stick it in"), C. O. D ja Evil Walks (tätä voi tulkita, mutta kuitenkin). Viisi kappaletta - tasan puolet siis. Se on liikaa, etenkin kun lyriikka on korkeintaan keskinkertaista. Olihan tätä myös Back in Blackillä, mutta syystä X se ei silloin minua ärsyttänyt... toisaalta, eihän sitä ollut niinkään paljon silloin.


Biisit ovat kuin Back in Black -sessioista ylijääneitä jameja: loppuunsa hiotut riffit, jotka ihastuttivat aiemmin, on korvattu "kyllä se riittää" -asenteella. Groove on tallella, mutta kappaleet itsessään eivät ole kovin kummoisia. Nimikkokappale on mielestäni levyn paras (ja samalla oivaltavin) - sen jälkeen kaikki ovatkin enemmän tai vähemmän sitä samaa. Kaikkein suurimmat ja ovelimmat koukut puuttuvat, kaikkein iskevimmät sävellykset uupuvat lähes tyystin.


FTAtRia on mukava kuunnella: se pistää jalan tamppaamaan lattiaa ja - kyllä, tämäkin tuli todistettua - lantion keinumaan kuin kihtisellä Elviksellä. Brian Johnson on samalla tasolla kuin aiemminkin; Agnus Young on edelleen kovimpia rock-kitaristeja... periaatteessa mikään ei ole muuttunut, mutta yksinkertaisesti levy ei vain ole yhtä hyvä kuin Back in Black. Kaikki jotka tuntevat yhtään rockin historiaa, tietävät tämän jo, joten mitä sitä sen enempää vatvomaan? FTAtR on perushyvä AC/DC-levy, ei enempää taikka vähempää.


P.S. Levyn uusiojulkaisu (2003?) on todella komea pahvipaketti!

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Sarcofagus - Cycle of Life (1980)

Cycle of Life on yksi niistä levyistä, joita olen projektin aloittamisesta asti odottanut pelko sydämessäni: ensimmäinen suomalainen metalli-levy, jonka olen leimannut korkeintaan amatöörimäiseksi räpellykseksi. Ensimmäiset minuutit levyn kanssa tukevat vanhaa näkemystäni: soundit ovat huonommat kuin ensimmäisillä Black Sabbathin demoilla, riffit ovat luokkaa "perus" ja Hannu Leidénin ääni ärsyttää ylimaallisesti. Voin tunnustaa huokaiseeni syvään, kun ensimmäinen kappale, Subconsious Penetrating loppui - enää yhdeksän jäljellä.


Mutta.


Vähitellen, hitaasti totun/siedätyin/ymmärrän levyä paremmin: riffit ovat hyviä, mutta eivät erinomaisia; ohuen (kitara)soundin antaa anteeksi, koska levy on tosiaan vuodelta 1980; ja Leidén, jonka ääni ei ole mikään erityisen korvia hivelevä, ainakin antaa kaikkensa, jos ei muuta. Yrittäminen on koko bändillä kova, mutta lopputulos jää vain kelvolliseksi.

Hieman faktaa pöydälle: Cycle of Life on puoliksi konseptilevy - A-puoli on tarina Horuksesta, mutta B-puoli on "vain" kokoelma kappaleita. Rakenne tuo (tuskin sattumalta) mieleen Rushin 2112:n. Levyn on julkaissut - kyllä, tämä on totta! - Poptori. Siis oikeasti, Poptori, tuo tusinaiskelmän messias. Tästä eteenpäin ei ole mikään häpeä mennä nahkatakissa tonkimaan niitä Tarjoustalon levylaareja - sieltä olen oman kappaleeni Cycle of Lifea löytänyt. Bändi käyttää Egypti-teemaa lähinnä nimellisesti: okei, tarinan päähahmo on Horus, levyn kannessa sekä promokuvissa on muumio ja takakannessa on Horuksen silmä, mutta musiikissa teema ei kuulu.


Huono levy Cycle of Life ei ole, mutta hyväkään se ei ole. Voi olla, että aikanaan se on tuntunut suomalaisista kuulijoista freesiltä, räväkältä ja uudelta, mutta päinvastoin kuin lähes kaikki tähän asti kuuntelemani levyt, se ei tunnu iättömältä klassikolta, vaan vanhentuneelta. Kuluneet kolmekymmentäkolme vuotta eivät ole olleet hellät Sarcofagusille. Kappaleet kuten Here I AmEternal Silence ja Astral Flyer ovat sävellyksinä "ihan kivoja", mutta kaikesta paistaa liiaksi läpi levytyksen ikä. Esimerkiksi alle kolme minuuttia pitkä instrumentaali Go to Hell/Incarnation/Cycle Closes on varmasti vuoden 1980 Suomessa kuulostanut rohkealta efektikikkailulta, mutta en voi olla ajattelematta, että kyseessä on vain köyhän miehen versio Black Sabbathin FXstä ja muista "efektibiiseistä".


Jos pääsee yli levyn iästä ja Leidénin ärsyttävästä äänestä, kyseessä on ihan menevä varhaismetallilevy. Se ei ole oivaltava kuten Black Sabbath, se ei ole virtuoosimainen kuten Deep Purple, eikä se myöskään ole pioneeri kuten Judas Priest... Sarcofagus on Sarcofagus. Se ei yritä olla mitään, mitä se ei ole.

lauantai 14. joulukuuta 2013

Judas Priest - British Steel (1980)

British Steel alkaa sellaisella kappalenelikolla, että oksat helvettiin: nimensämukaisesti konekiväärinopeudella tulittava Rapid Fire, jättiläisrobottien esiinmarssia simuloiva anthem Metal Gods, ikivihreä Breaking the Law sekä groovava, takapotkuriffillä persettä potkiva Grinder. Kaikki lienevät samaa mieltä kanssani siitä, että nämä kappaleet (Grinderista voidaan kiistellä) ovat huikeita suorituksia ja sellaista metallin ilotulitusta ettei paremmasta väliä.

Analysoin muutamia yksityiskohtia näistä kappaleista ennen kuin siirryn muihin.

Rapid Firesta suosikkikohtani on ehdottomasti laulu-kitara-kisailu (onko se nyt sitten C-osa?), jossa Rob Halford tylyttää laadukasta metallilyriikkaa sellaisella asenteella, että ei liene vaikea arvata mistä mm. Panteran Phil Anselmo on inspiraatiota hakenut. Halfordille vastaavat kitarat pienillä sooloilla - rakenne on hyvin bluemainen (kysymys-vastaus-rakenne), mutta Judas Priest tuo sen minusta ensimmäistä kertaa kunnolla metallin piiriin. Metal Gods puolestaan loistaa tarttuvuudellaan sekä efekteillään. Jos ei ole lukenut mistään tai katsonut dokumenttia levyn teosta, ei ikinä arvaa millä robottien "askeleet" kappaleen lopussa on tehty - spoileri, ne ovat pöytähopeat tarjottimella, joita kolistellaan rytmissä. Breaking the Law on varmaankin Judas Priestin tunnetuimpia kappaleita - ainakin yksi kolmesta tunnetuimmasta - ja syystä: se on erinomainen. Tuskin on kitaraan tarttunutta liimalettiä, joka ei olisi Breaking the Lawn pääriffiä jossakin välissä kokeillut. Grinder puolestaan on minulle varsin nostalginen biisi, koska se oli ensimmäisiä kappaleita joita opettelin bassolla soittamaan joskus vuonna nakki ja perunamuusi. Nostalgiasta huolimatta kappale on mielestäni erinomainen ja sen yksinkertaisen jyräävä riffi on kultaa.


Lopuista kappaleista en osaa sanoa oikein kunnolla mitään, pelkään, koska en tiedä mitä mieltä olen niistä. Älä käsitä väärin, sillä minulla on paljonkin sanottavaa niistä, paljon mielipiteitä, mutta näkemykseni tuntuvat vaihtelevan kuuntelukerrasta toiseen. Vuoroin United on ärsyttävä uusversio Take on the Worldistä, vuoroin tarttuva anthem (jollaiseksi se on tarkoitettukin); yhteistä kuitenkin näkemyksilläni on se, että kappaleen rytmiä (pam-tsa-papa-tsatsa - eli 2x 1/4 nuotti, 2x(2x1/8)) toistetaan liikaa eikä se enää ole kiinnostava tai miellyttävä kuunneltava. You Don't Have to Be Old to Be Wise on "ihan kiva" kappale, joka vuoroin ärsyttää ja vuoroin ihastuttaa - Halfordin tulkinta tekee siitä kuitenkin aina kuuntelun arvoisen. Livin' After Midnight on yksi Judas Papin suuria hittejä, ja mielestäni se ei ole kestänyt vuosia yhtä hyvin kuin Breaking the Law.


Kaksi viimeistä kappaletta - The Rage ja Steeler - ovat minulle vähiten tuttuja. The Rage on outo kappale, joka alkaa funk-/regee-introlla, mutta mutatoituu hard rockiin ja metalliin. En oikein tahdo saada mitään otetta tästä kappaleesta. Steeler sen sijaan on sopivan suoraviivainen ja rehellinen rypistys, joka nostaa tempoa keskikastista ylöspäin, lähes Rapid Firen lukuihin. Hyvä lopetus levylle.

Halford ei käytä tavaramerkiksi muodostunutta falsetinkaltaista (kuulemma ei ole falsetti, mene ja tiedä) kuin muutaman kerran, mutta se on ihan ok, mielestäni, koska kappaleet eivät tarvitse sitä.  Killing Machinen kappaleet olisivat parantuneet muutamalla kirkaisulla, British Steel ei muuttuisi juuri suuntaan tai toiseen. Ilmaisu on kuitenkin huikean hyvää, parhaana esimerkkinä olkoon jo mainittu Rapid Fire, jonka hän laulaa juuri oikein.


Rummuissa on ensimmäistä kertaa Dave Holland ja hän ei ole kaksinen rumpali - tarina kertoo, että hän ei edes soittanut keikkoja oikeasti -80-luvun puolivälissä (Turbo-kiertueella), vaan "oikea rumpali" oli lavasteiden takana toisen setin kanssa. Mene ja tiedä, mutta Holland ei ole kiinnostava kuten Les Binks, mutta hän hoitaa tonttinsa kelvollisesti.


Aikamoinen mammuttiteksti tästä tuli, niinpä tietenkin. Syykin on selvä: vuorotellen British Steel on yhtyeen parhaita (joskin kaupallisimpia) levyjä, vuorotellen keskinkertainen. Niin tai näin, juuri British Steelin ja Livin' After Midnightin jälkeen Judas Priest nousi suureen suosioon, aitoon metallijumaluuteen... mikä ei tarkoita sitä, että kaikki levyt olisivat olleet hyviä tai edes keskinkertaisia.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Iron Maiden - Iron Maiden (1980)

Kuten on tullut jo mainittuakin, Iron Maiden on ollut minulle tärkeä bändi: se oli yksi ensimmäisistä metallibändeistä, joita koskaan kuuntelin ja fanitin. Kaikkein läheisimmiksi ja tärkeimmiksi koen - kuten varmasti moni muukin - vuosien 1982-88 välillä julkaistut studiolevyt, mutta myös vuoden 2006 A Matter of Life and Deathin. Dickinsonin ääni, erittäin melodiset kappaleet täynnä harmonioita... tämä on se Iron Maiden, johon aikoinaan ihastuin.

Iron Maiden on kuitenkin jotakin aivan muuta: se on rujo, rankka ja punkahtava. Bruce Dickinson ei ole solistina, vaan Paul Di'Anno; kappaleet eivät niinkään perustu melodioihin, vaan riffeihin. Ytimekkäästi voinkin sanoa, että levy on hyvin erilainen kuin "se ainoa oikea Iron Maiden."

Mutta se ei ole huono levy, vaan päinvastoin erinomainen.

Kuten hyvissä levyissä aina, kappaleet ovat hyviä: Prowler, Sanctuary, Running Free ja vaikkapa yhtyeen nimikkokappale, Iron Maiden ovat silkkaa metallikultaa! Kappaleet perustuvat riffeihin, jotka ovat hyvinkin erilaisia kuin myöhempien kappaleiden - jos ottaa vertailuun vaikkapa Prowlerin ja Aces HighPowerslavelta, vaikka paljon samaa onkin, kappaleet ovat kuin eri yhtyeen tuotoksia. Eron kuulee vain kuuntelemalla. Esikoislevyllään Iron Maiden on lähempänä -60-luvun lopun garage-rockia kuin Stained Class -aikaista Judas Priestiä.


Tutut elementit ovat siellä, kyllä: kitarat soittavat harmoniassa, leikittelevät ja kisailevat keskenään; Steve Harris pömpöttelee bassoaan tavaramerkkimäisesti; laukkakomppikin vilahtaa. Levyn on samaan aikaan hyvinkin paljon Iron Maidenia, mutta samalla ei juurikaan.

Suurin ero on varmasti solisti: Paul Di'Anno on hyvä solisti, mutta hän ei ole korkeuksia hipova liki-oopperalaulaja kuten Dickinson. Di'Annon lähestyminen on raspinen, paremman sanan puutteessa rokkaava. Hänen äänessään on voimaa, munaa ja säröä, mikä sopii erinomaisesti punkahtaviin ja rockahtaviin kappaleisiin. Ehkä ei ole tärkeää puhua siitä kuinka erilainen levy on verrattuna tuoreempiin tuotoksiin, vaan siitä kuinka erinomaisesti Harris ja muut säveltäjät ovat osanneet muuttaa sävellyksiä sopimaan paremmin uudenlaisen solistin äänelle! Dickinson sopii täydellisesti laulamilleen levyille (etenkin siis vuosien -82-88 -tuotoksille), Di'Anno sopii täydellisesti laulamilleen levyille.

Mielestäni ainoa heikko kappale levyllä on Strange World, joka tuntuu olevan filleri ja ainoa ei-niin-tunnistettava biisi. Muut kappaleet ovat ikonisia alallaan, rankasta Transylvaniasta tunnelmalliseen Remember Tomorrowhun. Tästä tulikin mieleeni: ensimmäinen näkemäni metallikeikka oli - vähemmän yllättävästi - Iron Maidenin keikka 7.7.2005 Helsingissä. Samana päivänä (tai edellisenä, en muista) Lontoossa oli räjähtänyt joukko pommeja julkisissa kulkuneuvoissa, ja Remember Tomorrow omistettiin iskujen uhreille. Siinä oli hienoa tunnelatausta, jos oikein muistan - taivas, siitähän on kohta kymmenen vuotta!

Iron Maiden on erinomainen levy erinomaiselta yhtyeeltä. Se ei kuitenkaan ole totutunkaltaista Iron Maidenia, vaan alkukantaisempaa, punkahtavaa ja rosoista Iron Maidenia.

tiistai 10. joulukuuta 2013

AC/DC - Back in Black (1980)

AC/DC - se oli siinä. Kuten Motörhead, AC/DC on käsite - bändi, joka tekee aina saman levyn ja saman biisin, mutta vuosi vuoden jälkeen homma toimii. Siinä missä Overkill oli "vain Motörhead-levy", Back in Black on väkevä rykäisy täynnä rock-kultaa vailla vertaa. Olen kysynyt itseltäni kaksi päivää tätä: miksi? miksi Back in Black on parempi levy kuin Overkill, vaikka periaatteessahan levyt ovat saman ilmiön eri versioita?

Yksi asiaan vaikuttava tekijä on, että AC/DCn kappale, jonka variantteja kaikki yhtyeen tuotokset ovat, on parempi kuin Motörheadin kappale: otan minä päivänä tahansa mielummin Shoot to Thrillin tai Rock and Roll Ain't Noise Pollutionin kuin Limb from Limbin tai Damaged Casen. Lisäksi AC/DC on rehellisemmin "rock" kuin Motörhead tuntuu olevan enemmän vähän sitä-tätä punkista, bluesista ja metallista... sekä tietenkin rockista - tässä puhutaan kuitenkin nyanssierosta, sillä mitään todellista suurta eroa ei ole.

Toinen tekijä minulle ainakin on ero solistien välillä: Brian Johnson on yksinkertaisesti Lemmyä parempi laulaja. Kuten edellisessä tekstissäni sanoin, Lemmy sopii täydellisesti Motörheadin musiikkiin, mutta hän ei ole kovin mielenkiintoinen solisti, vaan pikemminkin hän käyttää rajoitettua lauluskaalaansa aina enemmän tai vähemmän samalla tavalla - Brian Johnson sen sijaan osaa yllättää, heittää koukkuja ja twistejä lauluunsa.

Palataan sivuraiteelta Back in Blackin pariin, koska minulla on paljon sanottavaa levystä.

Jos muistan oikein, luin joskus, että Back in Black on kaikkien aikojen toiseksi tai kolmanneksi eniten myynyt levy - samassa kastissa Thrillerin ja The Dark Side of the Moonin kanssa. Syystä: levy on silkkaa platinaa Hells Bellsin leikittelevästä, suorastaan kutkuttavasta introsta aina Rock and Roll Ain't Noise Pollutioniin asti. Levyllä on suuret hittibiisit, jotka jokainen rock- ja metalli-musiikkia arvostava tunnistaa heti: Hells Bells, Shoot to Thrill, Back in Black sekä tietenkin You Shook Me All Night Long.  Näiden lisäksi suosikkejani levyltä on hävyttömän groovaava Shake a Leg. Muut kappaleetkaan eivät ole huonoja, missään nimessä, eikä levy anna kertaakaan käteen keskinkertaista biisiä, joka ei mene minkään kautta minnekään; jokaisessa kappaleessa on koukkunsa, joku kertosäehokema, joka saa suun tapailemaan sanoja vaikka sitten ruuhkametrossa.

Koko yhtye on liekeissä, mutta kaksi jäsentä aivan erityisesti: Angus Young ja Brian Johnson, josta olenkin jo puhunut. Angus Young - tuo koulupuvussaan pomppiva pirulainen - repii hirvittävän hyviä sooloja kitarastaan, joilla hän (esim. kappaleessa Let Me Put My Love into You) kisailee Johnsonin kanssa. Riffikynä bändillä on ollut erittäin terävässä kuosissa: yleensä vastustan sitä, että jokainen kappale on rakennettu vain yhden riffin varaan, mutta AC/DC saa senkin toimimaan, koska se yksi riffi on hiottu täydellisyyteen, aivan loppuun saakka.

Sitten tekstin muistelo-osuus: Olin täyttämässä kolmetoista ja kuuntelin käytännössä yksinoikeudella Children of Bodomin siihen astista tuotantoa. Ystäväni soittaa minulle ja huutaa sen kummemmin tervehtimättä: "IRON MAIDEN VAI AC/DC?" Valitsin Iron Maidenin, koska tunsin heidän kappaleitaan paremmin, mutta nyt, kun kuuntelen Back in Blackia, mietin miten toisin vastaaminen olisi vaikuttanut musiikkimakuni kehitykseen; olisinko innostunut enemmän "kevymmästä" rockista kuin Iron Maidenin johdolla melodisesta (ja oivaltavasta, sanotaan se suoraan) metallista.

Vuosia kolmannentoista syntymäpäiväni jälkeen päätin hankkia Back in Blackin, koska AC/DCn vanhoja levyjä oli juuri julkaistu komeissa pahvikoteloisissa remastereissa. Mutta haluamaani levyä ei löytynyt mistään - kiersin ties kuinka monta (levy)kauppaa läpi, mutta en löytänyt Back in Blackia. Ostin For Those About to Rockin sillä reissulla; Back in Blackin löysin vasta puolivuotta myöhemmin. Kun ensimmäisen kerran kuuntelin Back in Blackin, ymmärsin miksi levy oli kaikkialta loppu, kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen: se on huikean hyvä levy, joka on samaan aikaan tuttu ja tuore.

Hyvä on, myönnetään, What Do You Do For Money Honey, Givin' the Dog a Bone ja Let Me Put My Love into You ovat hieman fillereitä, mutta nyt puhutaan kyllä nyansseista. Edellä mainitut (sanahirviö-)kappaleet ovat hyviä kun niitä kuuntelee, mutta kun levy on loppunut, miettii miksi nuo kolme tuli kuunneltua, kuinka ne tarkalleen ottaen menivätkään. Tämä on kuitenkin vain pieni epätäydellisyys muuten erinomaisessa levyssä - jokaisella kauniilla naisella on ainakin yksi ryppytai harmaa hius, sanovat.

Lähellä on, että Back in Black olisi paras levy maratonissani, mutta annan The Dark Side of the Moonin pitää kruununsa vielä. Lähellä kuitenkin ollaan, erittäin lähellä.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Mietteitä projektin varrelta: 1970-luku

Kyllä minä tiesin alusta alkaen, että tästä tulee pitkä projekti, mutta ehkä se ymmärrys on iskostunut mieleeni vasta nyt kunnolla: jos kirjoitan viidestä levystä viikossa, koko projekti kestää noin kaksi vuotta! Olen kuitenkin tyytyväinen, että olen aloittanut ja saanut aikaan (jo?) näinkin paljon.

Aloitin aikamoisessa huumassa mutta myös hämmennyksessä: mistä tarkalleen minun pitäisi kirjoittaa, mitä tarkalleen sanoisinkaan Black Sabbathin Black Sabbathista? Sitten, levyä ajatuksella kuunnellessa, ideat syntyivät ja pian teksti alkoi hahmottua. Ensimmäiset tekstit vielä hakevat hieman tyyliään, myönnän, ja epäilen joitakin kertoja uskallanko sanoa tästä ja tästä levystä näin ja näin rajusti. Tästäkin huolimatta olen tyytyväinen siihen, mitä olen kirjoittanut - vaikka itse sanonkin, Deep Purplen vertaaminen joukkoon individuaaleja ja Black Sabbathin pitäminen enemmän bändinä, ei ole huono huomio.

-70-luvusta jäi minulle erityisesti mieleen se, että levyt ovat pääosin erittäin hyviä, mutta ne eivät vielä "täysin" ole sitä metallia, joka minulle on tuttua: lähes poikkeuksetta jokaisessa levyssä on joku ratkaisu, joka ihmetyttää nykypäivänä - olkoon vaikka Starbreakerin kättentaputukset tai bassosoolo Fireballissa. Mutta levyt ovat sitä, mistä nykyinen metalli on kasvanut, lähtenyt versoamaan, joten en voi olla liian vihainen tai ihmeissäni ratkaisuista - jos vastaavia ratkaisuja olisi tehty esim. 2000-luvulla, asianlaita olisi tyystin toinen. Niin tai näin, levyt ovat olleet hyviä, mutta taidan tietää miksi: koska -70-luku oli metallin versomiskautta, tuon aikakauden levyistä puhuttaessa puhutaan lähes yksinoikeudella klassikoista, joten hyllystäni löytyy vuosikymmenen kohdalta vain klassikoita. Ehkä vuosikymmenen musiikillinen erinomaisuus on vain lähdeharhaa, siis.

Pitää kuitenkin muistaa, että tekihän Led Zeppelin joukon susipaskoja levyjä kyseisellä vuosikymmenellä (kuten IV - kyllä, minä sanoin sen!), joita en ole hankkinut juuri kyseisestä syystä (olen sen sijaan lainannut ne kirjastosta, kuunnellut ja miettinyt mitä on kulkenut Pagen ynnä muiden päässä ja suonissa (huomattavan huumemäärän lisäksi), kun kappaleet ovat syntyneet). Ehkä olisi ollut kiinnostavaa kirjoittaa siitä kuinka IV sisältää muutaman klassikon sekä joukon turhuuden multihuipennuksia (ihmiset: muistaakaa, että The Battle of Evermore on IVllä) ja seurata kuinka kakkamyrsky osuisi tuulettimeen.

Blogissa on kommentointimahdollisuus, jota sopii käyttää, jos siltä tuntuu. En tiedä ovatko tekstini liian subjektiivisia keskustelun avaamiseksi, mutta jos sinä olet aivan tyystin toista mieltä kanssani esim. IVn neroudesta, voit sanoa sen. Siksihän se mahdollisuus on olemassa.

Joukko suuria klassikoita myös puuttuu kokoelmasta: mm. Highway to Hell, Long Live Rock 'n Roll ja Sad Wings of Destiny tulevat mieleen. Ehkä tämä on anteeksiannettavaa, ehkä ei, mutta en ole hankkinyt levyjäni alunperin tarkoituksenani osoittaa kaikille kiinnostuneille mitä omistan ja mitä olen niistä mieltä, vaan yksinkertaisesti rakkaudesta musiikkia kohtaan... sekä tietenkin keräilynhalusta.

Odotukseni -80-luvulta ovat seuraavanlaisia: odotan metallin määrittyvän tarkemmin lähemmäs sitä, mikä on minulle entuudestaan tuttua. Odotan myös innolla sitä, miltä yhdet ensimmäisistä metalli-levyistäni kuulostavat minusta tänään - onko Somewhere in Time edelleen hyvä, ilman nostalgialaseja? Entä The Number of the Beast?

Motörhead - Overkill (1979)

Jos Exciter Judas Priestin Stained Classilla oli rankka aloitus, Overkillin nimikkobiisi on vähintäänkin yhtä raju. Luulen, että tässä (vihdoin?) ensimmäistä kertaa hiottiin liki-täydellisyyteen se meille kaikille metallisydämille tuttu tuplabasarikomppi, jossa basareita taotaan pohjalle tasaiseksi matoksi, ja höystetään "tupluttelua" haikalla ja snarella (virvelillä? minulle rumputermistö on jäsenytnyt päässäni englanniksi, josta pyydän anteeksi). Muutenkin kappale on rajumpi kuin Exciter, joka on pikemminkin "ääriprogea" kuin niinkään jyräävää heviä - vaikka molemmat kappaleet yhdessä ovat esi-speed metallia. Jos joku ero kappaleiden välille on annettava, on sanottava, että Exciter on verrattavissa varhaiseen Metallicaan, Overkill Slayeriin tai jopa Venomiin.

Muuten Overkill on juuri sitä, mitä saattaakin odottaa: se on Motörheadin levy, ei muuta, ei enempää tai vähempää. Levystä on siis liki mahdotonta sanoa mitään, mikä ei käsittäisi samalla koko yhtyeen tuotantoa, koska - kuten AC/DC - Motörhead tekee enemmän tai vähemmän saman levyn kerta toisensa jälkeen. Kaikki, mikä on Motörheadista pidettyä/vihattua, on mukana Overkillillä: Lemmyn ääni, varsin tavanomainen rock-metalli-meininki sekä kornin ja oivaltavan välillä heilahtelevat lyriikat.

Jos jotakin pitää sanoa, Capricorn on tylsä kappale: tyypillinen ei-minnekään matkalla oleva tunnelmapala. Limb from Limb tuo mieleeni -70-luvun alun Black Sabbathin, jos se olisi Lemmyn tulkitsemaa.

Lemmyn äänestä voi olla montaa mieltä - kuinka hän osaa ja ei osaa laulaa samaan aikaan - mutta mielestäni hän on kuin Ozzy: hän sopii musiikkiinsa täydellisesti ja olisi vaikea kuvitella puhtoisesti laulavaa kultakurkkua Motörheadin keulille. Mielestäni hän osaa laulaa ja ei osaa laulaa juuri sopivassa suhteessa; ikoninen ääni on tärkeä elementti bändin suosiossa ja asemassa.

Motörhead on Motörhead vuodesta toiseen eikä se miksikään muutu. Overkill on hyvä levy, mutta se on silti - hyvässä ja pahassa - puhdas Motörhead-levy. Jos Motörhead maistuu, Overkill maittaa aivan varmasti. 

