AC/DC - For Those About to Rock (We Salute You) (1981)

Lienee selvää kaikille, jotka rockista mitään tietävät, että AC/DC ei ole kyennyt toistamaan täydessä mitassa Back in Blackin täysosumaa - seuranneet levyt ovat osuneet enemmän tai vähemmän arvosanojen tikkataulun keskisuurille numeroille. For Those About to Rock (We Salute You) (eli: FTAtR) on julkaistu heti seuraavana vuonna valtavia määriä myyneestä jättimenestyksestä, joten onko kyseessä keskinkertainen jatko-osa, jossa menestysreseptiä yritetään lypsää loppuun saakka laihoin lopputuloksin, surkea yritys tehdä jotakin aivan muuta vaiko toinen mestariteos?

AC/DC ei ole koskaan uudistunut ja hyvä niin: he tekevät sitä, minkä osaavat, ja se riittää, kun homma oikeasti toimii huomattavasti paremmin kuin junan vessa. FTAtR ei ole huono levy, mutta se on kilometrien päässä nerokkaasta edeltäjästään. Minulle levyllä on kaksi pääongelmaa: lyriikat ja kappaleiden filleriluonne.

Harva jaksaa välittää AC/DCn kohdalla lyriikoista, koska pääasia on murhaavan tiukka groove, mutta siinä missä Bon Scott -aikaiset lyriikat ovat erinomaista rock-lyriikkaa (jos et usko/tiedä, kuuntele Let There Be Rock), FTAtR:lla ne ovat jo typeriä... anteeksi nyt vain. Tehdäänpä nopea laskutoimitus siitä kuinka monen kappaleen sanat käsittelevät suoraan tai "hienovaraisesti vihjaillen" seksiä. I Put My Finger on You (ei jätä paljon varaa mielikuvitukselle...), Let's Get It Up (eh...), Inject the Venom (biisissä hoetaan "stick it in"), C. O. D ja Evil Walks (tätä voi tulkita, mutta kuitenkin). Viisi kappaletta - tasan puolet siis. Se on liikaa, etenkin kun lyriikka on korkeintaan keskinkertaista. Olihan tätä myös Back in Blackillä, mutta syystä X se ei silloin minua ärsyttänyt... toisaalta, eihän sitä ollut niinkään paljon silloin.


Biisit ovat kuin Back in Black -sessioista ylijääneitä jameja: loppuunsa hiotut riffit, jotka ihastuttivat aiemmin, on korvattu "kyllä se riittää" -asenteella. Groove on tallella, mutta kappaleet itsessään eivät ole kovin kummoisia. Nimikkokappale on mielestäni levyn paras (ja samalla oivaltavin) - sen jälkeen kaikki ovatkin enemmän tai vähemmän sitä samaa. Kaikkein suurimmat ja ovelimmat koukut puuttuvat, kaikkein iskevimmät sävellykset uupuvat lähes tyystin.


FTAtRia on mukava kuunnella: se pistää jalan tamppaamaan lattiaa ja - kyllä, tämäkin tuli todistettua - lantion keinumaan kuin kihtisellä Elviksellä. Brian Johnson on samalla tasolla kuin aiemminkin; Agnus Young on edelleen kovimpia rock-kitaristeja... periaatteessa mikään ei ole muuttunut, mutta yksinkertaisesti levy ei vain ole yhtä hyvä kuin Back in Black. Kaikki jotka tuntevat yhtään rockin historiaa, tietävät tämän jo, joten mitä sitä sen enempää vatvomaan? FTAtR on perushyvä AC/DC-levy, ei enempää taikka vähempää.


P.S. Levyn uusiojulkaisu (2003?) on todella komea pahvipaketti!