Judas Priest - Screaming for Vengeance (1982)

Screaming for Vengeancea pidetään Judas Priestin kunnianpalautuksena, jopa yhtyeen parhaana levynä. Eräässä mielessä tämä onkin täysin totta: monet kappaleet ovat juuri oikealla tavalla rankkoja ja oivaltavia, ja kaikin tavoin parempia kuin yksikään tuotos edeltävällä julkaisulla... mutta eivät kaikki. Susipaskan Point of Entryn jälkeen kuitenkin rankemmat ja nopeammat biisit, joihin on panostettu, ovat erittäin tervetulleita ja freesejä - kunnianpalautus levy siis on, ehdottomasti, mutta ei missään nimessä yhtyeen paras tuotos.

Hoidetaan ne klassikot pois alta ensin: The Hellion/Electric Eye on täydellinen levyn- tai keikanaloittaja, jossa melodia, riffit ja Rob Halfordin tulkinta mätsäävät juuri oikealla tavalla; Riding on the Wind tuo mieleen Rapid Firen, joten (koska tämä tulee kolmantena levyllä) suunta tuntuu oikealta; nimikkokappale puolestaan repii -80-luvun rankimpia Judas Priestin riffejä ja Halford kirkuu kuin vuosi oli -78 ja levy Stained Class, mutta käyttää enemmän säröä äänessään (mikä on oikea ratkaisu); You've Got Another Thing Comin' on yksi yhtyeen suurimmista hiteistä (Breaking the Lawn ja Living After Midnightin ohella), joka on ollu mm. GTA Vice Cityssä. Nämä kappaleet ovat mielestäni Judas Priestin koko tuotannon parhaimpien joukossa, joten jos nämä olisivat koko levy, ymmärtäisin erittäin suuren suosion täydellisesti.

Mutta kun levyllä on paljon keskinkertaisia tai suorastaan huonoja kappaleita. Fever, (Take These) Chains ja Pain & Pleasure ovat kuin suoraan Point of Entryltä, ja vain huonossa mielessä. Nämä kolme kappaletta ovat korkeintaan keskinkertaisia: niitä on mukava kuunnella, mutta jälkikäteen miettii miksi ne tuli kuunneltua. Jäljelle jäävät kappaleet (Bloodstone ja Devil's Child) putoavat näiden kahden ääripään väliin.


Mielestäni on kivuliaan helppo huomata, että Judas Priest yritti tehdä Screaming for Vengeancesta yhdistelmän British Steeliä ja Point of Entryä; ehkä ratkaisu oli kaupallisesti hyvä, sillä levy myi aivan häiritsevän suuria määriä, mutta musiikillisesti sävellykset eivät ole sitä kirkkainta kärkeä. Kuten yritin Point of Entrystä puhuessani sanoa, erilainen tyylisuunta ei tarkoita käännettä huonompaan (vaikka usein näin on - katson sinua, Turisas), mutta uusi tyylisuunta ei saa tarkoittaa lepsumpaa sävellystasoa tai -intoa: vaikka kuinka oltaisiin kaupallisia, kappaleissa tulee olla muutakin kuin kertosäe.


Olen aina pitänyt Screaming for Vengeacea hyvänä, mutta erittäin yliarvostettuna levynä; status yhtenä suurimmista (ja parhaimmista) metallilevytyksistä on yliampuva. Ehkä levy on ollut monille niin tärkeä "joskus silloin" (olihan se minullekin yksi ensimmäisiä Judas Priest -levyjä), että musiikin objektiivinen kuuntelu on mahdotonta, sillä, minun on pakko sanoa, koko levy ei ole timanttia, vaan siellä on paljon filleriä. Jos koko levy pysyisi samalla tasolla kuin mihin se parhaillaan pääsee, nostaisin hattuni erittäin korkealle  ja sanoisin sitä aliarvostetuksi, mutta kun näin ei yksinkertaisesti ole. Hyvä levy, mutta ei erinomainen.