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Judas Priest - Killing Machine (1978)

Yhdessä vuodessa Judas Priest julkaisi kaksi levyä, mikä ei ole/ollut sinänsä erikoista, mutta, mikä minusta on poikkeuksellista, nämä kaksi levyä ovat hyvin erilaiset: Stained Class on proge, aarreaitta, Killing Machine puolestaan kaupallinen, tarttuva. Onko tämä hyvä asia vai huono - se on jokaisen itse pääteltävissä. Itse tyydyn kohauttamaan harteita ja hyväksymään kaksi erinomaista levyä samalta yhtyeeltä samalta vuodelta.

Delivering the Goodsista aina Evil Fantasiesiin asti on selvää, että poissa ovat progeilut, kokeilut ja revittelyt; sen sijaan tilalla on Evening Starin ja Take on the Worldin kaltaisia suorastaan poppeja biisejä. Biisit ovat hyviä (mitä nyt Take on the World on junnaava ja levyn heikoin lenkki), mutta hyvin erilaisia kuin aiemmin. En voi oikein sanoa muuta kappaleista sinällään, kuin todeta, että ne ovat tyystin toisenlaisia kuin Stained Classin kappaleet. Otetaan esimerkkinä levyjen balladit: Stained Classin ainoa (puoli)balladiksi laskettava kappale on Beyond the Realms of Death, joka on samalla levyn paras biisi; Killing Machinella ainoa balladi (tällä kertaa puhdas sellainen) on Before the Dawn, joka ei ole huono, vaan pikemmin sellainen, jollaisen voisin kuvitella kuulevani radiosta uusimpana Rihannan (tämä on ala-arvoinen vertaus, pyydän anteeksi) hittinä. Ei huonompi (heikompi, koska Beyond... on niin kova), mutta erilainen.


Erilaista on myös instrumentaatio ja erityisesti laulu. Les Binks, joka soitti rumpuja myös Stained Classilla, tyytyy hillitympään ilmaisuun, joka sopii ja tukee hillitympiä kappaleita; kitaristit K.K. Downing ja Glenn Tipton repivät edelleen erinomaisia sooloja, mutta ehkä ne ovat hieman... tavanomaisempia kuin aiemmin, mene ja tiedä. Jos edellä mainitut erot ovat lähinnä kosmeettisia, Rob Halford sen sijaan on tyystin eri mies: pääosin poissa ovat järkyttävän korkeat kiljaisut, jollaisia Stained Class pursusi; tilalla on hillitympi, matalampi ilmaisu. Lähes jokaisessa kappaleessa Halford haahuilee äänialansa matalampaan päähän sen sijaan, että lähtisi hortoilemaan ylä-ääniin. Esimerkiksi levyn keikkahitti Hell Bent for Leather lauletaan lähes tyystin matalammalta kuin yksikään kappale aiemmilla levyillä (pois lukien ehkä jotkin osiot Here Come the Tearsista, Sin After Siniltä). Jos sama kappale olisi ollut edellisellä levyllä, C-osan "laulumodulaatio" tuskin olisi tapahtunut äänialan puoliväliin, vaan aivan korkeimpiin mahdollisiin osioihin. Jälleen, jos tämän näkee huonona asiana, se on huono asia, mutta jos sen tahtoo nähdä hyvänä asiana, se on hyvä - minusta kappale on erinomainen sellaisenaan.


Killing Machine ei ole millään mittarilla huono levy, mutta - kuten esimerkiksi Animals - se on vaikeassa raossa mestariteoksen jälkeen. Tahtoisin jopa melkein miettiä, että Judas Priest on miettinyt (kuten Deep Purple In Rockin jälkeen) tekevänsä tyystin erilaisen levyn seuraavaksi, mutta luulen kuitenkin, että Killing Machine oli askel uuteen suuntaan Judas Priestille: kohti kaupallisempaa suuntaa. Jos Killing Machine olisi jäänyt ainutkertaiseksi tapaukseksi, sitä pidettäisiin nykyään harha-askeleena, mutta koska yhtyeen seuraava levy seurasi sen askelmerkkejä, se on vain luonnollinen askel. Toisaalta se johti suureen kaupalliseen menestykseen, lopulliseen kiitotiehen Metallijumaluuteen.