Sarcofagus - Cycle of Life (1980)

Cycle of Life on yksi niistä levyistä, joita olen projektin aloittamisesta asti odottanut pelko sydämessäni: ensimmäinen suomalainen metalli-levy, jonka olen leimannut korkeintaan amatöörimäiseksi räpellykseksi. Ensimmäiset minuutit levyn kanssa tukevat vanhaa näkemystäni: soundit ovat huonommat kuin ensimmäisillä Black Sabbathin demoilla, riffit ovat luokkaa "perus" ja Hannu Leidénin ääni ärsyttää ylimaallisesti. Voin tunnustaa huokaiseeni syvään, kun ensimmäinen kappale, Subconsious Penetrating loppui - enää yhdeksän jäljellä.


Mutta.


Vähitellen, hitaasti totun/siedätyin/ymmärrän levyä paremmin: riffit ovat hyviä, mutta eivät erinomaisia; ohuen (kitara)soundin antaa anteeksi, koska levy on tosiaan vuodelta 1980; ja Leidén, jonka ääni ei ole mikään erityisen korvia hivelevä, ainakin antaa kaikkensa, jos ei muuta. Yrittäminen on koko bändillä kova, mutta lopputulos jää vain kelvolliseksi.

Hieman faktaa pöydälle: Cycle of Life on puoliksi konseptilevy - A-puoli on tarina Horuksesta, mutta B-puoli on "vain" kokoelma kappaleita. Rakenne tuo (tuskin sattumalta) mieleen Rushin 2112:n. Levyn on julkaissut - kyllä, tämä on totta! - Poptori. Siis oikeasti, Poptori, tuo tusinaiskelmän messias. Tästä eteenpäin ei ole mikään häpeä mennä nahkatakissa tonkimaan niitä Tarjoustalon levylaareja - sieltä olen oman kappaleeni Cycle of Lifea löytänyt. Bändi käyttää Egypti-teemaa lähinnä nimellisesti: okei, tarinan päähahmo on Horus, levyn kannessa sekä promokuvissa on muumio ja takakannessa on Horuksen silmä, mutta musiikissa teema ei kuulu.


Huono levy Cycle of Life ei ole, mutta hyväkään se ei ole. Voi olla, että aikanaan se on tuntunut suomalaisista kuulijoista freesiltä, räväkältä ja uudelta, mutta päinvastoin kuin lähes kaikki tähän asti kuuntelemani levyt, se ei tunnu iättömältä klassikolta, vaan vanhentuneelta. Kuluneet kolmekymmentäkolme vuotta eivät ole olleet hellät Sarcofagusille. Kappaleet kuten Here I Am, Eternal Silence ja Astral Flyer ovat sävellyksinä "ihan kivoja", mutta kaikesta paistaa liiaksi läpi levytyksen ikä. Esimerkiksi alle kolme minuuttia pitkä instrumentaali Go to Hell/Incarnation/Cycle Closes on varmasti vuoden 1980 Suomessa kuulostanut rohkealta efektikikkailulta, mutta en voi olla ajattelematta, että kyseessä on vain köyhän miehen versio Black Sabbathin FXstä ja muista "efektibiiseistä".


Jos pääsee yli levyn iästä ja Leidénin ärsyttävästä äänestä, kyseessä on ihan menevä varhaismetallilevy. Se ei ole oivaltava kuten Black Sabbath, se ei ole virtuoosimainen kuten Deep Purple, eikä se myöskään ole pioneeri kuten Judas Priest... Sarcofagus on Sarcofagus. Se ei yritä olla mitään, mitä se ei ole.