Restless and Wildilla on parempia yksittäisiä kappaleita (Fast as the Shark ja Princess of the Dawn) kuin edeltäjällään, mutta "ne muut biisit" tuntuvat olevan samalla tasolla, ehkä jopa keskinkertaisempia. Mutta kappalemateriaalin taso on tasaisempi kuin Breakerilla - joukossa ei siis ole ainuttakaan Breaking Up Againin kaltaista umpifilleriä.
Udo Dirkschneider on oma erinomainen itsensä; riffit ovat heavy metallin merkkipaalu; lyriikat ovat selvinneet ilman Son of a Bitchin kaltaisia aivopieruja... Kaiken kaikkiaan voin sanoa, että Restless and Wild on tasaisempi levy kuin Breaker, mutta ei mitenkään selkeästi parempi tai huonompi - tulee muistaa, että Breakerilla on nimikkokappale, Starlight ja Burning, jotka ovat klassikosettiä, missä Restless and Wildilla on mainittujen lisäksi nimikkokappale. Toisaalta Don't Go Stealing My Soul Awayn (Restless and Wildilla) rytmiosastoratkaisut lehmäkelloineen ynnä muine helisyttimineen ihmetyttää.
Voi vaikuttaa siltä, että olen alkanut laiskottelemaan oikein kunnolla, kun olen tyytynyt vain vertailemaan kahta levyä keskenään, mutta minulle Acceptin -80-luvun alun kultakauden tuotanto on varsin homogeenistä: levyt on rakennettu hyvin samalla tavalla kerta toisensa jälkeen (yksi nopea kappale, yksi tai kaksi hidasta, yksi huumoriveto...), kappaleet eroavat yhtä paljon kuin AC/DCllä ja jokaista levyä on yhtä mukava kuunnella. Kuuntelen mielelläni Acceptia, jos (ylipäätään) kävisin salilla tai ajaisin autolla pitkiä matkoja. Accept on hyvää, groovaavaa perus-metallia, mikä kuuluu jokaisen metallistin yleistuntemukseen. Jos joku johtopäätös täytyy varsin vahvasti vertailuksi menneen tekstin loppuun kehittää, sanoisin, että Restless and Wild on parempi levy, mutta vain hiuskarvan verran: jos Breakerin kappaleita ja lyriikoita olisi harkittu hieman pidempään, levyt olisivat mielestäni yhtä hyviä... tai Breaker olisi jopa parempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti