En voi olla kovinkaan objektiivinen tämänkertaisesta levystä, koska - kuten on tullut mainittuakin - The Number of the Beast on yksi ensimmäisiä metalli-levyjäni. Jokainen tahti, jokainen nuotti ja jokainen kappale pursuaa nostalgiaa, joka kumpuaa niin kaukaa menneisyydestä, että kyllähän se hiukan jo hirvittää.Yritetään kuitenkin sanoa jotakin.
Minulla on ollut "kauteni", joina olen suhtautunut levyyn usealla eri tavalla: aluksi pidin sitä nerokkaana, koska se oli metallia; seuraavaksi pidin sitä hyvänä, jota olin kuunnellut liikaa; sitten hyvänä, mutta yliarvostettuna; nyt erinomaisena. Olin oikeasti unohtanut kuinka loistava tuotos The Number of the Beast on! Jokainen kappale - jopa CD-bonus Total Eclipse - on erinomainen! En tiedä mitä muuta voisin sanoa!
Sävellykset ovat oivaltavia: freesejä, mutta tuttuja. Tämän projektin valossa huomaan kuulevani paljon samoja asioita, joista olen pitänyt aiemmilla levyillä (etenkin Iron Maidenilla), mutta myös paljon uutta, josta myös pidän. Esimerkiksi tempo on paikoitellen korkeampi - etenkin Ganglandin intro on verrattavissa Overkilliin, Exciteriin tai Stargazeriin - ja kappaleet polveilevat nopeasta hitaaseen, rankasta balladiin. Kokonaisuus on ihailtavan hallitussa balanssissa keskenään: juuri kun luulee kuulleensa kaiken, mitä levy voi tarjota, eteen tulee jotakin aivan muuta, joka pakottaa suhtautumaan uudella tavalla kappaleeseen tai levyyn. Mainio esimerkki tästä on levyn päättävä mestarillinen Hallowed Be Thy Name, jonka yksinkertaisen tehokkaan intron jälkeen kappale räjähtää (hyvä on, räjähdys toimii livenä paremmin, jolloin tempo on korkeampi) sellaiseen tykitykseen, että Bruce Dickinsonia kohtaan vyöryy empatian aalto - niin paljon sanoja ja nuotteja hänen pitää suoltaa - ja koska tämäkään ei riitä, tempo nousee vielä kerran neljän minuutin jälkeen. Erinomainen esimerkki siitä, kuinka The Number of the Beast pitää kuulijansa varpaillaan, tarjoten kuitenkin koukkuja joihin tarttua.
Joskus kauan sitten, koska tahdoin olla Erilainen Nuori (tm), sanoin, että Clive Burr on parempi rumpali kuin Nicko McBrain. Sittemmin olen vaihtanut kantani, mutta olen edelleen sitä mieltä, että Burr hoitaa tonttinsa erinomaisesti - kuten esimerkiksi Ganglandissa kuullaan. Toinen yksilö, jonka suorituksen tahdon nostaa esiin, on solisti Dickinson: hänen äänessään on ulottuvuuksia enemmän kuin Stephen Hawkingin universumissa! Dragonforcen kaltaisissa bändeissä minua on aina häirinnyt solistien yksiulotteinen tapa "vain" laulaa lyriikat läpi (kuvitele Dragonforcen alkuperäinen solisti laulamassa kuvitteellista lyriikkaa "you will die a horrible deaaaaathhhh!" Ei toimi, ei toimi.) - Alice Cooper sanoi haastattelussa, että ei riitä vain kertoa näkevänsä painajaista, vaan "you have to give them the nightmare". Eli: enkeliäänellä ei voi laulaa Invadersin kaltaisia kappaleita, eikä Dickinson sitä teekään, vaan hän elää ja tulkitsee lyriikat niiden tarvitsemalla tavalla. Taivas varjele, jos kappale kertoo viikinkien ryöstöretkistä, sitä ei voi laulaa kuin kuoropoika!
Jaaritteluksi menee, mutta yritän vain sanoa sitä, että suuresta hypestään ja universaalisesti ylistetystä asemastaan huolimatta The Number of the Beast on erinomainen levy, yksi tähän asti parhaista kuuntelemistani levyistä - samassa kastissa The Dark Side of the Moonin ja Back in Blackin kanssa. Jos minun täytyisi, asettaisin Iron Maidenin tuotoksen Vaihtovirta/Tasavirran tuotosta paremmaksi, mutta Pink Floydia heikommaksi - nyt kuitenkin puhutaan nyansseista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti